Hei te joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja olette työelämässä!

Miten ihmeessä pärjäätte jollain beetasalpaajilla...? Itsellä käytössä ollut Cipralex/Escitalopram ja joskus Xanor. Ja koulut on jääneet vaivan takia kesken ja ikää jo lähemmäs 30, paskaduunia olen tehnyt jo vuosia. Opiskelu pelottaa ja pidän itseäni luuserina.

Jos on sosiaalisten tilanteiden pelko niin miten niitä töitä edes saa? Minä tarvisin töitä, muta kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja sen takia olen menettänyt kaikki työnsaantimahikset viimeistään työhaastattelussa, jotka ovat menneet päin per*että aina. Nim. 26-vuotta epäsosiaalisuutta eikä päivääkään töitä, pelkkä datanomin koulutus

Olen lehtori yliopistossa. Puhun isoille massoille ja lisäksi heitän luennointikeikkoja, saattaa olla pari sataa kuulijaa paikan päällä. Johdan verkostoja ja työryhmiä. Työelämä siis jatkuvaa esillä olemista. Kärsin pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, ajatus jumittuu, punastellen ja hikoan, jos pienenkin ryhmän huomio kääntyy yllättäen minuun. Olen kova jännittäjä ja se myös näkyy ulospäin. Myös yleisössä tai kahden kesken jonkun kanssa oleminen on joskus hyvin vaikeaa. Silloin minulle iskee nielemispakko, kurkkua kuristaa ja maha menee sekaisin, kädet hikoavat. En pysty olemaan rento ja luonteva kenenkään muiden kuin perheeni seurassa. Runsas esilläolo on opettanut minua kuitenkin hyväksymään jännityksen ja kaiken, mitä se tuo mukanaan. Työt on hoidettava, eihän se kivalta tunnu, mutta näillä mennään. En useinkaan jaksa välittää oireista kovin paljoa. Välillä jännittäminen estää minua sanomasta mielipidettäni ja se kyllä ärsyttää jälkeenpäin tosi paljon. Sitä tapahtuu kuitenkin harvemmin nykyään. Elämä olisi miljoona kertaa helpompaa ilman jännittämistä, mutta en silti koe kärsiväni tai soimaa itseäni siitä mitenkään. Enää. Nuorempana oli toisin.

Kahvikuppineuroosi kirjoitti:

Miten pärjäätte julkisen syömisen kanssa, esim. joku työpaikan tärkeähkö ateriointi (aamukaffit, palaveri, pikkujoulut)?

Itsellä aina ollut suuria ongelmia julkisen syömisen kanssa ja kuukauden päästä pitäisi mennä työporukan kanssa syömään, mutta en haluaisi heille ongelmastani kertoa, vinkkejä siis selviytymiseen ostetaan vastaan.

Itsellä tosiaan syödessä ahdistaa, kädet tärisee, pyörryttää, ruoka takertuu kurkkuun jne.

Itse yritän välttää kaikin tavoin ryhmässä syömistä. Siitä ei vain tule mitään. En saa vietyä lusikkaa suuhun ja pää alkaa nykimään. Juominen on vielä pahempaa, pahimmillaan vedän osan juomasta henkitorveen ja osa valuu ulos. Sit jännitettäessä nieleminenkin on vaikeampaa ja lamaannun heti, jos joku kiinnittää huomiota. Tää on ihan järkyttävän kamalaa : (.

Mulla on joskus vähän auttanut semmonen rytmi, että tuon lusikan suulle joka kerta, kun esim.hengitän ulos. Yritän samalla tuntea, miten lihakset rentoutuu. Sit oon harjotellut miltä tuntuu silloin, kun lusikkaa pitää rennossa tai jännittyneessä kädessä ja yritän rentouttaa sen käden, ettei tuu tärinää. Välillä nämä auttaa jonkun verran rytmiin pääsemisessä.

