Hei te joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja olette työelämässä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä epäilen että se liitty aivojen kemiaan, että se mene sekaisin kun joutuu masennuksen syöksykierteeseen ja ounastelisin että sen lääkitseminen (toki ei kaikissa tapauksissa) on väärä tapa hoitaa asiaa. Vaan ennemminkin pyrkiä käytännön kautta pääsemään taas uuteen alkuun.

Fobiasta ajattelen niin, että jos teet esim kärrypyörän ja se menee v"tuiksi niin sanotus, niin sitten on vaan heti yritettävä uudestaan ja pelko niin se ei oikein tahdo kadota itsestään vaan se on vaan yritettävä kohdata ja ylitettävä ja tarkastella eri kulmista, oivallettava ja suhteutettava. Masennus sillä on aina taipumus kasvaa kun sitä hautoo. Se kasvaa aina suuremmaksi. Se on ihan hirveän painava kantaa. Josko elämä opettaisi, näkisi enemmän ja laajemmalti, olisi entistä viisaampi ja asiat löytäisivät oikeat suhteensa ja kaikki tämä yhdessä olisi elämä nyt.

Että minä tiedän kokemuksesta sen että h#lvetin moinen vaara piilee siinä, kun asioiden annetaan kasvaa, tällöin suhteellisuus hämärtyy ja osittain niinsanotusti sokeutuu ja tällöin lastin paino kasvaa eksponentiaalisesti jatkuvasti niin suureksi, että stä on hyvin v#ttumaista lähteä purkamaan ja tämän jälkeen sitä on niin tiltissä ja p"skana ettei mitää rajaa.

Kaipaisin vertaistukiryhmää, jossa voisi luvan kanssa jännittää ja täristä. Eikä tarttisi esittäytyä, jos ei tahtoisi ;) En ole löytänyt sellaista. Terapiaan ei ole varaa, mutta jotenkin haluaisin tätä pelkoani käsitellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä epäilen että se liitty aivojen kemiaan, että se mene sekaisin kun joutuu masennuksen syöksykierteeseen ja ounastelisin että sen lääkitseminen (toki ei kaikissa tapauksissa) on väärä tapa hoitaa asiaa. Vaan ennemminkin pyrkiä käytännön kautta pääsemään taas uuteen alkuun.

Fobiasta ajattelen niin, että jos teet esim kärrypyörän ja se menee v"tuiksi niin sanotus, niin sitten on vaan heti yritettävä uudestaan ja pelko niin se ei oikein tahdo kadota itsestään vaan se on vaan yritettävä kohdata ja ylitettävä ja tarkastella eri kulmista, oivallettava ja suhteutettava. Masennus sillä on aina taipumus kasvaa kun sitä hautoo. Se kasvaa aina suuremmaksi. Se on ihan hirveän painava kantaa. Josko elämä opettaisi, näkisi enemmän ja laajemmalti, olisi entistä viisaampi ja asiat löytäisivät oikeat suhteensa ja kaikki tämä yhdessä olisi elämä nyt.

Että minä tiedän kokemuksesta sen että h#lvetin moinen vaara piilee siinä, kun asioiden annetaan kasvaa, tällöin suhteellisuus hämärtyy ja osittain niinsanotusti sokeutuu ja tällöin lastin paino kasvaa eksponentiaalisesti jatkuvasti niin suureksi, että stä on hyvin v#ttumaista lähteä purkamaan ja tämän jälkeen sitä on niin tiltissä ja p"skana ettei mitää rajaa.

Itse en ole sentää käyttänyt koskaan huumeita ja enkä ole sekaantunut rikolliseen toimintaan, mutta alkoholia kylläkin. Että mitä syvemmälle sitä asteittain sukeltaa, niin sitä hankalampi sieltä on pois päästä.

Kärrynpyörän epäonnistumisesta harvoin seuraa ahdistusta. Harvoin paikalla myöskään on yleisöä todistamassa epäonnistumista.

Älä sinä neuvoja ainakaan lääkäriksi ala.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä epäilen että se liitty aivojen kemiaan, että se mene sekaisin kun joutuu masennuksen syöksykierteeseen ja ounastelisin että sen lääkitseminen (toki ei kaikissa tapauksissa) on väärä tapa hoitaa asiaa. Vaan ennemminkin pyrkiä käytännön kautta pääsemään taas uuteen alkuun.

