Ärsyttää ihmiset jotka on "nähneet elämän rankemman puolen"

Vierailija kirjoitti:

En huomaa tällaista pätemisen tarvetta itsessäni tätä ainakaan enää, enkä halua ketään neuvoakaan, koska en tiedä aikuiselämästä oikein mitään. Minun lapsuuteni oli täysi helvetti ja tällä hetkellä, aikuisena, opettelen sitä mitä muut opetteli lapsuudessaan & nuoruudessaan: itsestäni huolehtimista, alkaen terveellisestä ruuasta ja liikunnasta ja tällaisista perusasioista joista kukaan ei välittänyt ollessani lapsi. Aiemmin elin vihan ja viinan voimilla jatkaen kotoa opittua itseni vahingoittamisen kierrettä, johon onneksi tuli stoppi totaalisen mielen särkymisen jälkeen. 

Kaikkea hyvää sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän mitä ap tarkoittaa, ok ilmaisu on että voi olla nähnyt elämän rankemman puolen mutta se että sanotaan jollekin ettei tämä tiedä elämästä mitään tarkoittaisi sitä että lähtökohtaisesti elämän kuuluisikin olla rankkaa ja jos joku elänyt suht ilman vastoinkäymisiä niin ei olisi elänyt oikeanlaista lainkaan, mikä olisi ihan soopaa.

Aivan, toisten samassa asemassa olevien elämänkokemuksen vähättelyä ja menestyneempien ja ansioituneempien kadehtimista.

En käytäkään. Mutta tiedän kyllä minkä tyylisiä tarkoitat ja itse asiassa 10 vuotta taakse päin olin itsekin samanlainen. En voinut ymmärtää esimerkiksi sitä, että minkä takia hyvästä perheestä kotoisin oleva ystäväni masentui tai miksi ihmiset valittivat liian pienestä. On ihmisiä jotka tykkäävät uhriutua ja silloin on oikeastaan ihan sama, että onko siellä taustalla edes ongelmia vai ei.[/quote]

Niin... miksi ihminen masentuu? Vaikka ihminen on aivan hyvästä perheestä kotoisin, kaunis ym. Masennushan tulee tasan tarkkaan vaan ihmiselle joka on "huonoista" oloista...

Et taida olla järin viisas ihminen kun julkisesti jaat tommoisen kommentin. Hyvästä perheestä olen ja välit perheenjäseniini hyvät, olen päälle 30 kymppinen, kaunis, useampia parisuhteita takana, yliopiston käynyt, työelämässä. Niin että tule ihmeessä selostamaan mulle miksi just minä olen masentunut.

Sen ainoan asian kun tässä elämässä saisin selville niin voisin kuolla onnellisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pari vanhaa kaveria jaksaa tätä toistella, ja ovat sen johdosta asiantuntijoita kaikessa. Muut eivät voi tietää mistään mitään, kun ei ole eletty tarpeeksi rankkaa elämää.

Ihmettelen miksi joku nuoruudessa tapahtunut sekakäyttö, paska lapsuus, raskas ero tai paniikkihäiriö ovat juuri näitä asioita, jotka tekevät ihmisestä kaikkien aiheiden asiantuntijan. Tuntuu että yritetään väkisin saada oman elämän huonommista vaiheista väännettyä edes jotain hyvää, mutta minulle tuollainen näyttäytyy vain vanhojen asioiden jatkuvana jankkaamisena, täytenä kykenemättömyytenä siirtyä elämässä eteenpäin. On toki kauheaa että ei ole päässyt elämässään helpolla, mutta se ei mielestäni ole syy nostaa itseään jalustalle eikä varsinkaan lytätä muita!

Joo, kun on aikaansaamaton ja aloitekyvytön ja tekee kuten "noi muutki tekee" niin saa välttävät paperit kilttimiesten ja masentuneitten itseään etsivien tatuoitujen ketjupolttavien kissatätien- elämän korkeakoulusta.

