Mikä "vika" on tuntemissasi ikisinkuissa?

Ei uskalla ottaa kontaktia miehiin, pelkää torjuntaa ja masentuu yhteydenottojen puutteesta kun on ollut päivän nettideittipalstalla. Toivoo että Unelmien Mies hakee kotoa ettei vaan vaikuta epätoivoiselta.

Itkee kun ei ole lapsia mutta ei tee asialle yhtään mitään.

Tosi mielenkiintoinen ketju, tuli luettua kokonaan läpi. Kiva että sinkut ovat itsekin kirjoittaneet ja myös ne ketkä eivät aktiivisesti suhdetta etsikään vaikka ap:n tarkoitus olikin kai keskustella vain niistä ketkä haluavat suhteen mutta eivät sitä jostain syystä löydä.

Jäin vaan miettimään omaa tilannettani ja sitä että olenko ikinä halunnutkaan suhdetta kun tuntuu että aina ihastun etäisiin, varattuihin ja jopa julkkiksiin. Silloin kun en ole ihastunut en halua suhdetta kenenkään kanssa, vain ihastuneena haaveilen siitä mutta en ikinä uskalla tehdä asian eteen mitään. Tälläkin hetkellä olen ihastunut yli kymmenen vuotta nuorempaan varattuun mieheen. Heh. Jäi mieleen jonkun kommentti koskien jotain kolmekymppistä naista jolla on vain mielikuvitussuhteita. Nuoren tytön romanttiset kuvitelmat riittävät hänelle tai jotain sellaista. Jäin vaan miettimään että riittääköhän tämä mulle ja ainakin tällä hetkellä musta tuntuu että riittää. En edes oikeasti halua että jotain tapahtuisi vaan että tämä on hyvä näin. Mulle riittää se että saan tuntea rakkautta jotakin kohtaan vaikka mitään ei ikinä oikeasti tuukaan tapahtumaan. Sori jos tämä on liian off topic mutta tälläista kuitenkin kelailin.

Ja olen 39-vuotias ikisinkku, ikinä en ole seurustellut, pari jotain epämääräistä säätöä ollut joskus nuorempana joita ei voi seurusteluiksi kutsua. Perinmäinen syy mun sinkkuuteen on varmaan ulkonäössä. Mulla oli akne jo tosi nuoresta lähtien enkä ikinä sitten saanut pojista mitään kokemusta. Ne jäi mulle vähän arvoitukseksi ja vasta vähän vanhempana, opiskelu- ja työelämässä olen oppinut olemaan luontevasti miesten kanssa tekemisissä.

Varmaan mullakin on vähän taipumusta romanttisiin haaveisiin parisuhteesta ja täydellisyyden tavoittelua, ainakin tunneasioissa. Mun haaveisessa se mies tajuaa mua ja on täydellinen jne. Kai mä sitten olen vain sitoutumiskammoinen kun en ole ikinä ihastunut sellaiseen mieheen jonka voisin saada. Tosin ei niitä vaihtoehtojakaan ole ollut monta, lähinnä yhden käden sormella voin laskea ne tapaukset kun joku on ollut ihastunut muhun. Ota nyt sitten joku vain siksi että se on ihastunut suhun. Ei toimi mulla. Ennemmin sitten vaikka haikailen jonkun sellaisen perään joka ei ole musta kiinnostunut. Mä kai loppuenlopuksi elän muutenkin niin paljon vain mun oman pään sisällä että pystyn oikeasti olemaan jopa suhteellisen tyytyväinen elämääni. 

Vierailija kirjoitti:

Tosi mielenkiintoinen ketju, tuli luettua kokonaan läpi. Kiva että sinkut ovat itsekin kirjoittaneet ja myös ne ketkä eivät aktiivisesti suhdetta etsikään vaikka ap:n tarkoitus olikin kai keskustella vain niistä ketkä haluavat suhteen mutta eivät sitä jostain syystä löydä.

