Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa, jota "äärimmäinen optimismi" ärsyttää
07.09.2017 |
Nyt tarkoitan sellaista optimismia, ettei voida missään tilanteessa hyväksyä, että nyt asiat eivät menneet niin putkeen, vaan aina pitää keksimällä keksiä ko. tilanteesta jotain hyvää ja kieltäytyä olemasta realistinen.
Esimerkkejä:
-On sovittu patikkaretki ulos. Retkipäivän aamuna sataa kaatamalla ja sääennuste näyttää samanlaista säätä koko päiväksi. Optimisti on sitä mieltä, että kannattaa kuitenkin lähteä retkelle, sillä eihän nyt pienen sateen takia kannata siirtää koko hauskaa retkeä. Vaikka retken voisi aivan hyvin siirtää toiselle päivälle.
-Juuri ostettu, kallis kodinkone/elektroniikkalaite menee rikki. Optimistia ei ärsytä tai harmita yhtään. Sen kuin ostetaan heti uusi perään. Muutama tonni sinne tai tänne, vaikka rahatilanne oli jo valmiiksi huono.
-Optimisti sairastuu vakavasti. Hän ei ole yhtään surullinen, masentunut tai epätoivoinen. Mitäs tässä. Hoitoihin menee tuhottomasti rahaa, saatan joutua viettämään useamman vuoden sairaalassa, elämästäni tulee pelkkää fyysistä ja henkistä kärsimystä ja kaiken lisäksi todennäköisesti en selviä sairaudesta, mutta eihän se elämä tähän lopu!
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Mua ei varsinaisesti ärstytä, jos on kohtuudella optimistinen. Sen sijaan ärsyttää joidenkin ihmisten tapa suojautua tuolla tavoin, vaikka eiväthän hekään usein voi sille mitään.
Esimerkki: rakas läheinen kuollut. Hautajaisissa optimisti ei kykene suremaan vaan yrittää löytää kuolemasta "jotain positiivista".
tai Ystävä sairastuu syöpään. Optimisti ei pysty kestämään sitä ahdistusta vaan pohtii, että nyt täytyy elää aivan täysillä viimeiset päivät, ja kaikella on kuitenkin tarkoituksensa.
Eli kun ei kestetä omia tai muiden ahdistavia tunteita, niin mitätöidään ne tuollaisen lapsenomaisen optimismin keinoin. Se herättää itsessäni jopa raivoa. Kuinka aikuiset ihmisetkin voivat tavallaan olla niin pihalla realiteeteista ja kyvyttömiä näkemään asioita sellaisina kuin suurin osa ne näkee.
Huokailen turhautumistani täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta sellainen tapa surra on väärä, jossa sitä surua puretaan toisiin ihmisiin syyttämällä heitä vääristä sanoista ja kaikeasta väärästä. Sellaisen ihmisen ei kannattaisi käyttää sanaa "kyvytön" puhuessaan muiden ajattelusta ja tunnetaidoista. Jotkut ihmiset eivät ansaitse mielestäni lohdusta, tai sen yrityksiä, koska eivät osaa käyttäytyä ihmisiksi, vaan kuvittelevat että heillä on surunsa myötä joku oikeus olla muiden yläpuolella.
Kun heillä nyt on tämä "suru", niin kukaan ei voi heitä ymmärtää. He eivät itsekään näytä itseään ymmärtävän. Suruprosessissaan näyttävät kokevan samaan aikaan jotain omia häpeä- pelko- paskavammaistraumojaan, joita projisoivat vääränlaisiin surijoihin ja lohduttajiin.
Itseäni ärsyttää huomattavasti enemmän valittajat.
Asiat ovat AINA huonosti, mikään ei KOSKAAN onnistu. Sekin tiedetään jo etukäteen. Tällainen työkaveri on kuin kiviriippa, jota on pakko kuunnella päivästä toiseen 😨
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Vierailija kirjoitti:
Itseäni ärsyttää huomattavasti enemmän valittajat.
