Miten mä en jaksa ihmisten juttuja enää yhtään..?

Täällä myös yksi. Olen jo vähän vanhempi mutta olette oikeassa siitä välitilinpäätöksestä, niitä tulee elämän varrella useita ja ne voivat liittyä joihinkin oman elämän muutoksiin ja mullistuksiin joista ei pysty keskustelemaan näiden minäminä- tyyppien kanssa. Ihmiset myös aikuistuvat eri tahtia, ehkä harppasit tällä tiellä juuri näiden tyhjänjauhajien ohi. Aikuistuminen jatkuu läpi elämän ja prosessiin kuuluu aina joidenkin asioiden taakse jääminen ja toisten eteen tuleminen.

Tsemppiä teille elämän polulla, jotkut asiat ja ihmiset kulkevat risteävää polkua, toiset jatkavat samalla reitillä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla tapahtui sama alle kolmikymppisenä. Nykyään ns esitän jutellessa ja pystyn itsekkin juttelemaan niitä näitä, eikä edes tunnu pahalta. Valittavia, juoruilevia ihmisiä en kestä.

Itekki tulee ihan kohteliasiuussyistä höpöteltyä muutama sana aina silloin tällöin, jotain small talkin tyylistä, mut semmosta koko ajan höpöttämistä en jaksa kuunnella tai osallistua juttuun. Varsinkin työkaverit jotka selittää työpaikalla työstä jota myös minä teen, mikä ois sen turhempaa kuultavaa, varsinkin kun jutuista paistaa läpi se kuinka he on niiiin väsyneitä ja stressaantuneita mut kuitenkin kiitettävän hienosti hoitavat työnsä. Ja ne loputtomat jaarittelut kaikesta turhasta mikä ei erityisemmin kai kiinnosta ketään. Ei minua ainakaan.

Mä oon keski-ikäinen ja esim työpaikalla paljon ikätovereita, niin huomannut kuinka kyllä jutellaan toki, mutta iso osa päivästä tehdään töitä ihan omissa oloissa ja ilman jatkuvaa jutustelua vaikka siinä olis joku niin lähellä että vois jutella jos haluais, mut ei kenelläkään oo intressiä jauhaa mitään koko päivää, sanomattakin on selvää että tiiminä työskennellään vaikka jokaisella on omat työtehtävänsä.

No kävi niin että siirryin toiseen yksikköön ja siellä ikätovereita ja mua selvästi vanhempia ihmisiä töissä. Alussa kuulosti kivalta kun kuulin kuinka siellä toimitaan ja otetaan toiset huomioon jne, mut sehän oli pelkkää puhetta. Kytätään, puhutaan pahaa, haukutaan työpaikkaa, oikein kehutaan sillä miten on sille ja sille sanottu niin ja noin, mitään ei kerrota ja jauhetaan aamusta iltaan kaikkea typerää ja turhaa, mitään työrauhaa ei ole kun joku on koko ajan siinä kuuloetäisyydellä kertomassa jollekki toiselle mitä on eilen syönyt jne, meno on kun alakoulussa kun vaan "kavereille" jutellaan, muille ollaan tympeitä ja kyseessä kuitenkin aikuiset ihmiset, mua 10-15v vanhemmat ihmiset. Ollaan olevinaan niin ammattilaisia ja on niiiiin hyvä työyhteisö, muka paljon paljon parempi kun toisessa yksikössä. Höpö höpö, mikä entisessä yksikössä oli itsestäänselvyys on täällä pelkkää puhetta.

Ei ole tottakaan kuinka lapsellisesti voi aikuiset ihmiset käyttäytyä. Mä en enää yhtään jaksaisi kuunnella sitä tyhjänpäiväistä jauhamista ja toisten haukkumista, ei puhettakaan työrauhasta. En ois uskonut että noin lapsellisesti voi edes käyttäytyä ja se todella stressaa kun on vaan pakko kuunnella, kun työpiste on niin lähellä ettei voi välttyä kuulemasta.

Mulla on tasan yksi ihminen jonka kanssa oikeasti jaksan jutella pidempiä aikoja ja viettää aikaa, ja jonka tapaamista odotan. Tämä on paras ystäväni. Hänen lisäkseen jaksan viettää joitakin aikoja siskoni kanssa, hänen kanssaan on helppoa esim. matkustella tai tehdä pieniä reissuja kun on tuttu ihminen eikä kokoajan tarvitse puhua.