Jäin vaan miettimään omaa tilannettani ja sitä että olenko ikinä halunnutkaan suhdetta kun tuntuu että aina ihastun etäisiin, varattuihin ja jopa julkkiksiin. Silloin kun en ole ihastunut en halua suhdetta kenenkään kanssa, vain ihastuneena haaveilen siitä mutta en ikinä uskalla tehdä asian eteen mitään. Tälläkin hetkellä olen ihastunut yli kymmenen vuotta nuorempaan varattuun mieheen. Heh. Jäi mieleen jonkun kommentti koskien jotain kolmekymppistä naista jolla on vain mielikuvitussuhteita. Nuoren tytön romanttiset kuvitelmat riittävät hänelle tai jotain sellaista. Jäin vaan miettimään että riittääköhän tämä mulle ja ainakin tällä hetkellä musta tuntuu että riittää. En edes oikeasti halua että jotain tapahtuisi vaan että tämä on hyvä näin. Mulle riittää se että saan tuntea rakkautta jotakin kohtaan vaikka mitään ei ikinä oikeasti tuukaan tapahtumaan. Sori jos tämä on liian off topic mutta tälläista kuitenkin kelailin.

Ja olen 39-vuotias ikisinkku, ikinä en ole seurustellut, pari jotain epämääräistä säätöä ollut joskus nuorempana joita ei voi seurusteluiksi kutsua. Perinmäinen syy mun sinkkuuteen on varmaan ulkonäössä. Mulla oli akne jo tosi nuoresta lähtien enkä ikinä sitten saanut pojista mitään kokemusta. Ne jäi mulle vähän arvoitukseksi ja vasta vähän vanhempana, opiskelu- ja työelämässä olen oppinut olemaan luontevasti miesten kanssa tekemisissä.

Varmaan mullakin on vähän taipumusta romanttisiin haaveisiin parisuhteesta ja täydellisyyden tavoittelua, ainakin tunneasioissa. Mun haaveisessa se mies tajuaa mua ja on täydellinen jne. Kai mä sitten olen vain sitoutumiskammoinen kun en ole ikinä ihastunut sellaiseen mieheen jonka voisin saada. Tosin ei niitä vaihtoehtojakaan ole ollut monta, lähinnä yhden käden sormella voin laskea ne tapaukset kun joku on ollut ihastunut muhun. Ota nyt sitten joku vain siksi että se on ihastunut suhun. Ei toimi mulla. Ennemmin sitten vaikka haikailen jonkun sellaisen perään joka ei ole musta kiinnostunut. Mä kai loppuenlopuksi elän muutenkin niin paljon vain mun oman pään sisällä että pystyn oikeasti olemaan jopa suhteellisen tyytyväinen elämääni. 

Tuotahan se on, eli ajatus tai idea rakkaudesta, rakastumisesta ja parisuhteesta on ihastuttava, käytäntö sitten taas ei. :D 

Romanttisia haaveita voi pyöritellä (ihmisiähän tässä kuitenkin ollaan - kaikilla on tunteet jne.), mutta ei niiden sivuun työntäminen ja tärkeämpiin asioihin keskittyminen ole vaikeaa.

/4

Kukaan ei ole riittävän hyvä hänelle. Rahaa ja omaisuutta on ihan liikaa yhdelle miehelle ja naissuhteet eivät kestä. Takana pitkä liitto, toistakymmentä vuotta, mutta sen jälkeen vain irtosuhteita.

Ei siinä mitään, elää itsensä näköistä elämää, mutta valittaa väsymystä, alakuloa ja yksinäisyyttä.

Taitaa olla niin, että kun aikansa suhaa irtosuhteita , ei enää kykene muuhun ja siltikin surettaa.

Tosi monessa naisen deittiprofiilissa on mainittu se että on jotenkin "räväkkä" ja "sanavalmis", joka käytännössä tarkoittaa käytöstavatonta törppöä joka ei jousta missään eikä osaa mitään muuta kuin teilata toisia. Siinä on ainakin yksi iso syy monen sinkkuuteen.

Pitäisi ymmärtää että jos aikoo rakastaa niin sitten pitää osata olla herkkä.

Ikisinkulla ymmärrän ihmistä, jolla ei ole koskaan ollut parisuhdetta. Sitä tässä kai haettiin.

Itse olen ollut 20v suhteessa ja eron jälkeen sinkku kohta kolme vuotta. Viidet treffit käynyt tuona aikana ja kaksi lyhyttä suhdetta. Mitään tunteita ei ole herännyt siten, kuin aiemmin.

Olen sitten sarjassa vaativa.  Huomaan miehestä heti, ettei olekaan tyyppiäni, vaikka olisi kirjoiteltu viikkoja. Moni mies valehtelee pituutensa ja onkin itseni mittainen.  Miehillä on ollut laitanaan jotain sairautta (tules) tai henkisiä kipuja vailla hoitoa. En halua terapeutiksi.