Asiat ovat AINA huonosti, mikään ei KOSKAAN onnistu. Sekin tiedetään jo etukäteen. Tällainen työkaveri on kuin kiviriippa, jota on pakko kuunnella päivästä toiseen 😨
Mutta mutta... sinähän valitat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sitä enää jaksa oikein mistään ahistua kun on päässyt siitä reaktiosta jossain vaiheessa aikuistumista yli. Jos tauti on tappaakseen, niin se tappaa pessimistin ja optimistin ihan yhtä lailla. Optimistilla vaan on hauskempaa kun ei murehdi sitä etukäteen. Ja itse asiassa se taitaa olla niin, että optmisti oikeastikin elää pitempään.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
Kertokaa nyt millä termillä kuvaisitte sitä tilannetta joka on käsillä, kun olet vaikkapa potilaan hoitajana joka kärvistelee suurissa kuolemantuskissaan, ja on kuolemassa joka tapauksessa. Olet puun ja kuoren välissä, koska omaiset eivät halua sinun pitkittävän kärsimystä tai pahentavan sitä, eivätkä halua luovuttaa. Mitään et saa tehdä. Et saa myöskään helpottaa kärsimyksiä tai lyhentää niitä.
Et saa ilmaista että tilanne on piip piip piip.. koska eufenismi.
MITEN PITÄÄ TOIMIA SITTEN???? Kerro jo!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttävää äärimmäisissä optimisteissa on se, että he pyrkivät mitätöimään toisten tunnekokemuksia. Esimerkiksi jokin projekti on paskasti johdettu, koko homma on yhtä kaaosta, kysymyksiin ei saa selkeää vastausta ja projektin vetäjä vittuilee kaikille kaikesta. Omaa aikaa ja energiaa menee ihan hukkaan. Kun tätä erehtyy kritisoimaan ääneen ja sanomaan, että vituttaa koko projekti, on yksi dumppaamassa kaiken sanomalla, että ollaan positiivisin mielin ja hymyä huuleen.
Kun monesti niitä ongelmia voisi korjata sillä, että niistä puhuisi ääneen, mutta yltiöpositiivinen pakottaa nuissakin tilanteissa vain hymyn huulille ja auringon mieleen.
Kaikki tunnereaktiot on ihan normaaleja. Jos harmittaa, niin antaa harmituksen tulla. Se ei ole tervettä yrittää väkipakolla tuntea ainoastaan niitä kivoja tunteita. Vihallakin on oma merkityksensä, se kertoo esimerkiksi siitä, että minua on kohdeltu väärin ja viha auttaa itseäni puolustautumaan ja pääsemään irti huonoista ihmissuhteista. Tätä nämä positiivarit ei vaan ymmärrä.
En jää myöskään märehtimään, vaan tunnen tunteeni, etsin ratkaisun ja siirryn eteenpäin. Mutta en ala esittää, että koko elämä on auringonpaistetta, jos se ei sitä ole.
Tuo on juuri se ettei vain osaa suhtautua tapahtumiin kuin negatiivisesti.
Ehkä ne tapahtuvat merkitsevät sinulle liikaa ja optimisteille ne merkitsevät samaa kuin sään muutos. Asiat vain tulevat ja menevät. Riippuu sinusta miten otat asiat vastaan.
Pikkuvauvat itkevät aina kun asiat eivät onnistu lellivauvan hyväksi.
Elämässä ei oikeasti saa aina kaikkea. Voi tulla pitkä kuivuus ja sitten menee koko sato.
Sille ei voi mitään. Ainoa asia mitä vauva voi oppia, on suhtautuminen erilaisiin tilanteisiin.
Kuule, tiedän varsin hyvin, että elämässä asiat ei mene käsikirjoituksen mukaan :D. Äidin kuoltua vauvaiässä olinkin alkoholisoituneen ja traumatisoituneen sekä sadistisen äitipuoleni armoilla siihen asti, kun muutin perhetukikeskukseen. Sieltä muutin omaan kämppään alaikäisenä ja olen siitä lähtien saanut ja oppinut pärjäämään yksin. Siihen päälle vuosikausien koulukiusaaminen, oma syömishäiriö, PTSD-oireilu, haaveammatin menetys ja monet sairastelut. Nimenomaan tämä kaikki, mitä olen pienen ikäni aikana saanut kestää, opetti minulle sen, että kaikki tunteet pitää tuntea ja käsitellä. On turha vetää hymyä naamaan, jos isä hakkasi siskon edellisenä iltana ja itse joudut menemään kouluun maha kurnien, koska sinulla ei ole oikeutta syödä.