Mitä sitten muihin kavereihin ja hyvänpäivän tuttuihin tulee - en jaksaisi en yhtään! Minulla on muutamia kavereita, n. alle 10 jotka aktiivisesti kyselevät "milloin nähdään" jne. Itse en juurikaan tee aloitteita näkemisen suhteen, koska jostain syystä koen ajanvieton heidän kanssaan vaan pakkopullana! Heissä ei ole ihmisinä mitään vikaa - en vaan millään jaksaisi koulu/työpäivän jälkeen lähteä heitä tapaamaan. Ei vaan kiinnosta. Heidän kuulumisensa on kiva kuulla silloin tällöin, ja autan mielelläni jos jokin on hätänä, ylimääräinen ajanvietto vaan tuntuu ajanhukalta. En aina edes tajua miten jaksavat kysellä minusta kun en koskaan ota oma-aloitteisesti yhteyttä.

Jos minulla on tulossa vaikka vapaapäivä/vapaailta, eikä minulla ole mitään suunnitelmia, nautin olostani tosi paljon. Heti jos joku näistä kavereista alkaa kyselemään näkemistä, minua alkaa lähes ahdistaa. Huomennakin olisi vapaapäivä mutta pakko velvollisuudentunnosta nähdä erästä koulukaveria - toivon tosi paljon että hän peruisi! Haluaisin vaan olla rauhassa, tai niiden kahden ihmisen kanssa joiden seurassa oikeasti viihdyn :D

Minulla on siis koulua, töitä, harrastuksia, lemmikki - elämä on mielenkiintoista enkä ole erakko - valitsen vaan omissa oloissani olemisen vapaa-aikanani kaverien kanssa kahvittelun yli anytime. En myöskään jaksa tapailla miehiä - en ole vuosiin tavannut ketään jonka kanssa jaksaisin viettää aikaa paria treffikertaa enempää. 

Ja olen siis 23-vuotias nainen. Välillä tunnen itseni kovin oudoksi, ja toivon että kaipaisin ihmisten seuraa enemmän! Olisi varmaan kavereillekin kiva jos joskus oma-aloitteisesti ehdottaisin jotain....

Täälläkin yks antisosiaalinen nelikymppinen! Mulle riittäisi ihmiskontakteiksi oma perhe. Töissä on kumminkin pakko käydä, mutta kaikki työpaikan kökkäjäiset olen jättäny väliin jo vuosia sitten. Facebookista poistin kaikki kaverit ja jäin vain pariin ryhmään. Näin on hyvä. En kaipaa ylimääräisiä ihmisiä elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi. Olen jo vähän vanhempi mutta olette oikeassa siitä välitilinpäätöksestä, niitä tulee elämän varrella useita ja ne voivat liittyä joihinkin oman elämän muutoksiin ja mullistuksiin joista ei pysty keskustelemaan näiden minäminä- tyyppien kanssa. Ihmiset myös aikuistuvat eri tahtia, ehkä harppasit tällä tiellä juuri näiden tyhjänjauhajien ohi. Aikuistuminen jatkuu läpi elämän ja prosessiin kuuluu aina joidenkin asioiden taakse jääminen ja toisten eteen tuleminen.

Tsemppiä teille elämän polulla, jotkut asiat ja ihmiset kulkevat risteävää polkua, toiset jatkavat samalla reitillä.

Hyvin kiteytetty tämäkin! Minä lisäisin vielä sen että jossain kohtaa tajusin että aika ei todellakaan riitä kaikkeen ja niitä turhempia asioita, ihmisiä tai menoja on vain karsittava.

Nostan vanhaa ketjua, kun aloitus oli aivan kuin omasta suusta. Pahinta on kokoontua miehen perheen kesken, sillä he eivät muuta teekään kuin juoruavat muista ihmisistä paheksuvalla ja ihmettelevällä asenteella. Missä on omat ajatukset, haaveet, toiveet, ilot; miksei puhuttaisi niistä edes vähän, kun kerran on puhumista varteen yhteen kokoonnuttu.

Omat vanhemmat puhuu vain sairauksistaan tai tuttaviensa vaivoista, sisarukseni puhuu vain töistä ja kiireestä. Työkaverit puhuu mitä milloinkin ja toisinaan sieltä löytyy jotain mielenkiintoistakin, mutta usein käyn omasta halustani kahvihuoneessa vähän hiljaisempaan aikaan.

