Lue keskustelun säännöt.
Pattitilanne, auttakaa! Mies haluaa omakotitaloon, minä kerrostaloasuntoon.
02.10.2017 |
Asuimme aiemmin kerrostaloasunnossa vuokralla keskustan palveluiden läheisyydessä.
Viihdyin erinomaisesti. Kotiäitinä oli ihanaa kaikki ne aktiviteetit ja mahdollisuudet. Tylsiä päiviä ei ollut, kun sadesäällä pystyi mennä lasten kanssa vaikka museoon.
No, asunto ja sijainti oli ihanat, mutta päädyimme ajatukseen, että parempi ostaa omistusasunto.
Budjettisyistä muutimme sitten pienelle paikkakunnalle omistusrivitaloasuntoon.
Täällä on mennyt jo viisi vuotta ja mulla alkaa kaatua seinät päälle. Paikkakunta on ns. pystyynkuollut ja lähden täältä pois aina kun vain mahdollista. Vapaa-ajan vietämme pitkälti lähellä olevissa isommissa kaupungeissa. En viihdy täällä enää ollenkaan ja välillä purskahtelen itkuun kun taas kävelen sitä samaa pimeää metsätietä, että pääsen vaikkapa kirjastoon tuulettumaan miehen tultua kotiin töistä. Sitten nyyhkin ison kiven päällä keskellä metsikköä.
Haluan takaisin isoon kaupunkiin. Haluan takaisin aktiivisen elämän ja suurkaupungin mahdollisuudet. Nykyisellä paikkakunnalla museo on yksi huone ankealla tarjonnalla. Ravintolan virkaa toimittaa räkäläbaarit ja pikku kebabpizzeriat. Ruokamarketissa ympärillä olevat asiakkaat näyttää ostavan aika paljon kaljaa ja tupakkaa.
Ongelma on, että meidän budjetilla ei pääse ns. kivoille alueille ja levottomammat lähiöt ei kiinnosta. Olisin valmis palaamaan myös vuokralle. Mies ei halua. Ja ymmärrän kyllä omistusasumisen edut ja hyödyt.
Haluamillani alueilla on lisäksi myös vain kerrostaloja ja mieheni ei halua kerrostaloon. Hän haaveilee omakotitalosta. Isosta ja uudesta. Naapureita hän ei halua, eli rivitaloasuntokaan ei ole ihanteellinen.
Toisin sanoen, budjettisyistä tämä miehen talohaave vaatisi muuton vielä syrjemmälle ja vielä pienemmälle paikkakunnalle.
Mä olen nyt se itsekäs, joka haluaa viedä perheen vuokrakerrostaloasuntoon ja mies on selvästi pettynyt muhun. Enkö ajattele lasten parasta; eikö lapsille parasta olisi omat huoneet ja iso piha leikkejä varten yms.
Olen läpikotaisin kaupungissa viihtyjä. Mieluiten keskustan lähellä. Ja niin oli mieskin ennen. Perhe-elämän ekat vuodet vietimme ulkomailla miljoonakaupungissa ja olin aivan innoissani. Mieskin vaikutti tyytyväiseltä.
Olen viisi vuotta sinnitellyt ja jaksanut pikkukaupungissa, mutta nyt alkaa tulla mitta täyteen.
Miten tällaisessa tilanteessa kannattaa edetä?
Kommentit (142)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet todellisuudessa tyytymätön omaan elämääsi ja parisuhteeseen, ei se onnellisuus mistään asuinpaikasta ole kiinni.
Todellakin on kiinni asuinpaikasta. Ei sellainen elämä, johon olen tyytyväinen, olisi edes mahdollinen maaseudulla, joten en koskaan suostuisi muuttamaan maalle. Se on minulle kynnyskysymys parisuhteessa, ja niin sen olisi kannattanut olla aloittajallekin. Kun on lapsiakin hankittu, tilanne on paljon kiharaisempi.
Jos on kuusihenkinen perhe, niin useimmilla se on jo sinänsä yksi elämän keskipiste, jossa riittää kyllä tekemistä ihan tarpeeksi. AP ei vaan viihdy kotona, siitä tässä on kyse, ei siitä missä asunto sijaitsee tai minkälainen se on. Itsellä on vain kolme lasta ja minulle olisi ollut periaatteessa ihan sama missä meidän koti sijaitsee, työt ovat olleet syy joka määritellyt asuinpaikan. Nyt on nuorin 18v, eikä oikein vieläkään ole hirveästi ongelmia saada aikaa kulumaan harrastuksissa, joita voi harrastaa ihan missä vain.
