Lue keskustelun säännöt.
Raskaana ja ahdistaa niin paljon
Ollaan "käytetty" keskeytettyä "ehkäisynä" koska ajateltiin että lapsi ei olisi katastrofi ja ikää on sen verran että ns. vahinko voisi olla hyvä asia kun ei näköjään uskalleta tehdä varsinaisia päätöksiä lasten hankkimisesta. Vuosi menty noin. No viikko sitten plussasin. Ja siitä hetkestä lähtien on kaduttanut ja ahdistanut ihan kauhesti. En saa keskityttyä mihinkään kun ahdistaa niin paljon. Ahdistaa jos elämä meneekin pilalle, jos parisuhde ei kestäkään, jos en jaksakaan, jos en tykkääkään lapsesta, jos ja jos loputtomiin. Pakokauhu siis ja vihaan itseäni kun en käyttänyt kunnon ehkäisyä. Toisaalta ajatus abortista tuntuu mahdottomalta, koska ehkä en koskaan enää saisi lapsia. Keskenmenoa toivon ja pelkään että eihän vaan mene kesken. Pää ihan sekaisin. Apua onko kohtalotovereita? Olen halunnut lasta pitkään ja nyt kun se olisi tiedossa niin en halua lasta yhtään! Miten saan ajatukseni kasaan?
Kommentit (50)
Ymmärrän sun fiiliksiä ahdistuksesta. Yhden keskenmenon kokeneena odotan tällä hetkellä esikoista. Samalla ollut elämän parasta sekä ahdistavinta aikaa. Ensimmäiset 12 viikkoa menivät stressaten, että onko kaikki hyvin ja meneekö taas kesken. Edelleen pelottaa, mutta uskallan jo hieman luottaakin. Elämäntilanteesi kuulostaa siltä, että tunteiden heittely on normaalia. Hormonit alkavat jyllätä ja tunneherkkyys kasvaa. Raskaus teettää juuri sitä. Uutinen on voinut tulla niin puskista ja siihen on vaikea reagoida millään tavalla. Puheistasi olen ymmärtänyt sen, ettet halua menettää lasta kuitenkaan? Asiat varmasti pyörivät mielessä, mutta asioilla on myös tapana järjestyä aina jollain tapaa. Onnellista odotusta!
Odottava äiti 14+0
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiatjärjestyvät kirjoitti:
Ymmärrän sun fiiliksiä ahdistuksesta. Yhden keskenmenon kokeneena odotan tällä hetkellä esikoista. Samalla ollut elämän parasta sekä ahdistavinta aikaa. Ensimmäiset 12 viikkoa menivät stressaten, että onko kaikki hyvin ja meneekö taas kesken. Edelleen pelottaa, mutta uskallan jo hieman luottaakin. Elämäntilanteesi kuulostaa siltä, että tunteiden heittely on normaalia. Hormonit alkavat jyllätä ja tunneherkkyys kasvaa. Raskaus teettää juuri sitä. Uutinen on voinut tulla niin puskista ja siihen on vaikea reagoida millään tavalla. Puheistasi olen ymmärtänyt sen, ettet halua menettää lasta kuitenkaan? Asiat varmasti pyörivät mielessä, mutta asioilla on myös tapana järjestyä aina jollain tapaa. Onnellista odotusta!
Odottava äiti 14+0
Kiitos sinulle kivoista sanoistasi. En minä halua menettää lasta mutta en haluakaan yhtäkkiä äidiksi. Ihan hirveä ristiriita. Olen halunnut pitkään saada lapsen ja tulla äidiksi, mutta sillä sekunnilla kun näkyi se plussa, niin aloin katumaan ihan kamalasti enkä muka enää yhtään halua äidiksi. Plussa tuli yllätyksenä, vaikka tietenkin tiesin että keskeytettyä harrastavat tulee helposti raskaaksi ja toivoin minäkin tulevani. Koko toive katosi vain sillä plussan hetkellä. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ehkä mennä jollekin ammattilaiselle puhumaan. Raskauteen ja äidiksi tulemiseen liittyy varmaan kaikilla erilaisia pelkoja, mutta jos niistä tulee noin hallitsevia on niistä varmaan hyvä puhua jollekin, jotta saa omat ajatuksensa kasaan. Itse kärsin aivan samoista peloista ja varsinkin loppuraskaus oli aivan hirveää. Vauvan kuitenkin synnyttyä huomasin, että rakastan sitä aivan mielettömästi ja äidiksi kyllä kasvaa.
