Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Minä olen joutunut panemaan muutamat välit poikki, kun asioistani kuulin, että juoruiltiin ja edessäpäin oltiin sitten ystäviä.

Myös kateellisia & epärehellisiä nämä samaiset ihmiset  olivat, seköhän sitten pakotti ottamaan lopullisesti etäisyyttä. Aikanaan oli tietysti mukavaakin, kun luuli ystävien olevan ystäviä.

Tottakai kaipaan heitä sellaisina ystävinä kun luulin heidän olevan. Mutta luottamus on minulle ystävyyssuhteissa ihan ykkönen.

Veljeni exästä oli tullut minulle oikein rakas ystävä. Jokunen vuosikymmen oli kulunut ja hän meni naimisiin ja siinä tilanteessa ilmoitti minulle että kuulun hänen entiseen elämäänsä ja nyt hänelle alkaa uusi elämä. Teki todella pahaa ja usein ajattelen häntä.

Hyvänpäivän tuttuja on tullut ja mennyt mutta en laske heitä miksikään, sori vaan. Valitsen mieluummin yksinäisyyden kun huonon ja ikävän seuran.

Yhteen ystävään katkaisin välit niin, etten enää vastannut hänelle. En vaan tiennyt mitä sanoa. En enää viihtynyt hänen seurassaan. Koin hänet liian dominoivaksi ja tuli liian iholle, halailua ja päähän taputtelua ja halusi koko ajan nähdä. Itse introverttina tarvitsen paljon omaa aikaa. Hän ei ymmärtänyt yhtään vihjeitä kun sanoin etten ehdi nähdä yms ja kyseli heti että milloin sitten sopii. Alkoi ahdistaa. Lisäksi hänen kiinnostuksen kohteensa alkoivat olla liikaa minulle. Hän ei myös selvästi osannut lukea jehonkielestäni, etten nauti fyysisestä kontaktista.

Kerroin entiselle ystävälle kuinka shokissa olin venäjän hyökättyä Ukrainaan. Vastaus viesti oli ihan käsittämätöntä sontaa. Siihen jäi ystävyys. En ole jäänyt kaipaamaan. 

Isosiskoni on v.ittuillut koko ikänsä. Vihdoin lopetin yhteydenpidon. Nyt saan olla rauhassa. 

Olen katkaissut. Ei kai ystävyyksien tarvitse koko elämää kestää. Osa kestää ja osa on vain lyhyttä aikaa mukana.

En halua ympärilleni kateellisia tai juoruilevaa ihmisiä. En jaksa selitellä enää enkä puida. Naisten kaverisuhteet on usein aivan liian diippiä. Purkavat omia traumojaan ja liian tiivistä.

En ole vielä katkaissut välejä, mutta vähentänyt minimiin tyyliin muutama yhteydenotto vuodessa. Tavattiin netin kautta, kyseessä on ulkomaalainen nainen. Meitä yhdistää sama harrastus, sanotaan vaikka puutarhanhoito.

Itse haluan tutkia puutarhanhoitoa mahdollisimman paljon ja oppia uusia tapoja hoitaa puutarhaa, kasvattaa satoa ja pitää huolta harvinaisista kasveista. Ystäväni väittää olevansa samanlainen, mutta jos yritän keskustella yhtään muusta kuin peruspuutarhanhoidosta, hän suuttuu. Tyyliin "Tämä etanalaji on hirveän vaikea. Se on nyt löytänyt tiensä puutarhaan. Etsin eri keinoja päästä siitä eroon jotenkin inhimillisesti ja pysyvästi, ja löysin tällaisia ja tällaisia. Ajattelin kokeilla tätä luonnonmukaista vaihtoehtoa." Ystävän vastaus: "Siis minä EN halua kuulla mitään etanoista! Enkä mistään torjuntatavoista! Älä lähetä minulle tällaisia viestejä luettavaksi!"

Näitä tuli sen verran usein, että totesin meidän olevan puutarha-asioissa hieman turhan etäällä toisistamme. Vetää mielen matalaksi, kun itse tsemppaa toista puutarhajutuissa, vaikkei olisikaan samaa mieltä tai ei halua samanlaista puutarhaa, ja toinen puolestaa tykittää kaiken syljen mukana tulevan ulos ilman pienintäkään hajua peruskäytöstavoista.

Katkaisin välit hyvin rakkaaseen ystävään tämän käytyä raskaaksi. En tiedä mitä tapahtui, mutta koko persoona muuttui. Ennen niin iloisesta ja hauskasta ihmisestä tuli oikea mielensäpahoittaja-änkyrä. Puoliso on persiistä, työ on persiistä, työkaverit on persiistä, poltiikka on persiistä, Suomi on persiistä, asiakkaat on persiistä, harrastukset on persiistä, elokuvat on persiistä...

