Muita yksinäisiä? Tai te jotka ette ole, kertokaa mistä olette löytäneet aikuisiällä ystäviä?

Omasta itsestä voi löytää parhaan ystävän, minä ainakin olen löytänyt.

Se on kyllä jännä niiden kanssa jotka haluavat että heitä kysytään johonkin rientoon mukaan, mutta eivät itse koskaan ehdota tai kysy mihinkään. Itse olen sellainen, että vetelen surutta rajoja. Jos huomaan olevani aina se joka ottaa yhteyttä, niin lopetan yhteydenoton, ja jään odottelemaan vastavuoroisuutta. Joskus sitten käy niin, että kaveri ei ota mitään yhteyttä, ja puolen vuoden päästä kun jossain nähdään, huudahtaa kaveri että miksi et ole soitellut pitkään aikaan! Sanoon tuohon yleensä totuuden: Sinun puhelimellasi voi luultavasti myös soittaa, eikä vain vastata? 

Ystävyys on vastavuoroista ja sen eteen täytyy tehdä itsekin jotain, näin olen oppinut. Itse kärsin yksinäisestä olosta suotta (minulla on paljon kavereita ja ystäviä), kun ne "parhaat" jäi muuton myötä toiselle paikkakunnalle, myös vanhemmat ovat toisaalla, niin heistäkään ei kuulu kuin etänä. :/ Olen kuitenkin huomannut esim. mieheni exän roikkumista ja sekoilua seuraillessa, että aika onnekas olen ja hyvä luomaan omia ihmissuhteitani.

suoli24 taattu löytyy.

Mä olen saanut ystäviä opiskelusta aikuisena (en juurikaan nuorena, koska olin ns väärällä alalla, joka ei ollut intohimoni), lapsen päivähoidosta samanhenkisistä äideistä.

Ystävyyttä ei voi suunnitella ja tilata, se tapahtuu, että synkkaa, rttä naurattaa ja/tai huolettaa samat asiat. Liiaksi ei voi tuppautua ystäväksi. Yksi tapa häätää potentiaalinen uusi ystävä on matkia ja ihannoida. On yllättävän "pelottavaa", kun uusi tuttu haluaa muuttaa uraansa, kampaustaan, kotiseutuaan,lapsensa kasavtusta minun tyyliin tavattuaan kerran pari.

Ystävyydessä on olenaiista, että molemat antaa ja saa jotenkin suurin piirtein samoin mitoin. Että on jokin yhdistävä tekijä, esim samanikäiset lapset samassa päiväkotiryhmässä samoissa kiertävissä flunssissa ja kumpikn tulee maininneeksi väsymisestä ja naurahdetaan samassa kohtaa. Siitä se voi alkaa.

Voitko opetella avautumaan arjen iloista tai vastoinköymisistä? Siis tyyliin "ihanaa ruokaa tänään, rakastan tätä" tai "miksi aina myöhästyn bussista". Tavallaan ihan tylsiä juttuja, mytta ne voi herättää toisessa samanlaisessa ajatuksia, naurua, jaettavaa. Jos taas se tuntuu väkisin tehdyltä, ei toimi varmaankaan.

Itse tutustun ihmisin helposti, mutta olen myös osittain ujo uusissa jutuissa, tarvitsen paljon omaa aikaa ja ahdistun pienten lasten äitinä sen puutteesta välillä. Koko ajan tapaamista ehdotteleva uusi tuttava rasittaa, vaikka olisikin kiva. Olennaista siis tajuta toisen ajan määrä ja oma tila.

Tuttujen tutut ovat olennaisia potentiaalisia ystäviä. Mutta jos ei itse puhu, ei oikein voi kukaan tutustua paitsi ehkä joku toinen hiljainen. Mun kokemus kuitenkin on se, ettei ystväyyttä voi kiirehtiä sinne syvään vaiheeseen. Toisen kanssa se etenee nopeammin, toisen kanssa hitaammin, toisen kanssa ei koskaan. Ilman siis, että sinua joku erikseen "inhoaisi" tms eli ei-ystävystyminen ei tarkoita, että sinä olisit sinänsä "viallinen".

Harrasta mieluisia, sinua aiodsti kutsuvia asioita. Jos hankit koiran, mene mukaan johonkin sellaiseen jne. Silti usein ystävät tulevat elämään sattumalta. Ja läheskään kaikki eivät (ainakaan pelkästään) hengaa lapsuudenkavereiden kanssa eli jos heitä puuttuu, se eiole ongelma.

