Lue keskustelun säännöt.
Sanokaa kolme painavaa syytä sille, miksei hankita iltatähtöstä perheeseemme?
08.09.2017 |
Me menimme nuorina naimisiin ja saimme kolme lasta. Olemme nyt 36v (minä) ja 40v (mies). Lapset ovat 16v, 14v ja 12v. Kavereilla on pieniä lapsia, koska saivat lapset "normaalissa" iässä näin korkeasti koulutetuissa piireissä. Eli yli 30-vuotiaana.
Minulla ja miehelläni on opiskelut opiskeltu, kummallakin vakituinen työ, elämä on vakaata ja kaikki erittäin hyvin. Välillä vain mietin miltä vauva tähän kaikkeen vielä tuntuisi. Kannattaisiko elää tätä elämää, joka nyt on ja nauttia isoista lapsista vai aloittaa vielä yhden kanssa alusta?
En ole missään nimessä vanha, vasta 36v. Mutta koska aloitettiin nuorena, isommat lapset ovat jo ihan eri sukupolvea tämän mahdollisen neljännen kanssa.
Mies ei ole vastaan, muttei puolestakaan. Sellaisella mielellä, että olisi ihanaa ja mahtavaa, jos vauva vain tulisi pyytämättä, mutta ei haluaisi erikseen yrittääkään tai alkaa miettiä asiaa konkreettisemmin.
Sanokaapa kolme painavaa syytä, miksei neljättä kannattaisi hankkia? Minä nyt ehkä näen elämää vähän liian vaaleanpunaisten silmälasien läpi, enkä niitä huonoja puolia osaa ajatella.
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt vasta sun isommat lapset tarvitsevat äitiä ja vanhempia kun teini-iän tyrskyt tulossa. Pieni vauva veisi huomiota näiltä. Tuliko sulla jonkinlainen paniikki jo siitä että lapset on niin isoja, kohta muuttavat pois ja kenestä sitten huolehdit?
Mä näen sun nykytilanteen tosi ideaalina (itselleni, vain sinä tiedät omasi), olet nuori ja teillä on aikaa miehen kanssa tehdä kaikkea ihanaa kahdestaan. Maailma on ihan auki sille mitä voitte tehdä, minne mennä, minkälaisia suunnitelmia keksitte. Ihan uusi jännittävä vaihe tulossa muutamien vuosien päästä! :)
Tietysti se on jännittävää ja ehkä pelottavaakin. Vauva olisi tuttua ja turvallista, saisi pitää kiinni jo tutusta elämäntyylistä. Tietäisi mitä elämä olisi seuraavat 18 vuotta.
Silti mä kannustaisin rohkeasti uuteen, vähän seikkailemaan, nauttimaan siitä parisuhteesta, keskittymään itseensä ja avoimesti vaan ottamaan sen mitä annetaan.
Tämä on varmasti juuri sitä, mitä käyn läpi. En todellakaan tiedä, mitä elämä on viiden vuoden päästä. Lapset ovat silloin 21v, 19v ja 17v. Nuorinkin jo lähes täysi-ikäinen. Jotenkin sellainen olo, että mitä ihmettä minä (ja me miehen kanssa!) silloin tehdään töiden jälkeen? Kaikki se vapaa-aika? Miten opetellaan tekemään ruokaa kahdelle? Miten tottua siihen hiljaisuuteen kotona? Miten rytmittää elämä, kun ei tarvitse enää herätä, valvoa tai suunnitella mitään kenenkään takia - vain itsemme?
Ehkä tämä siis on enemmän jotain elämänkriisiä ja sitä, että pelkään, ettei minua enää tarvita. Vauva olisi hirveän helppo ratkaisu. Tiedän tasan tarkkaan, mitä sen kanssa pitää tehdä ja millaista elämä on seuraavat 20 vuotta. Nyt tulevaisuus on aika tyhjä.
ap
Ihan selvä tyhjän pesän-syndrooma.
Hankkikaa koiravauva. Se auttaa. Oikeasti.
Tämän ketjun paras ohje.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nelikymppinen teinien äiti ja on monia syitä miksi lisää lapsia meille ei tule.
Se pikkulapsiaika oli melkoista juoksemista. Lapsi kiukkuisena ja unisena päiväkotiin, töissä kellon tuijotusta ja muiden paheksuntaa kun on pakko hakea lapsi ajallaan. Jatkuvat sairastelut, korvatulehduskierteet, enterorokot yms. Soitot päiväkodista "tää oksentaa". Oli kaksi vuotta kun miehen kanssa ei oltu yhtäkään viikkoa joka arkipäivä töissä koska joku lapsista oli kipeä. Poissaolot ja työt eivät todellakaan sopineet yhteen. Pitkien päiväunien jälkeen lapset eivät suostuneet nukkumaan illalla. Tuntien nukutussessiot ja omat huonot unet. Ei kiitos!
