Ärsyttää ihmiset jotka on "nähneet elämän rankemman puolen"

Vierailija kirjoitti:

Tässä kohtaa olisi hyvä huomauttaa että ne oikeasti rankan menneisyyden, mielenterveyden tai päihteiden kanssa kamppailessa viettäneet, eivät todellakaan ole pätemässä kenellekkään kokemuksillaan. Rankan menneisyyden omaavat haluaisivat että heidät nähdään ihmisiä, vaikka vähän viallisina, mutta kuitenkin ihmisinä eikä pelkästään taustanaan. Ikävä kyllä se ei näinä sosiaalisen median aikoina ole mahdollista, varsinkaan Suomen kokoisessa maassa, mistä Ilkeämielisiä ja hyvin verkostoituneita juoruämmiä löytyy aivan aivan liikaa.

Se on juuri näin. Tahdon että minut nähdään minuna, ihmisenä joka olen nyt, vailla leimaavaa menneisyyttä ja vailla säääliä sen vuoksi jota jouduin joskus kokemaan. On ollut helpottavaa kun on tavannut uusia ihmisiä, eivätkä he tiedä taustaani. En sitä koskaan kerro, vaikka se kulkee mukanani monella tavalla.

Taustalla siis ole päihteet, vaan traumaattiset tapahtumat. Kuolemaa.

Totta! On jotenkin säälittävää kun lehdet on täynnä yli kolmekymppisiä ihmisiä jotka jaksaa vielä jauhaa ala- asteen kiusaamisesta ja kuinka se on heidät traumatisoinut.

Joo on ikävää mutta unohda nyt jo!!!

Vierailija kirjoitti:

Olen etenkin tällä palstalla huomannut, että ihmisillä on äärimmäisen alentuva asenne toisia kohtaan. Toiset ihmiset ajatellaan järjestelmällisesti itseään paljon tyhmemmiksi, vähempi älyisiksi, laiskemmiksi, heikommiksi ja tietämättömämmiksi.

Koskaan ei ole lähtökohtana, että toinen voisi älytäkin jotain, tai olla edes lähellä sitä omaa mahtavan ylivertaista tietämyksen tasoa.

Todellisuudessa jokainen ihminen voi lähteä siitä, että ihan varmasti monen moni ihminen tälläkin palstalla on itseään älykkäämpi, ahkerampi, viisaampi, empaattisempi, kiltimpi ja hauskempi.

Myös voi ottaa ihan suosiolla sellaisenkin asenteen, että toiset ihmiset eivät ole yhtä raivoissaan, itkunpartaalla ja katatoonisessa tilassa kuin itse. Siksi on turha aina argumentoida: Olen huolissaan sun mielenterveydestä/rauhoitu/älä raivoa/mene ulos lenkille =D =D =D

Osaako kukaan viisas kertoa, mistä tuollainen asenne johtuu? Miksi lähtöoletuksena on toisen ihmisen "alempitasoisuus"

Minäpä sanon: Suurin osa kirjoittelijoista on vähän yksinkertaisia ja heidän maailmankuvansa on niin täydellisen suppea, että kuvittelevat hallitsevansa kaiken ja osaavansa kaiken -> pitävät itseään tavallista älykkäämpänä, koska eivät edes tiedä, mitä eivät tiedä tai ymmärrä. Kuitenkin oikeassa elämässä se menee niin, että mitä älykkäämpi ja tietävämpi ihminen, sitä paremmin hän tietää oman rajallisuutensa.

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää eräs tuttu, joka katsoo elävänsä "värikästä elämää" = alkoholinhuuruista.

