Isovanhempien ei tarvitse osallistua lastenhoitoon - onko tätä mieltä itse perheelliset vai lapsettomat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaatteko ybden asian? Lähes kaikki tässä ketjussa sanovat että isovanhemmilla ei ole velvollisuutta hoitaa.....mutta ihanaa että ne haluavat kuitenkin tehdä niin. Hahaa! Eli etulikeutetut kermaperseet hoilla isovanhemmat auttaa, voivat moralisoida että ei ole velvoitetta ei.

Lakisääteistä velvoitetta ei olekaan. Mutta tähän pitäisi oikeastaan vastata vain niiden jotka apua ei saa koskaan. Ne jotka saavat, eivät tajua tippakaan mitrn vaikeaa elämä on kun apua ei saa mistään ja koskaan.

Omat vanhemmat ja appivanhemmat saivat kaiken mahdollisen avun omilta sukulaisiltaan, apua oli oikeasti 365pv vuodessa eli sisarukset, tädit, mummot auttoi monta kertaa viikossa. Mummo hoiti melkein joka päivä ja viikonloput ja lapsena kaikki kesälomat, joululomat ja hiihtolomat mummo hoiti. Joten mikään tyly suku ei ole ollut kyseessä....ennenkuin nyt. Omat vanhemmat tai appivanhemmat eivät ole tippakaan kiinnostuneet lapsista. Eivät pidä mitään yhteyttä. Eivät ole hoitaneet minuutin vertaa ikinä.

Ei niillä siis lakisääteistä velvollisuutta ole, mutta on niillä jumalauta moraalinen velvoite kaiken se avun jälkeen mitä ovat itse saaneet. Ovat saaneet varmaan satoja tuhansia tunteja apua, ja oma saldo avun annon suhteen on nolla sekuntia. Niillä on ollut tässä 11v aikaa alkaa auttelemaan mutta eipä ole näkynyt eikä näy jatkossakaan. Edes äärimmäisessä hädässä eivät auta. Selitys on että elävät nyt omaa elämäänsä.

Ja todellakin olen katkera ja inhoan noita sydämeni pohjasta.

Katkeruutesi alkaa jo häiritä tätä palstaa. Aloitat keskusteluita ja mesot raivoissasi. Kannattaisi hakea apua.

Minun äitini syntyi 1935. Mummi auttoi häntä ja sisaruksia noin pari kerta vuodessa. Suku on Helsingistä. Oma äitini oli työssä 10v kun lapset syntyivät. Hänellä oli pitkät työmatkat ja raskas työ. Ei ollut mahdollisuuksia paljon autella. Minä en ole katkera. Minä en hankkinut lapsiani isovanhempien hoidettavaksi.

Saanko arvata: vanhempasi silti välittivät sinusta ja perheestäsi. Soittivat, pitivät yhteyttä, osoittivat että olette tärkeitä. Tämä on se asia mistä olen vihainen, en niinkään hoitamisesta. Välitämisen puute ja tylyys/itsekkyys on oikeasti todella loukkavaa ja satuttavaa.

Kuule, riehuminen ja pahan olosi  purkaminen meidän muiden niskaan ei  muuta menneisyyttä eikä nykytilannettasi mitenkään. Me emme ole vanhempiasi  joten meille sinun on turha jäkättää.Se että sinun tilanteesi on se mikä  on, on ikävä juttu. Sinun pitää vaan hyväksyä se tai keskustella asiallisesti asianomaisten kanssa mikäli  se edelleen on mahdollista. Loukkausten ja solvausten syytäminen sinne suuntaan ei ainakaan tilannetta muuta.

ohis

No harva varmaan olettaa, että isovanhemmat ovat lastenhoitoautomaatteja. Mutta kyllä itse myönnän olevani pettynyt, kun äitini ei ikinä auta. Luulisi, että vaikka kerran vuodessa voisi ottaa lapset vaikka pariksi tunniksi hoitoon.

