Isovanhempien ei tarvitse osallistua lastenhoitoon - onko tätä mieltä itse perheelliset vai lapsettomat?

Se isovanhempi, joka omat lapset hoidettuaan elää itselleen.

Ei isovanhemmilla ole velvollisuutta hoitaa lapsenlapsiaan. Nykyisin kun suurin osa isovanhemmista on vielä  itse  töissä ja heillä palautuminen työviikon rasitteista on hitamaampaa kuin nuoremmilla.

Itselläni on lapsia enkä  ole koskaan pitänyt hoitoapua automaationa vaan kivana bonuksena, kun isoäidit ovat itse apuaan kyselemättä tarjonneet.

Mutta ei kai suurin osa isovanhemmista voi olla sitä mieltä että ei todellakaan kiinnosta. Miten traumaattista se oma elämä omien lasten kanssa sitten lie ollut? Oman käsitykseni mukaan nyt isovanhempina olevat suuret ikäluokat ovat saaneet valtavasti apua lapsenhoitoon omilta vanhemmiltaan. Silti itse eletään nyt isovanhempana täydellisen hedonismin aikakautta, ei paljoa puhaltele toisten asiat ja väsyneet ongelmat kun suunnataan lomalle Malesiaan.

Olen itse kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, jota omat vanhemmat auttavat lasten kanssa todella paljon. Miehen vanhempia taas ei voisi vähempää kiinnostaa. Omat vanhempani eivät saaneet koskaan apua minun ja sisarusten hoidossa, ja ovat nyt täysin omistautuneet isovanhemmuudelle josta tuntuvat oikeasti nauttivan. Mieheni äiti taas oli hoidattanut lapsensa omalla äidillään, mutta nyt pakoilee ja juoksee harrastuksissaan sen minkä kerkeää. Vaikka asumme lähellä, ei apua miehen vanhemmilta edes pyytäessä heru. Niin erilaiset historiat ja suhtautumistavat näillä eri puolten isovanhemmilla.

Minulla ei ole lapsia mutta jos olisi niin veikkaan ettei äitini niitä lainkaan mielellään hoitaisi, ei pidä lapsista eikä kyllä omistakaan lapsistaan kauhessti verrattuna joihinkin muihin äiteihin. Jotkut taas rakastavat sekä omia että lastenlapsiaan yli kaiken ja nämä varmaan mielellään hoitavat ainakin välillä. Joten riippuu ihmisestä, eihän kenenkään toki ole pakko tehdä yhtään mitään, edes välittää.

Tuossa esimerkki tapauksessasi suurin ongelma oli se, että isä ei osallistunut lasten hoitoon. Kuten tavattoman monessa muussakin perheessä viellä vuonna 2017. Isovanhempien sijaa pitäisi vaatia isältä ja itseltään sitä vastuunkantoa omista henkilökohtaisista arvovalinnoista. Rintarinnan kasvattamalla ja hoitamalla lapsia me saimme lapset itsenäisyyteen ja aikuisuuteen nyt on meidän aikamme.

Perheellisenä arvostan kovasti apua kun sitä saa tai tarjotaan. En kuitenkaan ymmärrä yhtään sitä että automaattisesti oletetaan isovanhempien hoitavan lapsia. Pidetään tätä jopa velvollisuutena vaikka eivät tietenkään ole päässeet edes vaikuttamman lastenlasten määrään tai tuloon.

Eikö ole ihan reilua että omat lapsensa hoitanut isovanhempi saisi elää vapaasti ja päättää omista menoistaan? Ikäväähän se on jos isovanhemmat halua olla missään tekemisissä lastenlasten kanssa.

En ymmärrä tätä puhetta siitä, että isovanhemmilla olisi velvollisuus hoitaa lastenlapsia. Ei muuten ole ...heillä on omakin elämä ja eivätkö ole siitä oikeutettuja nauttimaan, kun ovat saaneet omat lapset kasvatettua aikuisiksi. Minä en myöskään tule vaatimaan lapsiltani apua kun olet vanha..ostan tarvittavat palvelut tai muutan palvelutaloon. Antakaa isovanhempien elää omaa elämäänsä älkääkä rasittako heitä jatkuvilla kyselyillä voisiko Ville-Kalle tulla hoitoon viikonlopuksi.