Mulla myös tämmönen tuttu. Muistaa myös mainita sen että ainakin hän on elännyt jos nyt sattuisi kuolemaan. Usein muutenkin puhuu kuinka hänellä sentään on elämä (dokaamista eri baareissa ja porukoissa eri puolilla suomea). Sitten alkaa jauhamaan joistain tutuista joilla ei ole ns. elämää esim yhdestä yhteisestä tutusta joka mun mielestä on kiva ja osaa jutella paljon monipuolisemmin kuin tämä "värikkään elämän sankari" mutta tää yhteinen tuttu on sairas, ei opiskele tai käy töissä eikä dokaa eli hänellä ei ole ns. elämää. Inhottavin piirre on juuri tuo toisten lyttääminen ja itsensä nostaminen korkeammalle. Jotenkin niin inhottava kun kehtaa masennusta sairastavaa ihmistä lytätä rumasti.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli orpo jo lapsena, isää ei koskaan ollut ja äiti kuoli väkivaltaisesti. Yllättäen isovanhemmatkaan eivät olleet enää hoitamaan kykeviä, puolet haudassa, yksi itsetuhoinen skitsofreenikko ja toinen alkoholisti. Lapsuus kului sijaisperheissä ja perhekodeissa. Useampi perhe sen takia että ensimmäisillä tuli avioero, toinen lopetti. Koskaan en kuulunut mihinkään, ei ole perhettä eikä sukua. Nämä nyt esitietoina. Huomaan yliopistolla mikä kuilu minun ja tavallisten ihmisen välillä on. Se on jumalaton kuilu. Olemme kyllä puhuneet vastoinkäymisistämme mutta ne tuntuvat rajoittuvan isän alkoholismiin ja vanhempien eroon, intiimeissäkin keskusteluissa. Ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä miten hyvät lähtökohdat heillä on ja mitä mahdollisuuksia edessään jos luopuisivat jatkuvasta "huono-osaisuus" -vikinästä.

Mielessäni pyörittelen paljon samankaltaisia asioita joista aloittaja kirjoittaa. Usein ajattelen, että te ette ymmärrä elämästä mitään. Ette mitään. Palautan kuitenkin itseni maanpinnalle ja yritän olla katkeroitumatta, en osallistu paskin elämä -kisailuihin tai kerjää sääliä. En sellaista tarvitse. Jonkinlainen totuus kuitenkin edelleen on, että suuri osa ihmisistä elää turvattua ja tavallaan pullamössöistä elämää, he ovat irrallaan rankemman elämän eläneistä eivätkä koskaan voi saavuttaa samaa kosketuspintaa. Kuilu on väistämätön, se on, vaikka siitä pyrittäisiin eroon. Mutta ei sen tarvitse tarvitse ratkaisevasti mihinkään vaikuttaa.

Sekä tämä että se fyysistä sairautta sairastava, jonka mielestä raskaus ja väkivalta ovat hänen sairauteensa verrattuna "arkisia", tekevät juuri sitä, mistä ap puhuu. Laittavat vaikeuksia järjestykseen ja luulevat tietävänsä, miten muiden kokemuksilla ei voi olla samanlaista merkitystä tai syvyyttä kuin omilla, ja omat kokemukset ovat ainoita OIKEASTI vaikeita asioita, mitä ihminen vo kokea. Ilmeisesti silloin, kun asian ilmaisee nätisti, suurin osa ihmisistä ei tajua tuota asetelmaa.