Tapauskohtaista, sanoisin. Minä olen siitä ketjusta se kohta aikuisen nepsynuoren kroonisesti sairas äiti.

Nähdäkseni kukaan ei voi olettaa, että isovanhempien tai kenenkään ulkopuolisen lapsenhoito on automaattista ja/tai säännöllistä, siksi minustakin lapsiluvun mitoitus omien voimien mukaan.

Yllättävän paljon hyvinvoivia, meneviä ja hyväkuntoisia isovanhempia tuntuu kuitenkin riittävän. Omani kuuluvat nippanappa suuriin ikäluokkiin, ovat siis "vasta" seitsemänkymppisiä, mutta sairaita ja vaivaisia, liikuntarajoitteisia, vanhoja ja väsyneitä. (Sieltä ne paskat geenitkin tulevat :)). He ovat olleet jo toistakymmentä vuotta eläkkeellä.

Aikanaan he työssäkäyvinä ja terveempinä auttoivat jonkin verran lastenlasten ollessa pieniä, nyt veljeni kanssa auttelen jo heitä (ajokortittomia jne), samoin seuraava sukupolvi nuoria aikuisia. Luojan kiitos. Omat voimani ovat varsin rajalliset jo näin nelikymppisenä, minkä lisäksi samanikäinen puolisoni on jo päätynyt omien sairauksiensa kanssa työkyvyttömyyseläkkeelle. (Terveisiä vaan tutuille, mukavasti täällä nykyään pyyhkii.) Meistä tuskin on aikanaan sen menevämmiksi isovanhemmiksi, ja jokainen lepohetki on tarpeen. Omista pyritään silti pitämään huolta resurssien mukaan, puolin ja toisin, eihän sitä kukaan muukaan tee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaatteko ybden asian? Lähes kaikki tässä ketjussa sanovat että isovanhemmilla ei ole velvollisuutta hoitaa.....mutta ihanaa että ne haluavat kuitenkin tehdä niin. Hahaa! Eli etulikeutetut kermaperseet hoilla isovanhemmat auttaa, voivat moralisoida että ei ole velvoitetta ei.

Lakisääteistä velvoitetta ei olekaan. Mutta tähän pitäisi oikeastaan vastata vain niiden jotka apua ei saa koskaan. Ne jotka saavat, eivät tajua tippakaan mitrn vaikeaa elämä on kun apua ei saa mistään ja koskaan.

Omat vanhemmat ja appivanhemmat saivat kaiken mahdollisen avun omilta sukulaisiltaan, apua oli oikeasti 365pv vuodessa eli sisarukset, tädit, mummot auttoi monta kertaa viikossa. Mummo hoiti melkein joka päivä ja viikonloput ja lapsena kaikki kesälomat, joululomat ja hiihtolomat mummo hoiti. Joten mikään tyly suku ei ole ollut kyseessä....ennenkuin nyt. Omat vanhemmat tai appivanhemmat eivät ole tippakaan kiinnostuneet lapsista. Eivät pidä mitään yhteyttä. Eivät ole hoitaneet minuutin vertaa ikinä.

Ei niillä siis lakisääteistä velvollisuutta ole, mutta on niillä jumalauta moraalinen velvoite kaiken se avun jälkeen mitä ovat itse saaneet. Ovat saaneet varmaan satoja tuhansia tunteja apua, ja oma saldo avun annon suhteen on nolla sekuntia. Niillä on ollut tässä 11v aikaa alkaa auttelemaan mutta eipä ole näkynyt eikä näy jatkossakaan. Edes äärimmäisessä hädässä eivät auta. Selitys on että elävät nyt omaa elämäänsä.

Ja todellakin olen katkera ja inhoan noita sydämeni pohjasta.

Katkeruutesi alkaa jo häiritä tätä palstaa. Aloitat keskusteluita ja mesot raivoissasi. Kannattaisi hakea apua.

