Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Kyllä olen, kun en jaksanut enää kuunnella mielisairasta höpinää. Ihan sekopää oli hän. Kyllä helpotti. Nyt kun pääsisi eroon parista muusta, toinen on niin etevä kaikessa, että oksettaa jo kuunnella. Kuitenkin koko ajan apua kinuamassa eikä vastapalvelusta ole tietoakaan. Toinen on sellanen minä- tyyppi, ei kelpaa mikään, mitä ehdotan, hänen pitää päättää milloin tavataan jne. Lisäksi ei edes synttäreilleen kutsunut, oli paremman väen juhlat ne. Ei kiitos enää.

Olen katkaissut välit poistumalla hiljaa taka-alalle, kun en jaksanut sitä jatkuvaa draamaa. Kaikesta piti kehittää jotain ihmeellistä.

Viimeksi lopetin ystävyyden ihmisen kanssa, koska viimeisimmällä tapaamisella vaan tuli fiilis, että sitä ihmistä ei MINÄ oikeasti kiinnosta kovin paljon. Esim. tosi usein keskeytti ja alkoi puhumaan jostain omista asioista, kun itse olin puhumassa jostain. Eli ei omaa kuuntelutaitoja. Usein muutti tapaamisten aikoja ja paikkoja viimekin hetkellä, koska "hänestä alkoikin tuntua että tekeekin mieli tehdä sitä ja siellä".

Pari ystävyyttä on loppunut siihen, että minusta on haluttu muovata sen toisen kaltaista samanlaista identtistä olentoa. Eli pitäisi tykätä samoista asioista ja tehdä just niitä samoja asioita, mitä se toinen vaan haluaa. Eli minulla ei niissäkään ystävyyksissä ollut väliä.

Kaveriksi luulemani ihminen katkaisi välit yllättäen ja selittämättä. Vielä enemmän yllätyin siitä että tunsin asiasta vain helpotusta. "Kaveri" oli pidemmän aikaa tuntunut hiukan raskaalta ja negatiiviselta seuralta ja oli alkanut välillä rivien välissä kritisoida minua ja suhtautua yliolkaisesti ja vähättelevästi itselleni tärkeisiin asioihin. Olin miettinyt onko meillä oikeasti mitään yhteistä, pitääkö minusta oikeasti vai haluaako vain seuraa välttääkseen yksinäisyyden ja taisin saada vastauksen. 

Yhden kanssa kyl-meni kun hän jeesusteli ja on mielestään itse niin hyvä, vaikka ollut esim jätettynä itsekin katkera ja ilkeästi kommentoinut muiden ulkonäköä ja tuomitsi kommenttejani törkeiksi- vaikka törkeitä olivat teotkin, joita tuomitsin (henkilöstä jota ei ole koskaan edes tavannut). Pointtina oli mun yläpuolelle asettuminen, ja näppärä näpäyttely, mitä alkoholistin lapsena saatu luonnehöiriö hänessä saa aikaan. Vi**uilija.

Toisen jätin taakse kun ei pyytänyt anteeksi tai selittänyt selkään puukottamisiaan. Elämätön elämä ja omien lasten kautta saatu huomio, yhdistettynä pahansuopaan juonitteluun sai kamelinselän katkeamaan.. tee muille kuten toivot itsellesi tehtävän, olisi terveiset.

Yhden kanssa katsoin välit kun selvästi koitti ylittää rajojani ja manipuloivan puunhalaajan taakse kätkeytyi paljon kieroutta ja suoraa noitamaista katkeruutta, vain hyvin piilotettuna.

Nuo kaikki ovat omalla tavallaan jättäneet myöntämättä sen faktan, että kyse oli nimenomaan heidän suhtautumisestaan normaaliin vasteeseen, ja kipuilusta oman luonteensa ja elämänsä kanssa. Ymmärtämättömyys ja tahallinen toisen asemaan asettumatta jättäminen, mikä näkyy sanoissa ja teoissa on anteeksiantamatonta ja huolimaton iso virhe. Sitä saitte mitä tilasitte.