Ihan sama, miten asia "useimmilla" on. Jos perhe riittäisi aloittajalle elämänsisällöksi ja asuinpaikka olisi sivuseikka, hän ei olisi avannut tätä ketjua. Hänellä on eri arvot ja tarpeet kuin sinulla.
Lyödäänkö vetoa että viidessä vuodessa ap on eronnut ja lapset on miehellä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet todellisuudessa tyytymätön omaan elämääsi ja parisuhteeseen, ei se onnellisuus mistään asuinpaikasta ole kiinni.
Todellakin on kiinni asuinpaikasta. Ei sellainen elämä, johon olen tyytyväinen, olisi edes mahdollinen maaseudulla, joten en koskaan suostuisi muuttamaan maalle. Se on minulle kynnyskysymys parisuhteessa, ja niin sen olisi kannattanut olla aloittajallekin. Kun on lapsiakin hankittu, tilanne on paljon kiharaisempi.
Jos on kuusihenkinen perhe, niin useimmilla se on jo sinänsä yksi elämän keskipiste, jossa riittää kyllä tekemistä ihan tarpeeksi. AP ei vaan viihdy kotona, siitä tässä on kyse, ei siitä missä asunto sijaitsee tai minkälainen se on. Itsellä on vain kolme lasta ja minulle olisi ollut periaatteessa ihan sama missä meidän koti sijaitsee, työt ovat olleet syy joka määritellyt asuinpaikan. Nyt on nuorin 18v, eikä oikein vieläkään ole hirveästi ongelmia saada aikaa kulumaan harrastuksissa, joita voi harrastaa ihan missä vain.
Ihan sama, miten asia "useimmilla" on. Jos perhe riittäisi aloittajalle elämänsisällöksi ja asuinpaikka olisi sivuseikka, hän ei olisi avannut tätä ketjua. Hänellä on eri arvot ja tarpeet kuin sinulla.
Lyödäänkö vetoa että viidessä vuodessa ap on eronnut ja lapset on miehellä?
Olet miesnäkökumaasi kirjoittanut tähän ketjuun jo aika monen viestin verran. Eiköhän pointtisi tullut jo selväksi.
Vierailija kirjoitti:
Tärkein asia ei ole vielä käynyt selväksi eli missä on miehen työpaikka.
Jokohan tuo työ on jo jossain kerrottu. Ei ilmeisesti mikään kovin hyvä palkkainen duuni, jos asunnon hintakatto on kuitenkin niinkin alhaalla kuin 200 tonnia? Työtä pystyisi tekemään ilmeisesti kuitenkin missä vain?
Tulee vähän mieleen että ap näkee itsensä rikkaana kultturellina vaikka on todellisuudessa duunariperheen kotiäiti.
Onko ap:lla mitään oikeita harrastuksia, siis muuta kuin diivailu jossain taidenäyttelyissä ja klubeilla?
Vierailija kirjoitti:
Olet miesnäkökumaasi kirjoittanut tähän ketjuun jo aika monen viestin verran. Eiköhän pointtisi tullut jo selväksi.
Lasten hyvinvoinnista välittäminen on "miesnäkökulmaa"? Toistaiseksi tässä ketjussa AP ei ole puhunut kuin itsestään ja omista haluistaan. Mies ja esikoinen ovat tyytyväisiä nykyiseen tilanteeseen ja heillä kuulostaisi olevan asiat oikeinkin hyvin. Nyt sitten kuitenkaan ei saisi kritisoida äitiä, joka omien halujensa vuoksi on valmis romuttamaan tuon kaiken?
Kertonee enemmän sinusta, kuin yhdestäkään kritisoijasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä olet nyt pahasti sotkenut yhteen omat tarpeesi ja sen ratkaisun, jonka olet keksinyt. Ihmisillä on monenlaisia tarpeita, mutta niihin on lähes aina monenlaisia ratkaisuja. Mieti tarkasti, mihin syviin tarpeisiin oikeasti kaipaat vastausta ja sen jälkeen mieti avoimin mielin, miten voisit saada mitä tarvitset. Kaipaisitko esimerkiksi enemmän aikuista seuraa ("kaupungin vilinä")? Auttaisiko, jos aikatauluttaisit kalenteriin kulttuuririennot, jotta tietäisit aina, koska seuraava tuulettumishetki on? Voisitko itse järjestää paikkakunnalla jotain taidetoimintaa?
