Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten mä en jaksa ihmisten juttuja enää yhtään..?
24.09.2017 |
Olen alkanut vakavasti pohtia, missä on vika, kun en tunnu jaksavan ihmisiä ja ihmisten juttuja enää laisinkaan.
Pohdin vakavissani, olenko erakkoutumassa, tulossa hulluksi, masentunut vai onko introverttiyteni vallannut minussa enemmän alaa, vai olenko vain tullut "niin vanhaksi" (lähellä 4-kymppiä) että olen jo kuullut kaikki jutut niin moneen kertaan ja kyllästynyt merkityksettömään small talkiin ja tyhjänjauhamiseen kuluvaan aikaan (ja ajan tuhlaukseen).
En enää jaksa vastata kavereideni puheluihin. Olen valitettavasti hyvä kuuntelija, ja mulle soitellaan usein ja jauhetaan tylsiä juttuja, ja suorastaan ärsyynnyn, kun huomaan että puhelin soi. Olenkin lakannut vastaamasta, laitan vain viestiä perään jossa kehotan kertomaan viestillä, jos oli jotain oikeaa asiaa. Useimmiten ei ole ollut, vastaukseksi saan että ajankuluksi vain olisi soitellut. Ja todellakin, harva näistä ees kysyy mitä mulle kuuluu, puhuvat yksinpuheluna vain omat asiansa, mitä lapsensa ovat touhunneet, mikä flunssa on nyt kenelläkin tai sitten valittavat parisuhteistaan tai työpaikoiltaan ihmisistä, joita en tunne. Tai kuvailevat uusia ostoksiaan. Mua ei kiinnosta niistä asioista MIKÄÄN!! Toistelen ystävällisesti "ai jaa" " vai niin" ja "voi voi" ja katselen kärsimättömänä kelloa, haukottelen äänettömästi ja mietin minkä tekosyyn varjolla voisin lopettaa puhelun. Itselläni toki olisi näitä samoja tylsiä juttuja kerrottavanani, lasteni flunssia ja koulukuulumisia ja omia parisuhdeongelmia, mutta en jaksa kertoa niistä, koska ne tylsistyttävät minua yhtälailla kuin muidenkin kertomana.
Ylipäätään, tuntuu ettei mulla ole mitään tarvetta jauhaa normaaleita arkisia asioita kenenkään kanssa tai kenellekään. Miksi näin, en tiedä? Tuntuu että olen ainoa jolla tätä tarvetta ei ole, muut juttelevat näistä omista arkikuulumisista niin innokkaasti ja sujuvasti, ja tosiaan jopa soittavat varta vasten kertoakseen näitä jollekin. Mä en soita ikinä kellekään, ellei ole oikeaa asiaa.
Olenko tosiaan ainoa tällainen? Mitä ajatuksia tämä herättää, kuulostanko kovinkin oudolta...? O_O
Kommentit (157)
Vierailija kirjoitti:
En jaksa juttuja enkä halua kertoa omiani koska ihmiset odottavat aina vastavuoroisuutta ja laskevat sosiaalisen vaihtokaupan kannattavuutta.
Tämä juuri, "ystävyyden pitää olla tasapuolista ja siitä pitää SAADA jotain takaisin". Ei minulla ole teille mitään annettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään jaksa. Ja vuosi vuodelta jaksan vähemmän. Suurin osa ihmisistä on yksinkertaisesti tylsää ja ennakoitavaa seuraa, minä mukaan luettuna. Ja mitä vanhemmaksi tullaan, sitä enemmän ärsyttävät piirteet, tylsyys ja tylsämielisyys vain korostuvat.
Vaikka korona sinänsä ahdistaa, eristys ei ole kuormittanut tippaakaan - päinvastoin. Ydinperhe on ainoa yhteisö, johon koen vapaahetoisesti tarvetta kuulua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa juttuja enkä halua kertoa omiani koska ihmiset odottavat aina vastavuoroisuutta ja laskevat sosiaalisen vaihtokaupan kannattavuutta.
Tämä juuri, "ystävyyden pitää olla tasapuolista ja siitä pitää SAADA jotain takaisin". Ei minulla ole teille mitään annettavaa.
Niin, tai muuten leimataan "energiavarkaaksi".
