Ärsyttää ihmiset jotka on "nähneet elämän rankemman puolen"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli orpo jo lapsena, isää ei koskaan ollut ja äiti kuoli väkivaltaisesti. Yllättäen isovanhemmatkaan eivät olleet enää hoitamaan kykeviä, puolet haudassa, yksi itsetuhoinen skitsofreenikko ja toinen alkoholisti. Lapsuus kului sijaisperheissä ja perhekodeissa. Useampi perhe sen takia että ensimmäisillä tuli avioero, toinen lopetti. Koskaan en kuulunut mihinkään, ei ole perhettä eikä sukua. Nämä nyt esitietoina. Huomaan yliopistolla mikä kuilu minun ja tavallisten ihmisen välillä on. Se on jumalaton kuilu. Olemme kyllä puhuneet vastoinkäymisistämme mutta ne tuntuvat rajoittuvan isän alkoholismiin ja vanhempien eroon, intiimeissäkin keskusteluissa. Ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä miten hyvät lähtökohdat heillä on ja mitä mahdollisuuksia edessään jos luopuisivat jatkuvasta "huono-osaisuus" -vikinästä.

Mielessäni pyörittelen paljon samankaltaisia asioita joista aloittaja kirjoittaa. Usein ajattelen, että te ette ymmärrä elämästä mitään. Ette mitään. Palautan kuitenkin itseni maanpinnalle ja yritän olla katkeroitumatta, en osallistu paskin elämä -kisailuihin tai kerjää sääliä. En sellaista tarvitse. Jonkinlainen totuus kuitenkin edelleen on, että suuri osa ihmisistä elää turvattua ja tavallaan pullamössöistä elämää, he ovat irrallaan rankemman elämän eläneistä eivätkä koskaan voi saavuttaa samaa kosketuspintaa. Kuilu on väistämätön, se on, vaikka siitä pyrittäisiin eroon. Mutta ei sen tarvitse tarvitse ratkaisevasti mihinkään vaikuttaa.

Moni on kritisoinnut näitä ajatuksia ja ihan syyttä. Itselleni tuli mieleen, että kaikki eivät välttämättä kerro niitä kaikista kipeimpiä ajatuksia ja tapahtumia. Ajatellaan esimerkiksi yliopistossa tai muuten opiskelijoiden sosiaalisessa tilanteessa sinä kerrot nuo jutut (itseasiassa kerrotko aktiivisesti taustoistasi vai onko ne niin vaan että ne vaan tiedetään?), no toinen saattaa sanoa että oli meidänkin isä alkoholisti, mutta ei kertoakaan hänelle tapahtunutta hyväksikäyttöä. Tuo oli esimerkki. Ja kerronpa miksi ei kerro: siihen liittyy niin paljon häpeää. Voi olla muitakin perhesalaisuuksia, joita ei kerrota ihan vaan siksi että niihin liittyy niin paljon häpeää aikuisenakin. Kerron tämän omakohtaisena kokemuksena. Siksi ei kannata olla ihan varma, että salaisuuksien verho on kokonaan rao'otettu.

Ja kuten sanottu, ja itsekin sanoit, turhapa niitä kokemuksia on verrata ja pitää muistaa myös suojaavien tekijöiden määrä elämässä, mitkä pelastavat paljon ikävistä kokemuksista huolimatta. Näitä voi olla esimerkiksi persoonallisuus, kyvykkyys käsitellä asioita, yksikin tärkeä kiintymyssuhde...

ei kun siis tietenkin syystä kritisoinnut.

Vierailija kirjoitti:

Ne ihmiset, jotka on raiskattu, pahoinpidelty, pidetty vankeudessa, kidutettu, ym., mutta ovat selvinneet tilanteista hengissä ja elävät nyt ns. normaalielämää, eivät puhu asioista kenellekään yhtään mitään.

Nämä oman elämänsä rankkuudesta jatkuvasti mainostavat pellet ovat vain itsekeskeisiä huomiohuoria, jotka eivät edes tiedä mitä kipu, kuolemanpelko ja epätoivo tarkoittavat.

Ei pidä paikkaansa. Minä aloin voimaan niin huonosti että suu oli pakko avata. Ensin terapiassa, sittemmin myös muille. En todellakaan mainosta tai huutele kenelle tahansa, mutta pikkuhiljaa olen avannut elämääni läheisille.