Minulla auttaa etten katso kehenkään päin. Jos katson ja huomaan, että toinenkin katsoo, niin jännitys tulee heti. Olen kyllä hyvä peittelemään sitä, vuosien treeni. Vähän kuin teinit, pitää näyttää coolilta.

.

Onpa huikeaa huomata, että meitä on "näinkin" paljon... Kuka perustaisi Facebook-ryhmän; vertaistuelle olisi tarvetta...?

Konsultti, työ on todella sosiaalista ja henkisesti raskasta. Itken kotona lähes joka päivä pahimmat ahdistukset pois jotta jaksan taas esittää reipasta töissä. Kannattaa ajatella tätä kun seuraavan kerran kadehditte jotain sanavalmista ekstroverttiä.

Naisille työelämä ja pamit kuuluvat yhteen.

Olen vasta opiskelija mutta kayn osa-aikatoissa. Alani on 80% itsenaista puurtamista tietokoneen aaressa ja 20% haastavia sosiaalisia tilanteita joissa pitaisi pystya puolustamaan mielipiteitaan, pitamaan mukaansatempaavia esitelmia, vakuuttamaan muita seka tietysti sama toisinpain eli olla osallistuva kuuntelija ja vaittelija. Opiskeluvuodet ovat olleet rankkoja lahinna tuon sosiaalisen puolen takia, mutta olen tottunut siihen jotenkuten. Tietokoneaika cad-ohjelmien parissa on minun nirvanani. Pelkaan puhelinsoittojen tekemista ja minun pitaa skarpata monta minuuttia ja kayda keskustelu lapi paassani ennen kuin soitan. En kayta laakkeita mutta joskus menen vessaan itkemaan/istumaan itsekseni ja rauhoittumaan jos ylikuormitun.

Olen miettinyt etta opintojen jalkeen haen firmoihin joissa introverteille annetaan tilaa. Onneksi teknisena alana naita riittaa, ja ammattikuntani on muutenkin eksentrista niin en ole silmatikku erikoisuuksineni :)

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina ollut sosiaalisten tilanteiden pelko. Opiskeluaikana pyörryin 2 kertaa pitäessäni esitystä. Muuten punastun ihan tulipunaiseksi ja ajatuksista tulee ihan mössöä. En vaan muista mitä mun pitää sanoa ym. Toi on kauheinta ku tuntuu ettei ajatus kulje millään. Pelkään myös pyörtymistä ihan tolkuttomasti. Nyt työttömänä kun en pysty töihin. Kaupassakin käynti on kamalaa. Kassalla koko kroppa hikoaa ihan tolkuttomasti ja kädet tärisee 😢

Uh, tämä juuri on kamalaa, kun on se oma vuoro puhua. Kun sulla on hetki aikaa saada asiasi ulos ja se pitäisi tehdä mahdollisimman sujuvasti, ja sitten se ajatus vaan katkeaa. Se katoaa päästä, et muista yhtään mitä tai edes mistä sun pitää puhua, ja mitä enemmän aikaa kuluu (vaikka käytännössä menee vain sekunteja, mutta se tuntuu minuuteilta), sitä kammottavampi tilanteesta tulee. Ainoa ajatuksen tapainen joka päässä pyörii on itsensä soimaaminen, "sano nyt, sano äkkiä, jotain järkevää, sano nyt helvetti edes JOTAIN normaalilta ihmispuheelta kuulostavaa, sano edes ettet osaa nyt sanoa mitään", ja tavallaan näet itsesi ulkopuolelta, toljottamassa suu auki muiden katsoessa että hyvänen aika saiko se nyt jonkun aivoverenkiertohäiriön... Vaikka jälkeenpäin tajuaa, että tilanne ei ollut noin dramaattinen, mutta siinä hetkessä se tuntuu pieneltä kuolemalta. Vaikka kuolemakin olisi sillä hetkellä parempi. Säästyisipä puhumiselta.

Vierailija kirjoitti:

Itse kärsin sosiaalisesta ahdistuksesta, mutta toimistotyöstäni selviän ihan hyvin sillä osaan esittää sosiaalista ja puheliasta ja kukaan ei töissa arvata että mulla on kyseinen "vaiva". En käytä mitään lääkitystä.