Minulle tarjottiin töitä samasta työpaikasta missä ex ystäväni oli. Olen koittanut rikkoa palkka-tabua ja menin kertomaan millaista palkkaa minulle tarjottiin. Taisi olla liian hyvä hänen mielestään, sen verran ilkeä ja törkeä oli minulle kun tulin sinne töihin. Voi olla jokin muukin syy, ei suostunut kertomaan mutta välimme katkesivat tuon takia. Ihmetyttää sellainen luimuilu, että selvästi joku hiertää mutta ei voi sanoa mikä. Tuhahteli jotain että ei hänellä mitään syytä tarvitse olla ettei puhu mitään ja näyttää hapanta naamaa. Jonkun aikaa kärvistelin siellä ja vaihdoin paikkaa, olisi pitänyt sanoa oikea syy työnantajalle.

Yksi kaverini rupesi höpöttämään jotain shamaani- ja enkelijuttuja. Saa sitä olla itse mistä vaan kiinnostunut mutta mä en usko noihin enkä jaksa kuunnella. Pyysi kahvillekin ja aloitti jotenkin "nyt mä puhun sut mukaan tähän!" Vähensin yhteydenpitoa vaikka ihan kiva tyyppi olikin.

Yksi katkaisi välit kun näytin omat rajani. Ihan ystävällisesti siis, pyysin ettei kommentoisi pukeutumistani, raha-asioitani ja tämäntyylisiä arkaluontoisia juttuja. Ei halunnut olla enää kaverini koska "vedän herneet nenään" kaikesta. Hän oli itse sellainen "suorapuheinen ihminen" joka sinänsä piirre jossa on hyviäkin puolia, mutta takaspäin ei kestänyt yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran on ollut ystävä, jonka moraali salli toisen miehen salatapailun vuodesta toiseen molempien avioliitoista huolimatta.

En ole ottanut yhteyttä enää vuosiin.

 

Ja sä olet tuomari. Jokainen tekee itse valintansa.

No niinhän kirjoittaja tekikin valinnan ja lopetti yhteydenpidon. 

Sain lapsena toistuvasti tukkapöllyä ja piiskaa äidiltäni, mutta olen antanut sen anteeksi, koska a) ysärillä kaikki eivät vielä pitäneet sitä rikoksena, b) äiti on todella hyvää tarkoittava ihminen, joka vaikeissa olosuhteissa yh-äitinä asetti aina minun tarpeeni etusijalle, useillakin tavoilla, joista osan olen ylipäänsä edes ymmärtänyt vasta aikuisena.

Ystävälleni tästä kertominen ei kelvannut, vaan hänen mukaansa totuus on, että olen tullut pahan narsistisen äitini kaasuvalottamaksi ja aivopesemäksi. Välimme ensin viilenivät ja sitten hiipuivat kokonaan pois.

Kiroan totta puhuen sitä, että koko asia tuli ylipäänsä puheeksi. Jos näin ei olisi tapahtunut, saattaisimme olla hyvät ystävät vieläkin.

On monta tapausta!

Minulla oli teini-ikäisenä kaveri, joka pilkkasi minua jatkuvasti mukamas vitsillä. Etenkin jos oltiin porukassa niin tämä korostui. Etenkin painostani kuittaili, vaikka itse oli kymmeniä kiloja minua isompi. Tajusin vasta joskus aikuisena, että ohitin nuo puheet enkä koskaan alkanut haukkua takaisin. Yhden ainoan kerran kuittasin jotain kun taas nälvi ulkomuotoani kun olimme menossa uimaan. Sähähti silmät leimuten "HAISTA V*TTU!!!" Ja oikeasti suuttui, vaikka teki vastaavaa minulle todella usein. Oli tosi sokea omalle käytökselleen tai sitten ihan oikeasti vaan tahallaan tosi ilkeä. Tuon jälkeen ghostasin hänet, oli ehkä vähän huonosti hoidettu minulta mutta en vaan enää vastannut mihinkään ja se sitten jäi siihen onneksi. Olin hänen kaverinsa kun ei ollut pienellä kylällä oikein muitakaan ja minua kannustettiin nyt ottamaan ne kaverit mitä saa, kun ne on nuorille tärkeitä. Ilman noita haukkumisia oli usein kiva, toivoin että se loppuu enkä oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Tuskinpa vanhempani esimerkiksi oikeasti olisivat uskoneet minkälainen tuo tyttö on. Kuulostanpa reppanalta nyt kun miettii :)