On minullakin vaivoja, kiirettä, juoruja, mutta ne on niin tylsiä asioita että miksi puhuisin niistä. Lapsista, lemmikeistä, harrastuksista, matkoista ym. jaksan puhua ja kuunnella jonkin verran, mutta ei niistäkään jatkuvasti, jos ei mitään mullistavampaa ole tapahtunut. Parasta on saada keskustella tuoreesta aiheesta, josta kaikki keskustelijat ovat yhtä innoissaan. Tällaiset keskustelut ovat harvassa, mutta todella antoisia. Tällainen aihe voisi olla vaikka jokin idea, jota lähdetään pohtimaan syvällisesti tai esim. vitsi, jota aletaan porukalla kehitellä aina vain hulvattomampaan suuntaan.

Olen asiakaspalvelutyössä ja ihme kyllä asiakkaiden tapaaminen ei ole minusta kovinkaan rankkaa, sillä jostain syystä asiakkaani avautuvat minulle helposti ja usein jostain perusmummosta paljastuu ihan uskomaton persoona. Sen sijaan puhelimessa lörpöttely on kuolettavan tylsää niin töissä kuin kotonakin.

Hakeudun toisten seuraan vain kun tällainen inspiraatio iskee. Tällöin olen mukavaa seuraa, juttu lentää ja vaikutan jopa yltiösosiaaliselta. Jos joudun ihmisten kanssa tekemisiin ilman omaa haluani, niin väsyn herkästi ja vaikutan tylsältä tyypiltä, jolla ei ole mitään sanottavaa.

Hyvä ketju! Itse olen aspatyössä ja siinä kohtaan 50-100 ihmistä joka työvuorossa. Osa näistä aivan ihania ja osa ihan hirveitä tai no, ainakin haastavia. Ihmiskiintiöni täyttyy työssä. Vapaa-ajallani haluan lähinnä olla oman perheen kanssa, liikkua luonnossa tai lukea kirjoja. Minulla on muutama tosiystävä ja muutamia tuttavia, näen heitä aika harvoin mutta riittävästi. Oman lisänsä tähän mökkiytymiseeni tuo se, että olen nyt keski-ikäisenä "vihreytynyt", siis olen muuttunut aika kulutuskriittiseksi. Enää ei kiinnosta shoppailu, ei vaatetrendit, ei minkäänlainen kilpavarustelu materian kanssa. En myöskään siis enää jaksa noihin asioihin liittyvää keskustelua, kuka on ostanut mitäkin, ihan sama. Elättelen pientä haavettani, jossa eläköidyttyäni viimeistään asun pienessä asunnossa ja käyn kulttuuritapahtumissa sekä luen kirjoja. Siis hyvin pientä elämää.

Tuntuipa hyvältä löytää tämä ketju. Juuri tässä olen pari päivää miettinyt, että olenko ihmishirviö, kun en jaksa enää kuunnella kavereiden valitusta näin kolmivitosena. Olen nyt useammalle sanonut, että haluan tästedes nähdä vain kasvokkain enkä lukea miljoonaa viestiä siitä, kuinka nyt taas joku mitätön asia ahdistaa. Jotenkin olen kilttinä ihmisenä usein päätynyt psykologin rooliin, jonka päälle oksennetaan milloin mikäkin pahoinvointi.

Näin vanhempana, kun kavereita näkee harvemmin, haluaisin mieluummin tehdä jotain kivaa yhdessä kuin kuunnella vain sitä jatkuvaa valitusta.

Nosto tälle vanhalle ketjulle! Tämä vuosi on alkanut tämänkaltaisissa aatoksissa. Mulla on aina ollut aika pienet piirit ja vähän kavereita ja se on aina vähän vaivannut mua. Olen miettinyt, miksi mieluummin valitsen koti-illan yksin kotona kuin illanvieton ysyäväporukassa. Se on tuntunut jotenkin väärältä. Nyt lähellä neljänkympin ikää alan hiljalleen hyväksyä tämän piirteen itsessäni ja osaan arvostaa itsessäni sitä, etten ole "suuna päänä" selostamassa omia juttujani työporukan kahvipöydässä.

Mua on myös aina ärsyttänyt kaikki "small talk" -utelut jopa kotona perheen kesken. "Miten meni työpäivä?", "Mitä kuuluu?", vaikka kysyjää (yleensä lasta) ei varmasti oikeasti kiinnosta, mutta pitää vain jotain lässyttää. Miksi pitää kysyä mitä kuuluu, jos edellisestä näkemisestä on n. tunti aikaa? Tuo on just tuota small talkia, helvetin ärsyttävää. Jos ei ole asiaa, niin miksi ei voi olla hiljaa? Mikä siinä hiljaisuudessa on niin hirveää?

