Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten mä en jaksa ihmisten juttuja enää yhtään..?
24.09.2017 |
Olen alkanut vakavasti pohtia, missä on vika, kun en tunnu jaksavan ihmisiä ja ihmisten juttuja enää laisinkaan.
Pohdin vakavissani, olenko erakkoutumassa, tulossa hulluksi, masentunut vai onko introverttiyteni vallannut minussa enemmän alaa, vai olenko vain tullut "niin vanhaksi" (lähellä 4-kymppiä) että olen jo kuullut kaikki jutut niin moneen kertaan ja kyllästynyt merkityksettömään small talkiin ja tyhjänjauhamiseen kuluvaan aikaan (ja ajan tuhlaukseen).
En enää jaksa vastata kavereideni puheluihin. Olen valitettavasti hyvä kuuntelija, ja mulle soitellaan usein ja jauhetaan tylsiä juttuja, ja suorastaan ärsyynnyn, kun huomaan että puhelin soi. Olenkin lakannut vastaamasta, laitan vain viestiä perään jossa kehotan kertomaan viestillä, jos oli jotain oikeaa asiaa. Useimmiten ei ole ollut, vastaukseksi saan että ajankuluksi vain olisi soitellut. Ja todellakin, harva näistä ees kysyy mitä mulle kuuluu, puhuvat yksinpuheluna vain omat asiansa, mitä lapsensa ovat touhunneet, mikä flunssa on nyt kenelläkin tai sitten valittavat parisuhteistaan tai työpaikoiltaan ihmisistä, joita en tunne. Tai kuvailevat uusia ostoksiaan. Mua ei kiinnosta niistä asioista MIKÄÄN!! Toistelen ystävällisesti "ai jaa" " vai niin" ja "voi voi" ja katselen kärsimättömänä kelloa, haukottelen äänettömästi ja mietin minkä tekosyyn varjolla voisin lopettaa puhelun. Itselläni toki olisi näitä samoja tylsiä juttuja kerrottavanani, lasteni flunssia ja koulukuulumisia ja omia parisuhdeongelmia, mutta en jaksa kertoa niistä, koska ne tylsistyttävät minua yhtälailla kuin muidenkin kertomana.
Ylipäätään, tuntuu ettei mulla ole mitään tarvetta jauhaa normaaleita arkisia asioita kenenkään kanssa tai kenellekään. Miksi näin, en tiedä? Tuntuu että olen ainoa jolla tätä tarvetta ei ole, muut juttelevat näistä omista arkikuulumisista niin innokkaasti ja sujuvasti, ja tosiaan jopa soittavat varta vasten kertoakseen näitä jollekin. Mä en soita ikinä kellekään, ellei ole oikeaa asiaa.
Olenko tosiaan ainoa tällainen? Mitä ajatuksia tämä herättää, kuulostanko kovinkin oudolta...? O_O
Kommentit (157)
Ikä. Nelissäkymmenissä alkaa olla kaikki kuultu ja eletty. Itsekin jaksoin kiinnostua ja säätää sinne asti ja sitten yhtäkkiä. Ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama. En jaksa kuunnella muiden arkijuttuja ja miksi kertoisin omianikaan kun ei niissä ole mitään kiinnostavaa. Ne samat asiat tapahtuu kuitenkin päivästä tai viikosta toiseen.
Isälläni oli tuollaisia oireita jo ollessan kolmeviisi.
Oireet paheni ja tuli myöhemmin myös masennusta. Yritti virittää aivojaan virkeämmälle taajuudelle tupakoimalla ja alkoholilla.
Oireet vain pahenivat ja nopeuttivat sairauden kulkua.
Hän kuoli dementiaan.
Ap:n kannattaisi olla tarkkana, koska dementian oireet alkavat juuri tuollaisena apatiana ja eristäytymisenä.
Onko suvussanne aivosairauksia?
Minähän perin oman isäni rappeuman ja oireet oli juuri ap:n kuvailemat. Elämässä pitää vain tyytyä siihen mitkä kortit saa.
Sama homma, ikää 44. En tosin ikinä ole ollut mikään suosittu kaikkien kaveri, ehkä juuri vetäytymiseni takia, en ole mikään iloinen ekstrovertti joka jaksaisi jakaa kaikille aikaansa, ajatuksiaan ja energiaansa. Aiemmin kadehdin sellaisia ihmisiä, tuntui aina että olen vääränlainen mutta nykyään olen vain tyytyväinen. Minulla on pieni määrä hyviä ystäviä, jotka ymmärtävät, että olen ja pysyn, vaikkei välttämättä puhuta (puhelimessa tai tavaten) kuin kerran kuussa, jos sitäkään.
Puhelimessa tyhjän jauhaminen yhtään vieraamman tuttavan kanssa on tuskaa, mieluummin vaihdan kuulumisia viestitse kuin lätisen puhelimessa, se tuntuu ajan haaskaukselta, paitsi jos kyseessä on joku lähipiiristäni mutta ei mekään viikottain soitella. Tämäkin on aiemmin hävettänyt, nykyään sanon suoraan, jos joku etäisempi tuttava pyytää numeroani että "soitellaan ja jutellaan", etten tykkää puhua puhelimessa. :D No hemmetti kun se on totta.