Toinen oli vähän samanlainen juttu, olimme tosin jo aikuisia, että yksi tyttö mukamas oli kaverini. Oikeasti piti minua ihan pellenä ja naureskeli selän takana. Vei puheenaiheita aina minun yksityisasioihini, kyseli ties mitä seksijuttuja ja seurustelukuviot uteli perin pohjin. Mulla välähti joku lamppu yhtäkkiä kun tajusin että eihän hän itse kerro mulle mitään vastaavaa sitten takaisin. Aina tuli joku "nooo pitkä juttu kerron joskus" - vastaus. Piilovttuili myös etenkin seurassa ja luuli etten tajua. Lopetin vaan yhteydenpidon, kuulemma "usein kyselee mitä mulle kuuluu ja onhan sil kaikki hyvin :("

Joo ghostaaminen on persiistä mutta etenkin tää jälkimmäinen. Jos tollasen ottaa puheeksi niin sitten vaan selitellään ja ollaan että en mä mitään tarkottanut niin helpompi vaan hävitä eikä vastaa mihinkään.

Niin siis jatkuu tämä kenen kaveri kiusasi teininä. Tajusin sen siis vasta aikuisena, että olin vaan ja annoin hänen kiusata. En sanonut mitään niihin, en kysynyt mitään miksi sä sanoit noin tai mitään. En uskaltanut enkä tajunnut ettei mun tarvitse tollaista kuunnella. Hän kiusasi minua siis paljon eli aika kauan jaksoi vaikka en mitenkään reagoinut.

Sitten yksi ystäväni alkoi välttelemään ja sanoi aina "en mä tiedä" kun kysyin että nähtäiskö joku päivä. Yhteydenpito muuttui yksipuoliseksi ja loppui oikeastaan. Kysyin että onko jotain tapahtunut tai onko kaikki hyvin ja kuulemma ei oo yhtään mitään syytä miksi ei nyt enää halua olla tekemisissä. No kyllähän hänellä joku syy on, näissä niin tyypillistä on se ettei kerrota. Annoin olla ja hyväksyin tilanteen, vaikka se ikävää onkin. Laitoin viestin että pyydän anteeksi jos olen jotenkin vaikka loukannut.

Yhteen tuttavaan meni hermot kun ei kunnioittanut yhtään aikaani. Tästä sanoin hänelle, kuulemma vaan halusi "olla spontaani" . Tuppasi kylään 23 aikaan ja kysyi 1:30 yöllä et haluis turista että sopiiko soittaa?! Mitä hele... ei tee tota muille, kun ei kehtaa.

Lapsena yksi kaveri ei enää halunnut nähdä, aavistin että hänen vanhempansa olivat kieltäneet.

Oopee kirjoitti:

Minä jäin raskaaksi 22 vee esikoisen kanssa kun paras ystävä etääntyi ja samoin koko ystäväporukka. Esikoinen syntyi ja ainoastaan yksi kaveri (jolle minulla oli vähiten odotuksia) tuli moikkaamaan ja onnittelemaan.

Kesti 1.5v synnytyksen jälkeen kun otin parhaaseen ystävään yhteyttä ja kysyin onko kaikki kunnossa? Hänen vastaus oli että hän ajatteli että minä tarvitsisin etäisyyttä kun kaikki aika menisi lapseen. Näin hän oletti. Ei kysynyt mitään. Ei tullut onnittelemaan tai kysymään että kuinka voin.

Monta vuotta parhaina ystävinä haihtui ilmaan.

Mulla kanssa lopetti kaverit yhteydenpidon kun sain lapsen, olin yli 30 v kylläkin jo.

Yksi sanoi että "mä en oo uskaltanu soittaa kun pelkään että oot nukkumassa ja herätän" no en mä tässä kahta vuotta kohta putkeen oo nukkumassa, ihan pelkkä tekosyy.

Toinen ketä pidin ystävänäni ei ole osoittanut mitään mielenkiintoa lastani kohtaan vaikka on tunnettu "vauvahulluna" ja "vauvakuiskaajana",itse on puhunut ihan aina että rakastaa vauvoja ja lapsia. Mun oli pakko tästä kysyä. Kuulemma aatteli että "mulla on siinä ihmisiä ympärillä auttamassa tai voin soittaa neuvolaan" .. joko tuo hänen vauvahulluus on jotain täyttä valetta jolla kiillottaa omaa sädekehäänsä tai sitten vaan ei halua auttaa juuri minua. Kumpikin kuulostaa huonolta.