Seksi tuntuu olevan se kiinnostavin juttu, minut vietellään muuten kuin tarrautumalla kiinni.

Miehellä pitää olla älyllistä haastetta ja huumori osua yksiin. Tupakkaa ei ja alkoholi saa kuulua satunnaisesti elämään.

Harrastuksilla ei niin väliä, mutta liikunnallisuus pitää olla itsestäänselvyys. Ei kuitenkaan hampaat irvessä-tyylillä.

Suhteet läheisiin kunnossa ja myönteinen asenne elämään.

Ja mitä minusta saa. Luotettavan, liikunnallisen, hyvän kuuntelutaidon omaavan  huolehtivan naisen. Ei kaunotar ,muttei hirviökään.

Mikä minä olen sinkkuystäviäni arvostelemaan. Toivon että jokainen heistä löytää itselleen sopivan kumppanin ja jokaisella on oikeus sellaista toivoa ja hakea. Miltei sopivan kanssa tulee yleensä ongelmia ennemmin tai myöhemmin, eikä sellainen sitä onnellisuutta lisää.

Ap  ei taida olla oikea ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Pieni muna tai köyhä.

Molemmat löytyy. Löytyy myös kyvyttömyys flirttailla ja kyky olla naisille kiehtova.

Sama tulos oli myös silloin, kun rahatilanteeni oli parempi. Voisi siis päätellä, että ongelmani on ulkonäön, ulkonevien osien ja sosiaalisten taitojen puute. Valitettavasti näitä ei oikein voi korjata, joten testaan miten ihminen kestää yksinäisyyden lapsuudesta eläkeikään.

Tuntemissani ikisinkkumiehissä sosiaalinen taidottomuus, ovat ihan liian hiljaisia ja sulkeutuneita: mitään ei heistä saa irti jos ei itse kyselemällä lypsä. Eivät tavallaan osaa antaa itsestään mitään.

Toinen: keski-ikäinen nainen, jonka olen tuntenut parikyt vuotta. Hänellä on koko ajan uusi mies kainalossa, mutta suhteet kariutuvat aina alkuhuuman jälkeen. Pari lastakin on saanut ja eronnut isistä ennen näiden syntymää. Syyksi voisin epäillä, että nainen on todella vaativa, kimmastuu helposti ja alkaa todella nopeasti tiuskimaan ja puhumaan miehilleen hyvin rumasti. Ja vaatii silti prinsessakohtelua ja kukkana kämmenellä pitämistä miehiltä. Ei, ei, Iines Ankka-käytös ei valitettavasti toimi tosielämän parisuhteissa.

Toinen on uudempi tuttavuuteni, 20-vuotias nuori nainen, joka on ikäisekseen hiukan lapsellinen ja ajatusmaailmaltaan aika yksinkertainen, sellainen "teiniprinsessa". Toisin, kuin luulisi, miehet eivät hänen seurassaan pitkään viihdy, mikä on sääli, sillä hän kuumeisesti haluaisi naimisiin. Tänä vuonna tytöllä on ollut jo kuusi miestä, kuka tahansa kelpaa. Melkoinen romantikkokin hän on ja häntä ärsyttää, kun suomijampat eivät järjestä vaaleanpunaisia kynttiläillallisia ja kujerra, kuin kyyhyt.

Yksi taas on entinen luokkakaverini. Ihan nätti, mutta hänkin tosi lapsellinen ja itsekeskeinen ja haluaisi rikkaan, komean, lihaksikkaan ja kuuluisan miehen, joka kohtelisi häntä, kuin prinsessaa ja omaisi täydellisen luonteen. Eli rima liian korkealla

Tuntemani ikisinkut miehet (n 3kpl) ovat eläneet villiä sinkkuelämää ihan viisikymppisiksi asti. Ryypänneet ja naineet ja nyt haluaisivat asettua aloilleen lisääntymisikäisten naisten kanssa mutta ei perusduunia tekevät enemmän tai vähemmän juopot niin helposti nuorten neitojen päitä käännä.

Vierailija kirjoitti:

Seksittömiä, läskejä ja ei kunnianhimoa. 