Mielestäni todellinen ymmärrys on sitä, että tajuaa ettei VOI tietää, mikä on kenellekin rankin kokemus. Joku toinen ihan samoilla taustoilla voisi kokea eri tavalla. Ja senkin voi vaikeallakin taustalla ymmärtää, että vaikeaa voi olla, vaikka elämä olisi omaan verrattuna helppoa. Se vaatii aikaa ja raakaa työtä omassa päässä, eikä sitä tasoa välttämättä koskaan tavoita. En voi itse väittää, etten ajattelisi koskaan kuten nuo mainitsemani kirjoittajat, mutta tajuan, että asenteen on hedelmätön. En voi tietää toisten pään sisäisiä asioita. Ehkä joskus aidosti osaan asettua toisen asemaan, mutta niin kauan, kun mielessäni pidän itseäni kovempia kokeneena ja luulen aina tietäväni paremmin, tajuan että sinne on matkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli orpo jo lapsena, isää ei koskaan ollut ja äiti kuoli väkivaltaisesti. Yllättäen isovanhemmatkaan eivät olleet enää hoitamaan kykeviä, puolet haudassa, yksi itsetuhoinen skitsofreenikko ja toinen alkoholisti. Lapsuus kului sijaisperheissä ja perhekodeissa. Useampi perhe sen takia että ensimmäisillä tuli avioero, toinen lopetti. Koskaan en kuulunut mihinkään, ei ole perhettä eikä sukua. Nämä nyt esitietoina. Huomaan yliopistolla mikä kuilu minun ja tavallisten ihmisen välillä on. Se on jumalaton kuilu. Olemme kyllä puhuneet vastoinkäymisistämme mutta ne tuntuvat rajoittuvan isän alkoholismiin ja vanhempien eroon, intiimeissäkin keskusteluissa. Ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä miten hyvät lähtökohdat heillä on ja mitä mahdollisuuksia edessään jos luopuisivat jatkuvasta "huono-osaisuus" -vikinästä.

Mielessäni pyörittelen paljon samankaltaisia asioita joista aloittaja kirjoittaa. Usein ajattelen, että te ette ymmärrä elämästä mitään. Ette mitään. Palautan kuitenkin itseni maanpinnalle ja yritän olla katkeroitumatta, en osallistu paskin elämä -kisailuihin tai kerjää sääliä. En sellaista tarvitse. Jonkinlainen totuus kuitenkin edelleen on, että suuri osa ihmisistä elää turvattua ja tavallaan pullamössöistä elämää, he ovat irrallaan rankemman elämän eläneistä eivätkä koskaan voi saavuttaa samaa kosketuspintaa. Kuilu on väistämätön, se on, vaikka siitä pyrittäisiin eroon. Mutta ei sen tarvitse tarvitse ratkaisevasti mihinkään vaikuttaa.

Sekä tämä että se fyysistä sairautta sairastava, jonka mielestä raskaus ja väkivalta ovat hänen sairauteensa verrattuna "arkisia", tekevät juuri sitä, mistä ap puhuu. Laittavat vaikeuksia järjestykseen ja luulevat tietävänsä, miten muiden kokemuksilla ei voi olla samanlaista merkitystä tai syvyyttä kuin omilla, ja omat kokemukset ovat ainoita OIKEASTI vaikeita asioita, mitä ihminen vo kokea. Ilmeisesti silloin, kun asian ilmaisee nätisti, suurin osa ihmisistä ei tajua tuota asetelmaa.

Mielestäni todellinen ymmärrys on sitä, että tajuaa ettei VOI tietää, mikä on kenellekin rankin kokemus. Joku toinen ihan samoilla taustoilla voisi kokea eri tavalla. Ja senkin voi vaikeallakin taustalla ymmärtää, että vaikeaa voi olla, vaikka elämä olisi omaan verrattuna helppoa. Se vaatii aikaa ja raakaa työtä omassa päässä, eikä sitä tasoa välttämättä koskaan tavoita. En voi itse väittää, etten ajattelisi koskaan kuten nuo mainitsemani kirjoittajat, mutta tajuan, että asenteen on hedelmätön. En voi tietää toisten pään sisäisiä asioita. Ehkä joskus aidosti osaan asettua toisen asemaan, mutta niin kauan, kun mielessäni pidän itseäni kovempia kokeneena ja luulen aina tietäväni paremmin, tajuan että sinne on matkaa.

Raiskaus, ei raskaus.

Sama

Minulle tulee ap:n kuvailusta mieleen sellaisia ihmisiä, jotka ovat itse huonoilla valinnoillaan vaikuttaneet vaikeuksiensa syntyyn, mutta eivät ole valmiita tunnustamaan omien valintojensa osuutta tapahtumissa.