Tsemppiä ja toivottavasti saat tehtyä sen päätöksen, joka tuntuu itsestäsi parhaalta.
Kiitos. En minä keskeytystä edes harkitse, katuisin sitä varmasti ikuisesti. Silti toivon lapsellisesti, että koko raskaus ei olisi koskaan alkanutkaan tai elämää saisi käänneettyä pari kuukautta taaksepäin. Mistä sellaisen ammattilaisen löytää? En usko, että pelkkä neuvolaterkkari on nyt ihan oikea henkilö tähän.
Ihan normifiiliksiä. Mä olin seurustellu vaan 6kk mieheni kaa ku plussasin. En ollu ikinä haaveillu sinänsä vauvasta.
Meiän suhde on hankaluuksista (vauvaan liittymättä) huolimatta kestänyt ja ollaan nyt naimisissa. Vauvan kanssa on ollut todella helppoa ja ihanaa. Äitiysloma oli lepposaa ja ihanaa aikaa, vauva oli ilonen ja nukkui hyvin. Ollaan todella onnellisia taaperon vanhempia. Tiäksä ku sitä ei vaa voi etukätee tietää millanen vauva sieltä syntyy. Sillä voi olla koliikki tai se voi muuten vaa itkee ja valvoo ja nukkuu huonosti kuukausia. Tottakai se kiristää suhdetta. Mun neuvo, puhukaa etukäteen kaikki skenaariot läpi mut älkää stressatko. Varautukaa kaikkeen. Tod näk kaikki menee hyvin. Rakastakaa toisianne ja vauvaanne.
Äidiksi tullessa on hyväkin miettiä asioita, se tarkoittaa, että on henkisesti valmistautumassa äitiyteen. Ei kuitenkaan ole hyvä jäädä jumiin pyörittämään samoja ajatuksia uudelleen ja uudelleen, se kuluttaa voimavaroja. Jos abortti on pois laskuista ja lapsi on tulossa, on tavallaan turhakin panikoida, kun se paniikki ei muuta mitään. Kannattaa yrittää keskittyä vaikka pieniin konkreettisiin asioihin, niin asiat lähtevät rullaamaan vähitellen ja paniikkifiilis väistyy. Soitto neuvolaan, ajanvaraus sieltä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo tuttu tunne ja ihan normaalia. Itselläni auttoi se että mies suhtautui (ainakin ääneen) paljon rennommin ja alkoi vaan suunnittelemaan trampoliinien ja uima-altaiden hommaamista. Heh. Mutta kyllä se siitä, sinulla on paljon aikaa tottua ajatukseen ja sopeutua siihen. Itekin olin alussa että ei, apua, en haluakaan vaikka oltiin kauan aikaa ilman ehkäisyä. Nyt on joku 31 vko meneillään ja lähinnä jännäilen että kaikki menisi hyvin. Enää ei ole pakokauhua vaikka elämänmuutos vähän mietityttääkin. Tsemppiä, kyllä se siitä!
Meillä oli sama tilanne ja sama "ehkäisy", plussasta iski paniikki. Kuitenkin oli koko ajan selvää että vauva pidetään, joten koitin alussa olla ajattelematta asiaa. Puolivälin jälkeen odotin lasta jo tosi onnellisena ja aivan ihanaa on ollut alusta asti. Tällä hetkellä tuo "vahinko" on 2v, ja välillä ahdistun siitä että jos en olisikaan uskaltanut riskeerata, minulla ei olisi tuota ihaninta asiaa elämässäni.
Ahdistus kertoo vain siitä että ymmärtää miten iso elämänmuutos in tulossa, ja se ymmärrys puolestaan kertoo kypsyydestä.