Ihmiset haluavat ystäviltä vain pönkitystä omalle egolleen ja omille uskomuksilleen.
En tosiaan jaksa ihmisiä. Ärsyttää vaan kaupassakin kun on ahdasta. Ärsyttää keskellä katua pönöttävät puhelinplärääjät. Ärsyttää ihmiset jopa telkkarissa. Ärsyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en kanssa jaksa sosiaalisuutta, se vie minulta voimia. Ristiriitaista on se, että viihdyn tosi paljon ihan oman perheeni kanssa ja yksin, mutta sitten jos olen muiden ihmisten seurassa, niin koen, että pitää olla puhelias ja sosiaalinen. Siksi se vie minulta voimia kovasti.
Tiedostan riskin siitä, että kohta minulla ei ole enää ystäviä jos en jaksa panostaa yhteydenpitoon. Mutta kun ei ole voimia, en jaksa käydä edes facebookissa.
Olen sen tyyppinen ihminen, että ihmiset tykkäisi olla mun seurassa ja mielellään kaveeraisivat kanssani, mutta aina joudun tuottamaan pettymyksen, kun en vain jaksa pitää yhteyttä.
Mun isä oli samanlainen; tosi hauska seuramies, mutta parhaiten viihtyi kuitenkin omineen perheen kanssa.
Ymmärrän hyvin koska minustakin monien ihmisten jutut ovat tylsiä. Lähettävät tylsiä viestejä ja tapaamiset ovat tylsiä. Puhutaan arkipuuhista ja minulle tuntemattomista ihmisistä. Heistä minun juttuni ovat myös tylsiä.
Onneksi minulla on muutama ihminen joiden ajatukset ja kuulumiset kiinnostavat minua ja keskustelu on aina kummankin mielestä kiinnostavaa.
Olen myös ollut se tylsä roikkuja. Vanha kaveri tuskastui selvästi viesteistäni, ikinä ei lähtenyt jutteluun mukaan. Silti oli sitä mieltä että oltiin ystäviä ja olisi pitänyt se pari kertaa vuodessa tavata ja tilittää että mitäs kuuluu. Miksi? Miksi minun pitää kertoa päällimmäiset kuulumiset ihmiselle jota seurani tai yhteydenpito ei kiinnostanut. Meidän perheen isot käänteet kiinnosti kovastikin, ei minun arkisemmat jutut. En ole sienikorieni kuvaaja, enemmän kulttuurin harrastaja ja pohdiskelija. Hän halusi vain täytettä someensa ja juhliensa vieraslistaan. Haluan että ystävään voi ottaa yhteyttä isoissa ja pienissä asioissa ja yhteys on siellä olemassa. Jokainen voi etsiä ystävän jolla on samanlaiset tarpeet yhteydenpidon suhteen. Väkisin roikotettava huomaa kyllä kohtalonsa ja hyvä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sana kirjoitti:
Minusta on ihan normaalia, ettei jaksa kuunnella, kun tuttavat "jauhavat omat juttunsa yksinpuheluna, eivät kysy edes kuulumisia" jne. Reaktiossasi ei ole mitään vikaa, vaan se on mielestäni juuri oikea ja normaali.
Tästä syystä minäkään en jaksa ihmisiä. Varsinkin 10 vuotta sitten sairastamani syövän jälkeen ei jaksa kuunnella ihmisten valitusvirsiä jokaisesta pikkuvaivasta.
Näistä kukaan ei ole kysynyt vointiani vaan kälätetään tunti puhelimessa ja johonkin väliin sanon - ai kamala-, siinä se keskustelu sitten olikin. Huoh!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sanoja katoaa jo kirjoitti:
Isälläni oli tuollaisia oireita jo ollessan kolmeviisi.
Oireet paheni ja tuli myöhemmin myös masennusta. Yritti virittää aivojaan virkeämmälle taajuudelle tupakoimalla ja alkoholilla.
Oireet vain pahenivat ja nopeuttivat sairauden kulkua.
Hän kuoli dementiaan.
Ap:n kannattaisi olla tarkkana, koska dementian oireet alkavat juuri tuollaisena apatiana ja eristäytymisenä.
Onko suvussanne aivosairauksia?
Minähän perin oman isäni rappeuman ja oireet oli juuri ap:n kuvailemat. Elämässä pitää vain tyytyä siihen mitkä kortit saa.
