Pattitilanne, auttakaa! Mies haluaa omakotitaloon, minä kerrostaloasuntoon.

... ja vain Munkkiniemeen lisäksi taivut, anteeksi nyt, todella, todella rajoittunut ja suoranaisen juntti Helsinki-käsitys ap:llä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole varaa perheasuntoon Helsingin keskustassa. Ne maksavat 600 000 €

ylöspäin. Totta.

Sen sijaan vuokra-asuntoon meillä olisi varaa, jos tuohon sijaintiin päätyisimme.

Mua ei vuoden-parin vuoden vuokralla asuminen haittaisi. En näe siinä mitään draaman tai katastrofin aineksia.

Monet perheet asuvat vuokralla.

Kolmiossa asumme jo nyt. Mahdumme ihan hyvin. Toistaiseksi.

Lapsuudenperheeni asui myös kolmiossa ja en kokenut sitä kertaakaan ongelmana. Vanhemmat olivat olohuoneessa ja me lapset saimme kaksi makuuhuonetta.

Mieheni kasvoi lapsesta aikuiseksi kolmiossa. Hän nukkui olohuoneessa. Hänellekään ei jäänyt traumoja.

Mitä lapsilleni haluan: paljon läheisyyttä ja hyviä hetkiä perheen kanssa. Yleensä kuulen paljon kehuja lapsistani, että he näyttävät onnellisilta, tasapainoisilta ja hyvinvoivilta. Toivottavasti jatkossakin.

Lapset ovat vielä pieniä ja vauva ja taapero haluavat olla lähellä. Yötä myöten. En osaa nähdä, mitä hyvää juuri nyt heille toisi isot, omat huoneet. Niidenkin aika vielä tulee. Mutta ei vielä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai jos rahaa tarvittaisiin lisää (ja mun toive asuinpaikasta ei todellakaan mene lasten kotihoidon edelle), etsisin mitä tahansa työtä.

Juurihan päivittelit, kuinka ei ole varaa muuttaa Helsingin keskustaan isoon asuntoon ja kuinka te, kuusihenkinen perhe, pärjäisitte mielestäsi kerrostalokolmiossa. Sun arvomaailmasi on tullut jo selväksi, joten turhaan koitat perua sanojasi nyt, kun ansaittua kritiikkiä alkaa satamaan.

Sen sijaan, että koittaisit jatkuvasti selitellä mustaa valkoiseksi, voisit ottaa vastuun sanoistasi ja teoistasi, kuten muutkin aikuiset. Jos on päätetty tehdä neljä lasta, lähettää mies reissutöihin ja jättää äiti kotiäidiksi, niin kyllä te olette tilanteenne ihan itse päätöksillänne tehneet.

Kaiken kaikkiaan ulosannistasi paistaa huolestuttava taantumus johonkin menetetyn nuoruuden kaipuuseen, ja siksi suosittelisinkin sinua ihan ensimäiseksi hakemaan ammattiapua. Ei kuulosta vastuullisen vanhemman suunnittelulta, ei niin yhtään.

Mihun muuttaisitte sen vuoden, parin päästä sieltä vuokralta. Edelleenkään teillä ei sitä rahaa ole enemmän siihen omistusasuntoon.

Ps. minä ja kolme sisarustamme asuimme lapsuutemme pirtti, kamari-rintamamiestalossa. Me lapset aikuisinakin nukuimme pirtissä. Ei siitä traumoja jäänyt, mutta omille lapsille en halunnut samaa.

Olen yksin noin 2 kertaa viikossa puolisen tuntia, kun käyn lähikaupassa. Muuten olen aina lasten kanssa. Mulla ei ole kodin ulkopuolisia harrastuksia.

Hoidan lapset ja teen kotityöt. Kun mies tulee kotiin, hän voi rentoutua. Pyrin tekemään arjen helpoksi hänelle.

Kun käyn ulkona, mulla on lapset mukanani. Joulukuussa olen viimeksi käynyt museossa yksin.

