Mikä hinku naisilla on kihloihin/naimisiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko kysyä myös tästä toisesta näkökulmasta, että eikö teitä oikeasti KOSKAAN pelota, että löytäisitte paremman? Jonkun joka on kiihottavampi, ihanampi ja rakastutte? Joka kerta, kun olen "vaihtanut" miestä, olen ehdottomasti saanut paljon parempaa joten vaihtamalla se ainakin paranee eikä se ns. alkuhuumakaan lopu samalla tavalla, kun suhteista on kokemusta. Miten voitte olla varmoja, että se sitoutuminen jonkun parin hassun vuoden perusteella on ihan oikeasti paras mahdollinen ratkaisu? Saatte elää vain yhden ainoan kerran ettekä tule IKINÄ saamaan niitä kuukausia ja vuosia takaisin, mitä olette esimerkiksi lässähtäneessä suhteessa kun voisitte elää ja kokea? Mitä järkeä on elää, jos tätä elämää ei elä täydellä sielulla. 

En tykkää alkuhuumasta itse, se on epävarmaa ja pelottavaa.

Mitä ihmeen pelottavaa siinä voi olla? Oletko muutenkin herkkä pelkäämään elämää ja kaikkea muutakin? Keksin äkkiseltään noin miljoona paljon pelottavampaa asiaa kuin normaali elämä. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta on kummallista, että täällä vauhkotaan miten avioliitto vasta kertoo oikeasta sitoutumisesta ja alapeukutetaan urakalla, jos joku sanoo vähääkään kriittisemmän sanan siitä, että ei tarvitse avioliittoa todisteeksi miehen rakkaudesta tai halua erityisesti vaimoksi. Miksi se herättää sellaisia tunteita, että pitää puolustautua ja selittää se parhain päin, vaikka kaikille se ei ole mikään meriitti tai erityinen saavutus. Osa jopa kuvittelee olevansa parempia ihmisiä, kun pitävät avioliittoa päämääränä. Se on aina tällaisten ihmisten mielestä aina vähän epäilyttävää, jos joku ei pidä avioliittoa ainoana vakavasti sitoutumisen muotona tai haikaile naimisiin, että pitää kynsin ja hampain sitä puolustella.

Huoh. Jos jollekkin se on tärkeää ja osoitus siitä "oikeasta" sitoutumisesta niin miten joku muu voi tulla sanomaan ettei se pidä paikkaansa? Jos minusta punainen on kaunis väri niin silloin se on kaunis väri, huolimatta siitä mitä sinä sanot.

Itse olen jo keski-ikäinen ja parisuhteessa saman ikäisen miehen kanssa. Meille tuo avioliitto tai kihloihin meno ei ole mikään tarkoitus. Miehellä on omaisuutta, mutta ei lapsia, joten hän on tehnyt testamentin. Tiedän, että olen edunsaajana tuossa, kuten myös toimeenpanijana ja valvojana, mutta tämä on vain sen takia, että jos jotain sattuu. Naimisiinkaan meillä ei ole mitään kiirettä, mennään jos mennään, mutta se ei tee tästä sitoutumisesta yhtään sen tiukempaa. 

Emme olleet edes asiasta niin puhuneet, kun mies alkoi vain ykskaks esitellä minut aina puolisonaan. Ja se on sitten mennyt siihen, että puhuttelemme toisistamme puolisoina, vaikka mitään sopimista tästä ei ole käyty. Elämä vain vie ja parisuhde kehittyy siinä sivussa.

Mielenkiintoinen aihe!

Mä haluaisin kyllä naimisiin, mutta mielellään maistraatissa ja avioehdolla. Mun mielestä avioliitto on vain jotenkin vakiintuneen parisuhteen luonnollinen jatkumo. Samalla tavalla kuin yläasteelta mennään lukion kautta korkeakouluun.

Toki jotkut valitsevat polkunsa toisin (yläasteelta amikseen tai pelkkä avoliitto ilman avioliittoaikeita), mutta se ei vain jotenkin ole koskaan käynyt mielessä valita itse tällaista polkua. Toki jos muut näin tekevät niin okei.