Sama! En ole koskaan ollut mikään puhelimessa lörpöttelijä, mutta kun koronan aikana tuo on ollut lähes ainoa yhteydenpidon muoto niin alan huomata viettäväni pitkiä aikoja puhumatta muille kuin miehelleni.

Minullakin on monologeja pitävä tuttu, joka viime kerralla taisi olla lisäksi humalassakin, koska toisti saman miesdraaman kolmeen kertaan kuin uutena asiana. Hän puhui 3 (!!!) tuntia ja aina kun olin lopettamassa puhelua, hän alkoi puhua pahemmasta ongelmasta. Sen jälkeen en ole vastannut.

Yksi syvällinen ystävyys oli mutta taisi lakkautua kun toinen odotti minulta enemmän kuin pystyin ja olin halukas antamaan.

Nyt perheessäni on kuolemantapaus ja olen aika yksin sen kanssa. Ei tunnu yhtään siltä, että avautuisin aiheesta ihmisille jotka ovat pitäneet monologejaan kysymättä minun kuulumisia. Syvällinen ystävyys on katkolla ja olen varmaan suututtanut hänet. Mietin ammattilaiselle puhumista, niin ei tarvitsisi joutua mihinkään kiitollisuuden velkaan ja miettiä vastavuoroisuuden lakeja.

54 lisää, että myös ne "syvälliset" jutut alkoi kyllästyttää kun kaveri alkoi yrittää "kehittää" minusta parempaa ihmistä antamalla neuvoja.

Täällä yksi, joka päälle 4-kymppisenä on luomassa itselleen pientä arkea :) Toki mulla sysäyksenä oli leskeksi jääminen, työttömyys, sairastuminen, varattomuus, huonoja ihmissuhteita, jotka paljastui vasta kun oma elämäni luhistui. En ollutkaan enää mitään ihmisille joiden luulin olevan mun turvaverkosto. Mutta näiden kokemusteni ansiosta löysin vihdoin itseni, rauhan minusta itsestäni, luonnosta, Jumalasta. Nyt teen osa-aikatyötä, asun maalla todella vaatimattomasti, muutama harrastus on, vapaaehtoistyö, muutama tuttava, etäiset vanhemmat. Siinä kaikki. Enkä kaipaa enää muuta, vaikka esim aiemmin ajattelin tarvitsevani parisuhteen voidakseni hyvin. Ja ihmisiä oikeastaan karttelen. Eläimiä en :) Hassulta tuntuu tämä entinen elämäni ja kuka olin silloin. Ihan kuin ois joku muu, niin vähän minussa on sitä entistä enää jäljellä.

Joten tulit sitten vauvafoorumille? Aika paras ratkaisu.

Tarviiko niitä ystäviä olla jos ei halua niiden juttuja koskaan kuunnella?

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi, joka päälle 4-kymppisenä on luomassa itselleen pientä arkea :) Toki mulla sysäyksenä oli leskeksi jääminen, työttömyys, sairastuminen, varattomuus, huonoja ihmissuhteita, jotka paljastui vasta kun oma elämäni luhistui. En ollutkaan enää mitään ihmisille joiden luulin olevan mun turvaverkosto. Mutta näiden kokemusteni ansiosta löysin vihdoin itseni, rauhan minusta itsestäni, luonnosta, Jumalasta. Nyt teen osa-aikatyötä, asun maalla todella vaatimattomasti, muutama harrastus on, vapaaehtoistyö, muutama tuttava, etäiset vanhemmat. Siinä kaikki. Enkä kaipaa enää muuta, vaikka esim aiemmin ajattelin tarvitsevani parisuhteen voidakseni hyvin. Ja ihmisiä oikeastaan karttelen. Eläimiä en :) Hassulta tuntuu tämä entinen elämäni ja kuka olin silloin. Ihan kuin ois joku muu, niin vähän minussa on sitä entistä enää jäljellä.

Kuulostaa ihanalta! Olisiko sinulla jotain vinkkejä muille? Kuulostaa, että elämäni on menossa samaan suuntaan.

Itse olin tuossa tilassa kun uupumus alkoi ilmoitella itsestään.