Muita yksinäisiä? Tai te jotka ette ole, kertokaa mistä olette löytäneet aikuisiällä ystäviä?

Tulihan ystäviä, uusia sukulaisiakin kun laitoin liikkeelle huhun, että olen varsin varakas henkilö. Myös lemmenviestejä, jopa tuntemattomilta.

Kirkosta, seurakunnasta ja sen harrastuskerhoista ja luentoilloista, pyhiinvaelluksilta.

Et voi hypätä suoraan mihinkään ystävyyteen se ei vaan ole mitenkään mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

No, vähän säälittäväähän tämä on. En ole ekaluokan jälkeen ystävystynyt kenenkään kanssa, vaan kahden saman kaverin kanssa oltiin sieltä asti tiivis kolmikko, kunnes välit meni muutama vuosi sitten poikki. Uusia ystäviä en saanut ja näitä vanhoja on hirveä ikävä. Ainoat juttukaverini ovat kylmäkiskoiset työtoverini, joilta saa ehkä puristettua jokusen nihkeän sanan päivässä, vanhempani, jotka asuvat toisella paikkakunnalla ja kissani, joka onkin paras ja ainoa ystäväni.

Tuntuu vähän siltä, että hauskanpito on minun osaltani ohi. Ennen vietettiin mökkiviikonloppuja, leffailtoja, pitkiä kävelylenkkejä ja baarikierroksia tyttöporukalla. Naurettiin, heitettiin läppää, puhuttiin kaikkea syvällisestä paskaan, pelattiin videopelejä... nykyään istun kaikki illat yksin kotona, höpöttelen kissalle ja mietin seuraavaa työpäivää. Ehkä voisin ensi viikonloppuna tehdä jotain oikein hauskaa, vaikka pakata kissan autoon ja mennä van

Onko mahdollista yrittää korjata niitä välejä vanhojen kavereiden kanssa? 

Olin kymmenen vuotta samassa työpaikassa, ja ihan viimeisten vuosien aikana aloin kaverustua ja jopa ystävystyä lähimpien työkavereiden kanssa. Ei niin että olisimme vapaa-ajalla tavanneet kuitenkaan, mutta töissä vietimme tauot yhdessä, menimme virkistyspäiviin yhdessä, joskus viestiteltiin. Sitten muutin pakottavista syistä toiselle paikkakunnalle ja työkaverit tietysti jäivät. Ihanalta tuntuu kun sieltä viestitellään ja kysytään kuulumisia kerran-pari kuukaudessa.

Varmaan tässä uudessakin työpaikassa menee lähemmäs kymmenen vuotta ennen kuin lähempiä tuttavuuksia tulee, mutta haluan uskoa että niin käy. Työn ulkopuolelta en ole koskaan aikuisiällä kavereita saanut. 

Vierailija kirjoitti:

aika hassua, kun melkoinen määrä miehistäkin on yksinäisiä, mutta ne ei edes kaipaa ystäviä. ovat oppineet olemaan itsekseen. monta tuntemaani miestä jopa kukoistaa yksin eläessään. pärjäävät hyvin töissä ja elämässä muutenkin, eivätkä halua pitää yhteyttä oikein kehenkään. oudointa siinä on, että eivät edes harkitse puolisoa enää. ovat siis totaalisen yksin. noh, me naiset ei tällaista varmaan edes kestettäisi ja henkinen romahdus on takuuvarma. 

Ei paljon jaksa sosialisoida muiden kanssa, kun ei ole sitä kumppania. Tuntuu vain yksinäisemmältä, kun toisilla se kumppani on. Ja sitä kumppania ei jaksa enää lukuisten pettymysten jälkeen etsiä. Helpointa olla vain yksin.

Mies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä jännä niiden kanssa jotka haluavat että heitä kysytään johonkin rientoon mukaan, mutta eivät itse koskaan ehdota tai kysy mihinkään. Itse olen sellainen, että vetelen surutta rajoja. Jos huomaan olevani aina se joka ottaa yhteyttä, niin lopetan yhteydenoton, ja jään odottelemaan vastavuoroisuutta. Joskus sitten käy niin, että kaveri ei ota mitään yhteyttä, ja puolen vuoden päästä kun jossain nähdään, huudahtaa kaveri että miksi et ole soitellut pitkään aikaan! Sanoon tuohon yleensä totuuden: Sinun puhelimellasi voi luultavasti myös soittaa, eikä vain vastata? 

Yhteen lapsuudenystävään katkaisin välit tämän takia. Haluan olla hänelle enemmän kuin pikseleitä facebook-kaverilistassa. Tottakai kaipaan häntä, tunne ei ole vain molemminpuolinen.

Voi hänkin kaivata.

Kaikilla ei vain ole kykyä aloitteellisuuteen. Voi olla traumoja tai ei vain koskaan ole oppinut. Itselläkin vaikeutta siihen, vaikka seurassa olenkin normaalin sosiaalinen ja nautin sosiaalisista tilanteista, jos minut niihin kutsutaan. Kelpaamattomuustraumaa itsellä.

