Muuttaisitko perheen luota töihin toiseen kaupunkiin?

Vierailija kirjoitti:

Onko 6kk jo hoidossa, tai kuka häntä hoitaisi tulevaisuudessa?

Sinänsä olen itse muuttanut yhden lapsen ollessa 3 toiseen kaupunkiin. Miestä en ole ikävöinyt, ehkä sekin kertoo jotain. Lasta kohtaan on ikävä huonoina päivinä, muuten arkipäivät menee niin nopeasti, että hyvin siitä selviää ilman pahempia ikäviä kumpaankaan suuntaan. Epäreiluinta tämä on ehkä kumppanille, joka on yksin vastuussa lapsesta, eikä omaa aikaa viikolla ole. Mutta hyvin on ainakin tähän mennessä mennyt.

Olen vielä vanhempainvapaalla, hoidettu poikaa kuitenkin molemmat tasapuolisesti. Jäisi aluksi isänsä hoitoon todennäköisesti ja sitten 9kk iässä päivähoitoon. Työ alkaisi kuukauden/parin sisään.

Minusta noin pienten lasten edessä kuuluu vielä uhrautua. Mun lapset on jo 7- ja 9-vuotiaat, niin muutin pois kotoa, kun en kestänyt perhe-elämää (samalle paikkakunnalle kuitenkin).

Vierailija kirjoitti:

Etkö yhtään pysty ap uhrautuun enempää pienemmän lapsesi vuoksi?

Ap: Pystyn, mietinkin tässä vain että täytyykö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etkö yhtään pysty ap uhrautuun enempää pienemmän lapsesi vuoksi?

Ap: Pystyn, mietinkin tässä vain että täytyykö?

Eeeeiiiiii....... Siis.......... miksi ei "täytyisi"?

Ap: Täytyypä vielä mainita sellainen nurinkurinen asia, että minä haluan tehdä töitä, mutta mies ei. 😂 Saisi minun puolesta mies ottaa lastenhoitovastuun ja minä tienaisin.

Tulee ihan jo fyysisestikin paha olo siitä, että joku äiti voi edes miettiä tuollaista. Lapsille kamalaa mutta miten äiti pystyisi olemaan erossa pienistä lapsista, sitä vaan en voi käsittää. Elämänarvot ovat tosi kolkot.

Jos mies on työstä uupunut, miten edes voisit jättää kodin ja lapset hänen harteilleen? Puhumattakaan lasten ikävästä.

Vierailija kirjoitti:

Ap: Täytyypä vielä mainita sellainen nurinkurinen asia, että minä haluan tehdä töitä, mutta mies ei. 😂 Saisi minun puolesta mies ottaa lastenhoitovastuun ja minä tienaisin.

Sä et ajattele tässäkään tekstissä sun lapsiasi yhtään. Vain sitä, mitä sinä ja mies. Lapsesi eivät osaa kertoa vielä tarpeistaan. Ois sinun tehtäväsi tunnistaa niitä.

Ap: Isovanhemmat ovat auttaneet todella paljon, ja ovatkin toiseksi tärkein syy sille ettei mies halua muuttaa. Tärkein lienee se, ettei hän vain jaksa muuttorumbaa.

MIkä se työtarjous olisi? Mahtava tilaisuus, once in a lifetime-juttu ja silti niin huono palkka että olisi vaikea pitää kahta kotia.. Ristiriitaista..

Ja ensin mies kieltäytyy muuttamasta mutta seuraavaan hengenvetoon mietit että jos muuttaisi sitten perässä?

Eikö kannattaisi vaan opiskella nyt lastenhoidon ohella. Ei 9kk vauvaa hoitoon jos ei ole pakko.

Ja mies oli jo nyt uupunut.. Mites sitten kun pitäisi hoitaa koko arki yksin?

Minusta miestä ei oikein voi painostaa tai pakottaa muuttamaankaan. Jos perhe on perustettu paikkakunnlle X niin se on molempien hyväksymä päätös. Muutoksista ei voi oikein päättää yksipuolisesti, mutku mä haluun -tyyliin. Kun on siis noin pieniä lapsia. En mäkään ole kotiäitityyppiä, hyvä jos äitityyppiä, enkä kiinni lapsissani, mutta koen lasten tarpeet silti sellaisina, etten kyllä jättäisi noin pieniä ihmettelemään, minne äiti meni.

Vierailija kirjoitti:

Ap: Täytyypä vielä mainita sellainen nurinkurinen asia, että minä haluan tehdä töitä, mutta mies ei. 😂 Saisi minun puolesta mies ottaa lastenhoitovastuun ja minä tienaisin.

No sitten muutatte kaikki ja toivottavasti osa-aikainen duuni muuttuu kokoaikaiseksi!

Mies on uupunut, ei halua muuttaa koska ei jaksaisi muuttohässäkkää jne.

