Pattitilanne, auttakaa! Mies haluaa omakotitaloon, minä kerrostaloasuntoon.

Asuimme aiemmin kerrostaloasunnossa vuokralla keskustan palveluiden läheisyydessä.

Viihdyin erinomaisesti. Kotiäitinä oli ihanaa kaikki ne aktiviteetit ja mahdollisuudet. Tylsiä päiviä ei ollut, kun sadesäällä pystyi mennä lasten kanssa vaikka museoon.

No, asunto ja sijainti oli ihanat, mutta päädyimme ajatukseen, että parempi ostaa omistusasunto.

Budjettisyistä muutimme sitten pienelle paikkakunnalle omistusrivitaloasuntoon.

Täällä on mennyt jo viisi vuotta ja mulla alkaa kaatua seinät päälle. Paikkakunta on ns. pystyynkuollut ja lähden täältä pois aina kun vain mahdollista. Vapaa-ajan vietämme pitkälti lähellä olevissa isommissa kaupungeissa. En viihdy täällä enää ollenkaan ja välillä purskahtelen itkuun kun taas kävelen sitä samaa pimeää metsätietä, että pääsen vaikkapa kirjastoon tuulettumaan miehen tultua kotiin töistä. Sitten nyyhkin ison kiven päällä keskellä metsikköä.

Haluan takaisin isoon kaupunkiin. Haluan takaisin aktiivisen elämän ja suurkaupungin mahdollisuudet. Nykyisellä paikkakunnalla museo on yksi huone ankealla tarjonnalla. Ravintolan virkaa toimittaa räkäläbaarit ja pikku kebabpizzeriat. Ruokamarketissa ympärillä olevat asiakkaat näyttää ostavan aika paljon kaljaa ja tupakkaa.

Ongelma on, että meidän budjetilla ei pääse ns. kivoille alueille ja levottomammat lähiöt ei kiinnosta. Olisin valmis palaamaan myös vuokralle. Mies ei halua. Ja ymmärrän kyllä omistusasumisen edut ja hyödyt.

Haluamillani alueilla on lisäksi myös vain kerrostaloja ja mieheni ei halua kerrostaloon. Hän haaveilee omakotitalosta. Isosta ja uudesta. Naapureita hän ei halua, eli rivitaloasuntokaan ei ole ihanteellinen.

Toisin sanoen, budjettisyistä tämä miehen talohaave vaatisi muuton vielä syrjemmälle ja vielä pienemmälle paikkakunnalle.

Mä olen nyt se itsekäs, joka haluaa viedä perheen vuokrakerrostaloasuntoon ja mies on selvästi pettynyt muhun. Enkö ajattele lasten parasta; eikö lapsille parasta olisi omat huoneet ja iso piha leikkejä varten yms.

Olen läpikotaisin kaupungissa viihtyjä. Mieluiten keskustan lähellä. Ja niin oli mieskin ennen. Perhe-elämän ekat vuodet vietimme ulkomailla miljoonakaupungissa ja olin aivan innoissani. Mieskin vaikutti tyytyväiseltä.

Olen viisi vuotta sinnitellyt ja jaksanut pikkukaupungissa, mutta nyt alkaa tulla mitta täyteen.

Miten tällaisessa tilanteessa kannattaa edetä?