Facebook on hyvä, koska voit myös rauhassa lukea toisten tuntoja ja nähdä juttelutyylejä, jos et heti itse uskaltaudu mukaan. Jos olet vähäpuheinen ja arka,ei ehkä ekaksi kannata yrittää syvää ystävyyttä runsaspuheisen, sosiaalisen ihmisen kanssa, jolla paaaaaljon kamuja kommentoimassa. Hän voi hyvin pitöä sinusta ja mielellään tutustua, mutta hänellä saattaa olla tosi paljon ystäviö ja tuttuja, tutustuminen hänelle helppoa, ihmisiä tulee, menee, palaa ja lähtee elämässä. Teillä voi olla liian suuri ero sosiaalisessa elömässä ja hän ei välttämättä näe sinua läheisenä ystävänään, vaan mukavana tuttuna ja voi olla ihan eri nökemys ja odotukset tuttavuudestanne. Sellainen voi tuntua sitten aremmasta ihmisestä oudolta, kun toisella oikeasti on vaikkapa 20 läheisen frendin ja 200 tutun tuttavapiiri sieltä 800 facebook-kaverin joukosta, jolloin hön voi ehtiä tavata sinut osana muita rientojaan, mutta ei ehkä vielä tavata kovin usein kaksistaan.

kannustan yrittämään, mutta juuri etsimään omanlaista seuraa. Itse paljon puhuvana vedän puoleeni myös ujompia, joista muutanasta onkin tulut hyvö ystävä, mutta surukseni olen kuullut jonkun pahoittaneen mielensä. tapasimme töissä pari kertaa, hän piti minua ystävänään, koska hönellä on niitä ihan vähän, minulle hän oli mukava, aika etäinen uusi tuttava, jonka mielellään aina tapasin, mutta jolle minulla ei kuitenkaan vielä olisi aikaa jokapäivä tai viikko.

Lyhyt evrsio tästä kaikesta: koulu, jossa ryhmätyötä, vapaaehtoisjutut, saman elämäntilanteet tyypit ihan arjessa, tutuntutut ja sitten facebook, myös yöelämä.

Mua huolestutti vähän tää:

"Sosiaaliset tilanteet kuormittavat ihan kamalasti ja toivoisinkin ettei tarvitsisi enää tutustua uusiin ihmisiin vaan voisi suoraan hypätä siihen vaiheeseen kun on hyvä ystävä jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä."

Kun toi on vähän sama kuin toivoisit rakkasusuhteen ilman tutustumista tai tutkinnon ilman opiskelemeista. Kyllä me sosiaalisetkin nähdään vaivaa. Ei kaverit ja ystävät tipu puusta. Varsinkaan sopivat, joilla samt intreesit kuin itsellä, omat lapsuudenkaverit aika eri aloilla ja arvotkin kuin mulla opiskelujen ja muiden juttujen jälkeen.

Koulukiusaus varmaan sillä lailla voi vaikuttaa, että saatat jännittää eri lailla tilanteita kuten ne, joita ei ole kiusattu. Sinulla on huonoja kokemuksia ihmisistä. Sitä tuo mainitsmeasi kuormitus ehkä on, että pelkäät ikäviä kokemuksia.

Itse olen opetellut tajuamaan erilaisia ja eri taustaisia ihmisiä esimerkiksi lukemalla romaaneita (pääsee hyvin lähelle kuvitteellisen henkilön elämää ja tuntoja, ammattikirjailjat osaavat tämän) ja katsomalla elokuvia, olen tietoisesti etsinyt erilaista, avoimempaa kulttuuria kuin missä kasvoin. Se on auttanut.

Joskus ujot ja arat eivät ehkä kiinitä huomiota siihen, että saattavat antaa itsestään kielteisen kuvan, saattavat esimerkiksi näyttää tuimalta. Mä,olen opetellut ihan sellaisia perus käytöstapoja joita esimerkiksi ihmisystävällisessä Berliinissä tarvitsee, jotka ulkkarilaosille opetetaan kotona ja påiväkodissa, suomalaisile lapsille jostain syystä usein ei. Ja kun osaa käytästavat, ei jännitä, koska voi "piiloutua" niiden taakse ja tietää antavansa ystväällisen kuvan itsestään. Kyseessä ei ole mikään ihmeellinen juttu, vaan tetvehtiminen, esittäytyminen esimerkiksi hymyilemälää, nyökkäämällä tai sanomanlla "moi, olen milla, olen uus täällä, apua jännittää". Ihmiset rakastavat sen myöntäjää, kaikki jännittävät jossain määrin,

Harjoittele joku kaava sosiaalisiin tilanteisiin. Että aloitat hymyilemällä. Älä uhriudu, jos ei ekat kerrat onnistu, kaikki on omasta mielestään mokanneet usein sosiaaliset tilanteet. Älä vaadi täydellisyytt itseltäsi, kukaan ei edes ole kiinnostunut täydellisistä.