Vierailija kirjoitti:

Niin. Mullakin on kokemusta siitä, miten joku julistaa kuinka hänellä on ollut niin rankkaa, että siitä on oppinut arvostamaan sitä mitä on ja blaablaa. Samaan aikaan hän ei kysy eikä ole pätkääkään kiinnostunut muiden elämänkokemuksista, rankkuuksista ja mitä he ovat oppineet.

Tämä. Siitä tietää "elämänkoululaisen" toipumisvaiheen, vellooko se yhä vain omissa jutuissaan vai alkaako löytyä silmiä ja sydäntä muidenkin kokemuksille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihaan sitä näkemystä, että rankat kokemukset ovat aina kasvattavia ja ihmistä vahvistavia. Ei, joskus ja itse asiassa melko useinkin ne ovat hajottavia, rikkovia ja musertavia, eikä niistä saa parempia vaikka miten uskoisi facebook-aforismeihin.

Heikoille kaikki on musertavaa ja rikkovaa, mutta ihmisille jotka ovat oikeasti vaikeita aikoja eläneet ei sellaiset pikku jutut ole kuin yksi pieni haaste, eikä tapa uhriutua ja kerätä huomiota.

Olen elänyt oikeasti vaikeita aikoja ja tapahtumia, useampaankin otteeseen elämäni aikana. Oikeasti rankkoja, ei vain kokemattomuuteni ja dramaattisuuteni takia niin kuvitellen.

Silti helposti muserrun ja toipuminen saattaa kestää kauan enkä enää täysin ehjäksi tule.

Silti en kutsu sitä uhriutumiseksi saati huomion keräämiseksi.

Minua ärsyttää ajatus, että läheisen kuolema tekisi jotenkin vahvemmaksi ihmiseksi tai se sattuu vain sellaisen kohdalle, joka "asian pystyy harteillaan kantaa". Että jos elämään tulee joku paska asia, se on annettu sulle juuri sen takia, että olet tarpeeksi vahva siitä selviytymään.

Höpöhöpö.

Jokaiselta ihmiseltä kuolee joku läheinen. Pakolaiset eivät ole välttämättä yhtään sen vahvempia ihmisiä kuin muut.

Jokainen kuolee joskus, eli tällä ajatuksella joka ikinen ihminen pitäisi olla koko ajan hiukan vahvempi.

Täällä ei olisi muita kuin "vahvoja ihmisiä". Vahvuus on muutenkin huono termi, koska jokaikinen ihminen voidaan murtaa tavalla tai toisella.

90% mielenterveys pystytään murtaa laittamalla pariksi viikoksi eristykseen. 

Fakta nyt vaan on se, että joitakin kärsimys jalostaa ja joitakin katkeroittaa. Ja kärsimystäkin on niin monenlaista, ettei niitä kannattaisi vertailla vaan ottaa jokainen omana tapauksenaan.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa joilla on oikeasti ollut tai on vaikea elämä eivät valita.

En ole ikinä kuulut syöpäsairaan valittavan kun on vaikea elämä päinvastoin he yrittävät pysyä elämässä kiinni läpi rankkojen Syöpähoitojen.

Minä olen kuullut. Ja se on ihan ymmärrettävää ja tervettä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli raskas lapsuus ja nuoruus. Narsistinen psykopaatti perheen päänä piti perhettä varuillaan ja epävarmuudessa koko ajan ja oli seksuaalista hyväksikäyttöä ja fyysistä väkivaltaa. Koko ajan ahdisti ja oli vaikea hengittää.

Tästä kaikesta huolimatta kävin koulut ja olen ollut työelämässä mukana. Ahdistuksen ollessa pahimmillaan kävin omakustanteisessa terapiassa pari kuukautta ja sen jälkeen pahin ahdistus helpotti.

Pitäisikö nyt taputtaa ja hurrata, kehua kuinka mahtava olet vai mitä odotat? Onhan mahdollista että elämääsi on hallinnut yksi huono ihminen, mutta muuten ollut hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli raskas lapsuus ja nuoruus. Narsistinen psykopaatti perheen päänä piti perhettä varuillaan ja epävarmuudessa koko ajan ja oli seksuaalista hyväksikäyttöä ja fyysistä väkivaltaa. Koko ajan ahdisti ja oli vaikea hengittää.