Anna itsellesi aikaa tottua ajatukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan perus tuntemuksia lähes kaikilla odottavilla. Vauva kuitenkin on iso vastuu
Ymmärrän. Vaihda ton ahdistaa tilalle kaduttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunteesi ovat täysin sallittuja ja ihan normaalejakin. Etkä suinkaan ole yhtäkkiä tulossa äidiksi, tässä on hyvin oleellisia kuukausia aikaa asian tulla todeksi ja tutumman tuntuiseksi.
Paikallinen neuvolapsykologi olisi hyvä juttukaveri. Suosittelen lämpimästi.
Hengitä syvään ja anna itsellesi armoa. Hyvin se menee!
Huolestuttavampana pitäisin aikuista, jota ei edessä oleva totaalinen elämänmuutos mietitytä ja arveluta lainkaan. Se on iso juttu ja tunteesi ovat aivan tavallisia ja normaaleita.
Minä plussasin samankaltaisessa tilanteessa, ja muutama ensimmäinen viikko meni ihan sumussa ja itkien. Noin kuukauden kuluttua aloin miettimään välähdyksenomaisesti että "kai tässä pärjätään" ja vähän myöhemmin "no kai tästä voi ihan hauskaakin tulla" ja mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä sinummaksi tulin asian kanssa. En tosin pystynyt kunnolla mieltämään itseäni äidiksi vielä raskausaikana, odottelin vaan "no katsotaan nyt se synnytys ensin"-meiningillä.
Ei varmaan tarvitse mainitakaan että lapsi on maailman rakkain minulle ja lapsiperhe-elämä on ihan kivaa kun siihen oikein asennoituu eikä hukkaa itseään mammalandiaan kokonaan. Yhden lapsen ja toisen vanhemman kanssa on aika leppoisaa elämää.
Onnea vauvasta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli sama tilanne ja sama "ehkäisy", plussasta iski paniikki. Kuitenkin oli koko ajan selvää että vauva pidetään, joten koitin alussa olla ajattelematta asiaa. Puolivälin jälkeen odotin lasta jo tosi onnellisena ja aivan ihanaa on ollut alusta asti. Tällä hetkellä tuo "vahinko" on 2v, ja välillä ahdistun siitä että jos en olisikaan uskaltanut riskeerata, minulla ei olisi tuota ihaninta asiaa elämässäni.
Ahdistus kertoo vain siitä että ymmärtää miten iso elämänmuutos in tulossa, ja se ymmärrys puolestaan kertoo kypsyydestä.
Anna itsellesi aikaa tottua ajatukseen.
Tämä voisi olla minun kirjoittamani. Minäkin työnsin koko asian mielestäni plussan jälkeen, kieltäydyin ajattelemasta koko asiaa. Puolen välin jälkeen asia alkoi jo hetkittäin hymyilyttää ja joskus 6kk kohdalla kävin katselemassa ensimmäisiä tavaroita.
Rakastan lastani yli kaiken ja olen mielestäni hyvä äiti, mutta en edelleenkään ole mikään hössöttävä muumimamma. Elämä jatkuu ja on hyvää myös lapsen kanssa.
Itsekin tunsin pelkoa ja ahdistusta tultuani raskaaksi, vaikka oli tekemällä tehty vauva. Se on iso hyppy tuntemattomaan. Tunsin niin vielä kun vauva syntyi, vaikka rakastinkin vauvaa jo raskaana ollessa. Mutta pian se arki lähti sujumaan. Tokan kohdalla ei ollut missään vaiheessa vastaavia tunteita, kun tiesi mihin on ryhtymässä ja muisti hyvin miten vauvaa hoidetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ehkä mennä jollekin ammattilaiselle puhumaan. Raskauteen ja äidiksi tulemiseen liittyy varmaan kaikilla erilaisia pelkoja, mutta jos niistä tulee noin hallitsevia on niistä varmaan hyvä puhua jollekin, jotta saa omat ajatuksensa kasaan. Itse kärsin aivan samoista peloista ja varsinkin loppuraskaus oli aivan hirveää. Vauvan kuitenkin synnyttyä huomasin, että rakastan sitä aivan mielettömästi ja äidiksi kyllä kasvaa.
Tsemppiä ja toivottavasti saat tehtyä sen päätöksen, joka tuntuu itsestäsi parhaalta.
