Pettynyt omaan aikuiseen lapseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin aloituksen oikeastaan sen takia, että saan edes ulos pettymystä tätä kautta ja en ole pystynyt puhumaan vielä asiasta muiden kanssa.

Ongelmana koen, että surettaa jätetyn osapuolen suru ja häpeän jotenkin tilannetta turhankin paljon. En tiedä olisiko tunteeni kerrottava suoraan lapselleni vai jatkanko valvoen yksin yöt asiaa murehtimalla.

Häpeän etukäteen jo tulevaa yöelämässä pyörimistä.

Mitä apua hänelle on vuosien varrella haettu?

Mikä sua oikein vaivaa? Miksi uskot hetkeäkään, että aloittajan lapsessa ois ollut jotain vikaa? Lapsi on ollut aivan normaali, ei kukaan lapsi ole enkeli, eikä täydellinen, mutta se sijaan kasvattajissa ja vanhemmissa on vikoja, joilla pilata lapsi senkin edestä. Jos kenen pitäisi mennä yleensä terapiaan, niin se on vanhempi, ei lapsi. Enkä sano tätä ilkeyttäni, vaan ihan faktana. Jos vanhemmalla on jotain omia ajatusvääristymiä, niin hän näkee lapsensa niiden kautta, aiheuttaa lapselle vaikeuksia, kun lapsi ihmettelee, että enhän mä tuollainen ole, mutta kun ei koskaan saa tervettä palautetta itsestään, niin lopulta lapsi sairastuu.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Äidille ei kuulu aikuisten lasten suhteet.

Äidille kuuluu tukea lastaan löytämään oma tapa elää. Oli se tapa ihan mikä tahansa. Ja myötätunto, kun tulee pettymyksiä

Voi vittu mitä potaskaa, että äidit juuri ikinä ois tuollaisia! Tai miksei minua sitten tueta täällä palstalla tälleen????!!!!!!! Vaikka ette ole minun äitini, niin miksi ette tue tuolla lailla? Aika moni on saattanut täällä joutua elämään ilman sitä äitiä, joka noin ois tukenut!!!!!!

t.kivikissaäiti

Kivikissaäiti, olet kaiketi keittiöpsykologi?

Olisi hyvä ymmärtää, että ap on kirjoittanut asian ahdistuneessa tilassa joka ollut akuutti silloin ja tänään on vaikka viha vuorossa eli huomenna asiaa voi jo järkevästi ajatella.

Nämä ovat normaalia tunnekuohuja joiden takia ei ole tarvetta rasittaa terapiapalveluita.

Nämä kokemukset ovat myös normaalia elämää ja jokainen käsittelee niitä eritavalla.

Hassua kuinka täällä tehdään ihmisistä terapian tarpeessa olevia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on tällainen minä minä jankkaaja.

Ei kiinnosta kuin omat tunteet.

Lapsesta ei huolta. Muttakun minä

Sen takia aloituksen teinkin, että en enää jaksa eli nyt on kyse minusta ja minun jaksamisesta.

Ei nähtävästi ole sallittua olla jaksamatta vaan iloisena ottaa vastaan kaikki mitä aikuinen lapsi tekee.

Ap

Eikö sinulle tule mieleen mennä terapiaan jos sinä et jaksa sitä, että läheisellesi sattuu vastoinkäymisiä, etkä jaksa tukeakaan häntä enempää, vaan mieluummin torjut, tyrmäät ja moitit? Vai haluatko olla sellainen vanhempi lapsellesi, johtui se nyt sitten ihan mistä tahansa, sinusta, hänestä tai hentun liisasta, aspergerista tai näin? Jos haluat olla sellainen vanhempi, jolla tuossa on nyt oikeus moittia muita, KUN SINUSTA TUNTUU PAHALLE, niin älä sitten hae apua terapiasta, ettei sekään ihana tilanne sitten vain muuttuisi.

t.kivikissaäiti

Ap on pettynyt siihen että aikuinen lapsensa ei elä niinkuin ap haluaa.

Ap jopa kokee häpeää ja menettää yöunensa tästä syystä.

Hänen kannattaisi nyt vaan totutella siihen ajatukseen että kaikki ihmiset eivät toimi niinkuin hän haluaa, ei edes hänen omat lapsensa.