Kun asuimme Helsingin keskustassa, kävimme museoissa. Puistoissa. Kirjastoissa. Kävelyllä merenrannalla. Muskarissa. Baletissa. Ja aina lasten kanssa.

Nykyisin käymme vapaa-ajalla Helsingissä ja tekemistä riittää enemmän kuin aikaa. Sukulaisvierailut, leikkipuistot, saaret, Kaivopuisto, museot, kartanot, kirkot, kaupat jne. Joskus väin kävelemme ympäriinsä tutustumassa eri kaupunginosiin ja kurkimme sisäpihoille portin raosta.

Perheeni ja sukuni on asunut Helsingin keskustassa 1800-luvun alusta lähtien. Siellä syntyi ja kasvoi äitini, hänen äitinsä, isoäidin äiti jne. Isoisovanhempani pysyivät Helsingissä myös läpi sota-ajan ja pommitusten. Rakas koti kun oli siellä.

Hietaniemen hautausmaalla on sukuhautamme ja siksikin käyn siellä lasten kanssa. Kuten nyt viikonloppuna.

Mieheni tuli kotiin ja totesi, että hänkin voisi asua uudelleen Helsingin keskustassa, mutta asunnossa täytyy olla vähintään 100 neliötä.

Se ei onnistu vielä, joten annan aiheen olla. Vaikka eläkeiässä sitten! :)

Kiitos kaikista kommenteista!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Käy ukkoa sääliksi. Ukko on reissuhomissa ja kun tulee kotiin, niin on lapsenvahtina ja akka liihottaa kavereidensa kanssa ympäri kaupunkia yksillä ja näyttelyissä sun muissa kulttuuritapahtumissa.

Miehestä on kyllä varmaan kiva olla laten kanssa reissujen jälkeen, mutta olisi varmaan kiva viettää aikaa vaimon kanssa ja vielä kivempaa olisi että vaimosta olisi kivaa olla miehen kanssa kun tuli kotiin.

t. Reissutöitä tekevä mies

Outo kauhukäsitys lähiöistä ap:lla. Lähiöt on siistiytyneet todella paljon viimeisen 10 vuoden aikana, ja on paljon lähiöitä jotka ovat kivoja ja rauhallisia.

Minä olen samanlainen kuin sinä. Mukavuudenhaluinen. Haluan, että 10 min. automatkan säteellä on kauppoja, ravintoloita, kirjasto, harrastuksia, tanssikoulu, uimahalli, luistelukenttä tai -halli ja katuvalot ehdottomasti. Me tehtiin kompromissi ja ostettiin edullinen talo kaupungin keskustasta 4 km. Osa palveluista on toki lähempänä, kuten luisteluhalli 2 km päässä, samoin skeittirampit jne. Olen ollut tyytyväinen. Tässä on talot vieri vieressä, mutta löytyy kuitenkin suojaisa takapiha.

Haaveilin itsekin nuorena omakotitalosta ja isosta pihasta. Joskus varmaan 30-vuotiaana tuo haave muuttui. Nykyisin käyn vanhempien luona maalla pari tuntia kerran viikossa, ja usein tuntuu autuudelta palata takaisin kaupunkiin. Olen joskus lomilla viettänyt pidempiäkin aikoja maalla. Siellä on tietysti oma rauhansa, mutta myös omat ongelmansa. Maalla henkinen ilmapiiri voi olla todella ahdistava. Ruokakaupassa näkee ihmsiä, jotka lappavat kaljaa, tupakkaa ja eineksiä hihnalle. Ihan välillä sellaista kunnon red neck -meininkiä. Ihana palata usein takaisin kaupunkiin hyvällä alueella sijaitsevaan vaikkakin melko pieneen asuntoon. Tuntuu usein vapauttavalta, ettei ole sitä taakkaa talosta.