Patosin vihaa vuosikausia, joka oireili fyysisinä sairauksina. Yritin olla reipas ja pakottaa itseni eteenpäin, vaikka olin traumatisoitunut. Sairastuin syömishäiriöön. Nyt kun tunnistan paremmin omat tunteeni ja tiedän, mitä ne tarkoittavat, osaan myös päästää niistä irti. Käsittelemättöminä tunteet, esimerkiksi viha, vain jää elämään ihmisen sisään ja jatkaa olemistaan vuosi kausia. Kunnes käsittelet sen, vasta silloin pääset siitä eroon. Käsittely ja oman elämän muuttaminen (jos se on tarpeellista) on se todellinen tue vapauteen. Ei väen väkisin ilon ja onnen pakottaminen tilanteissa, joissa se on psyykelle jopa vahingollista.
Tunteiden tunteminen ja tosiasioiden toteaminen ei tarkoita sitä toista ääripäätä, että niihin jäädään märehtimään. Tunteminen ja tosiasioiden pohtiminen, niiden kautta muutoksen etsiminen, on se tie siihen onneen ja rauhaankin. Mieli sairastuu jokaisella jossain vaiheessa, jos väkipakolla työntää kaiken ikävän mielestään vuosikausiksi ja vääntää tekohymyä päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä enää jaksa oikein mistään ahistua kun on päässyt siitä reaktiosta jossain vaiheessa aikuistumista yli. Jos tauti on tappaakseen, niin se tappaa pessimistin ja optimistin ihan yhtä lailla. Optimistilla vaan on hauskempaa kun ei murehdi sitä etukäteen. Ja itse asiassa se taitaa olla niin, että optmisti oikeastikin elää pitempään.
Paitsi tyhmä optimisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseäni ärsyttää huomattavasti enemmän valittajat.
Asiat ovat AINA huonosti, mikään ei KOSKAAN onnistu. Sekin tiedetään jo etukäteen. Tällainen työkaveri on kuin kiviriippa, jota on pakko kuunnella päivästä toiseen 😨Mutta mutta... sinähän valitat.
Sehän näissä yltiöoptimisteissa on vikana, kun he valittavat valittajista. Lopettaisivat valittamisen ja vetäisivät sitä hymyä vaan naamaan. Pitäisivät siitä omasta tunteesta kiinni ja sallisivat muille omansa. En minäkään pakota muita itkemään, kun itseäni itkettää. Enkä valita siitä, jos joku hymyilee omalle elämälleen, kun minä itken. On jopa hieman narsistista ja vähintäänkin äärimmäisen kotrolloivaa määrätä, mitä itse kukin saa tuntea. Se jos mikä on myrkyllisen negatiivista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
En näe. Etkö sinä tajua, että se on myös haastavaa ja vaikeaa sille toiselle ihmisellekin. Vai onko sulle itsellesi haasteetonta ja mukavaa katsella kun toinen kuolee syöpään.
Eikö se kosketa sinua millään tavoin, kun et siinä itse ole kuolemassa? Etkö ymmärrä kaipuuta, voimattomuutta ja surua joka tulee, kun ei voi auttaa toista?
Mikä sinussa oikein mättää?
Peilin eteen nyt mars.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseäni ärsyttää huomattavasti enemmän valittajat.
Asiat ovat AINA huonosti, mikään ei KOSKAAN onnistu. Sekin tiedetään jo etukäteen. Tällainen työkaveri on kuin kiviriippa, jota on pakko kuunnella päivästä toiseen 😨Mutta mutta... sinähän valitat.
Sehän näissä yltiöoptimisteissa on vikana, kun he valittavat valittajista. Lopettaisivat valittamisen ja vetäisivät sitä hymyä vaan naamaan. Pitäisivät siitä omasta tunteesta kiinni ja sallisivat muille omansa. En minäkään pakota muita itkemään, kun itseäni itkettää. Enkä valita siitä, jos joku hymyilee omalle elämälleen, kun minä itken. On jopa hieman narsistista ja vähintäänkin äärimmäisen kotrolloivaa määrätä, mitä itse kukin saa tuntea. Se jos mikä on myrkyllisen negatiivista.