Fobiasta ajattelen niin, että jos teet esim kärrypyörän ja se menee v"tuiksi niin sanotus, niin sitten on vaan heti yritettävä uudestaan ja pelko niin se ei oikein tahdo kadota itsestään vaan se on vaan yritettävä kohdata ja ylitettävä ja tarkastella eri kulmista, oivallettava ja suhteutettava. Masennus sillä on aina taipumus kasvaa kun sitä hautoo. Se kasvaa aina suuremmaksi. Se on ihan hirveän painava kantaa. Josko elämä opettaisi, näkisi enemmän ja laajemmalti, olisi entistä viisaampi ja asiat löytäisivät oikeat suhteensa ja kaikki tämä yhdessä olisi elämä nyt.

Että minä tiedän kokemuksesta sen että h#lvetin moinen vaara piilee siinä, kun asioiden annetaan kasvaa, tällöin suhteellisuus hämärtyy ja osittain niinsanotusti sokeutuu ja tällöin lastin paino kasvaa eksponentiaalisesti jatkuvasti niin suureksi, että stä on hyvin v#ttumaista lähteä purkamaan ja tämän jälkeen sitä on niin tiltissä ja p"skana ettei mitää rajaa.

Itse en ole sentää käyttänyt koskaan huumeita ja enkä ole sekaantunut rikolliseen toimintaan, mutta alkoholia kylläkin. Että mitä syvemmälle sitä asteittain sukeltaa, niin sitä hankalampi sieltä on pois päästä.

Siksi tulisi keksiä keinoja että saataisiin mahdollisimman nopeasti katkaistua tällaisiin kierteisiin joutuminen. Tämä on yksi niitä asioita joissa haluan itse olla mukana juurikin siitä syystä että tiedän mistä puhun. Jokaisen Ihmisen tulisi saada ihmisarvoinen elämä. Esim  Jyrki Sukula tekee mielestäni ihan h"lvetin hyvää duunia.

Vierailija kirjoitti:

Kärrynpyörän epäonnistumisesta harvoin seuraa ahdistusta. Harvoin paikalla myöskään on yleisöä todistamassa epäonnistumista.

Älä sinä neuvoja ainakaan lääkäriksi ala.

Joo no en ihan kirjaimellisesti sitä tarkoittanu. Vaan enemmänkin justiin se että pyrittäisi auttamaan oikeilla tavoilla niin että ei synny sellaisia ylitsepääsemättömiä kynnyksiä.

Musta on kamalaa, miten vähän kiinnitetään ympäristöissä huomiota siihen, että muuttamalla asioita, voitaisiin helpottaa monien oloa. Esim. täälläkin kuvattu esittäytyminen voitaisiin hoitaa täysin toisella tavalla - tällöin kenenkään ei tarvitsisi ahdistuneena odottaa omaa vuoroa. Näistä pitäisi edelleen keskustella enemmän ja muuttaa tarvittaessa myös ympäristöä. Se helpottaa kaikkia, ei vain sos. pelkojen kanssa eläviä.

Opettaja ja kouluttaja. Beetasalpaajat on käytössä säännöllisesti. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta tykkään silti tehdä töitä ihmisten kanssa. Ristiriitaista, mutta näin olen onnellinen. :)

Olen ruokapalvelutyöntekijä ja töissä koulun keittiöllä. Töissä pärjään ihan hyvin, vaikka ahdistaa useat tilanteet. Pärjään kuitenkin töissä paremmin kuin koulussa aikoinaan. Nuorempana en puhunut sanaakaan ja siihen aikaan kärsin myös paniikkihäiriöstä ja masennuksesta. Tällä hetkellä syön beetasalpaajia, ennen käytin masennuslääkettä jotain 6 tai 8 vuotta. En sanoisi, että olen vaivastani parantunut, mutta ehkä pelkäämäni tilanteet ovat muuttaneet muotoaan. En joudu missään sellaisiin tilanteisiin, joita esim. koulussa pelkäsin yli kaiken. Aikuisena on vapaus valita, etten esim. mene tiettyihin harrastuksiin. En myöskään missään nimessä suostuisi missään tilanteessa pitämään puhetta tai esitelmää. Harrastan aika paljon välttämiskäyttäytymistä, mutta en koe jääväni mistään paitsi. 