Totesin, että ei maksa vaivaa olla vaan kuuntelemassa toisen änkyröintiä. Jokainen tapaaminen oli käytännössä änkyrämonologi.

Kouluaikojen ja nuoruusvuosien paras ystävä katkaisi välit kun liittyi Jehovantodistajiin. Kuuluu olevan sellaiset säännöt siinä srk:ssa. 

Sitten tutustuin helluntailaisnaiseen, mutta hän ei halunnut läheiseksi ystäväksi ja pikkuhiljaa yhteydenpito loppui. Syy sama kuin edellisessä.

Tosi ystävät ovat harvassa. Ihmisistä on tullut itsekkäitä ja omaneduntavoittelijoita. Yhteyttä ei pidetä. Aina on jokin syy perua tapaaminen Somessa peukutellaan, ei muuta.

Ystäväni alkoi määräileväksi ämmäksi, aina oli jokin tehtävä, kun kutsui kylään. Kuskina toimin. Korvausta en matkoista saanut. Puhuttiin vain hänen ongelmistaan. Yhtäkkiä tuli mitta täyteen. Lopetin yhteydenpidon. Kun soitti kerroin, etten halua vastata. Kuukauden päästä ilmoitin syyn. Olin kyllästynyt hänen pomotteluunsa. Pari kertaa yritti vielä, kun oli tarvetta kuskille. Teki mieli nauraa sille räkäset naurut. Mutta jätin sikseen. En ole kaivannut. 

Pappi on ystäväni ja myös suuri Israelin ystävä. Kritisoin sitä kauheaa sotaa kun lapsia ta pe taan niin hirveästi. Nyt yht.pito on jäähyllä tai poikki. Saa nähdä palautuuko, kun sota loppuu.

Ystävyssuhteemme oli puoliksi aito, puoliksi jotain muuta kuvitelmaa. Tutustuimme hyvin nuorena netissä, ja juttumme klikkasi samantien. Juteltiin netissä monta vuotta ja jossain vaiheessa puhelinnumerotkin vaihtui, mutta silti pääpaino juttelussa oli nimenomaan sillä tietyllä foorumilla missä kohdattiin. Omalta osalta olin ystävyyden alkaessa tosi nuori ja en uskaltanut paljastaa, että olin pari vuotta juttukaveria nuorempi. Niimpä olin aluksi huijannut olevani vuotta häntä vanhempi ja sitä valhetta en toki vuosien saatossa tohtinut muuttaa. Alunperin kun olin sillä foorumilla juttelemassa vain niitä näitä enkä ystävää etsimässä. Tietyssä kohtaa sitten tajusin ettei tällainen ole ystävyyttä, että pitää väkisinkin jotain jättää kertomatta oman iän takia, ja jouduinkin sepittämään jotain asioita kun olin kertonut olevani yläasteella, vaikka oikeasti olin vasta menossa sinne jne. Olimme nuorina tosi hankalassa tilanteessa ja molemmilla oli masentuneisuutta, itsetuhoa mielessä jne eli jaoimme ne aidot, syvimmät ajatukset yhdessä. Kun vuosien mittaan kasvoin, pääsin yli näistä masentavista ajatuksista ja tajusin, että nyt on pakko päästää toisesta irti. Kirjoitin kahden a4 sivun verran kirjeen, jossa kerroin omista tunteista ja siitä, että en voi jatkaa näin. Lopetin suhteen. Emme koskaan olleet fyysisesti tavanneet ja tapaaminen ei ollut oikeastaan koskaan edes aidosti mahdollista, koska asuimme eri paikkakunnilla. Kaverilla oli minun puhelinnumeroni ja joskus hän laittoi viestiä kysyäkseen mitä minulle kuuluu. Kerroin totuudenmukaisesti ja edelleen jutut osuivat yksiin. En vain pystynyt enää jatkamaan suhdetta tai jutustelua ja niinpä tiemme ovat täysin erkaneet. En nyt parikymppisenä enää muista kyseisestä henkilöstä paljoa mitään, mikä taas korostaa sitä mitenkä nuori olin ystävyytemme alkaessa. Koin pitkää pahaa oloa ja omatuntoa ystävyyden tarkoituksellisesta lopettamisesta, mutta aikuisena ymmärrän tehneeni oikein. Olin liian nuorena internetissä ja vaikka tutustuin itseäni vain muutamaa vuotta vanhempaan, samansukupuoliseen, olin aivan liian nuori kaikkeen siihen mitä ystävyys teini-iässä vaatii. 