Onko noin vaikea ymmärtää ettei kaikki ole sosiaalisia mutta silti täysin terveitä?
Asioita voi valehdella itselle ja väittää itseään terveeksi.
Eristäytyminen ja omaan itseensä uppoutuminen on selviä aivosairauden merkkejä.
Merkkejä masennuksesta.
Ihminen on sosiaalinen eläin ja piristyy turhan jauhamisesta. Jos aivoissa alkaa olemaan vikaa, niin ne väsyy sosialisoinnista ja helposti silloin itselleen valehtelee ettei kiinnosta ja toinen ärsyttää.
Se ärsytys on merkki väsymisestä. Terve ihminen ei noteeraa sosialisointia. Se on kuin hengittäminen ja ravinnon nauttiminen. Terve ihminen ei asiaa vatvo ja mieti että miksi ei jaksa jne. Tai keksi valheita sille miksi väsyy muiden seurassa.
Se on yksi sairauden merkki. Näette sen sitten myöhemmin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua.
Sitten tuskin muistatte että netissä joku yritti kerran auttaa teitä.
Pelkästään muut ihmiset erittävät hormoneja ilmaan joita hengitetään sisuksiin. Ne virkistävät meitä ja vähentävät masentuneisuutta. Sairaat aivot eivät enää reagoi hormoneihin.
Pieni vauvakin vaipuu apatiaan ilman äidin riittävää syliä.
Jos joku väittää että kaikki eivät ole sosiaalisia, niin ymmärrän kyllä sen. Kaikki eivät ole terveitä ja eristäytyminen on sen tärkein oire.
On se onneksi tosi hitaasti etenevä aivosairaus. Olen yli 70 v ja olen ollut samanlainen kälättäjien karttaja teinistä lähtien.
Mun pitääkin tilata aika muistilääkäriltä ja aloittaa joku lääkitys, että alkaisin sietää paskanpuhujia.🐷
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen korona-aikaa tuskailin saman ongelman kanssa vuosia. Nyt kun sosiaaliset velvoitteet ovat vähentyneet, jaksan taas nauttia ihmisten seurastakin ihan eri tavalla. Täytyy keksiä, kuinka säilyttää tämä balanssi jatkossakin.
Vierailija kirjoitti:
54 lisää, että myös ne "syvälliset" jutut alkoi kyllästyttää kun kaveri alkoi yrittää "kehittää" minusta parempaa ihmistä antamalla neuvoja.
Jep, mulla oli alkamassa hyvä ystävyys, mutta lopahti just siihen, että etusormi pystyssä alettiin antaa neuvoja, miten mun pitää toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa minäkään ihmisiä, viihdyn parhaiten yksin rauhassa. En kutsu ihmisiä kylään, en edes sukulaisia, ei kiinnosta lätistä joutavia kahvikupin ääressä. Jos minua pidetään outona, ei mitään väliä, ihan sama.
Vierailija kirjoitti:
En jaksa minäkään ihmisiä, viihdyn parhaiten yksin rauhassa. En kutsu ihmisiä kylään, en edes sukulaisia, ei kiinnosta lätistä joutavia kahvikupin ääressä. Jos minua pidetään outona, ei mitään väliä, ihan sama.
Tähän suuntaan itsekin menossa...pakolliset juhlat vain. Sitten kun lapset isoja niin ei mitään sukujuhlia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
54 lisää, että myös ne "syvälliset" jutut alkoi kyllästyttää kun kaveri alkoi yrittää "kehittää" minusta parempaa ihmistä antamalla neuvoja.
Jep, mulla oli alkamassa hyvä ystävyys, mutta lopahti just siihen, että etusormi pystyssä alettiin antaa neuvoja, miten mun pitää toimia.
Ja sitten arvostellaan, jos ei laita neuvoja täytäntöön..
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset haluavat ystäviltä vain pönkitystä omalle egolleen ja omille uskomuksilleen.
Tähän tiivistyy minunkin kokemukset ystävyyden yritelmistä 40 vuoden ajalta, eli todisteita on siitä ettei homma toimi.
Vierailija kirjoitti:
En jaksa minäkään ihmisiä, viihdyn parhaiten yksin rauhassa. En kutsu ihmisiä kylään, en edes sukulaisia, ei kiinnosta lätistä joutavia kahvikupin ääressä. Jos minua pidetään outona, ei mitään väliä, ihan sama.