Kiitos. En minä keskeytystä edes harkitse, katuisin sitä varmasti ikuisesti. Silti toivon lapsellisesti, että koko raskaus ei olisi koskaan alkanutkaan tai elämää saisi käänneettyä pari kuukautta taaksepäin. Mistä sellaisen ammattilaisen löytää? En usko, että pelkkä neuvolaterkkari on nyt ihan oikea henkilö tähän.
Neuvolastakin toki käsittääkseni osaavat ohjata jonnekin, mutta itse hakisin apua yksityiseltä terapeutilta. Netistä varmaan löytyy hyvin tietoa paikkakuntasi terapeuteista ja varmaankin myös jos joku on erikoistunut ko. asioihin.
Ja se 9kk on onneksi ja valitettavasti niin pitkä aika ettei ihan yhtäkkiä tarvitse äidiksi ryhtyä.
Alkuraskauden tunnemyllerrykset on täysin normaaleja. Jos ekalla neuvolakäynnillä vielä kovasti ahdistaa niin ota siellä puheeksi.
Minulla oli vuosi sitten ihan sama tilanne - olimme olleet ilman ehkäisyä vuoden verran sillä periaatteella, että vauva tulkoon jos on tullakseen. Olemme lähes nelikymppisiä kumpikin, joten tämä saattoi olla viimeinen tilaisuutemme.
Kun plussasin, en ollut ollenkaan iloinen ja jollain tavalla toivoin keskenmenoa ensimmäisten viikkojen aikana. Aborttia en koskaan miettinyt. Ekalla neuvolakäynnillä olin tyrmistynyt, kun terveydenhoitaja sanoi, että tämä on siis toivottu vauva. Teki mieli sanoa, että eihän ole!
Nyt vauva on kuitenkin täällä enkä antaisi pois mistään hinnasta.
Tsemppiä sinulle! Sinulla on vielä paljon aikaa tottua ajatukseen.
Tuollaista se taitaa olla aika monella ensimmäistä odottavalla. Kuuluu raskausaikaan ja kyllä se mieli siitä tasaantuu. Hyvä käydä asioita pääkopassa läpi.
Kaverini harkitsi joskus aborttia, jonka perui viime hetkellä. Lääkäri sitten kommentoi, että ihmisillä raskausaika on siksi niin pitkä, että ehtii tottua ajatukseen lapsensaannista :)
Tsemppiä ap, nuo on ihan normaaleja tuntemuksia. Ne menee ohi. Hyvä äiti susta tulee.
Mulla oli samoja fiiliksiä, vaikka vauva oli toivottu ja ovulaatiotikuilla ajoitettu. Pää oli ekat viikot ihan sekaisin. Yksi suurimmista huolista oli, että miten kerron äidille :D vaikka olin lähes kolmikymppinen, vakaassa parisuhteessa ja elämäntilanteessa ja äitikin ihan normaali ja ilahtui tietty uutisesta. Ihan tyhmiä ajatuksia kyllä silloin aluksi. Kun varasin ekaa neuvola-aikaa, pelkäsin niin, että työkaveri viereisessä huoneessa kuulee mun puhelun (miten muka??) ja menin työpöydän alle kyykkyyn puhumaan sen puhelun. Näin kirjoitettuna en kyllä kuulosta kovin terveeltä. Mutta ehkä en silloin ekoilla raskausviikoilla ollutkaan päästäni ihan selvä.
Kannattaa ehkä mennä jollekin ammattilaiselle puhumaan. Raskauteen ja äidiksi tulemiseen liittyy varmaan kaikilla erilaisia pelkoja, mutta jos niistä tulee noin hallitsevia on niistä varmaan hyvä puhua jollekin, jotta saa omat ajatuksensa kasaan. Itse kärsin aivan samoista peloista ja varsinkin loppuraskaus oli aivan hirveää. Vauvan kuitenkin synnyttyä huomasin, että rakastan sitä aivan mielettömästi ja äidiksi kyllä kasvaa.
Tsemppiä ja toivottavasti saat tehtyä sen päätöksen, joka tuntuu itsestäsi parhaalta.