Kaverit ja ystävät on ihan eri asia. Varsinkin jotkut satunnaiset ja epämääräiset facebook-tuttavuudet.

Kaveri voi olla aika kevyin perustein, mutta kaikista kavereista ei koskaan tule ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Töistä mä olen löytänyt.. Vaatii kyllä omaa aktiivisuutta vähän ja sitä, että on pidempään samassa työpaikassa. Harrastuksista tällaisia ei ole tarttunut. Helpointa on töissä löytää joku ihminen, jolla on sinuakin kiinnostava harrastus ja sitten alkaa käymään esim. yhdessä siinä. 

Ei mitään ystävyyssuhteita työpaikalla. Itseäni henkilö kohtaisesti ärsyttää, kun monet työkaverit yrittävät koko ajan pyytää minua erilaisiin harrastuksiin tai tapahtumiin. Töissä ollaan sitä varten että tehdään töitä, eikä juoruta niitä näitä tai jotain tyhjänpäiväistä. Myös ei seurustelulle työpaikalla.

N33

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

aika hassua, kun melkoinen määrä miehistäkin on yksinäisiä, mutta ne ei edes kaipaa ystäviä. ovat oppineet olemaan itsekseen. monta tuntemaani miestä jopa kukoistaa yksin eläessään. pärjäävät hyvin töissä ja elämässä muutenkin, eivätkä halua pitää yhteyttä oikein kehenkään. oudointa siinä on, että eivät edes harkitse puolisoa enää. ovat siis totaalisen yksin. noh, me naiset ei tällaista varmaan edes kestettäisi ja henkinen romahdus on takuuvarma. 

Ei paljon jaksa sosialisoida muiden kanssa, kun ei ole sitä kumppania. Tuntuu vain yksinäisemmältä, kun toisilla se kumppani on. Ja sitä kumppania ei jaksa enää lukuisten pettymysten jälkeen etsiä. Helpointa olla vain yksin.

Mies

Joo. Tuo kumppanin puute vaikuttaa kaikkeen muuhunkin tekemiseen. Ei vain tunnu hyvältä. Moni "vapaaehtoisesti" yksin oleva on varmasti yksinäinen, vaikka ulos päin näyttäisi muulta. Varmasti kiinnostaisi ystävätkin enemmän, jos elämä tuntuisi hyvältä. Olisi siis se kumppani.

https://join.skype.com/GHA5nUZxWCRV Kerääntykää tänne ja alkakaa videopuheloimaan

Olen ollut koulukiusattu yläasteella enemmän. Harrastuksista on vaikea 

löytää hyvää ystävää jotain pientä vaan. Onneksi ikä tasoittaa ongelmia on enemmän kokemusta. Harrastuksiin matkustaminen on raskasta ja vie aikaa. 

Mun mielestä face/signal ryhmät on tosi hyviä. Mä oon mukana muutamassa aktiivisessa ryhmässä, sitä kautta tulee pidettyä yhteyttä vanhoihin ja uusiin kavereihin. Tulee tapailtua sellaisten asioiden äärellä, jotka kiinnostaa.

Mun mielestä face/signal ryhmät on tosi hyviä. Mä oon mukana muutamassa aktiivisessa ryhmässä, sitä kautta tulee pidettyä yhteyttä vanhoihin ja uusiin kavereihin. Tulee tapailtua sellaisten asioiden äärellä, jotka kiinnostaa. Joskus ystävien kautta tutustuu uusiin ihmisiin. Lisäksi ystävistä kannattaa pitää kiinni.

Löysin harrastusporukasta hyvän ystävän, mutta se vei aikaa. Olimme monta vuotta ihan vain kavereita, mutta kun kumpikin oli yksinäinen, ystävyys syveni vuosien myötä. Ystävälläni oli kiusaamistaustaa ja paljon huonoja kokemuksia ihmisistä, jotka eivät olleetkaan todellisia ystäviä, joten hänellä kesti rakentaa luottamusta, kunnes oppi viimein, että todella välitän hänestä ja tahdon olla hänen ystävänsä ilman mitään taka-ajatuksia. Nyt olemme olleet jo vuosikausia läheisiä ystäviä ja olen ystävyydestämme todella onnellinen.

Haluaisin korostaakin sitä, ettei aikuisena enää ystävystytä niin kuin pikkulapset, jotka tapaavat hiekkalaatikolla ja ovat sen jälkeen bestiksiä. Ystävyys vaatii aikaa ja panostamista siihen, vähän kuin parisuhdekin. Myös sen hyväksymistä, ettei välttämättä ole sama elämäntilanne, saman ikäinen, samat kiinnostuksen kohteet jne ja toinen voi olla introvertti ja toinen ekstrovertti, mikä myös tuo omat haasteensa. Mutta jos "se jokin" löytyy, joka saa huomaamaan, että ollaan samalla aaltopituudella ja on kiva olla yhdessä, niin silloin ystävyyteen kannattaa panostaa,vaikka olisi haasteitakin. Ja todellakin on niin monia, joilla on ikäviä kaverisuhteita tai kiusaamista takanaan, mutta joissa on kuitenkin potentiaalia ystäviksi. Älkää luovuttako, vaan jaksakaa etsiä. Se on ihan oikeasti mahdollista ja aikaa on koko loppuelämä!