Haista paska, nuo ovat suomeksi kalluja, voi jättää omaan varjoo änsa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin vain kertoa, että teillä on pienet murheet. Minulla oli vaikea lapsuus, mutta en silti jäänyt rypemään itsesääliin, kuten on tyylikästä tehdä vaan menin töihin. Yleensä kun joku kertoo hänellä olleen vaikea elämä kannattaa ymmärtää, että sinun vastoinkäymisesi ovat olemattomia ja voisit vaan olla hiljaa ja tehdä asialle jotain.

Asioiden läpikäyminen ei tarkoita rypemistä itsesäälissä. Minä en pystyisi olemaan hyvä äiti lapsilleni ilman "rypemistä". Niillä joilla työkyky menee, se menee. Silloin ei enää vaan mennä töihin vaan hoidetaan itsensä kuntoon ja lapsena täysin rikki menneillä se voi olla hurjan pitkä tie, että voi elää edes suhteellisen normaalia elämää.

Suomessa ei ole varmaan yhtäkään lasta joka on täysin rikki menny.

No on se kyllä niin, että ennen kuin on itse jotain kokenut, niin ei siitä tajua hölkäsen pöläystä. Tällä palstalla sen näkee erityisen hyvin. Ei vaan ymmärretä mitä ihmiset käy läpi kun joku kuolee, sairastuu, tulee ero, konkurssi jne. Ei ymmärretä sitä miten monia tunteita tuollaiset asiat herättää, miten paljon ne vaikuttaa. Miten hitaasti niiden jälkeen elämä alkaa tuntumaan edes vähän normaalilta. 

 

Itse opin omasta erosta sen, että olen ollut ihan hitonmoinen mäntti, siinä mitä olen saattanut kommentoida jollekkin joka käy läpi jotain suurta negatiivista elämän mullistavaa asiaa. En ole tajunnut niitä mittasuhteita ollenkaan. Että jos jotain positiivista täytyy paskasta ammentaa, niin sentään tuo ymmärrys, että se mitä siitä toisesta ihmisestä tuollaisessa tilanteessa näkyy päälle päin, kun se näyttää olevan kohtuu ok, niin se ei ole ollenkaan, vaan se on ihan romuna ja häneen kannattaa suhtautua suurimmalla empatialla mitä osaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin vain kertoa, että teillä on pienet murheet. Minulla oli vaikea lapsuus, mutta en silti jäänyt rypemään itsesääliin, kuten on tyylikästä tehdä vaan menin töihin. Yleensä kun joku kertoo hänellä olleen vaikea elämä kannattaa ymmärtää, että sinun vastoinkäymisesi ovat olemattomia ja voisit vaan olla hiljaa ja tehdä asialle jotain.

Asioiden läpikäyminen ei tarkoita rypemistä itsesäälissä. Minä en pystyisi olemaan hyvä äiti lapsilleni ilman "rypemistä". Niillä joilla työkyky menee, se menee. Silloin ei enää vaan mennä töihin vaan hoidetaan itsensä kuntoon ja lapsena täysin rikki menneillä se voi olla hurjan pitkä tie, että voi elää edes suhteellisen normaalia elämää.

 

Suomessa ei ole varmaan yhtäkään lasta joka on täysin rikki menny.

 

Ihan tasan tarkkaan on. 

Vierailija kirjoitti:

No on se kyllä niin, että ennen kuin on itse jotain kokenut, niin ei siitä tajua hölkäsen pöläystä. Tällä palstalla sen näkee erityisen hyvin. Ei vaan ymmärretä mitä ihmiset käy läpi kun joku kuolee, sairastuu, tulee ero, konkurssi jne. Ei ymmärretä sitä miten monia tunteita tuollaiset asiat herättää, miten paljon ne vaikuttaa. Miten hitaasti niiden jälkeen elämä alkaa tuntumaan edes vähän normaalilta. 

 

Itse opin omasta erosta sen, että olen ollut ihan hitonmoinen mäntti, siinä mitä olen saattanut kommentoida jollekkin joka käy läpi jotain suurta negatiivista elämän mullistavaa asiaa. En ole tajunnut niitä mittasuhteita ollenkaan. Että jos jotain positiivista täytyy paskasta ammentaa, niin sentään tuo ymmärrys, että se mitä siitä toisesta ihmisestä tuollaisessa tilanteessa näkyy päälle päin, kun se näyttää olevan kohtuu ok, niin se ei ole ollenkaan, vaan se on ihan romuna ja häneen kannattaa suhtautua

Ei kaikkea tarvitse kokea itse tai omakohtaisesti voidakseen suhtautua ymmärtäväisesti tai empaattisesti. Jokaisen ihmisen elämä ja kokemukset on erilaisia, joten periaatteessa "sama" kokemus ei kuitenkaan välttämättä ole samanlainen.