Äitini aikanaan neuvoi minua kuinka toimia ilkeän appiukon kanssa.

"älä vaan loukkaannu ettei se tykkää huonoa"

Itse en appiukon käytöksestä äidilleni koskaan maininnut sillä tiesin ettei siltä suunnalta ainakaan tukea tule. Ihan itse äiti tilanteen huomasi.

Ja suurin huolensa oli ettei vaan appiukolle tule paha mieli.

Hänellä on joku outo ajatus siitä että vieraita ihmisiä pitää kohdella ekstrahyvin. Se toinen ääripää on varattu läheisille. Joskus olen miettinyt että ajatteleeko hän että vävyt ja miniät häntä sitten vanhana hoitavat.

Siis mitä hemmettiä, pitäisikö sen lapsesi sitten jäädä suhteeseen, jossa hän ei halua olla? Jos vaikka miehestä onkin paljastunut jotain, mitä sinä et tiedä.

Miksi on väärin lopettaa suhde, jos itse ei siinä halua olla?

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti, olet kaiketi keittiöpsykologi?

Olisi hyvä ymmärtää, että ap on kirjoittanut asian ahdistuneessa tilassa joka ollut akuutti silloin ja tänään on vaikka viha vuorossa eli huomenna asiaa voi jo järkevästi ajatella.

Nämä ovat normaalia tunnekuohuja joiden takia ei ole tarvetta rasittaa terapiapalveluita.

Nämä kokemukset ovat myös normaalia elämää ja jokainen käsittelee niitä eritavalla.

Hassua kuinka täällä tehdään ihmisistä terapian tarpeessa olevia.

Minusta on oireellista ja hälyttävää, että joku moittii lastaan tämän vaikeuksista ja vastoinkäymisistä. Silloin moite niistä menee myös sille lapselle. Hänelle se voi olla hyvin kuormittavaa sen lisäksi, ettei elämä oikein suju, niin oma vanhempi moittii, mutta ei "hyvää hyvyyttään", vaan koska hänellä on itsellään paha olla! Se lapsen aiheuttama paha olo ap:lle ei takuulla vähene sillä, että hän kertoo lapselle, miten mulla on nyt niin paha olla, kun sinä epäonnistut.

Tätä on perheissä toki eriasteisena ongelmana, mutta onpa perheitä, joissa lapsi ajetaan lähes itsemurhan partaalle tällaisella vanhemman ominaisuudella. Se voi olla niin invalidisoivaa se moite. Siksi aloittajan kannattaisi hakea apua itselleen. Saisi ehkä vielä onnellisen vanhuuden. Koskaan ei ole liian myöhäistä siihen.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Ap on pettynyt siihen että aikuinen lapsensa ei elä niinkuin ap haluaa.

Ap jopa kokee häpeää ja menettää yöunensa tästä syystä.

Hänen kannattaisi nyt vaan totutella siihen ajatukseen että kaikki ihmiset eivät toimi niinkuin hän haluaa, ei edes hänen omat lapsensa.

Äitini aikanaan neuvoi minua kuinka toimia ilkeän appiukon kanssa.

"älä vaan loukkaannu ettei se tykkää huonoa"

Itse en appiukon käytöksestä äidilleni koskaan maininnut sillä tiesin ettei siltä suunnalta ainakaan tukea tule. Ihan itse äiti tilanteen huomasi.

Ja suurin huolensa oli ettei vaan appiukolle tule paha mieli.

Hänellä on joku outo ajatus siitä että vieraita ihmisiä pitää kohdella ekstrahyvin. Se toinen ääripää on varattu läheisille. Joskus olen miettinyt että ajatteleeko hän että vävyt ja miniät häntä sitten vanhana hoitavat.

Tuossa takana todennäköisesti kohteliaisuus vähän vieraanpaa kohtaan.

Itse ainakin voisin kuvitella antavan tuollaisen neuvon ja ei se sulkisi pois oman lapsen tunteita vaan olisi neuvo.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sua, mua hävettää vastaava käytös vanhemmallani. Olenkin ottanut etäisyyttä ja sanonut etten halua kuulla mitään suhdesekoiluistaan. Asiasta ei siis puhuta silloin harvoin kun tapaamme, joten olen autuaan tietämätön näistä nykyään.