Tästä kaikesta huolimatta kävin koulut ja olen ollut työelämässä mukana. Ahdistuksen ollessa pahimmillaan kävin omakustanteisessa terapiassa pari kuukautta ja sen jälkeen pahin ahdistus helpotti.

Pitäisikö nyt taputtaa ja hurrata, kehua kuinka mahtava olet vai mitä odotat? Onhan mahdollista että elämääsi on hallinnut yksi huono ihminen, mutta muuten ollut hyvää.

Hyi kuinka inhottava olet ja matalamielinen! Et nolannut ko kommentoijaa mutta itsesi kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen etenkin tällä palstalla huomannut, että ihmisillä on äärimmäisen alentuva asenne toisia kohtaan. Toiset ihmiset ajatellaan järjestelmällisesti itseään paljon tyhmemmiksi, vähempi älyisiksi, laiskemmiksi, heikommiksi ja tietämättömämmiksi.

Koskaan ei ole lähtökohtana, että toinen voisi älytäkin jotain, tai olla edes lähellä sitä omaa mahtavan ylivertaista tietämyksen tasoa.

Todellisuudessa jokainen ihminen voi lähteä siitä, että ihan varmasti monen moni ihminen tälläkin palstalla on itseään älykkäämpi, ahkerampi, viisaampi, empaattisempi, kiltimpi ja hauskempi.

Myös voi ottaa ihan suosiolla sellaisenkin asenteen, että toiset ihmiset eivät ole yhtä raivoissaan, itkunpartaalla ja katatoonisessa tilassa kuin itse. Siksi on turha aina argumentoida: Olen huolissaan sun mielenterveydestä/rauhoitu/älä raivoa/mene ulos lenkille =D =D =D

Osaako kukaan viisas kertoa, mistä tuollainen asenne johtuu? Miksi lähtöoletuksena on toisen ihmisen "alempitasoisuus"

Minäpä sanon: Suurin osa kirjoittelijoista on vähän yksinkertaisia ja heidän maailmankuvansa on niin täydellisen suppea, että kuvittelevat hallitsevansa kaiken ja osaavansa kaiken -> pitävät itseään tavallista älykkäämpänä, koska eivät edes tiedä, mitä eivät tiedä tai ymmärrä. Kuitenkin oikeassa elämässä se menee niin, että mitä älykkäämpi ja tietävämpi ihminen, sitä paremmin hän tietää oman rajallisuutensa.

Niin siis joku Dunning-Kruger efekti?

Miksi tyhmillä sitten on tuollainen strategia (kauheen vaikee sana)?

Eikö tyhmääkin palvelisi, jos säilyttäisi edes jonkinlaisen teoreettisen mahdollisuuden ajatella, että toinen voisi olla edes yhtä "älykäs" kuin tyhmä? Voisi kehittyä itse ja oppia jotain uutta.

Vierailija kirjoitti:

Totta! On jotenkin säälittävää kun lehdet on täynnä yli kolmekymppisiä ihmisiä jotka jaksaa vielä jauhaa ala- asteen kiusaamisesta ja kuinka se on heidät traumatisoinut.

Joo on ikävää mutta unohda nyt jo!!!

Olen yli 30. Alan vasta nyt käsitellä sitä rankkaa kiusaamista. Luuletko että jengi on koko ajan vaan jauhanut ja jauhanut asioista?

Minä olen ainakin painanut asiat maton alle, että pystyisin edes jotenkuten opiskelemaan, liikkumaan, työskentelemään.

Nyt on sitten pakko ottaa asiat käsiteltäviksi.

Mikä sinä luulet olevasi määräilemään ja käskemään toisia "unohtamaan" asiat.