Pointti kaupunkikulttuurin keskellä asumisessa on ainakin minusta juuri siinä, ettei tarvitse erikseen aikatauluttaa mitään tuulettumishetkiä. Jos vaikka odottaa kumppania töistä kaupungilla, voi pistäytyä katsomaan uutta näyttelyä, tai jos kaveri ehdottaa iltatekemistä, on heti vainnanvaraa jatsikeikan ja teatteriesityksen väliltä.
Toki jos lapsia on, arki vaatii paljon enemmän säätöä, mutta kokemus kaiken keskellä elämisestä on ainakin minulle yksi noita perustarpeita. Aloittajasta en tiedä.
Totta, mutta neljän lapsen kanssa ei edes kaupungissa ihan noin vain pistäydytä.
Ei, mutta tää koskee myös mahdollisuuksia lähteä spontaanisti kaverin kanssa yksille, leffaan tai vaikka keikalle illalla kun lasten toinen vanhempi on kotona lasten kanssa. Huomattavasti helpompaa jos asuu Kalliossa tai Töölössä kuin jos asuu 100km lähimmästä kaupunkikeskuksesta.
Ap, mielestäni kuulostaa, että nimenomaan Helsingin keskusta on se miljöö mitä rakastat. Mitä jos tekisitte sellaisen kompromissin, että ostaisitte vanhan talon (tai miksei rivitalo/paritaloasunnon tai vaikka jonkun suloisen 50-luvun kerrostaloasunno ) Helsingistä tai jos pakko, niin Vantaalta. Saisitte vähän enemmän tilaa, pienen, ehkä vanhan ja rehevän puutarhan (jonne voisitte kutsua samanmielisiä ystäviä iltaa istumaan). Helsingin kulttuuri olisi ihsn käsillä samoin lukuisat harrastusmahdollisuudet. Asunonnossa voi säästää ostamalla huonompikuntoisen, sitä voi sitten hiljalleen rempata ja käy
ttää luovuutta muutenkin. Pääkaupungin vanhoissa lähiöissä on tunnelmaa ja voit löytää samanhenksiä ystäviä. Ja kuten moni on sanonutkin, elämä muuttuu taas kun kaikki lapset tulevat kouluikään ja se tapahtuu yllättävän nopeasti. Panostaisin mahdollisuuksien mukaan Helsingin ympöristöön vanhalle alueelle ja kävisin keskustassa usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sääliksi käy miestä, hullu taidehedonistinen narsisti vaimona ja "hoitamassa" raha-asioita. Miehenä juoksisin kauas. Neljät elarit ei tuntuisi edes pahalta moisen psykopaatin jälkeen..."Nukutaan me kulta tässä olkkarissa ja lapset saa omat huoneet, samalla meillä on kiva yksiö vuokralla Töölössä" Ei luoja...
Kaiken voi saada, mutta kaikkea ei voi saada kerralla.
Mieti aloittaja mikä on tärkeää juuri nyt.
Ihan varmasti voitte saada riittävän tilavan vanhan kerrostaloasunnun isoilla ruutuikkunoilla, lautalattioilla ja kakluuneilla, mutta se saattaapi sitten sijaita vaikka Joensuussa.
Tai sitten voitte saada kämpän Helsingin keskustassa vähemmän viehättävästä talosta ja pienillä neliömäärällä, mutta onpahan sitten sitä kulttuuritarjontaa.
Voi saada myös vähän kaikkea. Esimerkiksi jonkun mainitsemassa Jyväskylässä on ihan todellisuutta asua keskustan ajanvietteiden vieressä isossa omakotitalossa. Ja jos asuntosijoitamista kerran seuraat, niin tietänet kaupungin olevan myös siihen erinomainen kohde.
Tai sitten voi asua siellä missä mies ja esikoinen ainakin nyt viihtyvät. Tehdä siitä parhaansa mukaan niin siedettävää kuin mahdollista ja hyväksyä sen olevan väliaikaista.