Pärjään töissä, koska tässä työssä ei joudu olla esillä. Asiakkaita tietysti tulee syömään, mutta jostain syystä lapsia en jännitä ja jutustelenkin heille kaikenlaista. Opettajille en osaa oikein jutella ja jännitän heitä. Varmaan kaikki ajattelevat, että olen surkea  ja tyly asiakaspalvelija. 

Tutustun hitaasti uusiin työkavereihin. Aluksi uudessa paikassa olen todella hiljainen. Kahden kesken on helpompi jutella, mutta isossa porukassa on vaikea saada suutaan auki. Jossain työpaikoissa on rennompi ja hyväksyvämpi ilmapiiri ja jotenkin omakin oloni on rennompi ja on helpompi tutustua muihin. 

Olen tekstinkäsittelijä nyt jo kymmenettä vuotta. Mun pitäisi myös tehdä sihteerin töitä johon kuuluu asiakaspalvelu mutta olen pomon kanssa sopinut niin ettei mun tarvitse niitä tehdä (luojan kiitos). Lopettaisin työt välittömästi jos joutuisin tekemään asiakaspalvelua. Lääkitys löytyy ja terapiassa olen käynyt nyt kaksi vuotta. Koulutukseltani olen merkonomi.

Vierailija kirjoitti:

Musta on kamalaa, miten vähän kiinnitetään ympäristöissä huomiota siihen, että muuttamalla asioita, voitaisiin helpottaa monien oloa. Esim. täälläkin kuvattu esittäytyminen voitaisiin hoitaa täysin toisella tavalla - tällöin kenenkään ei tarvitsisi ahdistuneena odottaa omaa vuoroa. Näistä pitäisi edelleen keskustella enemmän ja muuttaa tarvittaessa myös ympäristöä. Se helpottaa kaikkia, ei vain sos. pelkojen kanssa eläviä.

Moni aikuinen ei tätä ongelmaa ymmärrä. Esim. minun aikuisopiskelijaryhmälleni sanoi markkinoinnin opettaja, että kukaan meidän ryhmästä ei varmaan kärsi esiintymisjännityksesta, koska olemme kaikki aikuisia ja työelämässä. Ja itse istuin siellä tunnilla jännittyneenä ja rauhoittavan voimalla... Myös työyhteisössäni olen huomannut aikamoista tuomitsemista jännittäviä henkilöitä kohtaan.

Toimistossa työssä,itse työn kykenen hoitamaan hyvin, minun ei juurikaan tarvitse istua tapaamisissa sillä vastuualueeni on eräs toinen maa ja sinne olen yhteydessä netin välityksellä ja kokoustan jos tarvetta. Tämä sujuu minulla paljon paremmin kuin paikanpäällä pidettävät kokoukset, ne ovat haastavia ja näissä tilanteissa lääkitys päällä. Minulla on ollut sosiaalinen fobia niin kauan kuin muistan, varhaisteinistä asti. Vaiva helpottaa/vahvenee elämäntilanteen mukaan. Jos on stressiä voin olla todella ahdistunut ja silloin tekisi mieli asua/työskennellä yksin jossain bunkkerissa. Paljon voimia saman ongelman kanssa kamppaileville!

Vierailija kirjoitti:

Olen ruokapalvelutyöntekijä ja töissä koulun keittiöllä. Töissä pärjään ihan hyvin, vaikka ahdistaa useat tilanteet. Pärjään kuitenkin töissä paremmin kuin koulussa aikoinaan. Nuorempana en puhunut sanaakaan ja siihen aikaan kärsin myös paniikkihäiriöstä ja masennuksesta. Tällä hetkellä syön beetasalpaajia, ennen käytin masennuslääkettä jotain 6 tai 8 vuotta. En sanoisi, että olen vaivastani parantunut, mutta ehkä pelkäämäni tilanteet ovat muuttaneet muotoaan. En joudu missään sellaisiin tilanteisiin, joita esim. koulussa pelkäsin yli kaiken. Aikuisena on vapaus valita, etten esim. mene tiettyihin harrastuksiin. En myöskään missään nimessä suostuisi missään tilanteessa pitämään puhetta tai esitelmää. Harrastan aika paljon välttämiskäyttäytymistä, mutta en koe jääväni mistään paitsi. 

Pärjään töissä, koska tässä työssä ei joudu olla esillä. Asiakkaita tietysti tulee syömään, mutta jostain syystä lapsia en jännitä ja jutustelenkin heille kaikenlaista. Opettajille en osaa oikein jutella ja jännitän heitä. Varmaan kaikki ajattelevat, että olen surkea  ja tyly asiakaspalvelija. 