Mikä sinä luulet olevasi sanomaan mikä on märehtimistä ja jauhamista ja mikä asioiden läpikäymistä ja tervettä käsittelemistä.

Tuollaisten ihmisten takia, mikä sinä olet, en kyllä todellakaan vaikene ja ole hiljaa yhtään mistään.

Toivottavasti ei kukaan muukaan pyytele anteeksi kiusaamiskokemuksiaan tai muitakaan vääryyksiä mitä itselle on MUIDEN toimesta tehty, vain siksi että joku totaalinen ihmis P. käskee olla hiljaa ja kärsimään hiljaa.

Häpeä luuseri!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli raskas lapsuus ja nuoruus. Narsistinen psykopaatti perheen päänä piti perhettä varuillaan ja epävarmuudessa koko ajan ja oli seksuaalista hyväksikäyttöä ja fyysistä väkivaltaa. Koko ajan ahdisti ja oli vaikea hengittää.

Tästä kaikesta huolimatta kävin koulut ja olen ollut työelämässä mukana. Ahdistuksen ollessa pahimmillaan kävin omakustanteisessa terapiassa pari kuukautta ja sen jälkeen pahin ahdistus helpotti.

Pitäisikö nyt taputtaa ja hurrata, kehua kuinka mahtava olet vai mitä odotat? Onhan mahdollista että elämääsi on hallinnut yksi huono ihminen, mutta muuten ollut hyvää.

Hyi kuinka inhottava olet ja matalamielinen! Et nolannut ko kommentoijaa mutta itsesi kyllä.

Minua nyt vaan ärsyttää tämä ylimielinen asenne, jossa muistetaan kertoa että rankasta (rankka tarkoittaa jokaiselle eri asiaa) elämästä huolimatta olen kuitenkin niin hyvä ihminen että tein sitä ja tätä. Nyt on pakko heittää vielä se kortti, että jos ahdistus menee muutaman kuukauden terapialla ohi niin helppoa on ollut. Jotkut käy vuosia terapiassa että olo edes tasoittuu ja vasta sen jälkeen voi alkaa rakentamaan lapsuudessa pirstaleiksi hajonnutta identiteettiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli raskas lapsuus ja nuoruus. Narsistinen psykopaatti perheen päänä piti perhettä varuillaan ja epävarmuudessa koko ajan ja oli seksuaalista hyväksikäyttöä ja fyysistä väkivaltaa. Koko ajan ahdisti ja oli vaikea hengittää.

Tästä kaikesta huolimatta kävin koulut ja olen ollut työelämässä mukana. Ahdistuksen ollessa pahimmillaan kävin omakustanteisessa terapiassa pari kuukautta ja sen jälkeen pahin ahdistus helpotti.

Pitäisikö nyt taputtaa ja hurrata, kehua kuinka mahtava olet vai mitä odotat? Onhan mahdollista että elämääsi on hallinnut yksi huono ihminen, mutta muuten ollut hyvää.

Hyi kuinka inhottava olet ja matalamielinen! Et nolannut ko kommentoijaa mutta itsesi kyllä.

Minua nyt vaan ärsyttää tämä ylimielinen asenne, jossa muistetaan kertoa että rankasta (rankka tarkoittaa jokaiselle eri asiaa) elämästä huolimatta olen kuitenkin niin hyvä ihminen että tein sitä ja tätä. Nyt on pakko heittää vielä se kortti, että jos ahdistus menee muutaman kuukauden terapialla ohi niin helppoa on ollut. Jotkut käy vuosia terapiassa että olo edes tasoittuu ja vasta sen jälkeen voi alkaa rakentamaan lapsuudessa pirstaleiksi hajonnutta identiteettiä.

Pahin olo helpottui sanottiin siinä. En näe syytä tehdä tulkintaa että vain yksi ihminen aiheuttanut tuskaa ja muuten elämä ollut hyvää. En myöskään lukenut tai aistinut että kirjoittaja korottaisi itseään haluten aplodeja tms.