Mutta jos tahtoo elämältään kovin paljon, niin kaikkea ei voi kerralla saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sääliksi käy miestä, hullu taidehedonistinen narsisti vaimona
Minulle taas taidehedonisti olisi aivan ihanteellinen vaimo. Olisi tosi siistiä asua Töölössä ja nautiskella Helsingin kulttuuritarjonnasta ja viettää aikaa boheemin ystäväpiirin parissa. Tuon naisen pitäisi tosin olla vapaaehtoisesti lapseton, sillä en halua tuhlata aikaa ja rahaa vanhemmuuteen.
Viihdyn kotona ja viihdyn lasten kanssa, mutta en viihdy tällä paikkakunnalla.
Miehenikään ei viihdy.
Olemme asuneet täällä nyt viisi vuotta. Been there done that.
Olemme muuttamassa pois molempien tahdosta, mutta emme tiedä vielä minne.
Miehenikin haluaa hyvän sijainnin, mutta koska toiveissa omakotitalo, se ei ole meidän budjetilla mahdollista. Jos hän ihan oikeasti okt:n haluaa, jäljellä on pikkukaupungit ja motarit. Sitä taas mieheni ei halua. Espoossa ja Helsingissä isot ja uudet okt ovat 600 000 eurosta ylöspäin. Tätä mieheni ei ole vielä tajunnut.
Hänellä on siis dilemma itselläänkin.
Mä taas en missään tapauksessa halua omakotitaloa. Mieheni tekee pitkää päivää ja on työmatkoilla ulkomailla. Talo olisi mun niskoillani. Mieheni haluaa myös koiran, mutta sekin jäisi mun hoidettavaksi.
Mä haluan kerrostaloasunnon ja hyvän sijainnin lähellä kantakaupunkia, mutta mieheni haluaa omistusasunnon. Ei siis onnistu sekään.
Pankki antaisi lainaa 300 000 € ja päälle meidän säästöt, mutta en uskalla ottaa noin isoa lainaa. Mun mukavuusalue on n. 200 000 €. Ja jos uskaltaisinkin ottaa jättilainan, mieluiten alueelta, missä asuntokauppa käy kuumana. Ja kantakaupunkiin meidän budjetti ei riitä. Kehyskuntaan taas mun uskallus ei riitä tuollaisella jättilainalla. Keravalla okt hintapyynnöt helposti 400 000 €. Hyvinkäällä 350 000 € ja Riihimäen ohi lopulta Janakkalassa alle 300 000 €. Iittalassa sitten reilu 200 000 €, kunnes Tamperetta kohdin nousee taas.
Vuokra-asunto ei ole pysyvä ratkaisu. Jonnekin sitä on muutettava joka tapauksessa, kun nykyinen asunto saadaan myytyä.
Olette olleet oikeassa. Mulla on fiksaatio kantakaupungista. Tämä keskustelu teki mulle hyvää ja auttoi selvittämään pään. Kiitos todella paljon kaikista mielipiteistä ja kommenteista!
Tajusin mm. näiden kommenttien myötä, että suurin ongelma mulla taitaa olla yksinäisyyden tunne. Kun mies on työmatkoilla, olen täällä pikkupaikkakunnalla "jumissa" ja "yksin". Mulla ei ole täällä ystäviä ja säännöllisiin harrastuksiin ei ole aikaa miehen työn vuoksi. Kun miehen työmatkan aikana lapset sairastuu tai minä itse, fiilis on avuton. Helsingin kantakaupungin alueella asuu sukulaisperheitä. Joukossa myös pienten lasten kotiäiti kuten minäkin.
Kyllä me joku kompromissi löydetään. Mutta se on selvä, että yhteydet Helsingin keskustaan oltava hyvät. :)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet todellisuudessa tyytymätön omaan elämääsi ja parisuhteeseen, ei se onnellisuus mistään asuinpaikasta ole kiinni.
Todellakin on kiinni asuinpaikasta. Ei sellainen elämä, johon olen tyytyväinen, olisi edes mahdollinen maaseudulla, joten en koskaan suostuisi muuttamaan maalle. Se on minulle kynnyskysymys parisuhteessa, ja niin sen olisi kannattanut olla aloittajallekin. Kun on lapsiakin hankittu, tilanne on paljon kiharaisempi.