Minun äitini syntyi 1935. Mummi auttoi häntä ja sisaruksia noin pari kerta vuodessa. Suku on Helsingistä. Oma äitini oli työssä 10v kun lapset syntyivät. Hänellä oli pitkät työmatkat ja raskas työ. Ei ollut mahdollisuuksia paljon autella. Minä en ole katkera. Minä en hankkinut lapsiani isovanhempien hoidettavaksi.

Saanko arvata: vanhempasi silti välittivät sinusta ja perheestäsi. Soittivat, pitivät yhteyttä, osoittivat että olette tärkeitä. Tämä on se asia mistä olen vihainen, en niinkään hoitamisesta. Välitämisen puute ja tylyys/itsekkyys on oikeasti todella loukkavaa ja satuttavaa.

Kuule, riehuminen ja pahan olosi  purkaminen meidän muiden niskaan ei  muuta menneisyyttä eikä nykytilannettasi mitenkään. Me emme ole vanhempiasi  joten meille sinun on turha jäkättää.Se että sinun tilanteesi on se mikä  on, on ikävä juttu. Sinun pitää vaan hyväksyä se tai keskustella asiallisesti asianomaisten kanssa mikäli  se edelleen on mahdollista. Loukkausten ja solvausten syytäminen sinne suuntaan ei ainakaan tilannetta muuta.

ohis

Kuule, itse sanoisin noin ohiksena, että sinun passiivis-aggressiivinen vittuilusi on aika hemmetisti ikävämpää kuin jonkun omakohtainen - ja ainakin minusta täysin aiheellinen - katkeruus.

Tässä ketjussa kysyttiin mielipiteitä ja sitä, onko mielipiteen kertojalla omia lapsia vai ei. Tuo kommentoija kertoi, ja perusteli, miksi hänestä tuntuu kaksinaismoralistiselta, että sellaiset vanhemmat, jotka itse ovat saaneet hoitoapua, kehtaavat olla sitä mieltä, että "ei isovanhempien mitään auttaa tarvitse".

Sellaisia kommentteja nimittäin näkee, ja ei edes kovin harvoin.

Että itse ollaan saatu apua, eikä ehkä osata arvostaa sitä tarpeeksi, jotta ymmärrettäisiin, miten kirpeästi se satuttaa, että omille vanhemmille/isovanhemmille mikä tahansa puuha on tärkeämpää kuin omien lasten ja lastenlasten hyvinvointi.

Eikä tosiaan ole kyse välttämättä avusta - hoitoavusta tai rahallisesta - vaan MIELENKIINNOSTA. Jonkinlaisesta kontaktista, muustakin kuin joulukortti ja puhelu kerran vuodessa, ja monologi omista kivoista eläkeriennoista, ilman ensimmäistäkään kysymystä siitä, miten lapsi ja lapsenlapset mahtavatkaan jaksella.

ohis

Kiinnitin myös huomiota siihen, että vastaajat joilla isovanhemmat auttavat, ovat sitä mieltä ettei velvollisuutta ole.

Muuten olen sitä mieltä, ettei pakko toki ole, mutta olisihan se mukavaa jos autettaisiin. Itse olen ollut lapsena hoidossa mummolassa ja muilla sukulaisilla paljonkin ja täten ympärillä oli paljon läheisiä, välittävä aikuisia.

Harmittaa että omat lapset jäävät tästä paitsi kun isovanhemmat ja muut sukulaiset eivät ota hoitoo tai muutenkaan näe lapsia ilman meitä vanhempia. Kyläillään toki välillä, mutta kyllä se suhde väkisinkin jää etäisemmäksi kuin jos viettäisivät aikaa ihan keskenään.

Tähän ei varmaankaan ole kaikille soveltuvaa yksiselitteistä vastausta. Olen lapsettomana kolmevitosena ehdottomasti sitä mieltä, että isovanhemmat ovat lapsensa kasvattaneet eikä heillä ole minkäänlaista velvollisuutta hoitaa lastenlapsiaan. Toki ihannetilanteessa he kuitenkin saavat viettää aikaa lastenlasten kanssa esim. kyläilyn ym. tapaamisten merkeissä.