Tässä on minun syyni.

Taustaksi että kasvoin perheessä jossa ei ollut mitään päihdeongelmia, mutta paljon henkistä väkivaltaa. Lisäksi kyseessä oli pienipaikkakunta, ja minua myös kiusattiin kouluaikoina.

Kiusaaminen jatkui osittain lukiossakin joidenkin kavereiden toimesta. Minua ei arvostettu ja olin yleinen pilkan aihe. Elämä oli masentavaa. Vähitellen aloin ymmärtää koko kuviota ja sen, etten mitenkään ansaitse tuota kohtelua, ja että pilkkaavien kavereiden oma elämäkään ei ollut ihan kohdallaan. Aloin irtautua koko porukasta.

Yhden jota pidin silti ystävänäni kanssa tästä puhuminen oli kuitenkin jotenkin vaikeaa. Hän oli tavallaan vähän niinkuin ne kaikki muutkin, vaikkei varsinaisesti ollut kiusaaja. Hän ei mielestäni arvostanut ystävyyttäni kauheasti, vaikka oli kuitenkin ihan eri maata kuin luonnehäiriöisimmät tapaukset. Saattoi perua tapaamisia tai olla vastaamatta viesteihin. Ei muistanut merkkipäivääni kunnolla ja piikitteli välillä asioistani. Jos hänelle antoi samalla mitalla takaisin, oli syvästi loukkaantuneen oloinen.

Kun tapasin nykyisen mieheni, ja tässä välissä olin jo kauan työstänyt elämäni vaikeita kokemuksia, hän piikitteli siitäkin. Sitten minulle riitti. En halunnut antaa hyvää elämässäni muiden riepoteltavaksi. Vaistosin, ettei tälle ihmiselle voi kertoa siitä että todellisuudessa kaverini ja perheeni kiusasivat minua. Sanoin ottavani etäisyyttä perheeseeni mutta en sitäkään syytä pystynyt avaamaan hänelle tarkemmin vähättelyn pelossa. Luottamusta ei vaan enää ollut. Yritin kyllä vielä pitää yhteyksiä, mutta vastaanotto oli niin nuiva että ei häntä tainnut kiinnostaakaan. Tai ainakin sen olon halusi minulle antaa. Joten päätin että nyt saa riittää.

Mulla on historiaa siinä, että oon ollut kova miellyttäjä ja jotenkin hukassa itseni kanssa, sitten seuraani on lyöttäytynyt tyyppejä, joiden kanssa ei oikeesti tunnetasolla synkkaa eikä pysty asioista puhumaan samalla syvyydellä. Olen vain ollut otettu kun nämä ihmiset ovat viihtyneet seurassani. Sitten ollaan vietetty aikaa yhdessä.

Kuitenkin myöhemmin oon tajunnut, miten paljon energiaa nämä ihmiset ovat vieneet ja olen muuttanut omaa persoonaa niin, että nämä ihmiset pitäisivät musta. Tämä on estänyt oman itseni löytämistä tosi paljon, ja musta se on tae sille, että voi elää onnellista elämään, että oikeesti tuntee itsensä. 

Sitten kun olen tiedostanut näitä omia käyttäytymismalleja, oon vaan joutunut tylysti jättämään näitä ihmisiä, koska oon muuttunut niin paljon. Ne ihmissuhteet ei oo enää olemassa, mitä joskus on ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä on minun syyni.

Taustaksi että kasvoin perheessä jossa ei ollut mitään päihdeongelmia, mutta paljon henkistä väkivaltaa. Lisäksi kyseessä oli pienipaikkakunta, ja minua myös kiusattiin kouluaikoina.

Kiusaaminen jatkui osittain lukiossakin joidenkin kavereiden toimesta. Minua ei arvostettu ja olin yleinen pilkan aihe. Elämä oli masentavaa. Vähitellen aloin ymmärtää koko kuviota ja sen, etten mitenkään ansaitse tuota kohtelua, ja että pilkkaavien kavereiden oma elämäkään ei ollut ihan kohdallaan. Aloin irtautua koko porukasta.

