Pattitilanne, auttakaa! Mies haluaa omakotitaloon, minä kerrostaloasuntoon.

Ymmärrän...itse olen joskus ajatellut kauhulla jos pitäisi muuttaa omakotitaloon jonnekin keskelle metsää ja kävelyreitin voi valita kahdesta: oikealle tai vasemmalle. Ja kaikki palvelut useiden kilometrien päässä. Olen tottunut siihen että keskustaan pääsee kymmenessä minuutissa ja yleiset palvelut kävelymatkan päässä. Kun on tylsää voi aina mennä jonnekin.

Mökkeily lomailumielessä on sitten eri asia. Mutta mökillä en tahtoisi asua.

Menee nyt jankkailuksi, mutta pälli ei ole leviämässä kotiäitiyteen, vaan asuinpaikkakuntaan.

Olen ollut kotiäitinä neljässä eri paikassa ja parissa eri maanosassa. Asuimme vuosia miljoonakaupungissa.

Tämä paikkakunta on tylsä ja nähty. Ihan oikeasti. Myös mieheni mielestä.

Kotiäitinä olen molempien halusta. Miehelleni se on ollut todella tärkeää ja tämän toiveen hän esitti jo seurusteluaikana. Haluan itse huolehtia jälkikasvustani, joten kotiäitiys oli luonteva päätös.

Totta kai jos rahaa tarvittaisiin lisää (ja mun toive asuinpaikasta ei todellakaan mene lasten kotihoidon edelle), etsisin mitä tahansa työtä. Toistaiseksi miehen tulot ovat riittäneet meidän perheen tarpeisiin.

En niinkään pode henkilökohtaista yksinäisyyden tunnetta, vaan ennemminkin sitä, että olemme täällä perheenä aika yksin. Helsingissä asuessa elämä oli enemmän sosiaalista ja meillä kävi vieraita.

Helsingistä löytyy lähimmät sukulaiset. Autottomia kaikki.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kai se alkaa pälli leviämään, kun on kymmenkunta vuotta kotona. Lapsia, joka kolmas vuosi, ettei tarvitse mennä töihin.

Mahtaa ap sitten nyyhkyttää ratikkapysäkillä, kun on pakko mennä töihin. Päivät menee töissä, illat hakien lapsia hoidosta ja kuskaten harrastuksiin. Nyyh, nyyh, jää taas ilmaiskonsertit ja taidenäyttelyt väliin.

Pakkoko oli porsia noin monta lasta, jos kokee yksinäiseksi olonsa kykkiessään kotona jatkuvalla äitiyslomalla. Töihin vain, niin jo loppuu yksinäisyys ja alkaa aika kulua.

Mies tekee pitkää päivää, että saa akkansa elätettyä kotiin, joka vain nyyhkii kivellä, kuinka huono taidemuseo kotipaikkakunnalla on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sääliksi käy miestä, hullu taidehedonistinen narsisti vaimona

Minulle taas taidehedonisti olisi aivan ihanteellinen vaimo. Olisi tosi siistiä asua Töölössä ja nautiskella Helsingin kulttuuritarjonnasta ja viettää aikaa boheemin ystäväpiirin parissa. Tuon naisen pitäisi tosin olla vapaaehtoisesti lapseton, sillä en halua tuhlata aikaa ja rahaa vanhemmuuteen.

Paino sanalla narsisti, tässä monella sivulla on jo tullut selväksi miten HÄNEN halunsa ajavat kaiken edelle ja kuinka HÄN voisi ehkä muuttaa toiselle paikkakunnalle kunhan HÄN olisi ensin saanut vuoden käydä tuulettumassa Helsingissä...ei mitään väliä lapsien kavereille, jotka jäisivät eri paikkakunnalle, tai muuton raskaudella monta kertaa parin vuoden sisään. Sitten HÄN vielä pohtii, että mikä olisi fiksua ollen täysin sokea omalle mukavuudentavoittelulleen.

Narsisti? Koska AP ei halua asua missään tuppukylässä ja kaipaa perhettään ja ystäviään, niin hän on narsisti :D Herra mun vereni, miten tyhmiä ihmisiä täälläkin liikkuu.

Mieheni lapsuudenperhe omistaa useita kiinteistöjä. Mieheni osaomistajana näissä. Perintönä saatuja edeltäviltä sukupolvilta.