Tunnen pari ujoa, jotka ovat tavallaan vähän katkeria ja luulevat, että heitä erikseen sorsitaan ja kaikilla muolla on kaikki helppoa eikä kukaan jännitä ja koe pettymyksiä. Sitten he ovat itse tilanteissa umpimielisen näköisinä eivätkä sano sanaakaan. Osa saattaa olla jännityksestä mykkä, mutta nää pari mun tuttua eivät koskaam yritä mitään ja menevät vaikka johonkin seminaariin valmiiksi sillä asneteella, että toiset paikallaolijat on tyhmiä, rumia, varmaan ilkeitä yms. Sutten ihmettelevät, kun ei ole ystöviä. En tarkoita nyt siis sinua.

Sosiaalisuutta voi harjoitella, pikku hiljaa. Kaikki sujuvasti käyttäytyvät ovat opetelleet olemaan tilanteissa.

Täällä yksi ystävätön, jolla taustalla huonoa itsetuntoa ja huonoja kaverisuhteita ja paljon kaikkea (mutta ei onneksi mitään vakavaa). 

Olen huomannut, että lähes kenen kanssa tahansa voi jutella ja ja jos toinen on yhtään tutumpi, tilanne on yleensä mukava ja luonteva. Joskus kuitenkin toinen on varautunut ja joudun tekemään vähän enemmän töitä että juttu luistaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta jokin minussa saa toiset varautuneeksi. Tulee sellainen hetki, että toinen on hymytön ja siristää silmiään, ei sano mitään. Tällaista on eniten ollut päiväkodin pihalla tai vanhempainillassa, perhekerhossa tai lasten harrastuksissa, ei niinkään aikuisten jutuissa. En tiedä miksi näin on, enkä oikeastaan tiedä miksi tästä edes kerron, kun näin luettuna tuo kuulostaa ihan typerältä. Mutta kun on yksin, sitä alkaa tarkkailla toisia ja tämä on sellainen toistuva havainto muista ihmisistä, yleensä naisista. 

Minuakaan ei yleensä pyydetä mihinkään, en kuulu edes muiden siskojen kanssa whatsapp-ryhmään (meitä on neljä, minua ei ole ryhmään lisätty). En saa edes Facebook-kavereita harrastuksista tai tapahtumista, kun muut tuntuu lisäävän kavereita itselleen ties minkä baari-illan jälkeen. 

Olen päätellyt, että jokin kehonkielessäni on luotaantyöntävää, ja ehkä perusilmeeni on jotenkin inhottava. Ei vaan ole ketään luotettavaa, keneltä mennä tällaista kysymään. Olen toisaalta huumorintajuinen, mutta toisaalta vakava. En osaa jutella niitä näitä ihan kaikista aiheista ja en tykkää juoruilla. Nämä piirteet tuntuu erottavan minut orastavista kaveriporukoista tai kaverisuhteista. Tunnun olevan sellainen kakkapää-magneetti kavereiden suhteen: ensin on tosi kivaa mutta sitten joku pieni juttu minussa saa toisen kupin menemään ihan nurin. 

Vierailija kirjoitti:

Harjoittele joku kaava sosiaalisiin tilanteisiin. Että aloitat hymyilemällä. Älä uhriudu, jos ei ekat kerrat onnistu, kaikki on omasta mielestään mokanneet usein sosiaaliset tilanteet. Älä vaadi täydellisyytt itseltäsi, kukaan ei edes ole kiinnostunut täydellisistä.

Tunnen pari ujoa, jotka ovat tavallaan vähän katkeria ja luulevat, että heitä erikseen sorsitaan ja kaikilla muolla on kaikki helppoa eikä kukaan jännitä ja koe pettymyksiä. Sitten he ovat itse tilanteissa umpimielisen näköisinä eivätkä sano sanaakaan. Osa saattaa olla jännityksestä mykkä, mutta nää pari mun tuttua eivät koskaam yritä mitään ja menevät vaikka johonkin seminaariin valmiiksi sillä asneteella, että toiset paikallaolijat on tyhmiä, rumia, varmaan ilkeitä yms. Sutten ihmettelevät, kun ei ole ystöviä. En tarkoita nyt siis sinua.