Muutamia vuosia sitten äitini yllättäen sairastui. Arki oli jälleen juoksemista. Töistä parinsadan kilsan päähän sairaalaan äitiä tapaamaan ja isää auttamaan. Isäni oli aivan avuton. Tein hänelle ruoat, siivosin, maksoin laskut. Äidin kuoltua ja isän opittua kokkaamaan arki taas helpottui. Jossain vaiheessa se isän hoitaminenkin on edessä, ellei suorilta jaloilta kuole. Nyt käyn auttelemassa vain parin viikon välein. Tsekkaan laskut ja siivoan kunnolla. Ilmaisia lastenhoitajia ei siis kuitenkaan isovanhemmissa ole. Sen varaan ei voi laskea.
Ajattelin 36-vuotiaana kuten ap, ei lisäkoulutusta minulle. Olihan minulla hyvä yliopistokoulutus ja kiva työ. "Neljänkympinkriisissäni" tajusin, että mähän voisin oikeasti edetä urallani. Ottaa lisähaasteita. Ja niinpä teen nyt mielenkiintoisia, mutta aikaavieviä jatko-opintoja. Vauvan kanssa näitä ei tehtäisi.
Ajan ja rahankäyttö niin arkena kuin lomilla on toki iso asia. Teinit ovat ihania (ja välillä kamalia), haluan panostaa heihin ja nauttia heidän seurastaan.
Mä oikein odotan kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Ollaan mietitty kuinka kivaa on tehdä ruokaa yhdessä vain kahdelle ja oikein panostaa siihen. Voimme matkustaa vain meitä kiinnostaviin paikkoihin, nauttia toisistamme.
Todennäköisesti miehesi kuolee sinua aikaisemmin ja jäät leskeksi.Silloin tämä iltatähti voi olla vaativassa iässä ja taloudellisesti sinun pitää kannatella vanhemmat lapset (vaikka aikuisia todennäköisesti tarvitseva mm.taloudellista tukea)ja lisäksi iltatähti on vaativassa teini-iässä.Lisäksi yli 50v. vaikea löytää uutta miestä,kun olet jo rupsahtanut niin mikä siinä 4 lapsen Yh:na ollessa.Ja taloudellista tukea saatkin vain valtiolta tästä iltatähdestä.
En tajua näitä "viisikymppisenä olette vanhoja, raihnaisia ja rupsahtaneita" -kommentteja. Ihminen elää nykyään keskimäärin yli 80-vuotiaaksi eli 50-vuotiaana sitä ollaan vielä elämän puolivälissä tai hiukan yli. Jos vertaa kaksikymppiseen, niin tottahan on eroa ulkonäössä ja ihan kunnossakin mutta ei se silti tarkoita, että toinen jalka olisi jo haudassa. Viisikymppiset ovat kypsiä mutta eivät vanhoja. Työkaverini matkustavat, sisustavat, harrastavat ja hoitavat iltatähtiään (jotka kaikilla siis lähes täysi-ikäisiä eli hoidettavaa ei juuri ole). Kaikki ovat terveitä ja elämäniloisia. Ei viisikymppinen siis ole liian vanha mihinkään ja elämä kuluu hukkaan, jos tuossa vaiheessa ajattelee, että pitäisi vain maata sängyssä ja odottaa kuolemaa.
Eri asia tietenkin on, mahtuuko tuohon ikään omasta mielestä vielä teiniä. Jos kaikilla kavereilla on teinejä, niin ei se varmaan kovin hankalaa ole. On syytä muistaa, minkälaisessa viiteryhmässä elää. Jos sen sijaan kavereiden lapset ovat aikuisia, niin voi se kateus iskeä toisten vapaasta elämästä.
Oma isoäitini on nyt 91-vuotias, omillaan elävä, reipas vanhus. Olisi erittäin masentavaa kuvitella, että olisin 40 vuotta aiemmin jo niin raihnainen, etten osaisi elää täysillä ja että jokin teini nurkissa olisi ylitsepääsemätön este kaikkeen.
Minä olen iltatähti lähes ap:n kuvaamilla ikäeroilla sisaruksiini. Olihan lapsuuteni tavallaan yksinäinen, aina puhuttiin siitä, miten asiat olivat sisaruksieni ollessa pieniä. Mutta toisaalta moni on ainokainenkin, eikä se silti ole mikään syy ajatella, että parempi olisi ollut jäädä syntymättä. Itse ainakin olen varsin iloinen olemassaolostani.