Kenties niistä hyötyy jonakin päivänä lapsemmekin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kysymys onkin, kuinka pitkälle rahan kerryttämisen pitäisi määrittää elämää ja sen laatua?

Milloin on aika toteuttaa unelmia, elää täydesti ja polttaa siinä sivussa jonkin verran tuhatlappusia? Ja milloin on aika viitata kintaalla joillekin unelmille ja (hampaat irvessä) kerätä lisää varallisuutta?

Mikä on tärkeää ja mikä ei? Mikä on epämukavuuden arvoista ja mikä ei?

En tiedä vastauksia. Tietäisinkin. Sitten vain toimisin sen mukaan mikä on parasta ja lopettaisin haihattelun. :)

Ap

Kyllä se nyt vaan on niin, että te olette jo tuolla lapsiluvulla rajanneet pois minkäänlaisen merkittävän vaurastumisen mahdollisuuden. Lapsien saattaminen täysi-ikäisiksi tulee viemään valtaosan tuloistanne eikä varallisuus pääse kertymään. Ja kun teistä vihdoin aika jättää, perintö jaetaan neljälle! Te olette valinneet olla niitä, joille "lapset ovat rikkaus". Turha haihatella mitään vuotuisia ulkomaanmatkoja tai vaihto-oppilasvuosia tuolla kokoonpanolla. Hyvä jos saatte autokoulut maksettua. Tuossa tilanteessa ei voi oikein muuta kuin panostaa sitten lasten kasvatukseen niin että heillä on mahdollisimman hyvät eväät ponnistaa elämässä eteenpäin. Reissaavat sitten aikuisena omilla rahoillaan kaikissa niissä paikoissa joihin eivät lapsena päässeet. Ja se on ihan ok, siitä tulee tietynlainen saavuttamisen tunne, kun pystyy tekemään ulkomaanreissun johon vanhemmilla ei ollut varaa. Mutta jos ajatellaan varallisuuden kerryttämistä sukupolvelta toiselle, niin teidän kohdalla projekti on tauolla ja ehkä teidän lapsenne pääsevät sitten omalla vuorollaan sitä varallisuutta kerryttämään. Mutta joutuvat lähtemään aika tyhjästä liikkeelle.

Ei taiteesta ja kulttuurista nauttiminen ole rahasta ja yhteiskunnallisesta statuksesta kiinni, vaan persoonasta ja mieltymyksistä.

Olen ihan tavallisesta duunariperheestä kotoisin ja harrastin piirtämistä, balettia, viulun ja pianon soittoa, sekä näyttelemistä. Soittotunteihin ansaitsin itse rahat jakamalla lehtiä jne.

Taidenäyttelyn avajaisiin pääsin kuvisopen avecina, koska hän kai näki mun oikeasti arvostavan näitä tapahtumia.

Teini-ikäisenä vietin tuntikausia museossa ja piirsin mallista kustavilaishuonekaluja. Museoon pääsin sisälle ilmaiseksi.

Ei taide ole elitististä snobbailua. Se on voimavara, josta voi ammentaa iloa elämään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tärkein asia ei ole vielä käynyt selväksi eli missä on miehen työpaikka.

Jokohan tuo työ on jo jossain kerrottu. Ei ilmeisesti mikään kovin hyvä palkkainen duuni, jos asunnon hintakatto on kuitenkin niinkin alhaalla kuin 200 tonnia? Työtä pystyisi tekemään ilmeisesti kuitenkin missä vain?

Tulee vähän mieleen että ap näkee itsensä rikkaana kultturellina vaikka on todellisuudessa duunariperheen kotiäiti.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai jos rahaa tarvittaisiin lisää (ja mun toive asuinpaikasta ei todellakaan mene lasten kotihoidon edelle), etsisin mitä tahansa työtä.

Juurihan päivittelit, kuinka ei ole varaa muuttaa Helsingin keskustaan isoon asuntoon ja kuinka te, kuusihenkinen perhe, pärjäisitte mielestäsi kerrostalokolmiossa. Sun arvomaailmasi on tullut jo selväksi, joten turhaan koitat perua sanojasi nyt, kun ansaittua kritiikkiä alkaa satamaan.

Sen sijaan, että koittaisit jatkuvasti selitellä mustaa valkoiseksi, voisit ottaa vastuun sanoistasi ja teoistasi, kuten muutkin aikuiset. Jos on päätetty tehdä neljä lasta, lähettää mies reissutöihin ja jättää äiti kotiäidiksi, niin kyllä te olette tilanteenne ihan itse päätöksillänne tehneet.