Omat vanhempani ovat syntyneet 1940-luvulla, ja kummatkin ovat hoitaneet omien äitiensä asioita aikanaan uupumukseen saakka kaiken muun ohella. Sisaruksista ei ollut mitään apua. Nyt isäni on sairastunut ja tuntuu kohtuuttomalta jo sekin, että äitini joutuu auttamaan isääni, kun olisin suonut heille huolettomat eläkevuodet ja omasta elämästä nauttimisen kaiken raatamisen jälkeen. Jos omia lapsia saan, en ikimaailmassa pyydä vanhemmiltani hoitoapua, vaan huolehdin että saavat nauttia lapsenlastensa seurasta sen verran että homma pysyy vain ja ainoastaan kevyenä ja mukavana.

Jos vanhemmat ovat hyvässä kunnossa, eivätkä ole joutuneet hoitamaan omia vanhempiaan ja bonuksena vielä ainakin isoäiti on hössöttäjäluonne joka nauttii passaamisesta ja paapomisesta, niin siinä tapauksessa hoidattakaa toki heillä.

Miksi vapaaehtoisesti lapsettomat olisivat mitään mieltä tästä asiasta? Mielestäni aloituksen asenne on outo, kummaksutaan lapsettoman mahdollista ärtymystä lapsen hoitajasta mistä aloittaja itse on ärtynyt.

Minulle lapsettomana on ihan sama kuka niitä lapsia hoitaa, oli se sitten äiti, mummo, isomummi, eno, kummi tai naapuri. Ei elämäni pyöri lapsellisten ympärillä vaan minulla on ihan omakin elämä.

Ilmeisesti tässä keskustelussa sana VELVOLLISUUS on se kirosana. Eli velvoite hoitaa lapsia. Ei tietenkään, pakko ei ole kuin kuolla. Mutta kuten tuossa aiemmin joku mainitsikin, on aikamoista roskaväen isovanhemmuutta sellainen ettei tule mieleen omaa jälkikasvuaan jeesata tai olla siitä kiinnostunut. Minäkin koen sen niin, ei ketään voi pakottaa välittämään, ei siihen ole mitään velvoitetta. Mutta onhan se ihan hirveän huonoa tuuria syntyä osaksi sukua, jossa se välittäminen ei tule itsestään. Tätä ketjua lukiessani ymmärrän olla kiitollinen omista vanhemmistani jotka ovat pyyteettömästi rakastaneet minua ja omia kahta lastani, lapset ovat olleet aina tervetulleita mummolaan, sairastuessani saan hoitoapua, pääsemme miehen kanssa kaksin elokuviin ja saamme viettää aikaa kotona kahdestaan --- ja mummot ja vaarit saavat myös itse harrastaa, lomailla, matkustaa. Sovimme aikatauluista ja elämme tätä elämää yhdessä, koska välitämme toisistamme. Ei tämä ole mikään jokotai-peli, jossa joko ollaan tai ei olla. Enemmän se kertoo siitä ettei välitetä, silloin kun välitetään, pystytään asioista sopimaan siten että kaikki kokevat saavansa hyviä asioita ja auttavansa toisiaan. Aikanaan kun omat vanhempani tulevat apua tarvitsemaan, on sitä heillä yllinkyllin, minä ja lapseni etunenässä teemme varmasti kaikkemme, että pystymme heitä parhaamme mukaan auttamaan vastapainoksi osallistumisesta meidän perheemme pikkulapsiarkeen.

Isovanhemmat eli meidän vanhemmat ovat meidät kasvattaneet, tukeneet opinnoissa ja ovat ihania isovanhempia joiden luona kyläilemme mielellämme ja keksivät lapsille kivoja juttuja ja käytiin me miehen kans kahdestaan syömässä kun lapset jäivät mummolaan pelaamaan lautapelejä. Lisäksi pyytävät kylään joskus viikonloppuisin. Me ei pyydetä mitään. Meidän tehtävä on hoitaa lapsemme.