Ihan pimeetä jos ihminen joka on itse miellyttävä kuin tunkkaisin kananmunapieru, alkaa syyllistämään kanssaihmisiään siitä ettei toinen nauti siitä tuoksusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Nimenomaan. Siltä kuolevalta voisi vaikka kysyä, että miltä hänestä itsestään tämä tilanne tuntuu ja millä sanoilla kuvaisi omaa tilannettaan. Oisko mitään? Jos kuoleva haluaa itse käyttää sanaa haaste, niin käyttää sitä sitten, mutta ei väkipakolla tuputa opia tulkintojaan, vaan voisi edes joskus antaa tilaa ja hyväksyntää sen kuolevan omille tunteille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Sinä olet käsittänyt jotain hyvin pahasti väärin ja jopa sairaalla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
En näe. Etkö sinä tajua, että se on myös haastavaa ja vaikeaa sille toiselle ihmisellekin. Vai onko sulle itsellesi haasteetonta ja mukavaa katsella kun toinen kuolee syöpään.
Eikö se kosketa sinua millään tavoin, kun et siinä itse ole kuolemassa? Etkö ymmärrä kaipuuta, voimattomuutta ja surua joka tulee, kun ei voi auttaa toista?
Mikä sinussa oikein mättää?
Peilin eteen nyt mars.
Jos ei tiedä, mitä sanoa, niin senkin voi sanoittaa rehellisesti ääneen. Avaa suunsa ja sanoo:"En tiedä mitä voisin sanoa." Sen jälkeen voi vaikka kysyä, että haluatko, että otan kädestä kiinni/tuon vettä jne. Onko aina pakko väkipakolla sanoa se mitä sylki suuhun tuo ajattelematta? Monesti hiljaisuuskin on parempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
Kertokaa nyt millä termillä kuvaisitte sitä tilannetta joka on käsillä, kun olet vaikkapa potilaan hoitajana joka kärvistelee suurissa kuolemantuskissaan, ja on kuolemassa joka tapauksessa. Olet puun ja kuoren välissä, koska omaiset eivät halua sinun pitkittävän kärsimystä tai pahentavan sitä, eivätkä halua luovuttaa. Mitään et saa tehdä. Et saa myöskään helpottaa kärsimyksiä tai lyhentää niitä.
Et saa ilmaista että tilanne on piip piip piip.. koska eufenismi.
MITEN PITÄÄ TOIMIA SITTEN???? Kerro jo!
Toivon todella että noin tyhmä ihminen kuin sinä, ei ole työssä missään hoitoalalla...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseäni ärsyttää huomattavasti enemmän valittajat.
Asiat ovat AINA huonosti, mikään ei KOSKAAN onnistu. Sekin tiedetään jo etukäteen. Tällainen työkaveri on kuin kiviriippa, jota on pakko kuunnella päivästä toiseen 😨Mutta mutta... sinähän valitat.
Ei pakkokuuntelen, tätä tyyppiä, joka oksentaa omaa pahaaoloaan muiden niskaan.
Sellaisia happaman näköisiä, tiuskahtelevia ja ylimielisiä optimisteja. Heidän kanssaan ei pärjää ellei käytä samaa taktiikkaa (denialismi)kuin he. He eivät kestä mitään "valittamista" ja kaikki on heidän tulkintansa mukaan valittamista.
Ovat pinkeän ja kuivakan oloisia. Koko ajan saa pelätä mistä asiasta alkavat sähisemään tai dissaamaan.
Heillä on se heidän omansa, muita tärkeämpi traumansa ja vastoinkäymisensä aina lyödä tiskiin, jos vahingossa kiroat kaatunutta kiisselisoppaasi. Vaikeudet ovat kilpailu jonka säännöt vähän omituiset. He päättävät itse kuka on kilpailussa häviöllä, ja häviöllä olevan tulee olla heille mieliksi. Eli hymyillä ja olla kaikin tavoin valittamatta.