Ööh, tiedän tusinoittain kuvailemasi kaltaisia ihmisiä parisuhteissa. Mitkään noista ominaisuuksista eivät todellisuudessa ole mikään este suhteeseen pääsylle. Missä realiteeteissa oikein elät? Ajatus, että ainoastaan poikkeuksellisen kauniit, menestyneet, varakkaat ja älykkäät ihmiset pariutuvat on absurdin naurettava ja epärealistinen. Aika laskeutua pois sieltä pilvilinnoista tänne oikeaan maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

hgffdhf kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tohtorin tutkinto. Ei ole naiselle mitään plussaa, vaikka ei mieheltä samantasoista koulutusta vaatisikaan.

Vai johtuuko sittenkään tutkinnosta itsestään? Itselleni ainakin mielikuva tohtorista, on sitten kumpaa sukupuolta vain, on heti sellainen akateemisen kuivakka. Eli ollaan fiksuja omalla alallaan, joo, mutta miehenä tai naisena oleminen on jäänyt toissijaiseksi eikä se oikein ole koskaan prioriteetti ollutkaan. Ei siis ole olemukseltaan tai supliikiltaan kovinkaan puoleensavetävä sellaisella perisukupuolisella tavalla.

Toki poikkeuksiakin on, mutta ne tunnetusti vahvistavat säännön.

Eikös tohtorisihmiset yleensä löydä toisensa kuitenkin?

Jos tuo on käsityksesi "tohtorisihmisistä" (mikä muuten on hassu termi, katsotko mahdollisesti paljon 30-50-lukujen vanhoja Suomi-filmejä?), niin ilmeisesti et tunne todellisuudessa kovin montaa tai peräti yhtään tohtorin tutkinnon suorittanutta henkilöä. Ihan samanlaisia ihmisiä hekin ovat kuin kaikki muutkin, eli persoonallisuuksia ja elämäntapoja löytyy ihan samanlainen kirjo kuin muustakin väestöstä. Se tosin on totta, että korkeasti kouluttautuneet usein miten pariutuvat samanhenkisten ihmisten kanssa, mutta niinhän yleensä keskenään samankaltaiset ihmiset tekevät kaikilla yhteiskunnan sosioekonomisilla tasoilla.

Olet oikeassa, en tunne tohtoreita juurikaan, suvussa taitaa pari olla mutta eipä niiden kanssa tule oltua tekemisissä. Yliopistolla niitä tuli aikoinaan nähtyä enemmän ja olivat kaikki kyllä juurikin stereotypian mukaisia akateemikkoja. Fiksuja ja mukavia kyllä, mutta ei heitä seksuaalisina olentoina ja kumppaneina oikein osannut kuvitella. Tukka kiinni ja kirja kainaloon, kyllä se vaan niin tahtoo mennä. Viehättävät kumppaninäkökulmasta lähinnä toisiaan. Ei sillä, kyllä minustakin naisella pitää älyä olla ja pitää pystyä haastamaan minua sillä saralla. Mutta se ei yksin riitä, pitää olla myös niitä perustason riiausominaisuuksia.

JeppeJee kirjoitti:

Kaikki tuntemani ovat miehiä.

Yhteistä heille on tietynlainen elämän puute. Elävät päivästä toiseen samalla tavalla - ovat täysin kiinni rutiineissaan. Uusien asioiden kokeileminen on vaikeaa.

Sanoisin lisäksi että puheenlahjat ovat heillä melko köyhällä tasolla. Ovat jotenkin "irti" omasta tunne-elämästään. Eivät osaa puhua tärkeistä asioista eivätkä kyllä kuunnellakaan.

Ikävä sanoa, mutta joitakin vaivaa minusta ihan selkeä tyhmyys (lue: tietämättömyys). Urheilusta ehkä löytyy tietoa, mutta ei mistään sellaisesta, joka saattaisi naista kiinnostaa.

Naisten lähestymisyritykset...no niitä ei ole. Tosin olen nähnyt kun naiset yrittävät lähestyä heitä. Sitä on aika surullista seurata, koska pelisilmä naisten suhteen on nolla. Osaavat jotenkin olla tilanteessa sellaisia, että nainen ei kiinnostu varmasti. Tätä on vaikea ymmärtää, koska ainakin itsellä...melkeinpä voisi sanoa että luonto ottaa ohjat, eli hommat tapahtuu aika lailla itsekseen. Miksi näillä ikisinkuilla ei niin tapahdu?