Olen perheellinen ja sitä mieltä ettei isovanhemmilla ole velvollisuutta hoitaa lapsiani, mutta etäiseksi he toki jäävät jos heitä ei koskaan halua tavata.

Minulla on itsellä 1-vuotias lapsi ja olen sitä mieltä että isovanhemmilla ei ole mitään velvollisuutta hoitaa lapsenlapsia jos eivät niin halua. Monet isovanhemmat vain haluavat. Toki auttaminen olisi suotavaa ja ihmettelisin jos normaalilla äiti-lapsi-suhteella varustettu isoäiti ei vaikka auttaisi hätätilassa mutta mikään pakko niin ei ole tehdä.

Loppupeleissä se on todellakin niin karua, että jos teet lapsia niin itse ne on hoidettava jos isovanhempia ei kiinnosta auttaa. Jos uupuu siihen eikä isovanhemmat auta niin sitten on olemassa myös tietysti toisenlaisiakin yhteiskunnan tukiverkkoja.

Miksi sanotaan aina, että isovanhemmilla ei ole velvollisuutta? On kai niillä nyt oltava joku velvollisuus, tai ainakin toivoisi että edes joku kiinnostus siihen miten se oma perhe jakselee? Sitten aina nyyhkytetään sitä, kun perheet jotka eivät ole saaneet lapsenhoitoapua edes kriisitilanteissa isovanhemmilta vannovat suuttuneena etten kyllä sitten auta takaisinkaanpäin kun vanhana apua tarvitsevat, niin syvät arvet jätti tämä pikkulapsiajan väsymys ja sen torjuminen. Niin sitten ne arvostelijat ruikuttaa, ettei niin saa sanoa. Miksi ei? Mitä sitten pitäisi sanoa? Ihanaa kun ette auttaneet meidän perhettä sillon kun eniten sitä tarvitsimme, läheltä piti ettei koko porukka ajettu epätoivoisena junan alle, mutta tässä me nyt ollaan vielä elossa kuitenkin ja valmiina auttamaan sinua mummeliini, nyt kun et enää pääse meitä karkuun juoksemaan jumppaan ja hierontaan niin mepä palvelemmekin nyt ilomielin sinua. Ihan oikeesti, hei.

Omat lapseni ovat juuri nuoria aikuisia, ei vielä lapsia. Uskon, että kun/jos he sellaisia hankkivat, pyrin auttamaan ihan, koska haluan suhteen myös lapsenlapsiin.

Mutta, mikään velvollisuus tämä ei ole, eikä voi olla. Parikymmentä vuotta on omasta elämästä jo jokaiselle lapselle annettu, omista menoista tingitty, laitettu lapset etusijalle ... Nyt on aika taas vähän elää itsekkäästi, edelleen auttaen ja ollen tukena, mutta ei enää heitä ykköseksi laittaen.

Viime vuonna isovanhemmiksi ensi kertaa tulleet olivat keskimäärin 53 vuotiaita eli syntyneet 1963. Suuret ikäluokat ovat jo yli 70v ja heidän lapsensa tulevat nyt isovanhempi-ikään.

Meillä äidin vanhemmat ovat syntyneet 1944 ja 1945, äiti 1966, minä 1988 ja lapseni 2016 eli suuriin kuuluvat ovat jo iso-isovanhempia. Tuon Maarit-jutun Maarit oli syntynyt 1961, ei siis 1940-luvulla kuten suuret ikäluokat.

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei kai suurin osa isovanhemmista voi olla sitä mieltä että ei todellakaan kiinnosta. Miten traumaattista se oma elämä omien lasten kanssa sitten lie ollut? Oman käsitykseni mukaan nyt isovanhempina olevat suuret ikäluokat ovat saaneet valtavasti apua lapsenhoitoon omilta vanhemmiltaan. Silti itse eletään nyt isovanhempana täydellisen hedonismin aikakautta, ei paljoa puhaltele toisten asiat ja väsyneet ongelmat kun suunnataan lomalle Malesiaan.