Ap kuulostaa alaikäiseltä

Se ärsyttää kun nää on olevinaan sitten sellaisia jotka omii oikeuden kaikkeen märinään ja tuskailuun kun on koettu niin hiton raskaita juttuja. Muilla ei ole mitään oikeutta valittaa mistään kun Mä oon niin kovia kokenut!

Vierailija kirjoitti:

Ne ihmiset, jotka on raiskattu, pahoinpidelty, pidetty vankeudessa, kidutettu, ym., mutta ovat selvinneet tilanteista hengissä ja elävät nyt ns. normaalielämää, eivät puhu asioista kenellekään yhtään mitään.

Nämä oman elämänsä rankkuudesta jatkuvasti mainostavat pellet ovat vain itsekeskeisiä huomiohuoria, jotka eivät edes tiedä mitä kipu, kuolemanpelko ja epätoivo tarkoittavat.

Mistä sinä tiedät kenenkään normaalien elämien syvintä olemusta? Mistä tiedät jos heräävät kirkuen joka yö, syövät nukahtamislääkkeitä, pelkäävät niin että eivät mene ulos tai tiettyihin tilaisuuksiin, saavat paniikkikohtauksen jostain tuoksusta,,, mutta sinä näet arvon vain siinä, että kunhan ovat hiljaa? Sinä et ehkä ole ihminen jolle ylipäätään kerrotaan asioita ja tunteita, mutta toivottavasti heillä on joku sellainen.

Vaikutatpa katkeralta, ap. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No on se kyllä niin, että ennen kuin on itse jotain kokenut, niin ei siitä tajua hölkäsen pöläystä. Tällä palstalla sen näkee erityisen hyvin. Ei vaan ymmärretä mitä ihmiset käy läpi kun joku kuolee, sairastuu, tulee ero, konkurssi jne. Ei ymmärretä sitä miten monia tunteita tuollaiset asiat herättää, miten paljon ne vaikuttaa. Miten hitaasti niiden jälkeen elämä alkaa tuntumaan edes vähän normaalilta. 

 

Itse opin omasta erosta sen, että olen ollut ihan hitonmoinen mäntti, siinä mitä olen saattanut kommentoida jollekkin joka käy läpi jotain suurta negatiivista elämän mullistavaa asiaa. En ole tajunnut niitä mittasuhteita ollenkaan. Että jos jotain positiivista täytyy paskasta ammentaa, niin sentään tuo ymmärrys, että se mitä siitä toisesta ihmisestä tuollaisessa tilanteessa näkyy päälle päin, kun se näyttää olevan kohtuu ok, niin se ei ole ollenkaan, va

 

Ei kaikkea tarvitse kokea itse tai omakohtaisesti voidakseen suhtautua ymmärtäväisesti tai empaattisesti. Jokaisen ihmisen elämä ja kokemukset on erilaisia, joten periaatteessa "sama" kokemus ei kuitenkaan välttämättä ole samanlainen.

Ei kaikkea, mutta kun kokee jotain tuollaista niin se kummasti laajentaa omaa ymmärrystä muihinkin elämän kääntöpuoliin. Edelleenkään en väitä että ymmärtäisin esimerkiksi miltä tuntuu menettää lapsi. Mutta ymmärrän etten ymmärrä ja ymmärrän että sellaisesta ei vaan noin vaan mennä eteen päin, vahvistuta, olla reippaasti puhumatta ja jatketa elämää ja keskitytä positiivisiin juttuihin. Että elämä nyt ei ole ihan sellaista.

noilla ihmisillä on yleensä myös heikko itsetunto ja ovat itsekeskeisiä. ei mikään ihme, että kuvittelevat tietävänsä "kaiken". ehkä myös keskivertoa huonompi äo?

Jaa meinaat että niillä viimeisillä sotaveteraaneilla on heikko itsetunto ja nälkää nähneillä pelkkää valitusta,te olette eläneet pumpulissa,ettekä tiedä elämästä mitään,kynsi katkeaa niin heti pitää somettaa että kaikki näkee tuskasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin vain kertoa, että teillä on pienet murheet. Minulla oli vaikea lapsuus, mutta en silti jäänyt rypemään itsesääliin, kuten on tyylikästä tehdä vaan menin töihin. Yleensä kun joku kertoo hänellä olleen vaikea elämä kannattaa ymmärtää, että sinun vastoinkäymisesi ovat olemattomia ja voisit vaan olla hiljaa ja tehdä asialle jotain.