Kaiken kaikkiaan ulosannistasi paistaa huolestuttava taantumus johonkin menetetyn nuoruuden kaipuuseen, ja siksi suosittelisinkin sinua ihan ensimäiseksi hakemaan ammattiapua. Ei kuulosta vastuullisen vanhemman suunnittelulta, ei niin yhtään.

Lisäys:

Opperaan ja balettiin sain opiskeluaikana vapaalippuja Kansallisoopperassa työskennelleen tuttavan kautta. Ei mulla olisi ollut varaa maksaa täyttä hintaa lipuista.

Sibeliusakatemian oppilaskonsertit olivat ainakin aiemmin ilmaisia. Niissä kävin virkistäytymässä.

Elämäni oli kai sitten "kulturellia" jo pienituloisena opiskelijana. Ei siihen paljoa rahaa tarvittu.

Myöhemmin oman koulutukseni ja työni kautta tein paljon vapaaehtoisprojekteja päiväkotien ja koulujen kanssa, jotta lapset voisivat nauttia taiteesta ja musiikista. Ihan ilmaiseksi.

Naivia tai ei, uskon antiikin Kreikan tavoin taiteen ylentävään vaikutukseen.

Ap

Meillä ei ole varaa perheasuntoon Helsingin keskustassa. Ne maksavat 600 000 €

ylöspäin. Totta.

Sen sijaan vuokra-asuntoon meillä olisi varaa, jos tuohon sijaintiin päätyisimme.

Mua ei vuoden-parin vuoden vuokralla asuminen haittaisi. En näe siinä mitään draaman tai katastrofin aineksia.

Monet perheet asuvat vuokralla.

Kolmiossa asumme jo nyt. Mahdumme ihan hyvin. Toistaiseksi.

Lapsuudenperheeni asui myös kolmiossa ja en kokenut sitä kertaakaan ongelmana. Vanhemmat olivat olohuoneessa ja me lapset saimme kaksi makuuhuonetta.

Mieheni kasvoi lapsesta aikuiseksi kolmiossa. Hän nukkui olohuoneessa. Hänellekään ei jäänyt traumoja.

Mitä lapsilleni haluan: paljon läheisyyttä ja hyviä hetkiä perheen kanssa. Yleensä kuulen paljon kehuja lapsistani, että he näyttävät onnellisilta, tasapainoisilta ja hyvinvoivilta. Toivottavasti jatkossakin.

Lapset ovat vielä pieniä ja vauva ja taapero haluavat olla lähellä. Yötä myöten. En osaa nähdä, mitä hyvää juuri nyt heille toisi isot, omat huoneet. Niidenkin aika vielä tulee. Mutta ei vielä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai jos rahaa tarvittaisiin lisää (ja mun toive asuinpaikasta ei todellakaan mene lasten kotihoidon edelle), etsisin mitä tahansa työtä.

Juurihan päivittelit, kuinka ei ole varaa muuttaa Helsingin keskustaan isoon asuntoon ja kuinka te, kuusihenkinen perhe, pärjäisitte mielestäsi kerrostalokolmiossa. Sun arvomaailmasi on tullut jo selväksi, joten turhaan koitat perua sanojasi nyt, kun ansaittua kritiikkiä alkaa satamaan.

Sen sijaan, että koittaisit jatkuvasti selitellä mustaa valkoiseksi, voisit ottaa vastuun sanoistasi ja teoistasi, kuten muutkin aikuiset. Jos on päätetty tehdä neljä lasta, lähettää mies reissutöihin ja jättää äiti kotiäidiksi, niin kyllä te olette tilanteenne ihan itse päätöksillänne tehneet.

Kaiken kaikkiaan ulosannistasi paistaa huolestuttava taantumus johonkin menetetyn nuoruuden kaipuuseen, ja siksi suosittelisinkin sinua ihan ensimäiseksi hakemaan ammattiapua. Ei kuulosta vastuullisen vanhemman suunnittelulta, ei niin yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Mikä miehessä on muuttunut, kun ei halua enää asua kaupungissa? Jos siis ennen viihtyi siellä itsekin? Voisitteko muuttaa kaupunkiin, mutta hieman etäälle keskustasta? Kuitenkin niin hyvien joukkoliikennereittien varrelle, että pääset nopeasti keskustan palvelujen pariin... Tai tietty jos on auto käytössä, niin se antaisi sinulle myös vapautta liikkua pois ahdistavista ympyröistä.