Aah!
Vierailija kirjoitti:
Olen myös ollut se tylsä roikkuja. Vanha kaveri tuskastui selvästi viesteistäni, ikinä ei lähtenyt jutteluun mukaan. Silti oli sitä mieltä että oltiin ystäviä ja olisi pitänyt se pari kertaa vuodessa tavata ja tilittää että mitäs kuuluu. Miksi? Miksi minun pitää kertoa päällimmäiset kuulumiset ihmiselle jota seurani tai yhteydenpito ei kiinnostanut. Meidän perheen isot käänteet kiinnosti kovastikin, ei minun arkisemmat jutut. En ole sienikorieni kuvaaja, enemmän kulttuurin harrastaja ja pohdiskelija. Hän halusi vain täytettä someensa ja juhliensa vieraslistaan. Haluan että ystävään voi ottaa yhteyttä isoissa ja pienissä asioissa ja yhteys on siellä olemassa. Jokainen voi etsiä ystävän jolla on samanlaiset tarpeet yhteydenpidon suhteen. Väkisin roikotettava huomaa kyllä kohtalonsa ja hyvä niin.
Sama! Minä olin se joka teki aloitteen viestien laittamisessa, kyselin kuulumisia ja kerroin omia. Tuntui myös, ettei hän oma-aloitteisesti tuonut keskusteluihin mitään mutta silti minun aiheeni olivat jotenkin vääriä. Tuntui, ettei hänestä kuulunut mitään jos en kysellyt. kun pidin tauon kyselyssä, minä sain taas aloittaa viesteilyn. Sitten olisi pitänyt heti lähteä tapaamaan häntä ja kaveri suuttui, kun en mennyt .
Vierailija kirjoitti:
En minäkään jaksa. Ja vuosi vuodelta jaksan vähemmän. Suurin osa ihmisistä on yksinkertaisesti tylsää ja ennakoitavaa seuraa, minä mukaan luettuna. Ja mitä vanhemmaksi tullaan, sitä enemmän ärsyttävät piirteet, tylsyys ja tylsämielisyys vain korostuvat.
Vaikka korona sinänsä ahdistaa, eristys ei ole kuormittanut tippaakaan - päinvastoin. Ydinperhe on ainoa yhteisö, johon koen vapaahetoisesti tarvetta kuulua.
Huojentava ketju! Olen myös 40+ ja jaksan ihmisiä yhä vähemmän. Ennen ihmiset oli tärkeitä ja kävin kaikki työpaikkojen tapahtumat, osallistuin puolituttujen bileisiin innolla, kävin keikoilla, konserteissa, ravintoloissa, teattereissa, ryhmäjumpat ja muut harrastukset... nyt ne kaikki tuntuu tuskastuttavilta ja teennäisiltä. Hiljalleen piirit on supistuneet heihin harvoihin joiden kanssa viihtyy aidosti. Pinnallinen small talk on niin turhaa. Nykyisin ydinperhe on se jonka kanssa tahtoo viettää vapaa-ajan ja elokuvat katsoo mielummin suoratoistopalveluista kuin elokuvateatterissa.
Aloin epäilemään, onko muutoksen taustalla masennusta, mutta ketjun myötä aloin ymmärtämään tämän olevan ilmeisesti ikään kuuluvaa priorisointia ja tarvetta karsia muu kuin kaikkein oleellisin ympäriltä. Tietoa jäljellä olevan ajan rajallisuudesta jota ei halua hukata turhaan. Samalla on kadonnut kiinnostus materiaan, vaatteisiin ja muihin ulkoisiin puitteisiin.
Minulla on kaksi hyvää ystävää. Pienissä ja suurissa asioissa. Nähdään harvoin, mutta ystävyys pysyy siitä huolimatta. Huomaan heissä samaa vetäytymistä kuin itsessäni.
Mitkä ovat ystävyyden säännöt ja vastavuoroisuuden lait? Mietin, mitä vaatimuksia minun tulisi täyttää.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa juttuja enkä halua kertoa omiani koska ihmiset odottavat aina vastavuoroisuutta ja laskevat sosiaalisen vaihtokaupan kannattavuutta.