Ehkä itse jotenkin koen, että avioliitossa ollaan enemmän yhdessä niin myötä- ja vastoinkäymisissä. Eli että se on lupaus yrittää myös silloin kun kaikki menisi huonosti, ja kiinnostus parisuhteeseen olisi nollassa (poislukien perheväkivalta jne). Se vain tuntuu itselleni virallisemmalta, ja jotenkin ennen avioitumista varmaan useimmat tekee sen henkisen sitoumuksen/ajatteluprosessin, että onko tämä nyt varmasti se mitä haluan.

No ei mikään hinku. En oo ollu ehkä oo menossa. Saman katon alle muuttokaan ei enää tässä iässä kiinnosta. Miesten seura kiinnostaa vielä ovulaation aikaan mutta menopaussin jälkeen varmaan helpottaa sitäkin osin...

Minä olen vähän kummallinen kai sitten. Avopuolison kanssa ollaan 8 vuotta seurusteltu, joista 6 asuttu saman katon alla. Kumpikaan ei suuresti hingu mennä naimisiin. Kihloissa ollaan, sen verran avokki halusi mua rengastaa, mutta hääajatukset vaan siirtyy ja siirtyy (mulle olis ollut ok että oltaisiin silloin lyöty päivä jo lukkoon kun sormukset vaihdettiin, mutta ehdotusta ei kuulunut - eikä itse asiassa olisi ollut itselleni niin väliksi kihloihinkaan mennä kun ei ole sovittua päivää mutten halunnut torjua kosintaa). Kumpaakaan ei kiinnosta oikein siihen järjestelyhommaan lähteä ja rahastakin on kyllä tiukkaa vielä parin vuoden ajan. Mutta kyllähän se järjestettävissä olisi sekin, jos jompikumpi tosissaan haluaisi naimisiin, se on vaan kummallekin sellainen "ihan kiva juttu".

Meille tässä on hyvä, rakastamme toisiamme ja siihen ei tarvita erityisiä sitoumuksia. Huomaamatta kummaltakin lipsahtelee sellaisia heittoja että varmaankin molemmat näemme toisemme vielä toivon mukaan vanhuudessakin toistemme rinnalla jos se aika meille suodaan. Joskus kun yhteistä omaisuutta kertyy omakotitalon verran (molempien yhteinen haave, vielä ollaan vuokralla) niin juridisesti on kätevää mennä naimisiin. Mitään erityistä romantiikkaa siihenkään ajatukseen ei siis liity. Sukunimi on ongelmallinen: haluaisin pitää oman, harvinaisemman nimeni. Miehellä on myös harvinainen nimi, mutta hän taas haluaisi että ottaisin hänen nimensä. Yhdistelmänimi kuulostaa tosi ääliöltä meidän nimiemme tapauksessa, enkä pääse siinä asiassa puusta pitkään. Onneksi se ei ole vielä tämän ajan murhe. Eiköhän me ainakin viisi vuotta tässä vielä jahkailla että jaa pitäskö niitä häitä joskus järjestää. :D

Vierailija kirjoitti:

Minusta on kummallista, että täällä vauhkotaan miten avioliitto vasta kertoo oikeasta sitoutumisesta ja alapeukutetaan urakalla, jos joku sanoo vähääkään kriittisemmän sanan siitä, että ei tarvitse avioliittoa todisteeksi miehen rakkaudesta tai halua erityisesti vaimoksi. Miksi se herättää sellaisia tunteita, että pitää puolustautua ja selittää se parhain päin, vaikka kaikille se ei ole mikään meriitti tai erityinen saavutus. Osa jopa kuvittelee olevansa parempia ihmisiä, kun pitävät avioliittoa päämääränä. Se on aina tällaisten ihmisten mielestä aina vähän epäilyttävää, jos joku ei pidä avioliittoa ainoana vakavasti sitoutumisen muotona tai haikaile naimisiin, että pitää kynsin ja hampain sitä puolustella.

Minusta on kummallista, että aina kun joku kertoo ihan muita syitä avioliittoon kuin että se olisi (ainoa) tapa olla sitoutuneita tai osoittaa olevansa sitoutuneita niin niitä muita syitä ei huomioida mitenkään relevanttina vastauksena aloituksen kysymykseen vaan toistetaan 'mutta kun me ollaan ihan sitoutuneita ilmankin avioliittoa'.