Olen itse kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, jota omat vanhemmat auttavat lasten kanssa todella paljon. Miehen vanhempia taas ei voisi vähempää kiinnostaa. Omat vanhempani eivät saaneet koskaan apua minun ja sisarusten hoidossa, ja ovat nyt täysin omistautuneet isovanhemmuudelle josta tuntuvat oikeasti nauttivan. Mieheni äiti taas oli hoidattanut lapsensa omalla äidillään, mutta nyt pakoilee ja juoksee harrastuksissaan sen minkä kerkeää. Vaikka asumme lähellä, ei apua miehen vanhemmilta edes pyytäessä heru. Niin erilaiset historiat ja suhtautumistavat näillä eri puolten isovanhemmilla.

Oma äitini ei koskaa oppinut rakastamaan minua, eikä sitä lastenhoitoapua todellakaan ole saanut. Olin omillaani lähes koko lapsuuteni. Kun ei itse ole kokenut sitä normaaliatunnesidettä ei osaa luoda sitä oman lapsensa kanssakaan. Oli aika jolloin niitä lapsia vaan tuli halusi tai ei. Nämä suuret ikäluokat ovat myös  toisen polven sotainvalideja.  Heidän vanhempien voimat meni pakolliseen jälleenrakentamiseen ja itsehoitona toimi runsas alkoholin käyttö, johon monet olivat tottuneet jo sota-ajan oloissa. 

Itse olen perheellinen ja olen sitä mieltä, että isovanhempien velvollisuus ei ole hoitaa lapsenlapsia eikä heidän tarvitse olla lastenlastensa elämässä jos eivät halua.

Omalla kohdallani olen ollut onnekas, vanhempani halusivat hoitaa usein lapsiani kun he olivat pieniä. Kovasti lapsistani näytti olevan heille iloa, joten suosittelen tätä kaikille isovanhemmille. Ja aion itse toteuttaa samaa omien toivottavasti tulevien lastenlasten kanssa :).

Vierailija kirjoitti:

Miksi sanotaan aina, että isovanhemmilla ei ole velvollisuutta? On kai niillä nyt oltava joku velvollisuus, tai ainakin toivoisi että edes joku kiinnostus siihen miten se oma perhe jakselee? Sitten aina nyyhkytetään sitä, kun perheet jotka eivät ole saaneet lapsenhoitoapua edes kriisitilanteissa isovanhemmilta vannovat suuttuneena etten kyllä sitten auta takaisinkaanpäin kun vanhana apua tarvitsevat, niin syvät arvet jätti tämä pikkulapsiajan väsymys ja sen torjuminen. Niin sitten ne arvostelijat ruikuttaa, ettei niin saa sanoa. Miksi ei? Mitä sitten pitäisi sanoa? Ihanaa kun ette auttaneet meidän perhettä sillon kun eniten sitä tarvitsimme, läheltä piti ettei koko porukka ajettu epätoivoisena junan alle, mutta tässä me nyt ollaan vielä elossa kuitenkin ja valmiina auttamaan sinua mummeliini, nyt kun et enää pääse meitä karkuun juoksemaan jumppaan ja hierontaan niin mepä palvelemmekin nyt ilomielin sinua. Ihan oikeesti, hei.

Koita nyt tajuta ettei ole velvollisuutta. Ei vaikka miten itkisit. Lapsen hankinta on yleensä oma valinta ja  se on hoidettava tajuten se että velvollisuus on vain itsellä, ei kellään muulla. Et sinä voi sysätä itse hankkimaasi jälkikasvua kenenkään muun kontolle, vaan sinun pitää mitoittaa se lapsilukusi oman jaksamisesi ja taloutesi mukaan.Ei se niin mene että kiikutetaan piltit mummolle jotta voidaan levätä. Mummo voi  itse tarjoutua hoitamaan lapsosia mutta missään olosuhteissa et voi  olettaa että se tapahtuu  sinun aikataulujesi mukaan tai vaatia moista.Noista asioita kannattaa keskustella tulevien isovanhempien kanssa etukäteen eikä olettaa.