Yhteen ystäväksi määrittelemääni ihmiseen jouduin katkaisemaan välit, koska hän ei hyväksynyt sitä, että aloin yrittäjäksi samalle alalle, vaan aloitti todella rumaksi äityneen mustamaalauskampanjan, uhkailun ja häiriköinnin. Tilanne meni siihen pisteeseen, että jouduin tekemään rikosilmoituksen, mitä vältin aivan viimeiseen asti. Mikään ei vaan auttanut, eikä hän ollut halukas puhumaan mistään. En ollut enkä ole edelleenkään kilpailuasemassa, koska työskentelen aivan erilaisten asiakkaiden kanssa ja käytän erilaisia työmenetelmiä. Muille samalla alalla ja samalla paikkakunnalla toimiville ystävilleni päätökseni oli pelkästään iloa ja kannustusta herättävä juttu, mutta tämä yksi ihminen katsoi oikeudekseen yrittää määrätä elämästäni ja ammatillisista ratkaisuistani. Hänellä on varmasti omat vaikeutensa ja persoonallisuuden piirteensä, mihin minä en vain taipunut. 

Yksi rakkaimmista ja pitkäaikaisimmista (yli 20 vuotta) ystävistäni lakkasi myös vastaamasta yhteydenottoihini ilman mitään selitystä. Hän ei ole estänyt minua missään, hän ei vaan yhtäkkiä enää vastannut tai reagoinut puheluihin tai viesteihin. Hän on silti aktiivisena yhteisissä ryhmissä ja tiedän hänen olevan ihan kunnossa, mutta minuu hän ei halua olla yhteydessä. Mitään konfliktia ei välillämme ollut, enkä edelleenkään tiedä syytä. Ehkä olen loukannut häntä tietämättäni tavalla, jota pitäisi osata pyytää anteeksi. Ehkä olen ollut liian raskas ystävä omien vaikeuksieni takia, enkä ole osannut ottaa häntä huomioon. Toivon, että tulevaisuudessa vielä saisin häneen yhteyden. 

Yhtenä baari-iltana sain yhtäkkiä hirveän avautumisen kuinka ikävä ihminen olen ja aina niin masentavaa seuraa. Olin siinä illan mittaan myötäillyt kaverin fiiliksiä ja se oli ilmeisesti sitten hänen mielestään masentavaa. Vaikka alkoholilla oli osuutta asiaan, itse olin sen verran selvä, että tuo jäi mieleen eikä ole kiinnostanut ottaa yhteyttä enää. Eipä hänestäkään ole kuulunut.

Vierailija kirjoitti:

Kouluaikojen ja nuoruusvuosien paras ystävä katkaisi välit kun liittyi Jehovantodistajiin. Kuuluu olevan sellaiset säännöt siinä srk:ssa. 

Sitten tutustuin helluntailaisnaiseen, mutta hän ei halunnut läheiseksi ystäväksi ja pikkuhiljaa yhteydenpito loppui. Syy sama kuin edellisessä. 

Lahkouskovaiset ei hyväksy sydänystäviksi kuin omiaan. Olen hiljattain tutustunut suuren perheen vl-äitiin. Saas nähdä kuinka käy pidemmän päälle...🤔

Yhden ystävän kanssa on tapailtu pitkään aina silloin tällöin. Kalenterista hänen pitää aika katsoa reilusti etukäteen. Toisinaan on joku tapahtuma ja sen jälkeen ruoka ja juomaa. Tai sitten pelkästään jälkimmäiset. Nyt hän on alkanut, heti kun on ruoka syöty, katsella millä julkisella pääsemme kotiin eri suunnille, niinkuin se olisi ongelma pk-seudulla ennen iltauutisia. Vähän niinkuin suoritetaan tapaaminen kuin työtapaaminen. En nyt tiedä vieläkö seuraavan kerran lähteä. Ihmetyttää. Eikä ole lapsiakaan kotona odottamassa kummallakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteydenpito vaan jäi kun oltiin ihan erilaisissa elämäntilanteissa, ehkä vähemmällä yrityksellä minun puoleltani. En vaan jaksanut silloin mitään ylimääräistä. Ystävä on sittemmin yrittänyt lämmitellä välejä pariin otteeseen, mutta en ole osoittanut vastakaikua koska en oikeastaan kaipaa häntä enää elämääni.

 

Kuulostat kamalalta ihmiseltä. Toivottavasti et sitten ota "ystävääsi" yhteyttä kun sinulla menee huonosti. Itsellä kaksikin tällaista "ystävää" ollut, kun eivät enää tarvitse sinua heittävät roskiin, sitten luulevat että voivat myöhemmin kaivaa esille, jos sattuvat tarvitsemaan, juu ei kiitos. 