Yhden jota pidin silti ystävänäni kanssa tästä puhuminen oli kuitenkin jotenkin vaikeaa. Hän oli tavallaan vähän niinkuin ne kaikki muutkin, vaikkei varsinaisesti ollut kiusaaja. Hän ei mielestäni arvostanut ystävyyttäni kauheasti, vaikka oli kuitenkin ihan eri maata kuin luonnehäiriöisimmät tapaukset. Saattoi perua tapaamisia tai olla vastaamatta viesteihin. Ei muistanut merkkipäivää

Kuulostaa raskaalta kokemukselta. Jäin miettimään, että tiesivätkö perheesi ja lukiokaverisi, että koit heidän käytöksensä kiusaamisena? Kokeminen on niin yksilökohtaista. Saman asian voi toinen ihminen kokea kiusaamisena, vaikka muut ei välttämättä näe tilanteessa kiusaamista. Olen itsekin herkkä kokemaan vähättelyä ja mitätöintiä. itselläni kesti kauan ennen kuin tajusin, että kannattaa kertoa miltä jokin asia tuntuu. Olin siinä vaiheessa katkaissut välejä jo moneen kertaan eri paikoissa. Sekin on raskasta. Toivottavasti sinulla menee nyt paremmin. 

Vierailija kirjoitti:

Oopee kirjoitti:

Minä jäin raskaaksi 22 vee esikoisen kanssa kun paras ystävä etääntyi ja samoin koko ystäväporukka. Esikoinen syntyi ja ainoastaan yksi kaveri (jolle minulla oli vähiten odotuksia) tuli moikkaamaan ja onnittelemaan.

Kesti 1.5v synnytyksen jälkeen kun otin parhaaseen ystävään yhteyttä ja kysyin onko kaikki kunnossa? Hänen vastaus oli että hän ajatteli että minä tarvitsisin etäisyyttä kun kaikki aika menisi lapseen. Näin hän oletti. Ei kysynyt mitään. Ei tullut onnittelemaan tai kysymään että kuinka voin.

Monta vuotta parhaina ystävinä haihtui ilmaan.

Mulla kanssa lopetti kaverit yhteydenpidon kun sain lapsen, olin yli 30 v kylläkin jo.

Yksi sanoi että "mä en oo uskaltanu soittaa kun pelkään että oot nukkumassa ja herätän" no en mä tässä kahta vuotta kohta putkeen oo nukkumassa, ihan pelkkä tekosyy.

Toinen ketä pidin ystävänäni ei ole

Minulla taas on päinvastainen kokemus. Kaverini ei edes ilmoittanut että on saanut lapsen. Aika pitkään odottelin tietoa syntymästä kun kuitenkin tiesin että odottaa lasta ja asiasta hänen kanssaan juteltiin ja viestiteltiin, ja sitten lopulta kun itse otin yhteyttä niin ei ollut kuulemma jaksanut ilmoittaa. Siis kuukausiin. Jeps, no lopetin yhteydet sit siihen. 

Olen katkaissut välit ja tavallaan minuunkin on katkaistu. Yksi kaveri oli tosi raskas, sillä oli aina kriisejä ja ei saanut elämäänsä oikein balanssiin, tilitti ja analysoi. Koin hänet stressaavana ja ahdistavana. Sitten joku kerta sanoin hänelle, että nyt on mulla muuta omaa ongelmaa elämässä että en jaksa. Sitten sen jälkeen yhteyttä ei enää otettu puolin eikä toisin. Vähän kaihertaa, että tavallaan sit vaan aika selittämättä tein liikkeen tein. 

Toinen oli että olin itse masentunut enkä jaksanut pitää yhteyttä ihmisiin joihin oisin halunnutkin, ja sit yhteys erääseen ihmiseen jäi ja jätin menemättä hänen luokseen kun hän kerran pyysi, ja kun en jaksanut niin tuntui että sen jälkeen ainaski loppui yhteydenpito. Sitten myöhemmin laitoin hänelle viestin instassa tai facessa kun ei ollut enää numeroa jostain syystä jossa selitin asiaa ja kerroin masennuksesta ja että harmitti kun en sen vuoksi jaksanut ja pahoittelin asiaa ja että oon häntä ajatellut, mutta hän ei koskaan vastannut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on minun syyni.

Taustaksi että kasvoin perheessä jossa ei ollut mitään päihdeongelmia, mutta paljon henkistä väkivaltaa. Lisäksi kyseessä oli pienipaikkakunta, ja minua myös kiusattiin kouluaikoina.