Sosiaalisuutta voi harjoitella, pikku hiljaa. Kaikki sujuvasti käyttäytyvät ovat opetelleet olemaan tilanteissa.

Tuli tästä mieleen, että minulla on yksi tuttu joka menee moneenkin paikkaan asenteella, että muut ovat tyhmiä ja todellakin rumia, noloja ja sellaisia että "mitä ne oikeen luulee olevansa". Tällä ihmisellä on kuitenkin paljon kavereita, mitä ihmettelen ja suren. 

Ratsastusharrastuksen parista hevostallilta. Aloitin ratsastuksen aikuisena, tai siis yli 20-vuotiaana, ja talleilla hissukseen tutustuin muihin kaltaisiini. Siinä ujous karsiutuu, kun harjaa hevosia vierekkäisissä bokseissa, pyytää vähän apua kavioiden putsaukseen ja juttelee niitä näitä. Jonkin aikaa harrastettua tuli keksittyä, että lähdetään yhdessä lähtallille maastoon, sitten viikonloppuleirille ja pidemmille leireille vähän kauemmas. Oli helpompi lähteä uuteen paikkaan kaksin tai kolmin kuin ihan yksin. Kysyttiin vielä lisää naisia samasta ryhmästä mukaan, ja niin siinä oli helppo tutustua, kun oltiin yhteisellä asialla ja kaikki tykättiin hevosista.

Hiljaa hyvä tulee. Ratsastus on oivallinen harrastus ystävystymiseen, kun on juurikin noita retkiä ja leirejä, joille on mahdollista mennä. Varmasti on muitakin harrastuksia, joissa lähdetään vähän kotinurkkia kauemmas tekemään jotakin asiaa X.

En mistään, siksi olen täällä...

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi ystävätön, jolla taustalla huonoa itsetuntoa ja huonoja kaverisuhteita ja paljon kaikkea (mutta ei onneksi mitään vakavaa). 

Olen huomannut, että lähes kenen kanssa tahansa voi jutella ja ja jos toinen on yhtään tutumpi, tilanne on yleensä mukava ja luonteva. Joskus kuitenkin toinen on varautunut ja joudun tekemään vähän enemmän töitä että juttu luistaa. En tiedä mistä se johtuu, mutta jokin minussa saa toiset varautuneeksi. Tulee sellainen hetki, että toinen on hymytön ja siristää silmiään, ei sano mitään. Tällaista on eniten ollut päiväkodin pihalla tai vanhempainillassa, perhekerhossa tai lasten harrastuksissa, ei niinkään aikuisten jutuissa. En tiedä miksi näin on, enkä oikeastaan tiedä miksi tästä edes kerron, kun näin luettuna tuo kuulostaa ihan typerältä. Mutta kun on yksin, sitä alkaa tarkkailla toisia ja tämä on sellainen toistuva havainto muista ihmisistä, yleensä naisista. 

Minuakaan e

Tuo silmien siristys kielii kateudesta. Tunnistan saman tilanteen usein omalla kohdallani vaikka syytä kateudelle ei todellakaan olisi. Jokin kommunikaatiossani vaan vaikuttaa toisesta omahyväiseltä tai leveilyltä vaikka en tarkoittaisi sitä. Kun en ole kaunis enkä rikaskaan pitäisi kai tajuta olla harmaampi ja näkymättömämpi tjtn.

Minulla sama juttu, olen 32. Mies ja lapsi löytyy, ystäviä ei ja usein sellaisia kaipaan. Taustalla koulukiusaamista, muutinkin kotikaupungistani muualle opiskelemaan, eikä sieltä jäänyt ystäviä. Tuo kiusaaminen oli luonteeltaan sellaista, että välillä oltiin "kavereita" ja välillä ei, minusta puhuttiin paljon pahaa selän takana ja jätettiin ulkopuolelle. Siksi uusiin ihmisiin luottaminen ja ystävyyssuhteiden luominen onkin ollut minulle vaikeaa.