Tutustun hitaasti uusiin työkavereihin. Aluksi uudessa paikassa olen todella hiljainen. Kahden kesken on helpompi jutella, mutta isossa porukassa on vaikea saada suutaan auki. Jossain työpaikoissa on rennompi ja hyväksyvämpi ilmapiiri ja jotenkin omakin oloni on rennompi ja on helpompi tutustua muihin. 

Kiitos avoimesta vastauksesta. Vaikutat tosi mukavalta ja fiksulta ihmiseltä. Oma nyt 7 v. tyttöni on hyvin samanlainen. On toki vielä lapsi mutta ennustan, että samantyyppisen asioiden kanssa tulee jatkossakin painimaan joten luen kiinnostuneina näitä aikuisten kokemuksia.

Suurin osa nykylapsista on vielä niin älyttömän rohkeita ja avoimia, että ero korostuu.

Itselläkin on lievempänä samaa, esim.esitelmät olivat opiskellessa ja työuran alussa kamalia. Enkä vieläkään voisi kuvitella vapaaehtoisesti puhuvani mitään esim.isossa firman tiedotustilaisuuksissa, joissa moni rohkea kommentoi asioita. Olen kuitenkin tottunut aika hyvin perusesiintymisiin. Betasalpaajia olen harkinnut työhaastatteluja varten. Niitä on mennyt muutama pieleen kamalan jännityksen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Musta on kamalaa, miten vähän kiinnitetään ympäristöissä huomiota siihen, että muuttamalla asioita, voitaisiin helpottaa monien oloa. Esim. täälläkin kuvattu esittäytyminen voitaisiin hoitaa täysin toisella tavalla - tällöin kenenkään ei tarvitsisi ahdistuneena odottaa omaa vuoroa. Näistä pitäisi edelleen keskustella enemmän ja muuttaa tarvittaessa myös ympäristöä. Se helpottaa kaikkia, ei vain sos. pelkojen kanssa eläviä.

Kaikki ovat sitä mieltä että muutosta tarvitaan. Kukaan ei halua olla se joka sen aloittaa.

Olen työyhteisössä jossa ei olla tekemisissä ns. ulkopuolisten kanssa. Olen jo vuosien aikana tottunut työkavereihini niin etten nyt kuole jos heidän kanssaan pitää kommunikoida, mutta se on hermostuttavaa ja yleensä hakeudunkin omaan rauhaan ja pidän kuulokkeita koko työpäivän.

Pärjään ihan hyvin enkä usko että työni on minulle henkisesti sen kuluttavampaa kuin useimmat työt muillekkaan, en käytä lääkkeitä tai käy terapiassa.

Minä luen tätä teidän ketjua uteliaisuudesta. Olen ajatellut, että oman vuoron jännittäminen esittäytymisessä on ihan normaalia? Se just kun sydän hakkaa jne. Itse olen opetellut sellaista, että en mieti yhtään mitä aion sanoa vaan keskityn täysillä kuuntelemaan muita kun he esittäytyvät. Katson, nyökyttelen ja hymyilen ja yritän olla "kannustavan" näköinen ja kiinnostunut. Sitten sanon jotain lyhyesti itsestäni kun on vuoroni ja aina se syke vähän nousee ja jälkikäteen miettii vähän aikaa "mitämäjustsanoinmiksi".

Ja olen huomannut, että muut ihmiset, siis ihan kaikki, jännittää aivan hirveästi. Just nekin tyypit, jotka vaikuttaa tosi päteviltä ja sosiaalisilta. Tai julkisuudessa paljon olevat ja esiintyvät. Huomaa joskus, kuinka heidän kätensä tärisevät esityksen alussa. Se vähenee ja katoaa sitten kun pääsevät vauhtiin. Se on tosi lohdullista tajuta, että ei ole mikään friikki ja me kaikki ollaan samassa veneessä.

Kiitos kaikille kokemuksista!

Ap

En kyllä sanoisi, että kaikki jännittää ihan hirveästi. Kerran töissä yksi puhelias työkaveri alkoi kahvipöydässä udella kovaan ääneen, kärsiikö joku esiintymispelosta. Katsoi mua merkitsevästi. En tosiaan alkanut siinä avautua asiasta ja tilanne oli kiusallinen. Kukaan ei sanonut mitään.