Ei tietenkään tarvi hoitaa. Jos lapsiaan rakastaa niin rakastaa myös lapsenlapsiaan ja haluaa heitä nähdä ja olla taustatukena. Itsellä on sääntö, vain yksi lapsi kerralla yökyläilemään ja 2 yötä kerrallaan voi olla. Näin meillä ja toimii hyvin. T: Viiden mummo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei kai suurin osa isovanhemmista voi olla sitä mieltä että ei todellakaan kiinnosta. Miten traumaattista se oma elämä omien lasten kanssa sitten lie ollut? Oman käsitykseni mukaan nyt isovanhempina olevat suuret ikäluokat ovat saaneet valtavasti apua lapsenhoitoon omilta vanhemmiltaan. Silti itse eletään nyt isovanhempana täydellisen hedonismin aikakautta, ei paljoa puhaltele toisten asiat ja väsyneet ongelmat kun suunnataan lomalle Malesiaan.

Olen itse kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, jota omat vanhemmat auttavat lasten kanssa todella paljon. Miehen vanhempia taas ei voisi vähempää kiinnostaa. Omat vanhempani eivät saaneet koskaan apua minun ja sisarusten hoidossa, ja ovat nyt täysin omistautuneet isovanhemmuudelle josta tuntuvat oikeasti nauttivan. Mieheni äiti taas oli hoidattanut lapsensa omalla äidillään, mutta nyt pakoilee ja juoksee harrastuksissaan sen minkä kerkeää. Vaikka asumme lähellä, ei apua miehen vanhemmilta edes pyytäessä heru. Niin erilaiset historiat ja suhtautumistavat näillä eri puolten isovanhemmilla.

Oma äitini ei koskaa oppinut rakastamaan minua, eikä sitä lastenhoitoapua todellakaan ole saanut. Olin omillaani lähes koko lapsuuteni. Kun ei itse ole kokenut sitä normaaliatunnesidettä ei osaa luoda sitä oman lapsensa kanssakaan. Oli aika jolloin niitä lapsia vaan tuli halusi tai ei. Nämä suuret ikäluokat ovat myös  toisen polven sotainvalideja.  Heidän vanhempien voimat meni pakolliseen jälleenrakentamiseen ja itsehoitona toimi runsas alkoholin käyttö, johon monet olivat tottuneet jo sota-ajan oloissa. 

Puhu vain omasta äidistäsi, älä yleistä koko  ikäluokkaan. Minun kokemukseni asiasta  kun on täysin päinvastainen ja olen sitä mieltä että isovanhemmilla on oikeus nauttia eläkkeellä omasta rauhastaan ja hoitaa lapsenlapsia vain silloin kun heille sopii, minun sitä vaatimatta. Sota-ajan kokeneet isovanhempanikaan eivät alkoholia käyttäneet, joten siinäkin yleistyksesi menee pieleen.

Monet lähtee lapsuudenkodistaan ovet "paukkuen" takkia auki, ei käydä, ei soitella, jne kun ollaan niiiin itsenäisiä ja aikusia. Ja kas kummaa kun niitä omia lapsia tulee palataankin takaisin äidinhelmoihin. Isovanhempi onkin luonnut oman elämänsä, käy töissä, harrastaa, matkustelee, kun vihdoinkin tähän on aikaa ja varaa. Sitten tämä itsenäinen aikuinen on kovin närkästynyt, kun hän ei saakaan määritellä millaista sen isovanhemmuuden tulisi olla tai hän ei voikkaan käyttää sitä isovanhempaa omiin itsekäisiin tarpeisiin.