Naisten kanssa oleminen harvemmin onnistuu syntyessä. Se on kokemusta ja harjoittelua vaativa laji, ja onnistumiset ruokkivat lisää onnistumisia, kun asiasta pääsee jyvälle ja saa lisää itseluottamusta. Nämä miehet eivät ole koskaan saaneet sitä konetta käyntiin ja pitkittyessään se käy aina vaan vaikeammaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vastaan näin päin: En tunne ainuttakaan sellaista vasten tahtoaan sinkkuna olevaa miestä tai naista, joka olisi sosiaalinen, aktiivinen, omaisi laajan ystäväpiirin (johon kuuluu myös vastakkaista sukupuolta) ja olisi aina valmis tutustumaan uusiin ihmisiin, harrastaisi monipuolisesti ja olisi mukana myös yhteisöllisessä toiminnassa, pukeutuisi tilanteen mukaan ja huolehtisi muutenkin hygieniastaan ja ulkonäöstään (hampaat, hiustenleikkaus).

Minä olin nuorempana tällainen. Olin myös oikeasti hauska ja suosittua seuraa, ns. life and soul of the party.  Olin myös lihava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse itseni ikisinkuksi listannut, koska tunnistan olevani kohtalaisen mahdoton. En halua edes sitä tilannetta, missä tehdään kompromisseja pariskuntana. Tykkään tehdä asiat omalla tavalla ja olla joustamaton. Tykkään, että asiat ovat siellä minne itse haluan ne laittaa. Tykkään, ettei tarvitse jutella jotain tunnekeskusteluja ja olla alati huomioiva toista aikuista kohtaan. Kun tulen töistä kotiin ja laitan lapset nukkumaan voin aivan rauhassa laittaa musiikit soimaan luureista eikä tarvitse miettiä muiden sosiaalisia tarpeita, kun olen itse asiakeskeinen ja nautin itsekseni olemisesta. Jos olisin treffimarkkinoilla tai puolisoa vailla näyttäisi vikalistani tältä

-Erakoituva

-Sooloileva

-Ei huomioi tarpeeksi

-Despootti mitä tulee esimerkiksi saksien sijaintiin ja haluton mukautumaan tai hankkimaan yhteistä arkea

-Haluan viettää vapaa-ajan kaverien kanssa ja olen epäromanttinen

-Skeptikko kestävien parisuhteiden vuoksi, koska on realisti ja tiedostaa olevansa kykenemätön ryhmätyöskentelyyn

-Emotionaalisesti etäinen 

Istun kyllä valheellisena markkinointina treffisovelluksissa, koska tykkään treffailla ihmisiä menemättä syvemmälle tasolle. Vikalistalle varmasti riittäisi muutakin :D

Mä niin allekirjoitan kaiken. Se kun tiedostaa olevansa huono parisuhteessa. Olisihan se kiva kun olis joku, mutta hitto ei musta varmaan enää ole parisuhteeseen, joko ajattelin et toinen on liian hyvä mulle tai että toisessa on liikaa vikoja joita ei voi korjata.

Paitsi treffailu on ahdistavaa ja inhottavaa, mutta kylhän sitä miehistä seuraa vaan tulee kaivattua, että pakko se on sinne treffeille välillä raahautua. 

terv. N29 Ikuisesti yksin

Minä ilmoittaudun samaan joukkoon. Edellinen suhe päättyi, vaikka rakastimme toisiamme, mutta olin liian saamaton tekemään asioita suhteen eteen ja toinen koki, ettei häntä arvosteta. Ero sattui kovasti ja vuoden verran vannoin, että tekisin kaiken toisin jos saisin uuden mahdollisuuden. Mutta tekisinkö oikeasti? Jospa vain olen tällainen, enkä sovellu parisuhteeseen? No, olen sittemmin tavannut naisen, joka haluaisi minut tällaisenaan, itsekkäänä ja välillä etäisenä. Minä taas pidän hänesta kovasti ja kaikki toimii todella hyvin, mutta en hänestä löydä ihan sitä viimeistä kipinää, jonka tarvitsen rakastumiseen. Kuinkas muutenkaan. Elämä on.