Vierailija kirjoitti:

Haaveilin itsekin nuorena omakotitalosta ja isosta pihasta. Joskus varmaan 30-vuotiaana tuo haave muuttui. Nykyisin käyn vanhempien luona maalla pari tuntia kerran viikossa, ja usein tuntuu autuudelta palata takaisin kaupunkiin. Olen joskus lomilla viettänyt pidempiäkin aikoja maalla. Siellä on tietysti oma rauhansa, mutta myös omat ongelmansa. Maalla henkinen ilmapiiri voi olla todella ahdistava. Ruokakaupassa näkee ihmsiä, jotka lappavat kaljaa, tupakkaa ja eineksiä hihnalle. Ihan välillä sellaista kunnon red neck -meininkiä. Ihana palata usein takaisin kaupunkiin hyvällä alueella sijaitsevaan vaikkakin melko pieneen asuntoon. Tuntuu usein vapauttavalta, ettei ole sitä taakkaa talosta.

Totta. Minä en ole ikinä nähnyt ihmisten  ostavan kaljaa ja tupakkaa ja eineksiä. Lisäksi en ole ikinä nähnyt kaupunkilaisten juoruilevan naapureistaan.

Ihana kaupunki.

Vaihda asennetta, perusta blogi ja ryhdy nettitienaajaksi.

Minä kyllä viihdyn omakotitalossa - tosin pikkukaupungin tuntumassa ja pääkaupunkiin on puolen tunnin matka. Omakotitalo sallii asukkaiden elää omantahtista elämäänsä vaikka ympärivuorokautisesti. Tuntuisi kyllä ikävältä muuttaa kerrostaloon kuuntelemaan naapurien vessanvetämiset ja soittoläksyt. - Mekin musisoimme, mutta pääsääntöisesti juuri iltaisin. Ei onnistuisi kerrostalossa.

Mielenkiintoista, älä kerro lisää.

En ymmärrä miksi kukaan haluaa asua kerrostalossa. Nytkin odotan että yläkerran naapuri lopettaisi kolistelun että pääsisin nukkumaan.

Meillä on ollut huono tuuri naapureiden suhteen.

Edellisessä asunnossa naapurin tupakansavu tuli ilmanvaihtoventtiilien kautta suoraan sisälle meidän asuntoon.

Nykyisessä asunnossa naapuri on alkoholisoitunut ja mielenterveysongelmainen. Poliisi on kehottanut meitä hakemaan lähestymiskieltoa.

Välillä mies haaveilee linnakkeesta, missä ei näy yhtäkään naapuria lähietäisyydellä. Ymmärrän tämänkin. ;)

Mies viihtyy isoissa kaupungeissa ja lapsuutensa ja nuoruutensa vietti ulkomailla miljoonakaupungissa. Helsingistä mieheni tykkää, mutta ehtona on omistusasunto ja vähintään 100 neliötä.

Jos saisimme omakotitalon Helsingistä tai Espoosta kivalta alueelta, valinta olisi miehelle aika selvä. Mutta tähän budjetti ei riitä.

Jos mies haluaa sen omakotitalon isolla pihalla, meidän budjetilla se tarkoittaa kehyskuntia. Ja mies varmaan tykkäisikin hienosta ja uudesta talosta kehyskuntien välissä peltoaukealla, mutta itse jännitän eniten tällaisen talon jälleenmyyntiarvoa. Ja tähän päälle automatkat kaikkialle.

Olen miettinyt aihetta yön yli ja näitä kommentteja/neuvoja tässäkin keskustelussa ja tullut siihen lopputulokseen, että laiha sopu on parempi kuin lihava riita. En aio enää puskea vuokra-asuntoa Helsingin kantakaupungista ja aion ehdottaa miehelle, että katsomme omistusrivitaloasuntoja aidatulla pihalla pk-seudulta tai siitä läheltä. Jos kerrostalo käy, asunnon etsiminen helpottuu.

Olen muuten ehdotellut miehelle myös täällä mainittuja Hämeenlinnaa ja Turkua, mutta mies ei innostunut. Hämeenlinnassa kävin katsomassa 100 vuotta vanhaa asuntoa ja mielestäni se oli aivan hurmaava, mutta mies ei suostunut tulemaan edes autosta ulos, vaikka yritin maanitella. Hämeenlinnassa olisi museoita, kulttuuria, luontoa ja halutessa omaa rauhaa. Monet palveluista kävelyetäisyydellä.