En ymmärtänyt. Sanotko että masentuneet ihmiset ovat vaan aikaansaamattomia ja aloitekyvyttömiä ihmisiä? Yleistätkö että jokainen masentunut ihminen on tatuoitu ja polttaa? Kurjaa että joku on vielä tänäkin päivänä noin ahdasmielinen, yksinkertainen ja tuomitseva.

m39 kirjoitti:

Täällä tuntuu olevan osa näitä helpon elämän eläneitä mussuttajia! Itselläni rankka nuoruus ja silti yliopistotutkinto takana sekä nyt työelämässä päälle 10 vuotta. Ja kyllä luen ihmisiä suhteellisen helposti ja pärjään useimmissa hankalissakin tilanteissä tietäen, että vastapuoleni on tosipaikan tullen heikko räkänokka! Näitä maailmanhalaaja helppo elämä kuplassa eläviä on piireissäni ( yli 100 000 € vuosiansiot) aika paljon ja yhtäkään en ottaisi rinnalleni katastrofin kohdatessa!

Tässä on oikein prototyyppi! Juuri tällaisia he ovat. Rivien välistä voi lukea muiden halveksuntaa ja oman itsensä korostamista ihan vain rankan nuoruuden tähden. Mistä tiedät, mitä nämä 'mussuttajat' ovat kokeneet? Ikinä ei voi tietää päällepäin, mitä ihminen on joutunut kokemaan. Se kannattaa pitää mielessä.

Ymmärrän kyllä ap:n ärtymyksen. Vielä ärsyttävämpää tuo on silloin kun itse on ihan oikeasti kokenut rankkoja juttuja muttei tuo niitä esille ja sitten tuo kokemuksillaan kerskaileva kuvittelee olevansa ainoa jolla on/on ollut rankkaa eikä ymmärrä että ihan taviksen oloisillakin ihmisillä voi olla taustallaan vaikka mitä. Esim. meitä päihdeperheissä kasvaneita on lukemattomia Suomessa eikä sellainen tausta aina näy päällepäin.

Mutta kyllä mun täytyy vähän puolustaakin noita kerskailijoita. Ensinnäkin, jos "elämänkoululainen" on hengaillut lähinnä vain syrjäytyneiden porukoissa, saattaa hänen mielessään kuilu tavisten ja itsensä kaltaisten välillä olla suurempi kuin se onkaan. Siis kuvittelee ettei päälle päin taviksilta vaikuttavat ihmiset ole kokeneet mitään kovin rankkaa vaan että samoin kuin hänen kohdallaan, johtaa rankat kokemukset automaattisesti elämänkoululaiseksi.

Ajattelen myös että on hyvä että ihminen uskaltaa puhua kokemuksistaan. Itsehän patosin kaikkia huonoja kokemuksia sisälleni kunnes sairastuin psyykkisesti. Eli vaikka kerskaileminen ärsyttävää onkin, on se kuitenkin ehkä parempi kuin se että hiljaa hautoo huonoja kokemuksia mielessään.

Ja vielä, vaikka niistä rankoista kokemuksista ja niistä jauhamisesta haluaisikin päästä eroon, saattaa se olla yllättävän hankalaa. Omalla kohdallani olen huomannut, että lapsuudessa opitut toimintatavat vaikuttavat vielä näin kolmekymppisenäkin. Eli vaikka olen jo lopen kyllästynyt analysoimaan menneisyyttäni enkä haluaisi muistella rankkoja aikoja enää yhtään, niin jos haluan todella muuttaa vahingollisia toimintatapoja ja ajatusmalleja, on mun lähdettävä nyt terapeutin avulla käymään nuoruuttani pohjamutia myöten läpi.

Toivon ap että nuo kerskailevat tuttusi oppivat vielä pikkuisen lisää elämästä ja joku päivä ymmärtävät olla nostamatta itseään norsunluutorniin. Siihen asti mitä jos koittaisit suhtautua tuollaiseen pätemiseen korvasta sisään ja ulos asenteella?