Kiusaaminen jatkui osittain lukiossakin joidenkin kavereiden toimesta. Minua ei arvostettu ja olin yleinen pilkan aihe. Elämä oli masentavaa. Vähitellen aloin ymmärtää koko kuviota ja sen, etten mitenkään ansaitse tuota kohtelua, ja että pilkkaavien kavereiden oma elämäkään ei ollut ihan kohdallaan. Aloin irtautua koko porukasta.

Yhden jota pidin silti ystävänäni kanssa tästä puhuminen oli kuitenkin jotenkin vaikeaa. Hän oli tavallaan vähän niinkuin ne kaikki muutkin, vaikkei varsinaisesti ollut kiusaaja. Hän ei mielestäni arvostanut ystävyyttäni kauheasti, vaikka oli kuitenkin ihan eri maata kuin luonnehäiriöisimmät tapaukset. Saattoi perua tapaamisia tai olla

 

Tiesivät. Olen monta kertaa ottanut puheeksi perhedynamiikan ja kysynyt ihan suoraan miksi varsinkin toinen vanhempi ilkeilee. Hän myönsi vain että on kateellinen, mutta ei ole korjannut tapojaan. Jos hänen kanssaan viettää yhtään pidempiä aikoja se alkaa taas. Siksi etäisyyttä. Hänellä on jonkinlainen luonnehäiriö taatusti. Asian olen jo joten kuten hyväksynyt.

Kouluaikaisessa kaveriporukassa se kohteluni oli ihan tiedetty juttu. Osa siitä päivitteli joskus että kylläpä jotkut kohtelee ikävästi. Silti käytännössä he kaveerasivat heidän kanssaan, hyväksyivät asian hiljaa ja välillä itsekin kohtelivat minua kurjasti. Kyllä jokainen kiusattu ymmärtää millaisesta ilmiöstä puhun, enkä ole kuvitellut tätä.

Toki tälle yhdelle kaverille olisin voinut puhua asiasta, että tuntuu ettei hän täysin arvosta minua vaan suhtautuu välillä vähän samalla tavalla kuin kouluaikaiset kaverit. Se vaan tuntui vaikealta. Hän oli välillä mielestäni hyväkin ystävä, mutta välillä sitten taas jotenkin niin tympeä minua kohtaan että tuntui ettei tätä saa puheella korjattua. 

Ystävä ei vaan ota yhteyttä. Eipä siinä muuta tarvita ystävyyden lopettamiseen. Perse tapa, mutta toimii. Niin minulle tehtiin.

Mä lopetin yhden kaveruuden, kun olin kymmenen vuotta tyhmyyttäni alistunut kuuntelemaan väheksyntää ja naljailua mm. ulkonäöstäni, vaatteistani, ajatuksistani ym. Haukkui ja arvosteli minua selkäni takana. Olin siis hänelle lähinnä silmätikku, johon purki oman huonon olonsa ja heikon itsetuntonsa. Heräsin laittamaan rajat. Kun se ei tehonnut hänen käytökseensä, niin katkaisin välit. En ole katunut. Olisi pitänyt tehdä se jo monta vuotta sitten.

Myös nuorena lopetin yhden kaveruuden, kun kyllästyin kuuntelemaan naljailua. Saattoi esimerkiksi sanoa päin naamaa, että takapuoleni näyttää isolta uusissa housuissani. Ja olin siis kokoa 36-38. Myhäili myös tyytyväisenä, kun poikaystäväni kanssa meni huonosti.

Jos äitini ei olisi äitini, niin olisin jo vuosia sitten ottanut etäisyyden. Hänessä on toki paljon hyvääkin ja hän on tärkeä rakas ihminen minulle. Mutta teini-ikäisenä ja nuorena naisena sain sen verran paljon arvostelua ulkonäöstäni ja kropastani, että vieläkin nousee kiukun ja surun väristykset, kun ne lauseet tulevat mieleen. Teki tuota nöyryyttävää arvostelua esimerkiksi sukulaisten edessä.

Jostain syystä olen koko elämäni saanut muilta naisilta ilkeilyä ulkonäöstäni. On suljettu ulkopuolelle. Kerrankin yksi sanoi, ettei uskoisi minun näköisellä olevan syvällisiä ajatuksia. Että sellaista. Vasta nyt keski-ikäisenä olen saanut olla rauhassa.