Miten sellainen vässykkä jaksaisi hoitaa työt, kodin ja pienet lapset?

Oletin ihan kyllä tuosta otsikosta, että perheessä on esimerkiksi 13- ja 15-vuotiaat lapset.

Näkisin kaksi vaihtoehtoa: a)perhe muuttaa mukanasi, eihän heitä sido työ eikä koulu/hoitokuviot tai b)neuvottelet että teet paljon etänä ja töissä esim parina pv viikossa. Sehän on osa-aikainen työ joka tapauksessa, miksi olisit sen vuoksi pois kokoaikaisesti?!

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ok äidin (tai isän) lähteä "työn perässä". Reilumpaa erota rehellisesti. Kyllä jotain on suhteessa ja arjessa pielessä, jos toinen häipyy satojen kilometrien päähän. Jonkun parin kuukauden keikan vielä ymmärrän.

Tähän kommenttiin ja sen saamiin yläpeukkuihin kiteytyy miksi työ ja tekijä ei kohtaa Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap: Haastattelussa keskusteltiin, että perehdytyksen ajan voisin tehdä töitä etänä. Luulisi siis että jatkossakin voisi joinakin päivinä tehdä etätyötä.

Esikoisesta olen ollut erossa kaksi viikkoa eikä jäänyt traumoja. :) Mutta tuo toistuvuus on tietenkin eri asia. Ahkerasti kyllä soittelisi , mutta eihän se läsnäoloa korvaa.

"Eikä jäänyt traumoja". Kyllä siitä jäi ja seuraukset näkyvät yleensä nuoruudiässä ja aikuisuudessa, tästä on paljon tutkimustietoa. Tietysti jos miehesi on alusta asti ollut lapsillesi ensisijainen kiintymyshahmo, tilanne on toinen.

Ei siitä välttämättä jää traumoja, jos äiti ei ole muutenkaan läheinen lapsen kanssa. Joissain perheissä on niin, että isä on se, jolla on läheisempi suhde lapseen/lapsiin. Jos ap:lle ei tuota mitään vaikeuksia jättää 6 kk ikäistä vauvaa ja 2-vuotiasta ilman äitiään viikoiksi, niin epäilen, ettei hänellä ole kovin symbiootista suhdetta lapsiinsa ollutkaan ja lapset saavat tarvitsemansa isältään ja mummiltaan.

Vierailija kirjoitti:

Näkisin kaksi vaihtoehtoa: a)perhe muuttaa mukanasi, eihän heitä sido työ eikä koulu/hoitokuviot tai b)neuvottelet että teet paljon etänä ja töissä esim parina pv viikossa. Sehän on osa-aikainen työ joka tapauksessa, miksi olisit sen vuoksi pois kokoaikaisesti?!

Siinä oli sitä opiskelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap: Haastattelussa keskusteltiin, että perehdytyksen ajan voisin tehdä töitä etänä. Luulisi siis että jatkossakin voisi joinakin päivinä tehdä etätyötä.

Esikoisesta olen ollut erossa kaksi viikkoa eikä jäänyt traumoja. :) Mutta tuo toistuvuus on tietenkin eri asia. Ahkerasti kyllä soittelisi , mutta eihän se läsnäoloa korvaa.

"Eikä jäänyt traumoja". Kyllä siitä jäi ja seuraukset näkyvät yleensä nuoruudiässä ja aikuisuudessa, tästä on paljon tutkimustietoa. Tietysti jos miehesi on alusta asti ollut lapsillesi ensisijainen kiintymyshahmo, tilanne on toinen.

Ei siitä välttämättä jää traumoja, jos äiti ei ole muutenkaan läheinen lapsen kanssa. Joissain perheissä on niin, että isä on se, jolla on läheisempi suhde lapseen/lapsiin. Jos ap:lle ei tuota mitään vaikeuksia jättää 6 kk ikäistä vauvaa ja 2-vuotiasta ilman äitiään viikoiksi, niin epäilen, ettei hänellä ole kovin symbiootista suhdetta lapsiinsa ollutkaan ja lapset saavat tarvitsemansa isältään ja mummiltaan.

Mutta jotenkin tuntuu, että kun tuonikäiset eivät ymmärrä, miksi äiti puuttuu, että se jättää emotionaalisia jonkinasteisia traumoja. Koska onhan äiti aina äiti vauvoille, melkein vaikka se olisi reesusapinoiden tuekseen saama teddykarvainen iso lelu. Eli äiti minun käsitykseni mukaan merkitsee, vaikkei olisikaan se maailman lämpimin olento lapselle.

Vai meneekö sitten reesusapinoiden tarvitsemasta teddylelusta isä ja mummo, no, en tiedä, itse en ottaisi lasteni kanssa sitä riskiä. Jos he myöhemmin kärsivät joistaan fobioista tmv. niin miten lohduttaudun, että ei ois mun vikani?