Eräs mukava työtoverini jäi vuosi sitten eläkkeelle ja on moneen kertaan pyytänyt että käydään kahvilla ja jutellaan. Aikani kieltäydyin kun sitten en enää kehdannut ja totta kai ymmärrän että hänellä on yksinäistä. Itse kuitenkin ajattelen lähinnä että oltiin hyviä työtovereita monta vuotta mutta se ajanjakso on nyt päättynyt eikä minulla ole suoranaista paloa kuunnella mitä vuodessa on tapahtunut hänen lapsilleen ja lapsenlapsilleen, joita en tunne...
Tottahan se on että jos loputtomiin kieltäytyy tapaamisista ja keskusteluista niin lopulta ei enää pyydetäkään. Sehän kuulostaa unelmatilanteelta.....
Olen ollut aina tuollainen. Ihmisten (paitsi miehen ja omien lapsieni) jutut ei kiinnosta yhtään. Tällä hetkellä ikää on 33.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko suvussa alzheimeria, aivorappeumaa tai muita muistisairauksia?
sanoja katoaa jo kirjoitti:
Isälläni oli tuollaisia oireita jo ollessan kolmeviisi.
Oireet paheni ja tuli myöhemmin myös masennusta. Yritti virittää aivojaan virkeämmälle taajuudelle tupakoimalla ja alkoholilla.
Oireet vain pahenivat ja nopeuttivat sairauden kulkua.
Hän kuoli dementiaan.
Ap:n kannattaisi olla tarkkana, koska dementian oireet alkavat juuri tuollaisena apatiana ja eristäytymisenä.
Onko suvussanne aivosairauksia?
Minähän perin oman isäni rappeuman ja oireet oli juuri ap:n kuvailemat. Elämässä pitää vain tyytyä siihen mitkä kortit saa.
Onko noin vaikea ymmärtää ettei kaikki ole sosiaalisia mutta silti täysin terveitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
sanoja katoaa jo kirjoitti:
Isälläni oli tuollaisia oireita jo ollessan kolmeviisi.
Oireet paheni ja tuli myöhemmin myös masennusta. Yritti virittää aivojaan virkeämmälle taajuudelle tupakoimalla ja alkoholilla.
Oireet vain pahenivat ja nopeuttivat sairauden kulkua.
Hän kuoli dementiaan.
Ap:n kannattaisi olla tarkkana, koska dementian oireet alkavat juuri tuollaisena apatiana ja eristäytymisenä.
Onko suvussanne aivosairauksia?
Minähän perin oman isäni rappeuman ja oireet oli juuri ap:n kuvailemat. Elämässä pitää vain tyytyä siihen mitkä kortit saa.
Onko noin vaikea ymmärtää ettei kaikki ole sosiaalisia mutta silti täysin terveitä?
Asioita voi valehdella itselle ja väittää itseään terveeksi.
Eristäytyminen ja omaan itseensä uppoutuminen on selviä aivosairauden merkkejä.
Merkkejä masennuksesta.
Ihminen on sosiaalinen eläin ja piristyy turhan jauhamisesta. Jos aivoissa alkaa olemaan vikaa, niin ne väsyy sosialisoinnista ja helposti silloin itselleen valehtelee ettei kiinnosta ja toinen ärsyttää.
Se ärsytys on merkki väsymisestä. Terve ihminen ei noteeraa sosialisointia. Se on kuin hengittäminen ja ravinnon nauttiminen. Terve ihminen ei asiaa vatvo ja mieti että miksi ei jaksa jne. Tai keksi valheita sille miksi väsyy muiden seurassa.
Se on yksi sairauden merkki. Näette sen sitten myöhemmin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua.
Sitten tuskin muistatte että netissä joku yritti kerran auttaa teitä.
Pelkästään muut ihmiset erittävät hormoneja ilmaan joita hengitetään sisuksiin. Ne virkistävät meitä ja vähentävät masentuneisuutta. Sairaat aivot eivät enää reagoi hormoneihin.
Pieni vauvakin vaipuu apatiaan ilman äidin riittävää syliä.
Jos joku väittää että kaikki eivät ole sosiaalisia, niin ymmärrän kyllä sen. Kaikki eivät ole terveitä ja eristäytyminen on sen tärkein oire.
Mukava viestiketju.
Viihdyn yksinäni enkä vaivaa ketään pulinoillani.
Katson ja kuuntelen vain ulkomaisia ohjelmia.
Kirjoitin aikoinaan netissä pienestä ja vaatimattomasta elämästäni. Jotkut tykkäsivät ja monet inhosivat juttujani.
Luen kirjoja laidasta laitaan.
Olin aikoinaan osa-aikainen puhetyöläinen ja puhekiintiöni tuli täyteen.