Jos ajatellaan munkin vanhempia ni yhä työelämässä ja vaativa työ (molemmat lääkäreitä) ja kuitenkin ikää jo on. Miten ihmeessä hein pitäis jaksaa. Kyllä mein itse pitää jaksaa vaikka meilläkin vastuulliset virat mutta ollaan kuitenkin paljon nuorempia. Kyllä hein täytyy vapaa-ajalla saada rentoutua ilman vastuuta. Lapset eivät ole välttämättömyys, mutta jos heitä haluaa niin varautuu hoitamaan tai maksamaan hoidosta.

En kyllä pysty ymmärtämään velana sitä, että lähimmät ihmissuhteet koetaan velvollisuutena. Ja kyllä, on mielestäni tahditonta hieroa toisen naamaan omaa huoletonta elämää, jos toisella on raskas elämänvaihe menossa. "Minä olen velvollisuuteni hoitanut" -asenne kertoo oleellisen ko henkilön tunne-elämästä. Onneksi oma edesmennyt isoäiti ei aikanaan ajatellut noin! Se välittäminen mitä häneltä silloin sai kantaa vielä tänäkin päivänä.

Ps. Olen havainnut että rakkaiden ihmisten jälkikasvu on rakasta, heihin haluaa tutustua ja viettää heidän kanssaan aikaa. Ja jos läheinen ja rakas ihminen näyttää väsyneeltä, häneltä kysyy miten voit, voinko auttaa jotenkin.

Mun kaaliin ei vaan mahdu, että miksi isovanhemmilla olisi joku velvollisuus hoitaa lapsen lapsiaan. Suurin osa isovanhemmista sen tekee, mutta ei siksi, että pitää vaan siksi että haluaa.

Mistä tällainen velvollisuus syntyy? Miksi vanhemmat ovat jotain velkaa aikuisille lapsilleen? eikö sen pitäisi olla toisin päin? Lapset on vaan niin älyttömän itsekkäitä, että ne olettaa, että kun mä kerran oon niin ihana ja tuo mun äiti mua niin paljon rakastaa, niin sen velvollisuus on sitten auttaa mua. Se on oman vanhemman hyväksikäyttöä ja jotenkin narsistista musta edes olettaa niin.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole velvollisuutta, mutta pätee myös toisinpäin - ei ole myöskään aikuisilla lapsilla velvollisuutta auttaa ikääntyneitä vanhempiaan. Tämän voi jokainen kiireinen "omat lapsensa hoitanut" isovanhempi pitää mielessään.

Mä ainakin aion auttaa vanhempia jos vanhoina sitten tarvitsevat apua siksi että tarjosivat minulle ihanan lapsen, tukivat kouluttautumista, helpottuvat elämääni jopa ostamalla ensiasuntoni jne. En siksi että he ei todella vaativan lääkärintyönsä lisäksi työskentele lastenhoitajina vaikka toki välillä pyytävät yökylään lapset ja myös käyvät meillä ja tykkäävät viettää aikaa lastenlasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole velvollisuutta, mutta pätee myös toisinpäin - ei ole myöskään aikuisilla lapsilla velvollisuutta auttaa ikääntyneitä vanhempiaan. Tämän voi jokainen kiireinen "omat lapsensa hoitanut" isovanhempi pitää mielessään.

Mä ainakin aion auttaa vanhempia jos vanhoina sitten tarvitsevat apua siksi että tarjosivat minulle ihanan lapsen, tukivat kouluttautumista, helpottuvat elämääni jopa ostamalla ensiasuntoni jne. En siksi että he ei todella vaativan lääkärintyönsä lisäksi työskentele lastenhoitajina vaikka toki välillä pyytävät yökylään lapset ja myös käyvät meillä ja tykkäävät viettää aikaa lastenlasten kanssa.