En koe mitenkään olevani mikään "asiantuntija" kokemuksieni perusteella. Toisaalta nämä kokemukset ovat tuoneet lisää minulle empaattisuutta  ja pystyn hyvin asettumaan toisen asemaan. Tietysti tähän pystyvät varmasti nekin joilla on ollut "hyvä" elämä. Näiden kokemuksieni takia en silti enää ihmettele mitään ja muut vaikeassa tilanteessa olevat saavat sympatiani. Omista kokemuksistani puhun vain jos joku haluaa vertaistukea.

Minä olin ennen juuri tuollainen. Paska elämä ilman omaa (ja rankkaa koulukiusaamista lukuunottamatta muidenkaan) syytä. Minulla oli tarve puhua asioista, kunnes huomasin miten vaivautuneita ihmiset olivat kohdatessaan minut. Tajusin olevani pelkkä vaiva ja haitta ihmisille. Masennuin ja lakkasin puhumasta. Välttelin tuttuja. Kävelin naapurilähiön leikkipuistoon, kävin kaupassa heti aamulla, en mennyt pihalle lasten kanssa. Jos tapasin naapurin ym. tervehdin ja väitin että on kiire. Hain asuntoa eri puolelta kaupunkia ja jonkun kuukauden päästä sain sen. Muutimme mitään ilmoittamatta pois. En enää avaudu kenellekään. Hävettää millainen olin. Olen vaihtanut numeron ettei kukaan entisistä ystävistä ja tuttavista saa yhteyttä. Nyt elämä on vaikeampaa, kun en voi puhua, mutta parempi varmasti näin.

Eikö ap tarkoittanutkaan sitä ihminen voi olla kokenut paljonkin ikäviä asioita mutta se ei tarkoita että olisi elänyt juuri sitä oikeaa elämää kun ainakin mielestäni oikeaa elämää voi olla myös vaikka jonkin prinsessan elämä omine krumeluureineen, kuka määrittelee oikean elämän? Se että kertoo kokemuksistaan kai tarkoittaa jotain muuta, itse olen ainakin tavannut ihmisiä jotka kertovat juurikin tietävänsä kaiken elämästä kun ovat kokeneet kaikenlaista.

Tässä kohtaa olisi hyvä huomauttaa että ne oikeasti rankan menneisyyden, mielenterveyden tai päihteiden kanssa kamppailessa viettäneet, eivät todellakaan ole pätemässä kenellekkään kokemuksillaan. Rankan menneisyyden omaavat haluaisivat että heidät nähdään ihmisiä, vaikka vähän viallisina, mutta kuitenkin ihmisinä eikä pelkästään taustanaan. Ikävä kyllä se ei näinä sosiaalisen median aikoina ole mahdollista, varsinkaan Suomen kokoisessa maassa, mistä Ilkeämielisiä ja hyvin verkostoituneita juoruämmiä löytyy aivan aivan liikaa.

Minusta tuli orpo jo lapsena, isää ei koskaan ollut ja äiti kuoli väkivaltaisesti. Yllättäen isovanhemmatkaan eivät olleet enää hoitamaan kykeviä, puolet haudassa, yksi itsetuhoinen skitsofreenikko ja toinen alkoholisti. Lapsuus kului sijaisperheissä ja perhekodeissa. Useampi perhe sen takia että ensimmäisillä tuli avioero, toinen lopetti. Koskaan en kuulunut mihinkään, ei ole perhettä eikä sukua. Nämä nyt esitietoina. Huomaan yliopistolla mikä kuilu minun ja tavallisten ihmisen välillä on. Se on jumalaton kuilu. Olemme kyllä puhuneet vastoinkäymisistämme mutta ne tuntuvat rajoittuvan isän alkoholismiin ja vanhempien eroon, intiimeissäkin keskusteluissa. Ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä miten hyvät lähtökohdat heillä on ja mitä mahdollisuuksia edessään jos luopuisivat jatkuvasta "huono-osaisuus" -vikinästä.