Opiskeluvuosien aikana sain kavereita, joista osan kanssa olen harvakseltaan tekemisissä, mutta olemme tosi erilaisissa elämäntilanteissa. Kellään heistä ei ole lapsia, eivätkä he tunnu täysin ymmärtävän lapsiarkeni kiireisyyttä ja sitovuutta. Enkä ole heistä kenenkään kanssa erityisen läheinen; tapaamme yleensä porukoissa, joissa keskustelu on melko pinnallista. Kaipaisin syvällisempää ystävyyttä, ja toivonkin sellaista vielä joskus löytäväni.

aika hassua, kun melkoinen määrä miehistäkin on yksinäisiä, mutta ne ei edes kaipaa ystäviä. ovat oppineet olemaan itsekseen. monta tuntemaani miestä jopa kukoistaa yksin eläessään. pärjäävät hyvin töissä ja elämässä muutenkin, eivätkä halua pitää yhteyttä oikein kehenkään. oudointa siinä on, että eivät edes harkitse puolisoa enää. ovat siis totaalisen yksin. noh, me naiset ei tällaista varmaan edes kestettäisi ja henkinen romahdus on takuuvarma. 

Intro kirjoitti:

Nyt vaan kysymys kuuluu, mitä frendeilyä keksittäisiin,

Lautapelejä, Malminkartanon portaita, pingistä, lenkille, sulkista?

Otetaanko proggikseksi, että me vähän epäsosiaaliset tehtäisiin jotain yhdessä edes kerran kuukaudessa näin alkuun, joku online ryhmä? :P

 

Just just. Lautapelit olis kaljan, viinin ja kirkkaiden juomista.

Ja sit meille vai teille.

Työkavereista. Vapaaehtoistoiminnasta. Harrastuksista. Kirjastosta.

täällä maalla on paljon ihania kansalaisopiston kursseja joissa tapaa ihania ihmisiä.

kaljakuppilasta saa ainakin hetkeksi juttuseuraa, kannattaa olla aloitteellinen.

koiran kanssa kun liikkuu niin monet jää juttusille.

jos ei omaa koiraaniin monet koirat olis onnellisia päästessään ulos ja koirahan on maailman ihanin ystävä, ei syrji eikä kiusaa.

tiuvottavasti ystävystyt vilpittömien ihmisten kanssa, on niin paljon hyväksikäyttäjiä kytiksellä.

Olen paljon yksin, mutten tunne itseäni yksinäiseksi. En kaipaa sosiaalisia suhteita yhtään enempää kuin minulla jo on.

-1 lähisukulainen, n. kerran viikossa nähdään (vien hänet autolla kauppaan)

- töissä työyhteisö, perus moit ja hyvät viikonloput, plus työasioiden hoitaminen, en ole vapaa-ajalla tekemisissä heidän kanssaan

- 3 ystävää, asuvat kaukana, netissä jutellaan lyhyesti kerran tai pari viikossa

- ei parisuhdetta, ei lemmikkiä

Olen ollut enemmän tai vähemmän yksinäinen koko ikäni; aiemmin oli muutamia ihmisiä joita pidin ystävinäni mutta kokemus opetti että olin väärässä. Enkä tässä sano, että he olisivat niitä pahiksia vaan itse olen ollut todella raskas ja takertuvainen enkä ole ymmärtänyt että he eivät halua olla kanssani tekemisissä. Tästä syystä uusien ystävien hankkiminen ei ratkaise mitään kun en osaa pitää entisiäkään. Ratkaisu on vain oppia elämään yksin ja täyttää tyhjiö jollain muulla kuin ihmissuhteilla. Epäilen olevani joko narsisti (niinkuin vanhempani) tai autisti. Joka tapauksessa en osaa normaaleita sosiaalisia taitoja.

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä jännä niiden kanssa jotka haluavat että heitä kysytään johonkin rientoon mukaan, mutta eivät itse koskaan ehdota tai kysy mihinkään. Itse olen sellainen, että vetelen surutta rajoja. Jos huomaan olevani aina se joka ottaa yhteyttä, niin lopetan yhteydenoton, ja jään odottelemaan vastavuoroisuutta. Joskus sitten käy niin, että kaveri ei ota mitään yhteyttä, ja puolen vuoden päästä kun jossain nähdään, huudahtaa kaveri että miksi et ole soitellut pitkään aikaan! Sanoon tuohon yleensä totuuden: Sinun puhelimellasi voi luultavasti myös soittaa, eikä vain vastata? 

Yhteen lapsuudenystävään katkaisin välit tämän takia. Haluan olla hänelle enemmän kuin pikseleitä facebook-kaverilistassa. Tottakai kaipaan häntä, tunne ei ole vain molemminpuolinen.

Täältä voisi ehkä löytyä:

http://kaverihaku.net