Minulle rauha ja hiljaisuus antavat tasapainon ja mielenrauhan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aivan kuin ap. Itselläni asian selittää osin se, että olen pitkään toiminut ns. auttamisammatissa, ja siihen osin uupunutkin. Mitta vain tullut täyteen ihmisiä. Ikävä kyllä rahan takia pakko vielä toimia siinä ammatissa.
Mua on alkanut viime aikoina ärsyttää usein jo ihan se, että kuulen puhetta vaikka telkkarissa/radiossa. Ei siis kaikki/kaikkien puhe. mutta tosi monilla puhuminen tuntuu olevan omituista ja epäselvää mongerrusta, sössötystä ja supatusta höystettynä todella oudolla rytmityksellä ja rumalla puheäänellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ettekste yhtään oo lukenut mitä introverttisyys tarkoittaa...? Melkein jokainen ihminen muuttuu introvertiksi kun vanhenee! Miksi? Nå nimenomaan kun et enää saa stimulaatiota ulkopuolisista tekijöistä (mitä sä nuorempana saat) vaan sisäisistä. Ja jos jaksetaan puhua jonkun kanssa niin se syvällinen keskustelu molemminpuolin on tärkeämpää ja antaa enemmän tyydytystä kuin ulkopuolista. Ja tämäkin vaatii omaa aikaa käsitellä.
En ymmärrä mikä aina saa ihmisen uskomaan että "on jotain vikaa" kuka niin sanoo paitsi sinä itse? Täälläkin palstalla näkee ihmisiä jotka ovat samaa mieltä kanssasi? Tuliko muilta nyt se hyväksyminen että sinä saat olla yksin ja hiljaa? Ja se on Okei?
Ja ne jotka haluaa puhua omiaan, ne kyllä löytää muita kelle puhua, et ole niistä vastuussa.
Näköjään ne jotka soittelee sulle niin ei tiedä liten sosiaalinen kanssakäyminen toimii, toisaalta jos et jaksa jauhaa omia niin oletetaan että omista asioista ei haluta puhua.
Ihmisillä on eri tarpeet, ja toikottamalla miten ärsyttävät "ne muut on".... me erakoidutaan toisistamme, ja ei hyväksytä sitä tosiasiaa että ollaan erilaisia.
Ihan samat fiilikset! Kun kävin kevään etäilyn jälkeen parina päivänä toimistolla, niin lähinnä ärsytti kuunnella sitä jonninjoutavaa kohteliasta ja kömpelöä small talkia. En jaksanut enää edes hymähtelyä kummemmin osallistua.
En myöskään jaksa enää kuunnella esimiehen fiiliksennostatuslörpötystä tai osallistua siihen, en jaksa palavereiden ensimmäisten 10 minuutin "hei mistäs päin te soittelette? Käydäänkö lyhyt esittelykierros?"
Olen aina ollut yksin viihtyvä introvertti, mutta en tiedä onko korona vai kolmenkympin lähestyminen kärjistänyt minua entisestään. Oikeita ystäviä on ihana nähdä ja olen aina siitä tosi iloinen, mutten erityisesti arjessakaan sitä kaipaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa on paljon perinnöllistä muistisairautta ja sosiaalinen eristäytyminen on ihan ensimmäinen alkuoire sairauden varhaisessa vaiheessa.
Olisi tärkeää väkisin vain mennä bingoon tai kahville muiden kanssa vaikka tuntisi negatiivisia tunteita tai väsymystä. Se hidastaa dementian kehitystä.
Ei oo dementiaa. Tervettä toimintaa, sanon minä.
En ihmettele.
Sama täällä.
Vierailija kirjoitti:
Ei oo dementiaa. Tervettä toimintaa, sanon minä.
En ihmettele.
Sama täällä.
Kyllä se dementiaa on.
Vaikeahan sitä on myöntää ja läheisetkin näkee sen kohta.
Terve ihminen hakeutuu torille kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei oo dementiaa. Tervettä toimintaa, sanon minä.
En ihmettele.
Sama täällä.
Kyllä se dementiaa on.
Vaikeahan sitä on myöntää ja läheisetkin näkee sen kohta.
Saman asian jankutus on kyllä oire.
Olisiko itse aiheeseen lisää kommentteja? Käyn läpi samaa. Ei ole ole tullut pitkään aikaan asiaa, jonka haluaisin jakaa (entisten) ystävien kanssa. Se "draivi" vaan on mennyt.
Alue: Aihe vapaa
Ymmärrän sua, olen 52v. Ongelma on se, että kun olin tehnyt karsimisprosessin mulla oli jäljellä tasan yksi ystävä. Kaikki muut suhteet oli sellaisia, että minua jotenkin "käytettiin". Uusia tuttavuuksia on, mutta ei varsinaisia ystäviä. Olen ekstrovertti, joten on vähän vaikeaa. Tykkään siis itsekin puhua, mutta vuorovaikutteisesti.