Miehellä on bilevaihe ohitettu. On nimittäin ihan mahdollista, että jostain löytyy äiti, joka vie jokaisena sadepäivänä lapset museoon, mutta sellaista en ole itse tavannut. Yleensä syyt kaupungin keskustassa asumiseen ovat ihan muualla.

Meillä käydään museoissa isoissa kaupungeissa 4-6 kertaa vuodessa ja väittäisin, että se on enemmän, kuin 99 prosentilla suomalaisista. Ap:n mies kuuluu nähtävästi tähän koulukuntaan. Pienellä paikkakunnalla, tosin hyvien yhteyksien päässä ollaan asuttu jo 15 vuotta. Tänne muutettiin juuri siksi, että isossa kaupungissa lasten kanssa virikkeet olivat lähinnä pullasorsien ruokkiminen (hauskaa sinänsä lapsille), kirjastossa käynti (löytyy täältäkin) ja toki se museoissa käynti (on onnistunut täältäkin käsin Vapriikin jokaisen uuden näyttelyn tsekkaus, vakoilumuseot ja muidenkin kaupunkien museot).

Sen sijaan kaupungissa ei lähdettykään ulko-ovelta sieneen tai käppäilty rantaan ongelle. Ei myöskään menty pihalle ampumaan jousipyssyllä, hyppimään trampoliinilla, keräämään kukkasia, hiihtämään, kesällä uima-altaaseen jne jne. Jokainen tuollainen toimenpide vaati isossa kaupungissa ihan oman operaationsa, sillä kantakaupungin kerrostalon pihalla ne eivät onnistu.

Näkisin ne kuitenkin lapsiperheen arjessa huomattavasti luontevammaksi, kuin jokaisena sadepäivänä museoon meneminen. Mitenkään väheksymättä sitä, että pidän museovierailuja tärkeänä lapselle toisinaan.

Vaikuttaisi siltä, että ap voisi hieman laajentaa katsantokantaansa, mitä tulee harrastuksiin. Tuttavien someaktiivisuudesta voisin päätellä, että juuri siellä isoissa kaupungeissa ihmisiä vaivaa vapaa-ajan tekemisen puute. Sen sijaan, että siellä oltaisiin koko ajan museoissa, teattereissa tai oopperassa, vaikuttaisi siltä, että aikaa vietetään aika päämäärättömästi hengaillen ja sitten päivitetään somea.

Minähän en tuomitse tuota ollenkaan, mutta ymmärrän kyllä ap:n miestä. Minulle riitti kolme vuotta suuren kaupungin keskustassa ja kaikkia siinä kertyneitä kiloja en ole vieläkään saanut pudotettua, vaikka sutjakkaana tämä fyysisesti aktiivinen elämä onkin pitänyt täällä okt:ssa. Lapset meillä ovat harvinaisen fiksua porukkaa ja vaikka täälläkin on sosiaalisia ongelmia, niin melko kesyä on meininki. Juuri lapset olivat pääsyy tänne muuttoon ja kun suhtautuu avoimin mielin, voi itsekin löytää jotain, mitä ei pois vaihtaisi.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole varaa perheasuntoon Helsingin keskustassa. Ne maksavat 600 000 €

ylöspäin. Totta.

Sen sijaan vuokra-asuntoon meillä olisi varaa, jos tuohon sijaintiin päätyisimme.

Mua ei vuoden-parin vuoden vuokralla asuminen haittaisi. En näe siinä mitään draaman tai katastrofin aineksia.

Monet perheet asuvat vuokralla.

Kolmiossa asumme jo nyt. Mahdumme ihan hyvin. Toistaiseksi.

Lapsuudenperheeni asui myös kolmiossa ja en kokenut sitä kertaakaan ongelmana. Vanhemmat olivat olohuoneessa ja me lapset saimme kaksi makuuhuonetta.

Mieheni kasvoi lapsesta aikuiseksi kolmiossa. Hän nukkui olohuoneessa. Hänellekään ei jäänyt traumoja.

Mitä lapsilleni haluan: paljon läheisyyttä ja hyviä hetkiä perheen kanssa. Yleensä kuulen paljon kehuja lapsistani, että he näyttävät onnellisilta, tasapainoisilta ja hyvinvoivilta. Toivottavasti jatkossakin.