Riihimäellä ja Sipoon Nikkilässä kävimme myös katsomassa satavuotiaita taloja, mutta ensiksi mainitussa tökki sijainti (pikkukaupunki ja pitkä työmatka) ja jälkimmäinen kohde Sipoossa oli todella idyllinen, mutta mua arvelutti pitkä matka päivystykseen (yhdellä lapsistamme astma ja aina välillä joudumme viedä hänet keskellä yötä päivystykseen).

Tampereella kävimme Pyynikilla 20-luvun talossa asuntonäytössä, mutta asunto oli hieman liian kallis ja vierastimme sitä, että lastenhuoneet olisivat olleet kellaritilassa pikkuikkunoilla. Asuntoa oli siis laajennettu maan alle. Tampereen wanhoja kerrostaloja seuraan edelleen.

Kuten tullut esille, rakastan wanhaa arkkitehtuuria. Olen katsellut myytäviä asuntoja myös Pietarsaaresta, Tammisaaresta, Porvoosta, Loviisasta ja Fiskarsista. Ylipäänsä, mistä vain. Tosipaikan tullen kuitenkin jänistäisin, koska haluan mahdollisimman sujuvan arjen (palvelut, päivystävä sairaala jne.)

Mies haluaa pysytellä alle 100 km säteellä Helsingistä. Mieluiten lähempänä. Vanhat puutalot saa hänet juoksemaan karkuun. Mies tykkää modernimmasta arkkitehtuurista ja uusista, amerikkalaistyylisistä taloista. Wanha talo käy, jos se on kivi- tai tiilirapattu kerrostalo ja täysin remontoitu.

Joku kyseli meidän budjettia. Viisi vuotta sitten se oli n. 200 000 €, kun ensiasunnon ostimme. Olisimme tosin saaneet enemmänkin lainaa, mutta halusin reilu 10 v maksuajan ja ilman henkilötakauksia. Nykyinen budjetti huomattavasti suurempi, mutta kammoan isoa lainaa. Olen niin pelkuri, että valitsisin mieluummin riskittömän vuokra-asunnon kuin kalliin omistusasunnon, mistä suurin osa lainaa. Etenkin jos korot lähtevät jossakin vaiheessa nousuun. Pikkuinen sijoitusasunto olisi ollut sitten kompromissi, että omistuksessa olisi edes yksi asunto.

Tällä hetkellä pk-seutu ja lähimmät kehyskunnat, kuten Kerava, niin kalliita, että simppeleitä ratkaisuja ei mielestäni ole paljoa tarjolla.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mikä miehessä on muuttunut, kun ei halua enää asua kaupungissa? Jos siis ennen viihtyi siellä itsekin? Voisitteko muuttaa kaupunkiin, mutta hieman etäälle keskustasta? Kuitenkin niin hyvien joukkoliikennereittien varrelle, että pääset nopeasti keskustan palvelujen pariin... Tai tietty jos on auto käytössä, niin se antaisi sinulle myös vapautta liikkua pois ahdistavista ympyröistä.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi kukaan haluaa asua kerrostalossa. Nytkin odotan että yläkerran naapuri lopettaisi kolistelun että pääsisin nukkumaan.

Muutettiin kerrostalosta rivitaloon. Modernissa kerrostalossa ei kuulunut yhtään mitään naapurista. Eikä myöskään teinien huoneista. Nykyisessä rivarissa, joka rakennettu samaan aikaan, mutta keveämmin määräyksin kai sitten, koska puurakenteinen kuuluu sekä naapurista, tosin vaimeasti että etenkin kqaikki alakerran äänet yläkerran makuuhuoneisiin. Olin suoraan sanottuna järkyttynyt siitä, että meidän piti perheen sisäisesti sopeuttaa elämistämme huomattavasti enemmän näissä väljemmissä neliöissä ja kahdessa kerroksessa kuin ennen tuossa kerrostalosasunnossa. Harkinnassa onkin yläkerrassa desibeliovien hankkiminen makkareihin sekä yhden välisein lisäääneneristys. Niin, ja sitten tuli kesä ja naapurien grillijuhlat. Siis fiksuja, hyvinkäyttäytyviä naapureita, mutta kiva silti siinä pihalla kun naapurin kaverit avautuvat pensasaidan takana. 