heheh, voisin hyvin kuvitella, etta jotkut tuttuni (ystavaksi ei heita voi laskea), joille itselleen on julmetun tarkea olla jonkunlaisessa parisuhteessa, voisivat ladella taalla ilkeita arvioita nirsoudestani tai siita mita vaatimuslistoja minulla muka miehille on tai arvioin oman tasoni vaarin. Mistaan vaatimuksista en ole puhunut viimeiseen kahteenkymmeneen viiteen vuoteen (ja silloin parikymppisena niista puhui kaikki, lapsellisuuttaan ja itsekeskeisyyttaan kaiketi, mika nyt nuoruuteen kuuluu). Tykkaan suunnitella itekseen omia menojani enka kaiketi panosta enaa tarpeeksi suhteen loytamiseen, mitaan vanhoja suhteenpoikasia en muistele eparealistisella hehkutuksella myoskaan. Eras kiinnostuksenkohteeni kuoli yllattain juuri kun olimme paasemassa "vauhtiin" (tosin, jalkeenpain ajateltuna on ihan mahdollista ettei siitakaan mitaan olisi tullut), ja muiden kohdallakin tuli kaikkea ihmeellista estetta. En mina niita sen tarkemmin analysoi, loppujen lopuksi on mahdotonta varmasti tietaa mika rooli on ollut sattumalla. Ehka niista on kuitenkin jaanyt tietty varovaisuus siihen etta jaksaisi heittaytya mihinkaan.

Muista tuntemistani ikisinkuista pari puhuu aina vaatimuksistaan, mutta minusta siina on vahan sellaista faktojen jalkeista rationalisointia. Luultavasti heilla on lahinna ollut ikavia kokemuksia, plus sitten sattumaa ja ehka huonoja valintoja vaihtelevasti. Paallepain kylla sulautuvat massaan ihan taysin. Eika kenenkaan tarvitse kynnysmatoksi ryhtya jotta saisi ihmisarvon nailta itseaan ylentavilta parisuhdevouhottajilta.

Veikkaisin etta koskaan naimattomien naisten keskimaarin korkeampi alykkkyys voi olla ihan tilastollinen tosiasia. Koulutus ainakin on korkeampi. Mika se vaikutuskanava sitten on, miksi nain on, niin siihen en sen tarkemmin ota kantaa. Niitakin lienee useita.

Minä olen sinkku ihan pakosta, en ole koskaan kelvannut miehille parisuhteeseen. En ilmeisesti ole tarpeeksi kiinnostavaa ja hauskaa seuraa, en omaa mitään erikoisia ominaisuuksia eikä ulkonäköni vastaa lähellekään yleisiä kauneusihanteita. Jos tarjolla on siroja, meneviä ja nättejä naisia, niin miksi yksikään mies tyytyisi hiljaiseen, luonteeltaan sisäänpäinkääntyneeseen naiseen, joka on romuluinen ja kasvoistaan persoonallisen/kummallisen näköinen? Minulla on lisäksi traumatausta ja henkistä painolastia lapsuusajoilta, jolloin minua kiusattiin niin kotona kuin koulussakin vuosikaudet. Itsetuntoni on täysin romutettu. Asiaa ei auta myöskään se, että olen nykyään aseksuaalinen mielialalääkkeiden aiheuttamien vaurioiden takia, myös tunnemaailmani on huomattavan surkastunut aiempaan nähden. Minulla ei ole koulutusta eikä työpaikkaa, olen sairaseläkkeellä ja sosiaalista elämää minulla ei ole ollut vuosiin. Onko tällainen todella jonkun ihannekumppani? Moni mies karttaa henkisistä ongelmista kärsivää naista, mielenterveysongelmaisia ihmisiä kohtaan esiintyy todella paljon ennakko-luuloja. 

Ehdottomuus, negatiivisuus ja täydellisyyden tavoittelu. Jos jonkun saa hetkeksi niin takertuu liian kiinni, toisaalta valittaa kuitenkin jatkuvasti jos asiat eivät ole juuri sillä tavalla kuin itse haluaa.

Hullaantuu komeisiin,  mutta ku*päisiin miehiin joille riittää lähinnä seksiseuraksi.Ylimielinen mister Finland haluaa vaimokseen yhtä näyttävän naisen,ei tavista.

Eräs hyvännäköinen nainen on aseksuaali. On kyllästynyt kaikkeen uteluun sinkkuudestaan. On täysin onnellinen yksin. Ystävänä tiedän, että tämä on totta. Ystävänä ärsyttää, miksi hyvännäköisen naisen on niin vaikeata haluta olla yksin?