Lapset ovat vielä pieniä ja vauva ja taapero haluavat olla lähellä. Yötä myöten. En osaa nähdä, mitä hyvää juuri nyt heille toisi isot, omat huoneet. Niidenkin aika vielä tulee. Mutta ei vielä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai jos rahaa tarvittaisiin lisää (ja mun toive asuinpaikasta ei todellakaan mene lasten kotihoidon edelle), etsisin mitä tahansa työtä.

Juurihan päivittelit, kuinka ei ole varaa muuttaa Helsingin keskustaan isoon asuntoon ja kuinka te, kuusihenkinen perhe, pärjäisitte mielestäsi kerrostalokolmiossa. Sun arvomaailmasi on tullut jo selväksi, joten turhaan koitat perua sanojasi nyt, kun ansaittua kritiikkiä alkaa satamaan.

Sen sijaan, että koittaisit jatkuvasti selitellä mustaa valkoiseksi, voisit ottaa vastuun sanoistasi ja teoistasi, kuten muutkin aikuiset. Jos on päätetty tehdä neljä lasta, lähettää mies reissutöihin ja jättää äiti kotiäidiksi, niin kyllä te olette tilanteenne ihan itse päätöksillänne tehneet.

Kaiken kaikkiaan ulosannistasi paistaa huolestuttava taantumus johonkin menetetyn nuoruuden kaipuuseen, ja siksi suosittelisinkin sinua ihan ensimäiseksi hakemaan ammattiapua. Ei kuulosta vastuullisen vanhemman suunnittelulta, ei niin yhtään.

Taas tyypillistä vastuun kiertoa ja selittelyä. Ei vakuuta. 

Käy ukkoa sääliksi. Ukko on reissuhomissa ja kun tulee kotiin, niin on lapsenvahtina ja akka liihottaa kavereidensa kanssa ympäri kaupunkia yksillä ja näyttelyissä sun muissa kulttuuritapahtumissa.

Miehestä on kyllä varmaan kiva olla laten kanssa reissujen jälkeen, mutta olisi varmaan kiva viettää aikaa vaimon kanssa ja vielä kivempaa olisi että vaimosta olisi kivaa olla miehen kanssa kun tuli kotiin.

t. Reissutöitä tekevä mies

En nyt lukenut ihan koko ketjua, mutta miten olisi esimerkiksi Lahti? Kauniit maastot, kiva kaupunki, junalla tai autolla on tunnissa Helsingissä. Tai Hämeenlinna. Onnea matkaan! Kyllä se oikea paikka löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole varaa perheasuntoon Helsingin keskustassa. Ne maksavat 600 000 €

ylöspäin. Totta.

Sen sijaan vuokra-asuntoon meillä olisi varaa, jos tuohon sijaintiin päätyisimme.

Mua ei vuoden-parin vuoden vuokralla asuminen haittaisi. En näe siinä mitään draaman tai katastrofin aineksia.

Monet perheet asuvat vuokralla.

Kolmiossa asumme jo nyt. Mahdumme ihan hyvin. Toistaiseksi.

Lapsuudenperheeni asui myös kolmiossa ja en kokenut sitä kertaakaan ongelmana. Vanhemmat olivat olohuoneessa ja me lapset saimme kaksi makuuhuonetta.

Mieheni kasvoi lapsesta aikuiseksi kolmiossa. Hän nukkui olohuoneessa. Hänellekään ei jäänyt traumoja.

Mitä lapsilleni haluan: paljon läheisyyttä ja hyviä hetkiä perheen kanssa. Yleensä kuulen paljon kehuja lapsistani, että he näyttävät onnellisilta, tasapainoisilta ja hyvinvoivilta. Toivottavasti jatkossakin.

Lapset ovat vielä pieniä ja vauva ja taapero haluavat olla lähellä. Yötä myöten. En osaa nähdä, mitä hyvää juuri nyt heille toisi isot, omat huoneet. Niidenkin aika vielä tulee. Mutta ei vielä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai jos rahaa tarvittaisiin lisää (ja mun toive asuinpaikasta ei todellakaan mene lasten kotihoidon edelle), etsisin mitä tahansa työtä.

Juurihan päivittelit, kuinka ei ole varaa muuttaa Helsingin keskustaan isoon asuntoon ja kuinka te, kuusihenkinen perhe, pärjäisitte mielestäsi kerrostalokolmiossa. Sun arvomaailmasi on tullut jo selväksi, joten turhaan koitat perua sanojasi nyt, kun ansaittua kritiikkiä alkaa satamaan.