Jos on kuusihenkinen perhe, niin useimmilla se on jo sinänsä yksi elämän keskipiste, jossa riittää kyllä tekemistä ihan tarpeeksi. AP ei vaan viihdy kotona, siitä tässä on kyse, ei siitä missä asunto sijaitsee tai minkälainen se on. Itsellä on vain kolme lasta ja minulle olisi ollut periaatteessa ihan sama missä meidän koti sijaitsee, työt ovat olleet syy joka määritellyt asuinpaikan. Nyt on nuorin 18v, eikä oikein vieläkään ole hirveästi ongelmia saada aikaa kulumaan harrastuksissa, joita voi harrastaa ihan missä vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliksi käy miestä, hullu taidehedonistinen narsisti vaimona
Minulle taas taidehedonisti olisi aivan ihanteellinen vaimo. Olisi tosi siistiä asua Töölössä ja nautiskella Helsingin kulttuuritarjonnasta ja viettää aikaa boheemin ystäväpiirin parissa. Tuon naisen pitäisi tosin olla vapaaehtoisesti lapseton, sillä en halua tuhlata aikaa ja rahaa vanhemmuuteen.
Paino sanalla narsisti, tässä monella sivulla on jo tullut selväksi miten HÄNEN halunsa ajavat kaiken edelle ja kuinka HÄN voisi ehkä muuttaa toiselle paikkakunnalle kunhan HÄN olisi ensin saanut vuoden käydä tuulettumassa Helsingissä...ei mitään väliä lapsien kavereille, jotka jäisivät eri paikkakunnalle, tai muuton raskaudella monta kertaa parin vuoden sisään. Sitten HÄN vielä pohtii, että mikä olisi fiksua ollen täysin sokea omalle mukavuudentavoittelulleen.
Kai se alkaa pälli leviämään, kun on kymmenkunta vuotta kotona. Lapsia, joka kolmas vuosi, ettei tarvitse mennä töihin.
Mahtaa ap sitten nyyhkyttää ratikkapysäkillä, kun on pakko mennä töihin. Päivät menee töissä, illat hakien lapsia hoidosta ja kuskaten harrastuksiin. Nyyh, nyyh, jää taas ilmaiskonsertit ja taidenäyttelyt väliin.
Pakkoko oli porsia noin monta lasta, jos kokee yksinäiseksi olonsa kykkiessään kotona jatkuvalla äitiyslomalla. Töihin vain, niin jo loppuu yksinäisyys ja alkaa aika kulua.
Mies tekee pitkää päivää, että saa akkansa elätettyä kotiin, joka vain nyyhkii kivellä, kuinka huono taidemuseo kotipaikkakunnalla on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No Vantaalta omakotitalo, esim.Tikkurilan lähistöltä.Keskustaan 20 min! Sama aika menee Munkasta ratikalla stadiin.
Miksi pitää mennä ahnehtimaan tuollainen määrä lapsia, jos se vaikuttaa noin rankasti siihen missä on varaa asua? Kuka halusi lapsia noin tolkuttoman määrän?
Yksinäisyydentunne ja taloudellinen tilannekin helpottaa kummasti siinä vaiheessa kun pääset palaamaan työelämään.
Edelleen lämpimästi suosittelen muistamaan, että kotiäitiys on vaihe ja arki on sitten ihan erillaista sen jälkeen kun lapset on koulussa, molemmat aikuiset töissä, lapset liikkuvat itsenäisesti kavereille, tarvitsevat enemmän tilaa, mutta vähemmän hoitamista.... Älä jää jumiin niihin tämän hetken arjen ongelmiin tai toisaalta myöskään niihin tarpeisiin joita sinulla on nyt. Tee vaikka ihan paperille lista siitä millaista teillä on viiden, kymmenen tai viidentoista vuoden päästä. Minkä ikäisiä tyyppejä teillä asuu, mitä niiden arkeen kuuluu, mitä ne tahtovat ja tarvitsevat ja miten sen parhaiten saa.
Ja muista, että jos jokin asia on mahdoton nyt, on se mahdollinen myöhemmin. Kuten sillä miehelläkin, koiran voi hommata vielä vaikka eläkkeelläkin kun sen ehtii itse hoitaa.
Koululaisemme on koulukiusattu. Ei kavereita. Ainoa kaveri muutti kesän aikana pois.