Mielessäni pyörittelen paljon samankaltaisia asioita joista aloittaja kirjoittaa. Usein ajattelen, että te ette ymmärrä elämästä mitään. Ette mitään. Palautan kuitenkin itseni maanpinnalle ja yritän olla katkeroitumatta, en osallistu paskin elämä -kisailuihin tai kerjää sääliä. En sellaista tarvitse. Jonkinlainen totuus kuitenkin edelleen on, että suuri osa ihmisistä elää turvattua ja tavallaan pullamössöistä elämää, he ovat irrallaan rankemman elämän eläneistä eivätkä koskaan voi saavuttaa samaa kosketuspintaa. Kuilu on väistämätön, se on, vaikka siitä pyrittäisiin eroon. Mutta ei sen tarvitse tarvitse ratkaisevasti mihinkään vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen etenkin tällä palstalla huomannut, että ihmisillä on äärimmäisen alentuva asenne toisia kohtaan. Toiset ihmiset ajatellaan järjestelmällisesti itseään paljon tyhmemmiksi, vähempi älyisiksi, laiskemmiksi, heikommiksi ja tietämättömämmiksi.

Koskaan ei ole lähtökohtana, että toinen voisi älytäkin jotain, tai olla edes lähellä sitä omaa mahtavan ylivertaista tietämyksen tasoa.

Todellisuudessa jokainen ihminen voi lähteä siitä, että ihan varmasti monen moni ihminen tälläkin palstalla on itseään älykkäämpi, ahkerampi, viisaampi, empaattisempi, kiltimpi ja hauskempi.

Myös voi ottaa ihan suosiolla sellaisenkin asenteen, että toiset ihmiset eivät ole yhtä raivoissaan, itkunpartaalla ja katatoonisessa tilassa kuin itse. Siksi on turha aina argumentoida: Olen huolissaan sun mielenterveydestä/rauhoitu/älä raivoa/mene ulos lenkille =D =D =D

Osaako kukaan viisas kertoa, mistä tuollainen asenne johtuu? Miksi lähtöoletuksena on toisen ihmisen "alempitasoisuus"

No siitä toisen ihmisen viestistä ja kirjoitustyylistä pystyy yleensä päättelemään kaiken oleellisen. Lisäksi palstalla on joskus ollut kuvia esim. pieleen mennyt kampaajakäynti/mitä mieltä kropastani, jossa siis näkyy "tyypillinen av-mamma". Kuvien perusteella ovat "alempitasoisia" kuin minä. :) :)

Ensimmäisessä lauseessasi ei käytännössä ole mitään informaatioarvoa. Se on samaa kategoriaa kuin: "Niin se nyt vaan on, ja kyllä minä tiedän, että näin on, koska mä vaan nyt tiedän"

En tarkoittanut edes mitään pölöpäiden mitä mieltä kropastani, tribaalitatuoinnistani tai pyypyyni vaalennuksesta viestejä, vaan ihan neutraaleja ja normaaleja viestejä, joissa vastataan johonkin kysymykseen, tai esitetään tarkentavia kysymyksiä aloittajalle.

Ensimmäinen lauseeni sisällöllä on informaatioarvoa. Esim. kielioppivirheet tekstissä kertovat, ettei kouluja ole käyty/tyhmyydestä/laiskuudesta/lukihäiriöstä. Jos viesti on luokkaa: Olen kolmen lapsen yh-äiti ja kaikilla lapsillani on eri isä, pystyn päättelemään jotain viestin kirjoittajasta. Ei tämän keskustelun viestit ole olleet ihan sieltä normaaleimmasta päästä, vaan vähän luokkaa elämänkoululaiselta toiselle. :DD

Olen käynyt kouluja, en ole laiska, eikä minulla ole lukihäiriötä. Teen silti kielioppivirheitä, etenkin tällä palstalla. Itse en välttämättä edes huomaa kaikkia toisten tekemiä virheitä, koska keskityn aina siihen sisältöön ja sanomaan.