Kirkkonummella saa jo melko ison asunnon tolla hinnalla ja Helsinki on puolen tunnin päässä

Eli vain periferiassa on onnelliset lapset ja esimerkiksi Ullanlinnasta ne onnettomat, jotka joutuu puistoilemaan Kaivopuistossa, koska itsekkäät vanhemmat haluavat pysyä kantakaupungissa?

Yllättykää ja hämmästykää, mutta on muunlaistakin (hyvää) elämää kuin vain omakotitalossa.

Monelle kaupunkilaiselle pienemmät neliöt on tietoinen valinta, josta ei kärsitä. Lapset eivät mene rikki huoneen jakamisesta ja yhteisöllisyydestä kompaktissa asunnossa, vaan välinpitämättömistä vanhemmista ja etenkin siitä, jos perustarpeita ei täytetä tai erityistarpeita huomioida.

Ei kaikilla elämänsisältönä ole romujen ja tavaran kerääminen ja niillä talon täyttäminen niin, että neliöt tulee koko ajan vastaan.

Myös vähemmällä voi pärjätä ja täyttää elämänsä muilla asioilla, kuten henkisellä pääomalla ja mielenkiintoisella toiminnalla. Museot ja kulttuuritapahtumat kuulostavat vallan hyvältä. Lapsetkin hyötyvät yleissivistyksestä.

Ymmärrän ap:ta. Meille kantakaupunki on ollut itsestäänselvä ratkaisu. Yhtälailla lapset harrastavat täällä kuin lähiössäkin, mutta sillä erolla, että etäisyydet ovat lyhyet ja lähes kaikkialle pääsee kävellen.

Jos on vähääkään matkustellut, huomaa nopeasti, että ihmiset elävät -hui kauhistus- eri tavalla. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää ja kasvattaa lapset ei ole. On urbaaneja kaupunkiympäristöjä, lähiöitä, esikaupunkialueita, maaseutua, vuoristokyliä ja jopa sademetsiä ja viidakkoja.

Peruspertsa ja -Pirkko siellä uudella omakotialueella liian suuren asuntolainan, kahden lapsen, maasturin, kultaisen noutajan ja trampoliinin kera eivät ole maailman napoja, joiden esimerkkiä muiden pitäisi seurata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on tärkeää ja mikä ei? Mikä on epämukavuuden arvoista ja mikä ei?

En tiedä vastauksia. Tietäisinkin. Sitten vain toimisin sen mukaan mikä on parasta ja lopettaisin haihattelun. :)

Ap

Sulla on neljä syytä, joista jokainen on tärkeämpää kuin mikään muu, ja jotka unohdat omassa pahassa olossasi velloessasi kokonaan. Tarvitseeko edes miettiä, nauttivatko lapset enemmän omakotitalosta ja luonnosta vai hektisestä kaupunkielämästä. Tää on sulle tuotu tässä ketjussa useampaan kertaan esille, etkä valitettavasti ole sitä kertaakaan ottanut kuuleviin korviisi. 

Hassua että joku tulee tänne pohtimaan moista näin pitkien kirjoitusten kanssa.  Itselläni vähän samanlainen tilanne mutta mä mietin ja punnitsen seuraavaa asumismuotoa ihan omassa päässäni ja miehen kanssa. En kyllä keksisi moisia pitkiä perusteluja mitä tänne tuo ap on kirjoitellut. Omat kriteerit on aika tylsät, asunto jossa hinta, koko ja kunto ja sijainti kohtaa. Voi olla kerrostalo, rivari tai omakotitalo. En tarvitse av henkilöiden avustusta tai mielipiteitä. Joku vissiin tarvitsee. Saatiinhan tästäkin jo aikamoinen ketju.