Tämäkin on täysin eri asia. Ethän sinä ole kasvattanut vanhempiasi, etkä millään lailla heidän käytöksestään tai onnistumisesta ihmisinä vastuussa. Että sikäli voin ymmärtää aloittajan ahdistusta, mutta itsestään e vika pitää hänen etsiä, ei lapsestaan.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti, olet kaiketi keittiöpsykologi?

Olisi hyvä ymmärtää, että ap on kirjoittanut asian ahdistuneessa tilassa joka ollut akuutti silloin ja tänään on vaikka viha vuorossa eli huomenna asiaa voi jo järkevästi ajatella.

Nämä ovat normaalia tunnekuohuja joiden takia ei ole tarvetta rasittaa terapiapalveluita.

Nämä kokemukset ovat myös normaalia elämää ja jokainen käsittelee niitä eritavalla.

Hassua kuinka täällä tehdään ihmisistä terapian tarpeessa olevia.

Minusta on oireellista ja hälyttävää, että joku moittii lastaan tämän vaikeuksista ja vastoinkäymisistä. Silloin moite niistä menee myös sille lapselle. Hänelle se voi olla hyvin kuormittavaa sen lisäksi, ettei elämä oikein suju, niin oma vanhempi moittii, mutta ei "hyvää hyvyyttään", vaan koska hänellä on itsellään paha olla! Se lapsen aiheuttama paha olo ap:lle ei takuulla vähene sillä, että hän kertoo lapselle, miten mulla on nyt niin paha olla, kun sinä epäonnistut.

Tätä on perheissä toki eriasteisena ongelmana, mutta onpa perheitä, joissa lapsi ajetaan lähes itsemurhan partaalle tällaisella vanhemman ominaisuudella. Se voi olla niin invalidisoivaa se moite. Siksi aloittajan kannattaisi hakea apua itselleen. Saisi ehkä vielä onnellisen vanhuuden. Koskaan ei ole liian myöhäistä siihen.

t.kivikissaäiti

Ap ei kyllä ole lapselle valittanut vaan avutunut täällä ja jos luit, niin oli ainoa paikka missä avautuu eli lapsi saa jatkaa eteenpäin tietämättä vanhemman tuskasta.

Eikö ole normaalia sinusta, että tuntee pettymystä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä vauva palstalla ehdotetaan aina ensimmäisenä avun hakemista ja terapiaa. Marssitteko te itse aina ensimmäiseksi jokaisen ongelman kohdalla psykologille tai terapiaan ja ihan kuin jokaiseen ongelmaan avun hakeminen edes olisi kovin helppoa, koska ei niitä lähetteitä psykologille ja terapiaan ihan liukuhihnalla kirjoitella. Ja sitten tietenkin vielä se, että suostuuko lapsi/nuori/aikuinen ottamaan avun vastaan. 

Ihan kuin ihmisessä kaikki olisi vain omien vanhempien vikaa ja tuotosta. En tiedä miten itse olen niin kovin erilainen ihminen kuin omat vanhempani, kun kaikki menneet ja tulevat ongelmat ja KAIKKI persoonallisuuteni piirteet ovat vain heidän tarjoamien olosuhteiden tulosta. Jotenkin yksinkertaista syyttää aina vanhempia kaikesta. Tuntuu että täällä diagnosoidaan vähän joka vanhempi narsistiksi. Miksi ei voida vain tarjota vertaistukea ja ei tarvitse heti alkaa syyttelemään. 

Tämä 💖

En jaksa vastailla nyt kysymyksiin ja ehkä vertaistuen toivossa kirjoitin alunperin.

Ap

Eli et halua nähdä mitään syytä itsessäsi. Ei se tilanne tule siitä kohdallasi sitten mihinkään muuttumaan, jos et halua käsitellä asioita. Vertaistuella ei tee mitään, jos sillä hakee vain oikeutuksia typeryydelle.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti, olet kaiketi keittiöpsykologi?

Olisi hyvä ymmärtää, että ap on kirjoittanut asian ahdistuneessa tilassa joka ollut akuutti silloin ja tänään on vaikka viha vuorossa eli huomenna asiaa voi jo järkevästi ajatella.

Nämä ovat normaalia tunnekuohuja joiden takia ei ole tarvetta rasittaa terapiapalveluita.

Nämä kokemukset ovat myös normaalia elämää ja jokainen käsittelee niitä eritavalla.