Alle kouluikäisillä lapsillamme ei ole vielä vakiintuneita kavereita. Lähinnä leikkipuistotuttavuuksia.
Miehelläni on hyvänpäivän tuttuja täällä, joita näkee pari kertaa vuodessa.
Mä olen lähes aina lasten kanssa, eikä mullakaan ole täällä ystäviä. Miehellä epäsäännöllinen työaika ja lähes koko avioliitto mennyt miehen työn ehdoilla.
Paikkakunnan vaihdos on siis "kaikkien" toive. Ongelma on se, millainen asuntotyyppi ja sijainti sopisi meille parhaiten.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliksi käy miestä, hullu taidehedonistinen narsisti vaimona
Minulle taas taidehedonisti olisi aivan ihanteellinen vaimo. Olisi tosi siistiä asua Töölössä ja nautiskella Helsingin kulttuuritarjonnasta ja viettää aikaa boheemin ystäväpiirin parissa. Tuon naisen pitäisi tosin olla vapaaehtoisesti lapseton, sillä en halua tuhlata aikaa ja rahaa vanhemmuuteen.
Paino sanalla narsisti, tässä monella sivulla on jo tullut selväksi miten HÄNEN halunsa ajavat kaiken edelle ja kuinka HÄN voisi ehkä muuttaa toiselle paikkakunnalle kunhan HÄN olisi ensin saanut vuoden käydä tuulettumassa Helsingissä...ei mitään väliä lapsien kavereille, jotka jäisivät eri paikkakunnalle, tai muuton raskaudella monta kertaa parin vuoden sisään. Sitten HÄN vielä pohtii, että mikä olisi fiksua ollen täysin sokea omalle mukavuudentavoittelulleen.
Meillä kuudellen hengelle 120 neliöä ja sekin tuntuu todella ahtaalta. En ymmärrä, miten mahtuisimme 70 neliön kerrostaloasuntoon.
Vierailija kirjoitti:
Mun kysymys onkin, kuinka pitkälle rahan kerryttämisen pitäisi määrittää elämää ja sen laatua?
Milloin on aika toteuttaa unelmia, elää täydesti ja polttaa siinä sivussa jonkin verran tuhatlappusia? Ja milloin on aika viitata kintaalla joillekin unelmille ja (hampaat irvessä) kerätä lisää varallisuutta?
Mikä on tärkeää ja mikä ei? Mikä on epämukavuuden arvoista ja mikä ei?
En tiedä vastauksia. Tietäisinkin. Sitten vain toimisin sen mukaan mikä on parasta ja lopettaisin haihattelun. :)
Ap
Kyllä se nyt vaan on niin, että te olette jo tuolla lapsiluvulla rajanneet pois minkäänlaisen merkittävän vaurastumisen mahdollisuuden. Lapsien saattaminen täysi-ikäisiksi tulee viemään valtaosan tuloistanne eikä varallisuus pääse kertymään. Ja kun teistä vihdoin aika jättää, perintö jaetaan neljälle! Te olette valinneet olla niitä, joille "lapset ovat rikkaus". Turha haihatella mitään vuotuisia ulkomaanmatkoja tai vaihto-oppilasvuosia tuolla kokoonpanolla. Hyvä jos saatte autokoulut maksettua. Tuossa tilanteessa ei voi oikein muuta kuin panostaa sitten lasten kasvatukseen niin että heillä on mahdollisimman hyvät eväät ponnistaa elämässä eteenpäin. Reissaavat sitten aikuisena omilla rahoillaan kaikissa niissä paikoissa joihin eivät lapsena päässeet. Ja se on ihan ok, siitä tulee tietynlainen saavuttamisen tunne, kun pystyy tekemään ulkomaanreissun johon vanhemmilla ei ollut varaa. Mutta jos ajatellaan varallisuuden kerryttämistä sukupolvelta toiselle, niin teidän kohdalla projekti on tauolla ja ehkä teidän lapsenne pääsevät sitten omalla vuorollaan sitä varallisuutta kerryttämään. Mutta joutuvat lähtemään aika tyhjästä liikkeelle.
Minä taas sivistykseni ansiosta ymmärrän hyvin, miksi kaikki eivät halua asua kaupungissa tai kaipaa kultuuria.