Omat lapseni on luonut siteen isovanhempiin, vaikka he eivät ole heitä hoitaneetkaan. Me olemme vierraileet heillä perheenä ja he meillä. Tässä perheessä on kaksi vanhempaa, jotka on vastuussa ja isovanhemmat on lisäarvo omalla tavallaan.

Olen perheellinen ja sitä mieltä että isovanhemmilla on moraalinen vastuu auttaa, mutta ei oman jaksamisensa kustannuksella. Eli en ymmärrä jos aikuiset lapset olettavat hoidattavansa lapsensa isovanhemmillaan, mutta en myöskään ymmärrä jos isovanhemmat eivät auta aikuisia lapsia antamalla hoitoapua, jos apua tarvitaan ja itse pystyy sitä tarjoamaan. Lisäksi minusta ihmisestä puuttuu joku inhimillisyys, jos omat lapsenlapset eivät kiinnosta.

Taustastani sen verran, että ole suurten ikäluokkien jälkeläinen ja omat vanhempani hoidattivat meidät lapset isovanhemmillaan. Asuimme jopa vuosia isovanhempien kanssa. Itse olemme hoitaneet omat lapsemme ilman isovanhempien apua (paitsi poikkeuksena synnytykset ja yksi muuttopäivä). Itse aion todellakin auttaa aikanaan omia lapsiani lasten hoidossa, mutta siis auttaa, enkä olla päävastuullinen huoltaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei kai suurin osa isovanhemmista voi olla sitä mieltä että ei todellakaan kiinnosta. Miten traumaattista se oma elämä omien lasten kanssa sitten lie ollut? Oman käsitykseni mukaan nyt isovanhempina olevat suuret ikäluokat ovat saaneet valtavasti apua lapsenhoitoon omilta vanhemmiltaan. Silti itse eletään nyt isovanhempana täydellisen hedonismin aikakautta, ei paljoa puhaltele toisten asiat ja väsyneet ongelmat kun suunnataan lomalle Malesiaan.

Olen itse kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, jota omat vanhemmat auttavat lasten kanssa todella paljon. Miehen vanhempia taas ei voisi vähempää kiinnostaa. Omat vanhempani eivät saaneet koskaan apua minun ja sisarusten hoidossa, ja ovat nyt täysin omistautuneet isovanhemmuudelle josta tuntuvat oikeasti nauttivan. Mieheni äiti taas oli hoidattanut lapsensa omalla äidillään, mutta nyt pakoilee ja juoksee harrastuksissaan sen minkä kerkeää. Vaikka asumme lähellä, ei apua miehen vanhemmilta edes pyytäessä heru. Niin erilaiset historiat ja suhtautumistavat näillä eri puolten isovanhemmilla.

Oma äitini ei koskaa oppinut rakastamaan minua, eikä sitä lastenhoitoapua todellakaan ole saanut. Olin omillaani lähes koko lapsuuteni. Kun ei itse ole kokenut sitä normaaliatunnesidettä ei osaa luoda sitä oman lapsensa kanssakaan. Oli aika jolloin niitä lapsia vaan tuli halusi tai ei. Nämä suuret ikäluokat ovat myös  toisen polven sotainvalideja.  Heidän vanhempien voimat meni pakolliseen jälleenrakentamiseen ja itsehoitona toimi runsas alkoholin käyttö, johon monet olivat tottuneet jo sota-ajan oloissa. 

Puhu vain omasta äidistäsi, älä yleistä koko  ikäluokkaan. Minun kokemukseni asiasta  kun on täysin päinvastainen ja olen sitä mieltä että isovanhemmilla on oikeus nauttia eläkkeellä omasta rauhastaan ja hoitaa lapsenlapsia vain silloin kun heille sopii, minun sitä vaatimatta. Sota-ajan kokeneet isovanhempanikaan eivät alkoholia käyttäneet, joten siinäkin yleistyksesi menee pieleen.

Eli sinun yleistäminen  on se pyhätotuus? :D Sinun kokemuksesi on täysin päivävastainen = koko totuus

Sinun isovanhempasi ei käyttäneet alkoholia = koko totuus