Eniten se tulee esille kun pitäisi lähteä juhliin tai tapahtumiin missä on paljon ihmisiä. Rintaan tulee todella painostava ahdistuksen tunne ja usein perunkin menot juuri viime hetkellä. Olen yrittänyt analysoida miksi tunnen näin.. Mun on helpompi tutustua uusiin ihmisiin, jotka ei tunne mua ollenkaan. Mutta inhoan tilanteita, missä on paljon puolituttuja ja niiden kanssa on vain pakko puhua "small talkia" vaikka tiedän ettei kumpaakaan osapuolta vois vähempää kiinnostaa. 

Yhdyn viimeisen kappaleesi kanssa, mutta en koe että se olisi sosiaalisten tilanteiden pelko sinänsä, ennemmin omalla kohdallani ajattelen, että johtuu siitä, että olen introvertti. En vaan kaipaa ihmisten seuraan, koen sen rasitteena, en ole erityisen kiinnostunut juttelemaan niitä näitä ventovieraiden (saati tuttujenkaan) kanssa, olla ihmisporukan keskellä, seurustella, esittää kiinnostunutta, esittää sosiaalista... kun haluaisi vaan olla siellä kotona villasukat jalassa yksin. Itse myös aiemmin peruin näitä tilaisuuksia, nyttemmin olen oppinut olemaan edes sopimatta kuin pakolliset. Tapaan ystäviä yksittäin mieluummin kuin tilaisuuksissa, vältän kissanristiäisiä jos tilanne on sellainen ettei pois jäämiseni loukkaa ketään jne. Toki "pakolliset" juhlat käyn, jotka ovat läheisilleni tärkeitä, sitä kautta ne ovat minullekin, mutta minnekään entisen naapurin serkun tupaantuliaisiin en edes harkitse lähteväni...

Mulle on just toi pöydän ääreen istuminen muiden kanssa kamalaa..ellei ole kaveri tai perhe. Ei mulla oikeestaan muuta oiretta ole kuin punastuminen..se on niin näkyvää ja noloa että ihan sen takia välttelen tilanteita.. toinen on kaupassa kassalla oleminen ja se jos tulee joku puolituttu yllättäen juttelemaan. Meikillä olen tuota punoittamista koittanut peittää ja ärsyttävää on se että jos olen mielestäni saanut meikin hyvin ja tilanteessa punastun niin en edes tiedä peittikö meikki sen..ei sitä oikein kysyäkään kehtaa!!!! Voi helv..

Itselläni ei mitään vaikeuksia asioinnissa, kaupan kassalla, puheluiden kanssa tai rennossa tilanteessa ihmisporukan mukana. Tai tutustua/jutustella ventovieraan kanssa niitä näitä (vaikken siitä erityisemmin nauti). Mutta jos ihmisiä on yhtään enempää kuin 2, vaikka olisivat läpeensä tuttuja (no ok perhe tietysti asia erikseen, mutta vaikka olisivat sukulaisia jotka olen kuitenkin ikäni tuntenut, sekin on jo liikaa painetta), ja minun pitää sanoa jotain tai esitellä joku asia, ahdistus kasvaa.

Olen ollut samassa työpaikassa pian 10 vuotta ja työtoverit ovat läpeensä tuttuja ja kahden kesken keskustellen on kuin vanhalle ystävälle juttelisi, kahdenkin kanssa keskustelu onnistuu hyvin, mutta jos alkaa olla 3 tai enemmän ja minun täytyy osallistua keskusteluun, ahdistus kasvaa. Puhumattakaan jos aamupalaverissa joudun kaikkien 20 edessä puhumaan vaikka jostain itselleni aivan tutusta asiasta, alkaa kasvojen helotus, sanojen takeltelu ja katoaminen, ajatuksen katkeilu... En ymmärrä. Jotenkin se kaikkien katseiden kohdistuminen minuun, odotukset jne on liikaa. Saatanallinen vaiva.