Miksi ystävyyssuhdetta tulee pitää väkisin yllä? Joskus ihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat niin ettei ystävyys enää toimi. Ei se tarkoita että toista vihaa tai inhoaa. Ei ole vain enää mitään yhteistä.

Olen kyllä joutunut katkaisemaan välejä "ystäviin". Itse olen vain tehnyt sen aina ihan rehellisesti ja syyt kertoen. Parissa tapauksessa tosiasiassa epäilen, että kyseisillä henkilöillä oli nimenomaan tarkoitus vain jättää minut pois kuvioista, mutta heistä itsestään ei ollut sitä kertomaan, joten ystävyyden lopullinen katkaiseminenkin jäi sitten minun vastuulleni. 

En ylipäätään pidä ihmisistä, jotka eivät ota alkeellisintakaan vastuuta omista ystävyyssuhteistaan, eivät niiden ylläpitämisestä eivätkä lopettamisestakaan. On eri asia, jos joku kaveri stalkkaa ympäriinsä ja häiritsee kuin se, että tämä lähettää viestiä korkeintaan kerran kuukaudessa ja siihenkään ei viitsitä vastata mitään, kun toivotaan, että ehkä se sillä ymmärtäisi yskän, että oltiin läheisiä kavereita viimeiset parikymmentä vuotta, mutta nyt ei enää huvitakaan olla eri elämäntilanteissa. Aikuiset ihmiset.

Yhdessä toisessa tapauksessa taas lapsuudenystäväni myöhemmin elämässä julistamat uskonnolliset mielipiteet osoittautuivat ahdistaviksi ja hän mm. julisti somessa, miten ei halua edes hyvän joulun toivottamista kuulla keneltäkään muilta kuin kanssaan samaan kirkkokuntaan kuuluvilta henkilöiltä. Itse olin aina ajatellut, että eri tavoin elämästä ajatteleminen on vain rikkaus ja johtaa mielenkiintoisiin keskusteluihin. No, hänelle olikin tärkeämpää olla kanssaan samoin ajattelevien keskuudessa mahdollisimman tiukasti.

Kolmannessa tapauksessa taas minä jouduin vetämään ihmistä perässäni jatkuvasti kuin kivirekeä: keksimään meidän yhteiset menomme puheenaiheita myöten. Hän vain hymisteli mukana. Ajattelin, että hän siitä vähitellen reipastuisi, mutta sitä reipastumista ei varsinaisesti ikinä ilmentynyt. Hän kyllä sinänsä mielellään aina oli kyselemässä, josko tavattaisiin, mutta vastuutti minut ideoimaan kaikki kahvilan valintaa myöten, mutta samalla tavallaan varasi itselleen mahdollisuuden hyväksyä tai hylätä suunnitelmani. Lopulta hän sitten hylkäsikin ilmoitusluontoisesti ja asiaa pahoittelematta uudenvuodensuunnitelmani vain päivää aiemmin, kun joku toinen taho olikin ehtinyt esittää hänelle vielä paremman. Tulin siihen tulokseen, että en enää jaksa olla tällaisessa järjestämisvastuussa.

Minulle on ylipäätään hyvin tärkeää vastavuoroisuus ja käytöstavat. Siitä olen aina ollut vähemmän tarkka, että ihmiset ajattelisivat kaikista asioista samalla tavalla kanssani. Valitettavasti vain ne eri tavalla ajattelevat ryhtyvät usein jotenkin halveksiviksi tai painostaviksi. Tästä syystä olen nyt keski-ikään mennessä alkanut suhtautua varovaisemmin erityisesti uskonnollisiin ihmisiin. En enää jaksa ottaa niitä helvetti-uhkailuitakaan keneltäkään vastaan.

Suomslaiset ystävyyssuhteet ovat outoja. Yhteyttä pidetään parin vuoden välein tai saat itse olla jatkuvasti aktiivinen. Hyvin harva on oikeasti aito ystävä.

Käytöksen takia: henkinen väkivalta, jatkuva omien epävarmuuksiensa purkaminen ja peilaaminen muihin,   tuomarointi - ei ystävällistä sanaa koskaan, ei tukemista kun itsellä haasteita, kuunteli hiljaa (jos edes kuunteli) Juorusi kaikista, avoimen kateellinen muitten hyvästä. Vain ääliöt pitävät lähellään tällaisia ihmisraunioita. Seura ja ystävyys ovat kaksi täysin eri asiaa, ymmärsin lähteä koska ystävyyttä meidän välillä ei ollut.