Sen sijaan, että koittaisit jatkuvasti selitellä mustaa valkoiseksi, voisit ottaa vastuun sanoistasi ja teoistasi, kuten muutkin aikuiset. Jos on päätetty tehdä neljä lasta, lähettää mies reissutöihin ja jättää äiti kotiäidiksi, niin kyllä te olette tilanteenne ihan itse päätöksillänne tehneet.

Kaiken kaikkiaan ulosannistasi paistaa huolestuttava taantumus johonkin menetetyn nuoruuden kaipuuseen, ja siksi suosittelisinkin sinua ihan ensimäiseksi hakemaan ammattiapua. Ei kuulosta vastuullisen vanhemman suunnittelulta, ei niin yhtään.

Kuullostat aivan veljeni ex vaimolta. Hän oli hienompi ihminen mihin veljellä tai hänellä itsellään olisi ollut varaa.

Vierailija kirjoitti:

En nyt lukenut ihan koko ketjua, mutta miten olisi esimerkiksi Lahti? Kauniit maastot, kiva kaupunki, junalla tai autolla on tunnissa Helsingissä. Tai Hämeenlinna. Onnea matkaan! Kyllä se oikea paikka löytyy.

Ei käy, se on nyt niin että asunnon on oltava Helsingissä ja mieluiten kantakaupungissa. Piste.

Suurin ongelma on nyt se että mies ei vaan tienaa niin hyivin että vaimolla olisi mahdolisuus elää haluamaansa elämää.

-ketjun läpi lukenut-

ap ei ole narsisti vaan nainen jolla on tarpeita ja toiveita, joita hän pohtii ja punnitsee

Vierailija kirjoitti:

Tänään on maanantai ja olen nyt jo tylsistynyt. Mitä tekemistä lapsille?

Ovatko kaikki lapsesi kuten sinä, eli että joka päivä pitää olla kodin ulkopuolista tekemistä, tai elämä on muuten tylsää? Minä en tietenkään tunne teitä, ja anteeksi että sanon näin, mutta jos on neljä lasta, niin melkein voisi kuvitella, etteivät kaikki ole samanlaisia. Osaatko kuunnella senkin lapsen toiveita, joka ei halua koko ajan olla menossa, kun itse olet sellainen, joka aktiviteettia tarvitsee?

Siis uskomatonta, mikä ketju. Taattua av-laatua.

Mitään paheksuttavaa tai kamalaa ei ole siinä,että perheenäiti haluaa asua keskustassa. Eikä siinäkään,että haluaa asua vuokralla. Vuokralla kaupungin keskustoissa asuu ihan tavallisia ja fiksuja perheitä eikä mitään ongelmatapauksia. Lapset voivat elää onnellisen lapsuuden myös keskustassa. Erilaisen kuin lapset lähiöissä tai maalla, mutta onnellisen.

mä ymmärrän ap:ta. haluaisin itsekin palata Helsingin kantakaupunkiin, palveluiden, arkkitehtuurin ja meren vuoksi. nyt asun okt:ssa kalliilla asuinalueella Kehä I:n kupeessa. Suomeen paluu oli aikoinaan muuttoshokki minulle, etenkin talvi ja alituiset lumityöt. mies tekee reissutyötä, mutta vaihtoi toiveestani hieman lyhytkestoisempiin reissuihin. rivitalossakin asuimme, huonoin asumismuoto ikinä. naapurin pianonsoitosta sai kärsiä, ja kuitenkin lumityöt riesana. ei enää ikinä.

kaikkea ei voi saada samaan aikaan, mutta mielenterveys ei vuositolkulla jousta. mä olen sanonut miehelle ihan suoraan että seuraavaksi muutan kohti keskustaa, sitten kun lapsi on teini-ikäinen. tämän avulla jaksan, seuraavat 5 vuotta näin, sitten saa mies joustaa. meillä budjetti on n 800 t€, joten muutto on taloudellisesti realistinen vaikka ei tuollakaan rahalla mitään lukaalia Eirasta saa.

ap, okt hornan kuusesta voi olla vaikea myydä, tuttavapiirissä ollut ongelmia Kerava-Järvenpää -akselillakin. eli tilanteenne voi huonontuakin, jos kovin heppoisin perustein talon ostatte. sitä kannattaa varoa.

minusta kuulostaa, että yksinäisyyden lisäksi tarvitset järkevää sisältöä elämääsi. jos päiväkaudet roikut netissä Ullanlinnan asunnoista haaveillen, niin hulluksi siinä tulee. jos töihin paluu ei ole ok, niin mites urheilulliset harrastukset? neljän seinän sisältä ulos, ja liikunta tunnetusti parantaa mielialaa. ei ole järkeä haaveilla sellaisesta, jota ei voi saada, vaan kanavoida energiat siihen, mikä on lyhyellä tähtäimellä saavutettavissa.