Hassua kuinka täällä tehdään ihmisistä terapian tarpeessa olevia.

Minusta on oireellista ja hälyttävää, että joku moittii lastaan tämän vaikeuksista ja vastoinkäymisistä. Silloin moite niistä menee myös sille lapselle. Hänelle se voi olla hyvin kuormittavaa sen lisäksi, ettei elämä oikein suju, niin oma vanhempi moittii, mutta ei "hyvää hyvyyttään", vaan koska hänellä on itsellään paha olla! Se lapsen aiheuttama paha olo ap:lle ei takuulla vähene sillä, että hän kertoo lapselle, miten mulla on nyt niin paha olla, kun sinä epäonnistut.

Tätä on perheissä toki eriasteisena ongelmana, mutta onpa perheitä, joissa lapsi ajetaan lähes itsemurhan partaalle tällaisella vanhemman ominaisuudella. Se voi olla niin invalidisoivaa se moite. Siksi aloittajan kannattaisi hakea apua itselleen. Saisi ehkä vielä onnellisen vanhuuden. Koskaan ei ole liian myöhäistä siihen.

t.kivikissaäiti

Ap ei kyllä ole lapselle valittanut vaan avutunut täällä ja jos luit, niin oli ainoa paikka missä avautuu eli lapsi saa jatkaa eteenpäin tietämättä vanhemman tuskasta.

Eikö ole normaalia sinusta, että tuntee pettymystä?

En jaksa ainaisia eroja käsitellä oman lapseni kohdalla.

Tuntuu todella raskaalta, että taas meni turvallinen suhde ohi kyllästymisen takia eli olen kasvattajana epäonnistunut jossain kohtaa täydellisesti.

Hän surutta satuttaa toisia osapuolia ja lähipiirin ihmisiä.

Ihmishirviön olen kasvattanut.

En jaksa henkisesti enää seurata näitä toistuvia pettymyksiä."

Ai kuvittelet, ettei se lapsi jo tasan tarkkaan tiedä, että näin hänestä ajatellaan perhepiirissä, oman äidin taholta? Mietipä, otanko riskin, etten neuvo jotakuta, joka ajattelee noin, että hän onnistuu salaamaan sen lapseltaan? Tai edes haluaa salata, kun oikein pinna kuormittuu ja palaa?

t.kivikissaäiti

Ja tuokin pettymys voi tosiaan olla ihan omassa päässä keksittyä. Joku kysyi, että hakiko tytär edes elämänpituista suhdetta? Vaikka ois talot suunnittelilla niin entä jos tytär on tosiaan päättänyt, että huonoon suhteeseen en jää? Niin mistä ap:n siinä kuuluu olla pettynyt, eihän hän edes ilmeisesti tunne omaa lastaan!!!! Sitä voisi mennä terapiaan opettelemaan, miten tutustun lapsiini. Miten otan vastaan ja hyväksyn ja näen sen millaisia he oikeasti ovat, enkä pety omien kuvitelmieni heistä, pohjalta.

t.kivikissaäiti

Googlasin tämän kivikissaäidin ja jätänkin kommentoimatta jatkossa nämä tekstit.

Terapiaa jos joku tässä ketjussa tarvitsee, niin se ei ole ap.

Pettymys on eri asia, jos se perustuu realiteetteihin. Aloittajalla taitaa perustua vain omiin kuvitelmiin.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Googlasin tämän kivikissaäidin ja jätänkin kommentoimatta jatkossa nämä tekstit.

Terapiaa jos joku tässä ketjussa tarvitsee, niin se ei ole ap.

No jos ap haluaa todella apua tilanteeseensa, niin osoite on katsoa peiliin, ei moittia tytärtä. Sitä vain halusin hänelle sanoa ja muillekin, jotka kuvittelevat oikeudekseen syytellä muita omasta pahasta olostaan.

t.kivikissaäiti

Ja minun tekee pahaa tyttären puolesta, koska hän ei saa äidiltään kohtelua, jollaista ansaitsisi, siis tää "vanhemman on tuetta lasta tämän omisssa valinnoissa ja oltava tukena jos niihin tulee ryppyjä" vai miten se menikään.