Asioiden läpikäyminen ei tarkoita rypemistä itsesäälissä. Minä en pystyisi olemaan hyvä äiti lapsilleni ilman "rypemistä". Niillä joilla työkyky menee, se menee. Silloin ei enää vaan mennä töihin vaan hoidetaan itsensä kuntoon ja lapsena täysin rikki menneillä se voi olla hurjan pitkä tie, että voi elää edes suhteellisen normaalia elämää.

 

Suomessa ei ole varmaan yhtäkään lasta joka on täysin rikki menny.

Suomessa on lapsia ja nuoria, jotka seilaavat erilaisten psykiatristen hoitolaitosten väliä vuosia eikä kukaan osaa auttaa heitä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli orpo jo lapsena, isää ei koskaan ollut ja äiti kuoli väkivaltaisesti. Yllättäen isovanhemmatkaan eivät olleet enää hoitamaan kykeviä, puolet haudassa, yksi itsetuhoinen skitsofreenikko ja toinen alkoholisti. Lapsuus kului sijaisperheissä ja perhekodeissa. Useampi perhe sen takia että ensimmäisillä tuli avioero, toinen lopetti. Koskaan en kuulunut mihinkään, ei ole perhettä eikä sukua. Nämä nyt esitietoina. Huomaan yliopistolla mikä kuilu minun ja tavallisten ihmisen välillä on. Se on jumalaton kuilu. Olemme kyllä puhuneet vastoinkäymisistämme mutta ne tuntuvat rajoittuvan isän alkoholismiin ja vanhempien eroon, intiimeissäkin keskusteluissa. Ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä miten hyvät lähtökohdat heillä on ja mitä mahdollisuuksia edessään jos luopuisivat jatkuvasta "huono-osaisuus" -vikinästä.

Mielessäni pyörittelen paljon samankaltaisia asioita joista aloittaja kirjoittaa. Usein ajattelen, että te ette y

Mitä taas olisin mieluummin elänyt vaikka sijaisperheissä kuin siinä perheessä missä elin. Eipä olisi tarvinut pelätä koko lapsuutta.

Vierailija kirjoitti:

Se ärsyttää kun nää on olevinaan sitten sellaisia jotka omii oikeuden kaikkeen märinään ja tuskailuun kun on koettu niin hiton raskaita juttuja. Muilla ei ole mitään oikeutta valittaa mistään kun Mä oon niin kovia kokenut!

Onko sinulla joku alemmuuskompleksi siitä että elämäsi on ollut niin helppoa, vai mikä tuollaisen tunteen aiheuttaa? Syyllisyys siitä, ettet osaa tuntea tarpeeksi kiitollisuutta, vaikka olisi aihetta? Pelko, kun haluaisit erilaisen elämän, mutta siihen liittyy uhkakuvia jotka ovat realisoituneet jonkun toisen kohdalla? Miksi olet noin ärsyyntynyt? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ärsyttää kun nää on olevinaan sitten sellaisia jotka omii oikeuden kaikkeen märinään ja tuskailuun kun on koettu niin hiton raskaita juttuja. Muilla ei ole mitään oikeutta valittaa mistään kun Mä oon niin kovia kokenut!

Onko sinulla joku alemmuuskompleksi siitä että elämäsi on ollut niin helppoa, vai mikä tuollaisen tunteen aiheuttaa? Syyllisyys siitä, ettet osaa tuntea tarpeeksi kiitollisuutta, vaikka olisi aihetta? Pelko, kun haluaisit erilaisen elämän, mutta siihen liittyy uhkakuvia jotka ovat realisoituneet jonkun toisen kohdalla? Miksi olet noin ärsyyntynyt? 

Miksi sinua niin kismittää tuo viesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ärsyttää kun nää on olevinaan sitten sellaisia jotka omii oikeuden kaikkeen märinään ja tuskailuun kun on koettu niin hiton raskaita juttuja. Muilla ei ole mitään oikeutta valittaa mistään kun Mä oon niin kovia kokenut!

Onko sinulla joku alemmuuskompleksi siitä että elämäsi on ollut niin helppoa, vai mikä tuollaisen tunteen aiheuttaa? Syyllisyys siitä, ettet osaa tuntea tarpeeksi kiitollisuutta, vaikka olisi aihetta? Pelko, kun haluaisit erilaisen elämän, mutta siihen liittyy uhkakuvia jotka ovat realisoituneet jonkun toisen kohdalla? Miksi olet noin ärsyyntynyt? 