Mies on fiksumpi.

Vierailija kirjoitti:

Sanasta sanaan kuvailit unelmani!

Ja tuollaista elämäni olikin ennen muuttoa tänne pikkupaikkakunnalle.

Asuimme Kampin lähellä, ihan keskustassa.

Omistusasunnon budjetti oli 200 000 € ja sen myötä Helsinki karsiutui pois.

Olen ehdottanut miehelleni, että muutetaan vuokralle (esim. Munkkiniemeen, koska hieman edullisempi kuin keskusta-alue) ja ostetaan vaikka pikkuinen sijoitusyksiö Töölöstä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teillä ei ole hautausmaatakaan siellä kotipaikkakunnalla? Jospa alkaisit penkoa paikallishistoriaa, onhan lasten hyvä tietää jotain kotipaikkakunnastaan. En usko ollenkaan, että siellä ei yhtään mitään olisi löydettävissä: vanhoja taloja, kylähistorioita, paikallisia perinteitä. Viitseliäisyyttä se tietysti vaatii ja voi tuntua vaatimattomalta, koska olet tottunut tuollaisiin ison volyymin valmiiksitehtyihin juttuihin. Kulttuuria on kaikkialla, se vain täytyy nähdä.

Oikeassa olet ja tuo on hyvä asenne, mutta ap:lla on 4 pientä lasta. Itselläni on vain kaksi, ja arvostan suuresti sitä, että asumme ratikkamatkan päässä esimerkiksi Kiasmasta, Ateneumista, Sea Lifesta, Lasten Kaupunki -museosta, lähes joka päivälle löytyisi jotain helposti saavutettavia, lapsille sopivia tapahtumia läheltä, päälle vielä normi uimahallit, kirjastot, asukaspuistot sisätiloineen jne. Suomessa on myös suuri osa vuodesta sään puolesta sellaista, että monipuolinen toiminta lapsiperheille sisätiloissa on kullanarvoista.

Emme siis ole joka päivä menossa vaan leikimme paljon lähipuistossa, kotona ja kotipihalla, ja totta kai ulkona ollaan myös huonolla säällä, mutta mahdollisuuksien monipuolisuus ja helppous on minulle tosi tärkeä ja arkea ilahduttava ja helpottava asia. Ymmärrän hyvin, että monelle omakotitalon, oman pihan ja luonnon läheisyyden tarjoamat asiat ovat tärkeämpiä kuin minun listaamani, mutta ap ei koe näin ja itse olen samanlainen.

Jos asutte nyt mielenterveysongelmaisen alkoholistin naapureina niin turha kammoksua lähiöitä. Itseasiassa uskoisin, että tilanne pikkupaikkakunnilla on pahempi: jos siellä sattuu naapuriksi kouluttamattomia matalahorisonttisia ihmisiä niin siinä sitten olet, mitään muuta seuraa ei ole. Helsingin "pahimmissakin" lähiöissä on aina monenlaisia ihmisiä, akateemisia, ei akateemisia ja kaikkea siltä väliltä. 

Jos budjetti on 200000 niin laittamalla vähän lisää sillä saa jo jotain seutulippualueelta. Rivarin varmasti, ei parhailta alueilta tietenkään, mutta ihan keskiluokkaisista rivarikortteleista. Ja sitten on asumisoikeusasunnot. Minusta tuntuu, että olette aivan liian ehdottomia, omiin virheellisiin mielikuviinne tarrautuvia ja epäluovia asumisratkasiujenne kanssa nyt. Molemmat. Jos sinulle ei kelpaa kuin Kamppi ja kantakaupunki niin sitten saat syyttää koko ahdingostasi aivan itseäsi - myös siitä, että paljasjalkaisen silmissä tuo vaikuttaa pikkukaupungista kotoisin olevan epäurbaanin henkilön rajoittuneisuudelta.