Tarjosivat siis ihanan lapsuuden, ei lapsen. Autocorrect

Tervetuloa keski-Eurooppaan :) Täällä on ihan normaalia, että isovanhemmat (ja esim. naapurit) auttaa lastenhoidossa. Päivähoito maksaa noin 120 euroa _päivältä_ yhtä lasta kohden, eli monilla ei ole varaa päiväkotiin. Puistossa tapaan usein mummoja ja vaareja lastenlasten kanssa. Moni on jakanut vuorotkin lastenhoidolle, esim. mummo hoitaa maanantaisin koko päivän, vaari perjantain, joku muu sukulainen vaikkapa keskiviikon. Monet äidit ovat vain osan viikosta töissä, esim. 2-3 päivää tuntuu olevan yleistä. Yhdenkään mummon en ole kuullut valittavan, vaikka osalla yhdensuuntaiseen matkaan lapsenlapsen luo menee kaksikin tuntia. Vuoropäiväkoteja ei tunneta, eli yötöissä olevat yh:t ovat täysin sukulaisten ja ystävien varassa. Koululaisten iltapäivä- ja lounastaukohoitoa vuorotellaan monesti naapureiden kesken, yhtenä päivänä naapuri hoitaa omansa ja parin ystävän lapset, toisena on jonkun muun vuoro ottaa kaikki lapset.

Tukiverkot pitää luoda itse, yhteiskunta ei niitä tarjoa. Naapurustoissa onkin aika tiivis henki ja paljon yhteisiä juhlia, monesti lapsen syntymäpäiville kutsutaan koko naapuruston lapsiperheet. Suomessa ihanne tuntuu olevan, että yhteiskunnan tulee vastata kaikesta. Täällä peräänkuulutetaan jokaisen omaa vastuuta. Suomalaisesta lehtikirjoittelusta voisi myös päätellä, että lapsiperhe-elämä on joku kamalin mahdollinen rangaistus, jonka lusittuaan on vapaa koko loppuelämänsä. Laulua mukaillen sanoisin, että jokainen joka joskus apua saa, tajuaa sitä myös antaa.

kuvitteletko, että lapseton edes viettää aikaa vauva.fi-palstalla:D

Valitettavasti se, että on hoitanut ja antanut kaikkensa lapsenlapsille, ei merkitse sitä, että sinua sitten hoidettaisi.

Vanhusalalla työskentelevä

Vierailija kirjoitti:

Mun kaaliin ei vaan mahdu, että miksi isovanhemmilla olisi joku velvollisuus hoitaa lapsen lapsiaan. Suurin osa isovanhemmista sen tekee, mutta ei siksi, että pitää vaan siksi että haluaa.

Mistä tällainen velvollisuus syntyy? Miksi vanhemmat ovat jotain velkaa aikuisille lapsilleen? eikö sen pitäisi olla toisin päin? Lapset on vaan niin älyttömän itsekkäitä, että ne olettaa, että kun mä kerran oon niin ihana ja tuo mun äiti mua niin paljon rakastaa, niin sen velvollisuus on sitten auttaa mua. Se on oman vanhemman hyväksikäyttöä ja jotenkin narsistista musta edes olettaa niin.

Miksi lapsi olisi velkaa vanhemmilleen? Huomauttaisin tässä että ne isovanhemmat ovat ITSE VAPAAEHTOISESTI lapsensa hankkineet ja siitä että ovat olleet hyviä/tyydyttäviä vanhempia,ei tarvitse olla kiitollisuudenvelassa.

Mielestäni avainsana tässä on rakkaus. Ei se rakkaus ja välittäminen lopu kun lapsi on aikuinen. Tottakai hyvä vanhempi haluaa auttaa lastaan omien rajojensa puitteissa. Sellaista hedonismia en ymmärrä,ette auteta lähimmäisiä ja rakkaita ihmisiä. Oli ne ihmiset sitten omia aikuisia lapsia tai vaikka ystäviä. Onko se edes onnellista elämää,että elää vain itselleen? Turha ainakaan itse odottaa apua tarpeen tullen jos ei koskaan auta muita.