Omat lapseni olen saanut 34-40-vuotiaana, eikä jaksamisen kanssa ole ollut mitään ongelmia. Niillä, jotka tuntevat itsensä liian raihnaisiksi jaksaakseen pikkulasten kanssa, on asia ehkä enemmän kiinni turnauskestävyydestä. Ihan hyvä syy sekin.
Ihan oikeasti en keksi näistä omista lähtökohdistani muita painavia syitä kuin maapallon. Länsimaalaiselle neljä lasta on aika paljon. Mutta itsellänikin on kolme...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koska lapsia ei pitäisi muutenkaan hankkia. On hirvittävä ajatus, että olette päässeet jo noin pitkälle ja joutuisitte vielä uudestaan aloittamaan alusta. Ei ihmisarvoista elämää.
Noinko äitisi ja isäsi sinulle sanoivat? Tunnen myötätuntoa sinua kohtaan. :'(
Minä en tässä mieti ap:n ikää, 36 on nuori nykyään, erityisesti ap:n viiteryhmässä. En niinkään ajattele myöskään helppoutta. Ajattelen elämän sisältöä. Henkilö, joka aloittaa perheellistymisen 36-vuotiaana, on elänyt ensimmäiset 36 vuotta enemmän tai vähemmän itselleen. Ap sen sijaan on ollut perheellinen ja elänyt sitä pikkulapsiaikaa koko sen ajan, kun on ollut aikuinen. Pienten lasten äiti parikymppisenä, pienten lasten äiti kolmekymppisenä. Jos hän nyt saa vielä iltatähden 37-38-vuotiaana, tulee hän olemaan pienten lasten äitinä myös nelikymppisenä. Hän saattaa olla lähemmäs 60, kun iltatähti muuttaa kotoa. Siinä on mennyt ikävuodet 20-60 lasten ehdoilla. Luultavasti perään tulee heti lapsenlapsia.
Vanhemmuus ei enää Suomessakaan pääty siihen, kun lapsi täysi-ikäistyy. Nuoret jää yhä pitempään asumaan kotiin, tarvitsevat taloudellista tukea opinnoissaan, aikanaan ehkä omien lasten kanssa. Kyllä ap:ta tarvitaan vielä, vaikka lapset kasvavatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuni otti tuossa vaiheessa koiran, vaihtoi työpaikkaa ja aloitti treenaamisen maratoniin. :) Nykyään matkustelee eri juoksutapahtumien perässä. Matkustelevat myös paljon perheenä, käyvät teatterissa yms. Jos on varaa neljänteen, niin varmaan olisi varaa myös panostaa yhteiseen tekemiseen kasvavien lasten ja nuorten kanssa?
Uskomatonta miten täällä puhutaan täydellisenä itsestäänselvyytenä isovanhemmuudesta ja lapsenlapsista! Kiukuttaa, miten oletetaan että kyllä ne lapset lisääntyvät pian!
EI NE VÄLTTÄMÄTTÄ HALUA LAPSIA JA SE ON OK. Tee vaikka sata lasta mutta älä oleta että saat automaattisesti lapsenlapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei, mutta jos lapsia on se 3-4kpl, niin onhan se todennäköistä että joku niistä päätyy saamaan lapsia. Ja vanhempana sitä miettii omien lasten tarpeita pitkällä tähtäimellä, ei se vanhemmuus lopu siihen kun lapsi täyttää 18.
Olisi kiva kuulla onko ap:n ajtukset suuntaan tai toiseen selvenneet tämän ketjun myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos rakastat isänmaatasi, teet sen lapsen.
Rutina kirjoitti:
Miksi tehdä lisää lapsia? Olette hankkineet edelliset tosi nuorina, he muuttavat pian kotoa pois ja voisit saada kerrankin miehesi kanssa omaa aikaa vaikka matkustella ja olla yhdessä keskenään.
Tämä
Meillä omi samat pohdinnat 35v ja 40v kun oltiin, lopetettiin ehkäisykin. Mutta sitten tultiin toisiin aatoksiin,kierukka takas ja en ole katunut!Joku oma prosessi se oli, ja nyt pari vuotta tuon jälkeen olen niin onnellinen tähän. Vapaus ja oma aika. Myös tämä nykyinen maailma ei houkuta lapsentekoon. Nuorin on meillä myös niin kamalassa murrosiässä,ettei mun järki riittäis enää taaperoon tässä kohtaa.
No,kuka tietää,elämä olis ehkä ihanaa toisinkin,mutta en vaan koe nyt kaipaavani mitään päiväkotiruljansseja ja lastenkutsuja ja yövalvomista ja omien harrastusten jäämistä...