Minä en siitä tiedä omakohtaisesti mitään, koska minäkin olin aina syypää äidin pahaan oloon, vaikka olin vain tavallisesti vajavainen ihmisenä.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Oliko lapsesi käytös eron yhteydessä jotenkin todella traumaattista tai ilkeää entistä kumppaniaan kohtaan? Jos ei, ja ongelmana oli ainoastaan tuo ero, niin mitä pahaa siinä oikeasti oli, ja millä tavalla koko asia edes liittyy sinuun, paitsi lapsesi tukemisen näkökulmasta? Jos lapsesi ei halua olla parisuhteessa, ei hänen ole mitään syytä siinä olla. Oli sitten suunnitelmia tehty jo tulevaisuuteen tai ei. Parisuhteesta on täysi oikeus molemmilla osapuolilla lähteä, jos huomaa ettei siinä halua olla.

Veikkaanpa, että lapsesi hakeutuu hänelle epäsopivien kumppanien kanssa yhteen ja ei ehkä tietoisesti tätä tajua. Kun pitäisi sitoutua, hän tunnistaa itsessään kykenemättömyyden sitoutua yhteiseen tulevaisuuteen epäsopivan henkilön kanssa ja päättää suhteen äkisti. Vihjaat, että tulit lapsesi kumppanin kanssa hyvin toimeen. Voisiko tässä olla taustalla se, että sekaannut emotionaalisesti liikaa lapsesi elämään, minkä vuoksi lapsesi valikoi (ehkä itsekin sitä tiedostamattaan) itselleen toistuvasti kumppaneita jotka sinä hyväksyisit, ja koettaa aina jonkin aikaa rakentaa tämän kumppanin kanssa elämää, joka vastaa sinun mielikuvaasi siitä, millaista lapsesi elämän kuuluisi mukamas olla. Omakotitalojen rakennuksineen ja kaikkineen. Lapsesi ei ehkä tiedosta omia oikeita halujaan vaan elää kulissia, mikä romahtaa uusiksi ja uusiksi sitoutumisen kynnyksellä. Tästä seurauksena sinä tuomitset häntä, ja hän etsii odotukset täyttääkseen taas uuden kumppanin, jonka kanssa kuvittelee voivansa onnistua muodostamaan sinua miellyttävän elämän, kunnes sama kuvio uusiutuu.

Irrottaudu lapsesi elämästä. Kaikki eivät halua omakotitaloja tai edes olla parisuhteessa, jos ulkopuolelta ei tulisi painetta. Jotkut suhteet näyttävät päältä päin hyvältä mutta niiden sisällä olijat ovat onnettomia. Usein itsekään syitä tiedostamatta.

Että mulle tulee paha olo kun mä luen näin järkevää ja ymmärtävää tekstiä ja tunnen, miten minä en ole saanut tällaisesta kohtelusta nauttia, vaan minua on syyllistetty, moitittu, mitätöity, halveksittu siitä, että olen jonkinlainen, mitä äiti ei suvaitse. Mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi! On ollut niin hirveän vaikeaa elää elämää ja kestää vastoinkäymisiä, kun on tuollainen äiti, jolle ne oikeasti ovat kuuluneet ja mä olen vain ollut syyllinen siihen, että mun äidillä on ne hirveät vastoinkäymiset siitä, että mun elämä joskus epäonnistuu. En saa mitään tukea, aina vain moitetta siitä, että mun ois pitänyt elää niin kuin hän vaatii ja haluaa, sitten hän voisi hyväksyä, tukea ja arvostaa minua. Hyi saatana oksennus millaisia ihmisiä ryhtyy äideiksi!

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Oliko lapsesi käytös eron yhteydessä jotenkin todella traumaattista tai ilkeää entistä kumppaniaan kohtaan? Jos ei, ja ongelmana oli ainoastaan tuo ero, niin mitä pahaa siinä oikeasti oli, ja millä tavalla koko asia edes liittyy sinuun, paitsi lapsesi tukemisen näkökulmasta? Jos lapsesi ei halua olla parisuhteessa, ei hänen ole mitään syytä siinä olla. Oli sitten suunnitelmia tehty jo tulevaisuuteen tai ei. Parisuhteesta on täysi oikeus molemmilla osapuolilla lähteä, jos huomaa ettei siinä halua olla.