Luetunymmärtäminen on hyvä olla olemassa.

Ensimmäisessä lauseessasi ei ollut informaatioarvoa, vaikka jälkeen päin lisäsit siihen asiaa (joka tosin oli höpöhöpöä ja samaa, "kyllä mä vaan tiiän" öyhötystä)

Tämä suututtaa varsinkin siksi, koska ne "rankimmat kokemukset" ovat yleensä tasoa paska parisuhde tai jotain muuta vastaavaa.

Waxfaceko se täällä harmittelee elämän kokemuksen puutettaan ?

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli orpo jo lapsena, isää ei koskaan ollut ja äiti kuoli väkivaltaisesti. Yllättäen isovanhemmatkaan eivät olleet enää hoitamaan kykeviä, puolet haudassa, yksi itsetuhoinen skitsofreenikko ja toinen alkoholisti. Lapsuus kului sijaisperheissä ja perhekodeissa. Useampi perhe sen takia että ensimmäisillä tuli avioero, toinen lopetti. Koskaan en kuulunut mihinkään, ei ole perhettä eikä sukua. Nämä nyt esitietoina. Huomaan yliopistolla mikä kuilu minun ja tavallisten ihmisen välillä on. Se on jumalaton kuilu. Olemme kyllä puhuneet vastoinkäymisistämme mutta ne tuntuvat rajoittuvan isän alkoholismiin ja vanhempien eroon, intiimeissäkin keskusteluissa. Ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä miten hyvät lähtökohdat heillä on ja mitä mahdollisuuksia edessään jos luopuisivat jatkuvasta "huono-osaisuus" -vikinästä.

Mielessäni pyörittelen paljon samankaltaisia asioita joista aloittaja kirjoittaa. Usein ajattelen, että te ette ymmärrä elämästä mitään. Ette mitään. Palautan kuitenkin itseni maanpinnalle ja yritän olla katkeroitumatta, en osallistu paskin elämä -kisailuihin tai kerjää sääliä. En sellaista tarvitse. Jonkinlainen totuus kuitenkin edelleen on, että suuri osa ihmisistä elää turvattua ja tavallaan pullamössöistä elämää, he ovat irrallaan rankemman elämän eläneistä eivätkä koskaan voi saavuttaa samaa kosketuspintaa. Kuilu on väistämätön, se on, vaikka siitä pyrittäisiin eroon. Mutta ei sen tarvitse tarvitse ratkaisevasti mihinkään vaikuttaa.

Todella hyvä kirjoitus. Kermaperseet ei tajua yhtään mitään kaikesta tästä. Minun puolestani voivat jäädäkin ulkopuolelle perseilemään.

Kaikkein eniten ärsyttää kermapeppujen " ylhäältä" käsin ymmärtäminen alentuvasti silloin kyllä vaan sanotte että varo ettei pääsi retkahda kokonaan alas.

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää eräs tuttu, joka katsoo elävänsä "värikästä elämää" = alkoholinhuuruista.

Jos se näkee värikkäitä pikku-ukkoja .

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli orpo jo lapsena, isää ei koskaan ollut ja äiti kuoli väkivaltaisesti. Yllättäen isovanhemmatkaan eivät olleet enää hoitamaan kykeviä, puolet haudassa, yksi itsetuhoinen skitsofreenikko ja toinen alkoholisti. Lapsuus kului sijaisperheissä ja perhekodeissa. Useampi perhe sen takia että ensimmäisillä tuli avioero, toinen lopetti. Koskaan en kuulunut mihinkään, ei ole perhettä eikä sukua. Nämä nyt esitietoina. Huomaan yliopistolla mikä kuilu minun ja tavallisten ihmisen välillä on. Se on jumalaton kuilu. Olemme kyllä puhuneet vastoinkäymisistämme mutta ne tuntuvat rajoittuvan isän alkoholismiin ja vanhempien eroon, intiimeissäkin keskusteluissa. Ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä miten hyvät lähtökohdat heillä on ja mitä mahdollisuuksia edessään jos luopuisivat jatkuvasta "huono-osaisuus" -vikinästä.