Ei ole kovin hedelmällinen pohja millekään keskustelulle, että muiden ratkaisut teilataan saman tien.

Jotkut viihtyvät luonnon helmassa omakotitalossa, jotkut vähemmän työläässä rivitaloasunnossa huoltoyhtiön vastatessa nurmikonleikkuusta ja lumitöistä ja sitten on niitä, jotka viihtyvät kerrostalossa ja tuntevat olonsa turvalliseksi kaupunginvaloja ikkunasta katsellessa.

Seuraan blogia monilapsisesta suomalaisperheestä, jotka parhaillaan purjehtivat maailman ympäri ja perhe asuu tyytyväisenä alle 20 neliössä. Lapset eivät saa omia huoneita ja isoa nurmikkokenttää, mutta uskallan väittää, että tuo pikkupaatti ja sen mahdollistamat kokemukset antavat heille jotakin ikimuistoista, mitä he muistelevat vielä aikuisina.

Vierailija kirjoitti:

Haaveilin itsekin nuorena omakotitalosta ja isosta pihasta. Joskus varmaan 30-vuotiaana tuo haave muuttui. Nykyisin käyn vanhempien luona maalla pari tuntia kerran viikossa, ja usein tuntuu autuudelta palata takaisin kaupunkiin. Olen joskus lomilla viettänyt pidempiäkin aikoja maalla. Siellä on tietysti oma rauhansa, mutta myös omat ongelmansa. Maalla henkinen ilmapiiri voi olla todella ahdistava. Ruokakaupassa näkee ihmsiä, jotka lappavat kaljaa, tupakkaa ja eineksiä hihnalle. Ihan välillä sellaista kunnon red neck -meininkiä. Ihana palata usein takaisin kaupunkiin hyvällä alueella sijaitsevaan vaikkakin melko pieneen asuntoon. Tuntuu usein vapauttavalta, ettei ole sitä taakkaa talosta.

Kaupunkilaisetko ei osta kaljaa, tupakkaa ja eineksiä? Kun viimeksi kävin Helsingissä, ihan samat tavarat sieltä markettien hyllyiltä löytyi kuin täällä 300 kilometriä pohjoisempanakin. Ja ihan samoja tuotteita ihmiset lastasivat kassahihnalle. Osa osti eineksiä ja soijamaitoa, osa salaattia ja kaljaa. Olet joko tyhmä tai trolli.

Tässä ketjussa hvin näkyy valkoisen naisen loputon itsekkyys.

Vierailija kirjoitti:

Lisäys:

Opperaan ja balettiin sain opiskeluaikana vapaalippuja Kansallisoopperassa työskennelleen tuttavan kautta. Ei mulla olisi ollut varaa maksaa täyttä hintaa lipuista.

Sibeliusakatemian oppilaskonsertit olivat ainakin aiemmin ilmaisia. Niissä kävin virkistäytymässä.

Elämäni oli kai sitten "kulturellia" jo pienituloisena opiskelijana. Ei siihen paljoa rahaa tarvittu.

Myöhemmin oman koulutukseni ja työni kautta tein paljon vapaaehtoisprojekteja päiväkotien ja koulujen kanssa, jotta lapset voisivat nauttia taiteesta ja musiikista. Ihan ilmaiseksi.

Naivia tai ei, uskon antiikin Kreikan tavoin taiteen ylentävään vaikutukseen.

Ap

No ei oo sua ylentänyt. Porvoossa taidatte asua.

Akka roikkuu menneessä. Keksi uusia harrastuksia.

Kysymys kuuluu pysyykö miehellä vasara kädessä jo nyt koska omakotitalossa riittää nikkarointia olkoon miten uusi. Se on paljon olennaisempaa kuin viihdykkeet joihin ei edes e ennätä lumitöiden, haravoinnin ja nurmikon leikkuun jälkeen + muut tipahtaneet rännit etc