Veikkaisin että samanhenkisiä löytää helpoiten hakeutumalla itseä kiinnostaviin harrastuksiin. Moni suomalainen on sosiaalisesti vähän vaisu niin voi mennä muutama kuukausi sitä harrastusta ennen kuin juttelu luonnistuu. Mutta kannattaa vaikka kansalaisopiston kurssilta lähteä kävelemään jonkun kivantuntuisen tyypin kanssa yhtämatkaa ja rupatella siinä vähän. Jonain päivänä voi sitten lähteä kirppikselle tai kahville käväisemään.

Kannattaa valita se tyyppi hyvin etukäteen ja ruveta istumaan siellä harrastuksessa lähekkäin ensin. Ei haittaa vaikka ihan selvästi näyttäisi että tässä minä nyt olen. Se tuntuu suomalaisesta oudolta tyrkyttämiseltä, mutta on kuitenkin sitten siitä toisesta useimmiten ihan kivaa kun huomaa että joku hakeutuu omaan seuraan.

Jos harrastuksessa (tai työpaikalla) joku ei juttele ja vetäytyy omaan seuraansa niin sitten semmoista ei kiinnosta. Mutta muuten luulen että kaikki on vähän yksinäisiä eikä mukana rupattelussa pysyvä kyllä pahastu lähentelystä.

Kun oikea tyyppi löytyy niin minusta se ystävystyminen voi ainakin introverteillä tapahtua sitten aika nopeastikin. Silloin ei jäädä tavan pulinoihin pyörimään vaan päästään syvään päätyyn äkkiäkin. Tärkeintä tässä on vaan se että saa olla kaksin toisen kanssa ilman että ympärillä on ketään muita, ja se alkuun vaatii annoksen rohkeutta.

Keskity elämässä muihin asioihin. Ei kannata koittaa ystäviä löytää. Ei niitä löydä. Tulee vaan paha mieli. Ajattele niin, ettei se asia vaan kuulu sun elämään.

Olisipa joku muu samanlainen kuin suomipornosivu vaikka suomiystäväsivu ilman alapaakuvia

Tollikka kirjoitti:

Olen aina vähän ihmetellyt samaa, valitetaan yksinäisyyttä vaikka oman puolison pitäisi olla se suurin tuki, turva ja ystävä. Mitä ne sitten ovat ellei sitä? Ymmärrän toki, ettei mies ole sama asia kuin nainen. Mutta noin periaatteessa.

Puoliso ei vmielestäni voi täyttää kaikkia toisen tarpeita ja ihmissuhteita. Ihminen tarvitsee myös ystäviä. Itse olen löytänyt aikuisiällä uusia ystäviä mm. koirapuistosta sekä harrastuksesta (SPR:n toiminta, jossa siis itse olin vapaaehtoisena). Luulin että olin saanut ystäviä töistä, mutta kun työt loppuivat, kaverit sieltä katosivat saman tien eli ei se ollutkaan oikeaa ystävyyttä. Iän myötä olen lähentynyt myös joidenkin sukulaisten kanssa.

Toivottavasti löydät ystäviä! Voimia etsimiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, vähän säälittäväähän tämä on. En ole ekaluokan jälkeen ystävystynyt kenenkään kanssa, vaan kahden saman kaverin kanssa oltiin sieltä asti tiivis kolmikko, kunnes välit meni muutama vuosi sitten poikki. Uusia ystäviä en saanut ja näitä vanhoja on hirveä ikävä. Ainoat juttukaverini ovat kylmäkiskoiset työtoverini, joilta saa ehkä puristettua jokusen nihkeän sanan päivässä, vanhempani, jotka asuvat toisella paikkakunnalla ja kissani, joka onkin paras ja ainoa ystäväni.

Tuntuu vähän siltä, että hauskanpito on minun osaltani ohi. Ennen vietettiin mökkiviikonloppuja, leffailtoja, pitkiä kävelylenkkejä ja baarikierroksia tyttöporukalla. Naurettiin, heitettiin läppää, puhuttiin kaikkea syvällisestä paskaan, pelattiin videopelejä... nykyään istun kaikki illat yksin kotona, höpöttelen kissalle ja mietin seuraavaa työpäivää. Ehkä voisin ensi viikonloppuna tehdä jotain oike

Ajattelin ihan samaa -voisitko ottaa yhteyttä vanhoihin kavereihisi? Menisitte vaikka piknikille lapsuusnurkille?