Veikkaanpa, että lapsesi hakeutuu hänelle epäsopivien kumppanien kanssa yhteen ja ei ehkä tietoisesti tätä tajua. Kun pitäisi sitoutua, hän tunnistaa itsessään kykenemättömyyden sitoutua yhteiseen tulevaisuuteen epäsopivan henkilön kanssa ja päättää suhteen äkisti. Vihjaat, että tulit lapsesi kumppanin kanssa hyvin toimeen. Voisiko tässä olla taustalla se, että sekaannut emotionaalisesti liikaa lapsesi elämään, minkä vuoksi lapsesi valikoi (ehkä itsekin sitä tiedostamattaan) itselleen toistuvasti kumppaneita jotka sinä hyväksyisit, ja koettaa aina jonkin aikaa rakentaa tämän kumppanin kanssa elämää, joka vastaa sinun mielikuvaasi siitä, millaista lapsesi elämän kuuluisi mukamas olla. Omakotitalojen rakennuksineen ja kaikkineen. Lapsesi ei ehkä tiedosta omia oikeita halujaan vaan elää kulissia, mikä romahtaa uusiksi ja uusiksi sitoutumisen kynnyksellä. Tästä seurauksena sinä tuomitset häntä, ja hän etsii odotukset täyttääkseen taas uuden kumppanin, jonka kanssa kuvittelee voivansa onnistua muodostamaan sinua miellyttävän elämän, kunnes sama kuvio uusiutuu.

Irrottaudu lapsesi elämästä. Kaikki eivät halua omakotitaloja tai edes olla parisuhteessa, jos ulkopuolelta ei tulisi painetta. Jotkut suhteet näyttävät päältä päin hyvältä mutta niiden sisällä olijat ovat onnettomia. Usein itsekään syitä tiedostamatta.

Tää, siis just tää!!!!!! Kiiiitos tälle kirjoittajalle, mä en ole itse lainkaan tiedostanut, että nyt puhutaan tuossa juuri minun kohtalostani, minun "elämästäni"!!!! Nää äidit, jotka tuomitsee lapsensa omista lähtökohdistaan käsin on siis jotain aivan niin hirveetä, ja sitten nimen omaan , todella ironisesti he EDELLEEN saavat syyttää lasta siitä, miten kauheaa surua tämä heille aiheuttaa, kun HE ITSE ensin vaativat, että ainoa tapa, jolla minä sinua arvostan on se, että sinä elät elämää, jota minä arvostan ja jonka minä sinulle määrään, tai halveksin sinua niin, ettet tiedäkään!

Teen ympäriinsä keskustelupallstoille aloituksia, että olen kasvattanut ihmishirviön!!!! Siis uaaaah miten voitkin pilata ap tyttäresi elämän, ellet todellakin irrottaudu siitä täydellisesti nyt, ja jos tuntuu pahale, nin hakeudu terapiaan.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Aikuisista lapsista täytyy päästää irti jossain vaiheessa ja olla elämättä ja eläytymättä liikaa heidän elämäänsä. Ei kannata etsiä syyllisiä, se ei johda mihinkään. Ap:lla vaikuttaa olevan oman elämän puutetta jos näin voimakkaasti reagoi lapsen elämän tapahtumiin. Siinä ap on mielestäni kypsä että hän pystyy näkemään vikaa myös omassa lapsessaan. Hän on ymmärrettävästi pettynyt ja miettii miksi hänen lapsensa on niin kylmä tunne-elämältään, mutta loppujen lopuksi on aika vähän mitä hän voi tehdä lapsensa auttamiseksi koska tämä on aikuinen ja itse vastuussa teoistaan. Voiko lapsen kanssa keskustella, syyttelemättä, ja tarjota hänelle henkistä tukea jos hän sitä kaipaa?

Eikä sinun, ap, tarvitse kaikkiin kysymyksiin vastata täällä jos et jaksa. Ne ovat kuitenkin vertaistukea eivätkä sinun kiusaamistasi. Jotkut tulee tänne sillä asenteella että haluavat vain mieleisiään vastauksia, mutta se on utopistinen lähtökohta. On myös turhaa ja itsesäälistä ulista että olisihan se pitänyt arvata että minä olen syypää kaikkeen ja aina täällä tuomitaan jne. Kaikki, huom kaikki vastaukset ei todellakaan ole vain sitä.

Eikö kaikki vanhemmat sitten todellakaan pysty???!!!!!????

t.kivikissaäiti