Minusta hänellä on ollut terve asenne ja halu selvitä ja tehdä sen asiaan itsekin töitä.

Ne ihmiset, jotka on raiskattu, pahoinpidelty, pidetty vankeudessa, kidutettu, ym., mutta ovat selvinneet tilanteista hengissä ja elävät nyt ns. normaalielämää, eivät puhu asioista kenellekään yhtään mitään.

Nämä oman elämänsä rankkuudesta jatkuvasti mainostavat pellet ovat vain itsekeskeisiä huomiohuoria, jotka eivät edes tiedä mitä kipu, kuolemanpelko ja epätoivo tarkoittavat.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli orpo jo lapsena, isää ei koskaan ollut ja äiti kuoli väkivaltaisesti. Yllättäen isovanhemmatkaan eivät olleet enää hoitamaan kykeviä, puolet haudassa, yksi itsetuhoinen skitsofreenikko ja toinen alkoholisti. Lapsuus kului sijaisperheissä ja perhekodeissa. Useampi perhe sen takia että ensimmäisillä tuli avioero, toinen lopetti. Koskaan en kuulunut mihinkään, ei ole perhettä eikä sukua. Nämä nyt esitietoina. Huomaan yliopistolla mikä kuilu minun ja tavallisten ihmisen välillä on. Se on jumalaton kuilu. Olemme kyllä puhuneet vastoinkäymisistämme mutta ne tuntuvat rajoittuvan isän alkoholismiin ja vanhempien eroon, intiimeissäkin keskusteluissa. Ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä miten hyvät lähtökohdat heillä on ja mitä mahdollisuuksia edessään jos luopuisivat jatkuvasta "huono-osaisuus" -vikinästä.

Mielessäni pyörittelen paljon samankaltaisia asioita joista aloittaja kirjoittaa. Usein ajattelen, että te ette ymmärrä elämästä mitään. Ette mitään. Palautan kuitenkin itseni maanpinnalle ja yritän olla katkeroitumatta, en osallistu paskin elämä -kisailuihin tai kerjää sääliä. En sellaista tarvitse. Jonkinlainen totuus kuitenkin edelleen on, että suuri osa ihmisistä elää turvattua ja tavallaan pullamössöistä elämää, he ovat irrallaan rankemman elämän eläneistä eivätkä koskaan voi saavuttaa samaa kosketuspintaa. Kuilu on väistämätön, se on, vaikka siitä pyrittäisiin eroon. Mutta ei sen tarvitse tarvitse ratkaisevasti mihinkään vaikuttaa.

Moni on kritisoinnut näitä ajatuksia ja ihan syyttä. Itselleni tuli mieleen, että kaikki eivät välttämättä kerro niitä kaikista kipeimpiä ajatuksia ja tapahtumia. Ajatellaan esimerkiksi yliopistossa tai muuten opiskelijoiden sosiaalisessa tilanteessa sinä kerrot nuo jutut (itseasiassa kerrotko aktiivisesti taustoistasi vai onko ne niin vaan että ne vaan tiedetään?), no toinen saattaa sanoa että oli meidänkin isä alkoholisti, mutta ei kertoakaan hänelle tapahtunutta hyväksikäyttöä. Tuo oli esimerkki. Ja kerronpa miksi ei kerro: siihen liittyy niin paljon häpeää. Voi olla muitakin perhesalaisuuksia, joita ei kerrota ihan vaan siksi että niihin liittyy niin paljon häpeää aikuisenakin. Kerron tämän omakohtaisena kokemuksena. Siksi ei kannata olla ihan varma, että salaisuuksien verho on kokonaan rao'otettu.

Ja kuten sanottu, ja itsekin sanoit, turhapa niitä kokemuksia on verrata ja pitää muistaa myös suojaavien tekijöiden määrä elämässä, mitkä pelastavat paljon ikävistä kokemuksista huolimatta. Näitä voi olla esimerkiksi persoonallisuus, kyvykkyys käsitellä asioita, yksikin tärkeä kiintymyssuhde...