Mielessäni pyörittelen paljon samankaltaisia asioita joista aloittaja kirjoittaa. Usein ajattelen, että te ette ymmärrä elämästä mitään. Ette mitään. Palautan kuitenkin itseni maanpinnalle ja yritän olla katkeroitumatta, en osallistu paskin elämä -kisailuihin tai kerjää sääliä. En sellaista tarvitse. Jonkinlainen totuus kuitenkin edelleen on, että suuri osa ihmisistä elää turvattua ja tavallaan pullamössöistä elämää, he ovat irrallaan rankemman elämän eläneistä eivätkä koskaan voi saavuttaa samaa kosketuspintaa. Kuilu on väistämätön, se on, vaikka siitä pyrittäisiin eroon. Mutta ei sen tarvitse tarvitse ratkaisevasti mihinkään vaikuttaa.

Tässä on juuri se, että ihmisillä on erilaisia vastoinkäymisiä. ja monesti tuntuu, että juuri ne omat on niitä pahimpia. Sinulla toki on ollut rankka lapsuus, mutta olisiko se voinut olla vielä pahempi? Olisiko siaisperheet voineet olla huonompia? Olisiko sinulla voinut koko lapsuuden olla esim. isäpuoli joka olisi käyttänyt sinua seksuaalisesti hyväkseen? Näinkin on joidenkin lapsuus mennyt. Alkoholin huuruiset vanhemmat, hyväksikäyttöä, piittaamattomuutta, koulukiusaamista, ruumiillista väkivaltaa.  Milloin jonkun kokemukset ovat niin pahoja, että hän voi ajatella, ettei muiden kärsimät vääryydet ole mitän , verrattuna heidän omiin kokemuksiinsa? Näitä me kaikki voidaan miettiä. Ja yritetään ajatella, mitkä kaikki asiat oli kuitenkin hyvin.  Tarviko lapsuudessa koko ajan pelätä jotakin, saiko ruokaa jos oli nälkä jne.  Ja ennenkaikkea, yritetään unohtaa se lapsuus jossain vaiheessa. jos se oli huono ja ajatellaan, että se oli kuitenkin vain lyhyt jakso elämässä(vaikkakin tärkeä koko ihmisen elämän kannnalta)

Minulla oli raskas lapsuus ja nuoruus. Narsistinen psykopaatti perheen päänä piti perhettä varuillaan ja epävarmuudessa koko ajan ja oli seksuaalista hyväksikäyttöä ja fyysistä väkivaltaa. Koko ajan ahdisti ja oli vaikea hengittää.

Tästä kaikesta huolimatta kävin koulut ja olen ollut työelämässä mukana. Ahdistuksen ollessa pahimmillaan kävin omakustanteisessa terapiassa pari kuukautta ja sen jälkeen pahin ahdistus helpotti.

Mulla oli yksi kaveri, joka oli kuin pumpulissa elänyt. Hänelle ei ollut koskaan käynyt mitåän ikävää, ei edes sydänsuruja. Täytyy myöntää, että silloin vähän ärsytti, koska itselläni on todella rankka lapsuus ja olen räpiköinyt huonoissa ihmissuhteissa ja menettänyt nuorena rakkaan isäni jne. Eli kai se oli vähän sellaista kateutta, kun toisella asiat niin hyvin. Kunnes tämä samainen kaveri, saman vuoden aikana menetti esikoisensa ja äitinsä. Että vaikka elämässä menisi kuinka hyvin, rankat asiat voivat odottaa kulman takana. Enää en ikinä koskaan milloinkaan halua tuntea kateutta vastaavissa tapauksissa.