Vierailija kirjoitti:

En kyllä pysty ymmärtämään velana sitä, että lähimmät ihmissuhteet koetaan velvollisuutena. Ja kyllä, on mielestäni tahditonta hieroa toisen naamaan omaa huoletonta elämää, jos toisella on raskas elämänvaihe menossa. "Minä olen velvollisuuteni hoitanut" -asenne kertoo oleellisen ko henkilön tunne-elämästä. Onneksi oma edesmennyt isoäiti ei aikanaan ajatellut noin! Se välittäminen mitä häneltä silloin sai kantaa vielä tänäkin päivänä.

Ps. Olen havainnut että rakkaiden ihmisten jälkikasvu on rakasta, heihin haluaa tutustua ja viettää heidän kanssaan aikaa. Ja jos läheinen ja rakas ihminen näyttää väsyneeltä, häneltä kysyy miten voit, voinko auttaa jotenkin.

Minä taas en pysty ymmärtämään, että toisen auttaminen ja läheinen ihmissuhde eivät voisi olla toisistaan erillisiä asioita. Mulla on hyvin usein naapuritalossa asuvan miehen koira hoidossa, koska miehen työ on sellaista, että koira joutuisi välillä olemaan liian pitkään yksin. Tiedän tästä miehestä vain lempinimen, missä kerrostalossa hän asuu (tarkemmin en tiedä), että hän on eronnut ja että hänellä on koira nimeltä X, jolle mies tarvitsee usein hoitoapua. En koe, että mulla olisi läheinen ihmissuhde tämän miehen kansa. Sen sijaan mulla on hyvin läheinen ihmissuhde veljeni pojan kanssa, jonka lapsia ja koiraa olen käynyt usein hoitamassa. Mutta mulla on aivan yhtä läheinen ihmissuhde veljeni tyttären kanssa, jolla ei ole lapsia eikä mitään lemmikkejäkään, joten en ole koskaan käynyt hoitamassa hänen taloudessaan mitään. Läheisiä ihmissuhteitaan voi siis hoitaa muullakin tavalla kuin käydä hoitamassa jotain ja hoitaa voi myös silloin, kun avun saajaan ei olisi mitään läheistä ihmissuhdettakaan. 

Velvollisuutta ei ole, enkä haluaisi että kukaan väkisin naama pitkällään lapsiani hoitaisi.

Toivon kyllä ympärilleni ihmisiä, niin sukulaisia kuin ystäviä, jotka välittävät minusta ja perheessämme ja haluavat auttaa mahdollisuuksiensa mukaan ja saavat siitä itselleenkin iloa, ja toisaalta osaavat sanoa ei ja pyytää vuorostaan apua. Ja sellainen ihminen yritän olla itsekin - kun itsellä ei nyt ole mitään erityisen kuormittavaa ja on toimivat verkostot ja osallistuva puoliso, niin yritän laittaa hyvän kiertämään ja tarjota apua kavereille joilla on erilainen tilanne.

Joten jos isovanhemmat kieltäytyisivät auttamasta meitä tarvittaessa ilman syytä niin jäisi siitä vähän nihkeä olo - niin kuin kenen tahansa läheisen kohdalla jota ei vain huvita auttaa. Se ettei jaksa / on kiire / kaipaa paljon omaa aikaa / on stressaantunut / pelkää ettei pärjää lasten kanssa, ne on kaikki syitä, vaikka ei niitä toki mulle tartte selittää. "Nyt ei valitettavasti sovi" on oikein hyvä vastaus, "ei kiinnosta / ei ole mun ongelma" tuntuisi välinpitämättömältä.

Minulla on lapsi, eikä tulisi mieleenkään velvoittaa ketään muuta kuin päiväkoti ja lapsen isä ja äiti hoitamaan. Isovanhempien luona kyläilemme kerran vuodessa.