Miksi sinua niin kismittää tuo viesti?

Kiinnostaa vain miten tuollaisesta voi noin kovin ärsyyntyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ärsyttää kun nää on olevinaan sitten sellaisia jotka omii oikeuden kaikkeen märinään ja tuskailuun kun on koettu niin hiton raskaita juttuja. Muilla ei ole mitään oikeutta valittaa mistään kun Mä oon niin kovia kokenut!

Onko sinulla joku alemmuuskompleksi siitä että elämäsi on ollut niin helppoa, vai mikä tuollaisen tunteen aiheuttaa? Syyllisyys siitä, ettet osaa tuntea tarpeeksi kiitollisuutta, vaikka olisi aihetta? Pelko, kun haluaisit erilaisen elämän, mutta siihen liittyy uhkakuvia jotka ovat realisoituneet jonkun toisen kohdalla? Miksi olet noin ärsyyntynyt? 

Miksi sinua niin kismittää tuo viesti?

Kiinnostaa vain miten tuollaisesta voi noin kovin ärsyyntyä. 

Minusta se taas on lähinnä huvittavaa.

Itselläni on ollut aika rankka elämä ihan lapsesta asti. Veikkaan, että monille se rankan elämän määritelmä sisältäisi ihan vain yksinäisyyden, vaikean lapsuuden ja masentuneisuuden. Mulla on sen päälle roimasti muita asioita, joita ei kukaan koskaan ymmärrä, vaan kaikki hämmästelevät miten olen vielä elossa. Kaveritkin kysyvät, että olenko kuollut kun ei ole pitkään aikaan kuullut minusta, koska niin monta lähelläpiti tilannetta on ollut. Olen ollut erittäin vakavassa onnettomuudesta, josta jäi joksikin aikaa jonkinlainen trauma, ja oli teini-iässä ahdistusta, johon kukaan ei puuttunut eli en saanut siihenkään apua muualta kuin itseltäni ja lisäksi olen ollut neljä kertaa ollut sairaalassa hengenvaarallisen sairauden takia. Tähän päälle toki ne vanhempien riitaisat avioerot, yksinäisyys, työongelmat ja omat henkilökohtaiset avio/perhe-elämän ongelmat.

En näistä ongelmista kenellekään koskaan puhu ja yritän kuunnella hiljaa, kun joku muu kertoo niistä itselleen isoista ongelmista, joka minun mielestä on omaan elämään verrattuna tuntuu todella pieneltä. Jotenkin tuntuu, että kun ihmiselle sattuu ensimmäinen iso negatiivinen tapahtuma elämässä kuten avioero tai vaikka joku vakava sairastuminen, hän jossain vaiheessa toipumistaan herää hetkeksi "eloon" voimakkaampana kuin koskaan aiemmin. Löytyy intoa aloittaa uusia harrastuksia ja ihminen sen kuin säteilee onnea, kun on selättänyt sen oman ongelman. Sitten jos/kun se korttitalo taas romahtaa ja tulee seuraava takaisku ja vastoinkäyminen, mieli menee tosi synkäksi ja ei tavallaan osaa päästää irti siitä tunteesta. Jää helposti sellainen valittamisen kierre päälle ja saattaa yhdelle lähimmäiselleen avautua jatkuvasti samoista asioista, vaikka muuten ehkä elämässään pärjää. Kun näitä vastoinkäymisiä tapahtuu enemmän ja enemmän, niin jossain vaiheessa sitä ei vain enää nouse ylös ja se elämänilo jää jonnekkin vain ohimeneväksi hetkeksi. Minulla on juuri tämä vaihe menossa. Olen hyväksynyt sen, että en tule olemaan joka päivä iloinen, onnellinen ja pirteä. Olen positiivinen vain vähän aikaa vuorokaudesta. Joskus saattaa olla useampikin päivä, että mieli on todella maassa ja mikään ei huvita. Olen hyväksynyt sen. Mutta muille en valita enkä valita, jos joku toinen valittaa minulle. Se on heidän keino selviytyä ja niin kauan, kuin nämä valittajat valittavat, yritän kannustaa ja tsempata heitä enkä ikinä vertaa omia ongelmiani heidän ongelmiin. Vaikka kotona saatankin synkän hetken kohdatessa ajatella, että miksi minulle sattuu pahoja asioita niin paljon ja toistuvasti. Voisin tehdä omasta elämästä elokuvasarjan. Jokaiselle leffalle löytyisi se yksi käännepiste, kun kaikki menee piloille ja sitten pitää vain pärjäillä.