Vierailija kirjoitti:

Minä luen tätä teidän ketjua uteliaisuudesta. Olen ajatellut, että oman vuoron jännittäminen esittäytymisessä on ihan normaalia? Se just kun sydän hakkaa jne. Itse olen opetellut sellaista, että en mieti yhtään mitä aion sanoa vaan keskityn täysillä kuuntelemaan muita kun he esittäytyvät. Katson, nyökyttelen ja hymyilen ja yritän olla "kannustavan" näköinen ja kiinnostunut. Sitten sanon jotain lyhyesti itsestäni kun on vuoroni ja aina se syke vähän nousee ja jälkikäteen miettii vähän aikaa "mitämäjustsanoinmiksi".

Ja olen huomannut, että muut ihmiset, siis ihan kaikki, jännittää aivan hirveästi. Just nekin tyypit, jotka vaikuttaa tosi päteviltä ja sosiaalisilta. Tai julkisuudessa paljon olevat ja esiintyvät. Huomaa joskus, kuinka heidän kätensä tärisevät esityksen alussa. Se vähenee ja katoaa sitten kun pääsevät vauhtiin. Se on tosi lohdullista tajuta, että ei ole mikään friikki ja me kaikki ollaan samassa veneessä.

Olen törmännyt tuohon asenteeseen ennenkin. Ajatellaan, että "kyllähän minuakin jännittää vastaava tilanne", eikä siksi ymmärretä, kuinka lamaannuttavaa, kokonaisvaltaista ja suuresti elämään vaikuttavaa se jännitys jollekin toiselle voi olla.

Totta kai monia jännittää, pieni jännitys onkin ihan normaalia. Itse en ollut tähän ketjuun vielä kommentoinut enkä halua lähteä henk.koht. juttujani tänne sen enempää avaamaankaan, mutta jos vaan tietäisit, minkälaisia jännitystiloja olen joutunut kokemaan, et kyllä ajattelisi, että kaikki jännittävät ihan yhtä lailla. No, laitetaan nyt yksi esimerkki: se, että itkee sekavana pyörien lattialla puolisen päivää ennen sukujuhlien alkamista. Olen satavarma, etteivät kaikki jännitä perus kissanristiäisiä samalla volyymilla :D Tuo kokouksessa tai vastaavassa tilanteessa jännittäminen on minulle itselleni lievempää kuin eräissä muissa tilanteissa (tosin eipä sitäkään lieväksi voi kutsua), toki se sitten jollekin toiselle voi olla se pahin tilanne jne.

Tuo neuvosi esittäytymisestä on sinänsä ihan hyvä, että se kyllä harmittaa, kun menee muiden esittelyt enimmäkseen ohi omaa vuoroa jännittäessä. Se vaan, että jos sitä sitten pystyisikin kuuntelemaan muiden sanottavat ja olemaan oikeasti ajattelematta, mitä aikoo itse sanoa, jäätyisi oman vuoronsa kohdalla aivan totaalisesti, ja se on juuri se, mitä niin helvetisti jännitän sellaisessa tilanteessa. Ahdistaa, kun kaikki katsovat minua. Ihan hirveää on, jos mokaan tilanteen jotenkin, ja sen usein teen, koska en ole hyvä puhumaan. Itselleni ainakin omien sanomisieni ennalta miettiminen mahdollisimman tarkasti on selviytymiskeino ko. tilanteissa. Jostain syystä se oma mokaaminen pelottaa ihan hirveästi, vaikka kaikkihan mokailevat joskus, eivätkä ihmiset toisia nyt yleensä niin tarkalla silmällä katso, kuin sitä itse itseään tutkii. Eli osaan kyllä ajatella, että on ihan järjetöntä jännittää näin paljon, mutta ei se tuntemus vaan ihan hevillä näiden asioiden ymmärtämisenkään jälkeen muutu.

Siinä mielessä olet ihan oikeilla jäljillä, että meitäkin on toki monia, jotka ovat samassa veneessä, että ei tässä nyt kukaan ihan yksinään sentään ole friikki. Valitettavan usein se kuitenkin tuntuu siltä, sillä eihän tällaisista asioista puhuta ääneen, useimmat kuitenkin kun taitavat jännittää vain sen "normaalin" verran.

olisiko näitä kokemuksia lisää?