Käyn terapiassa. Alkanut helpottaa sitä kautta. Työni on hyvin sosiaalista mutta roolini on selkeä. Oirehdin yllättävissä ennakoimattomissa tilanteissa, joita en voi hallita. Niitä on nykyään onnellisen harvoin. Terapia on auttanut niistä selviytymisessä. Olen oppinut hyväksymään paremmin itseni. En ole halunnut lääkkeitä. Olen optimistinen ja aijon päästä ongelmastani eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toimistotyössä myös. Iso organisaatio ja vuosi vuodelta on enemmän palavereita ja muita joukkokokoontumisia, joissa saattaa tahtomattaan joutua huomion keskipisteeksi. Tarvittaessa beetasalpaajat ja rauhottavat käytössä. Vaiva on sitkeä... Tämän vuoksi en uskalla haaveilla uralla etenemisestä :(

Kokous alkaa ja sen pitäjä aloittaa: "koska en tunne teitä kaikkia niin voisivatko kaikki aluksi esittäytyä" ja sydämen syke alkaa kohoamaan ja hirveä tärinä alkaa.. Tunne että olisi pakko päästä pakoon ja sitten kun vuoro tulee niin takeltelevalla äänellä sanot nimesi ja sen aikana ja jälkeen täriset tuolissasi koko kropan voimin :(

Vittu mäki vihaan tota. Sitten se kun uutta työntekijää kierrätetään toimistolla, ja pitäisi omalla vuorollaan kertoa itsestään ja työstään. Yleensä hipsin karkuun vaikka vessaan jos havaitsen tällaisen kavalkadin lähestyvän työpistettäni.

Up

Minä olen erakoitunut omien pelkojeni takia. Vaikea varmaan uskoa, mutta minulla ei ole minkäälaisia sosiaalisia suhteita. Olen siis erakoitunut:(

Tämä ketju kuitenkin antoi toivoa; jospas pystyisin keräämään voimia ja tilata ajan TK:sta.

Kiitos kaikille (asiallisesti) kirjoittaneille!

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä pärjäätte jollain beetasalpaajilla...? Itsellä käytössä ollut Cipralex/Escitalopram ja joskus Xanor. Ja koulut on jääneet vaivan takia kesken ja ikää jo lähemmäs 30, paskaduunia olen tehnyt jo vuosia. Opiskelu pelottaa ja pidän itseäni luuserina.

Opiskelin itselleni ammatin vasta kolmekymppisenä, ammattiopistossa aikuislinjalla. Esiintymistilanteita ei ollut juuri yhtään ja selvisin satunnaisilla rauhoittavilla. Työelämä onkin sitten eri juttu. Pienessäkin firmassa totuttelu kestää piiiiitkäään.

Pystyn kyllä rauhoittavilla esitelmöimään, mutta yllättäviä esiintyismistilanteita on varmaankin enemmän AMK:ssa ja yliopistossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä pärjäätte jollain beetasalpaajilla...? Itsellä käytössä ollut Cipralex/Escitalopram ja joskus Xanor. Ja koulut on jääneet vaivan takia kesken ja ikää jo lähemmäs 30, paskaduunia olen tehnyt jo vuosia. Opiskelu pelottaa ja pidän itseäni luuserina.

Opiskelin itselleni ammatin vasta kolmekymppisenä, ammattiopistossa aikuislinjalla. Esiintymistilanteita ei ollut juuri yhtään ja selvisin satunnaisilla rauhoittavilla. Työelämä onkin sitten eri juttu. Pienessäkin firmassa totuttelu kestää piiiiitkäään.

Pystyn kyllä rauhoittavilla esitelmöimään, mutta yllättäviä esiintyismistilanteita on varmaankin enemmän AMK:ssa ja yliopistossa.

Lisään vielä, että koulun ja työn alku vaatii minulta aina jatkuvaa rauhoittavien käyttöä ensimmäiset viikot.