Lue keskustelun säännöt.
Ihminen ei kadu mitään niin paljon, kuin lapsien hankkimatta jättämistä
02.09.2017 |
Omat lapset tuovat ihmisen elämälle jotain aivan erityistä ja syvää merkitystä ja mittaamattoman paljon rakkautta. Oman lapsen kasvaminen ja oman lapsen elämän edistyminen ja seuraaminen on jotain sellaista, joka tarjoaa niin ainutlaatuista merkitystä elämään, ettei sitä voi edes kuvailla. Lapset kasvattavat myös aikuisia ihmisinä aivan eri tavalla kuin lapsettomana oleminen. Aikuinen ihminen kasvaa mm. ajatusmaailmaltaan valtavan paljon viisaammaksi ja oppii lasten mukana valtavan paljon uusia asioita ja näkökulmia elämään. Lapsilta vanhempi saa myös vilpitöntä ja ainutlaatuista rakkautta, sellaista mitä kukaan toinen ei voi antaa. Ei edes oma puoliso.
Lapsettomilla taas elämä pyörii vain turhanpäiväisten, yksitoikkoisten ja hyvin pienten ja merkityksettömien asioiden ympärillä. Kaikki hedonismi, materialismi, matkustelu, omat harrastukset jne. nämä ovat pelkkää pintaa. Ovat todellakin vain pelkkää hyvin pientä pintaa ja hyvin merkityksettömiä asioita elämässä, kun aletaan puhumaan niistä asioista elämässä, jotka todella merkitsevät. Se matkustelu yms. on lapsettomille ihmisille selvästikin vain epätoivoista pakenemista arjesta ja epätoivoisia yrityksiä täyttää se valtava tyhjiö, joka heillä elämässään on. Toki he yrittävät kaikella sillä pitää pelkkää kulissia yllä, että kaikki olisi onnellista ja iloista, mutta todellisuudessa he ovat ja tiedostavat itsekin olevansa koko ajan hyvin yksinäisiä, jopa silloinkin kun ovat matkalla siellä jossain aurinkoisessa ihmisvilinää täynnä olevassa turistirysässä.
Ihminen ei kadu elämässään mitään muuta niin paljon kuin sitä, että jättää lapset hankkimatta. Jos seurustelukumppani/miesystävä/naisystävä/avopuoliso jne. on sitä mieltä, että hän ei lapsia halua, niin siinä vaiheessa suosittelen välittömästi kumppanin vaihtamista. Ihan jo nuorella iälläkin, jo parikymppisenäkin. Mitä sitä turhaan pitkittämään ja vuosiaan tuhlaamaan, kun kyse on noin isosta asiasta. Näitä lapsia haluamattomia odottaa erittäin yksinäinen ja pinnallisuutta täynnä oleva elämä, mutta sitten kun vaihdatte kumppania ja löydätte sellaisen, joka niitä lapsia kanssanne haluaa, niin te tulette saamaan oikein rikkaan elämän ja opitte ja kasvatte ihmisenä samalla valtavasti itsekin.
Kommentit (455)
Minä en ole vannoutunut vela, mutta vielä ei ole lapsia. Ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä osaa millään tavalla kuvitella elämääni lapsia. Onneksi on ihana mies joka on samaa mieltä!
Ihmeellistä tuo ajattelu että kaikkien lapsettomien elämä on yhtä highlightia, että juodaan vaan skumppaa jossain jahdilla ja tehdään kaikkea extremeä.
Mulle elämässä parasta on tavallinen arki. Se että saa tulla töistä hiljaiseen ja rauhalliseen taloon, ja laittaa kynttilöihin tulet ja ottaa lasin viiniä. Mua ei ahdista hiljaisuus kuten monia lapsettomia tuntuu ahdistavan (miksi, kannattaa pohtia..), päinvastoin. Näin olen valinnut elämääni viettää ja siitä nautin. Ja se, että saa nukkua rauhassa yönsä ja pitkään aamusta jos töiltään ehtii. Saa rakastella silloin kun huvittaa, missä huvittaa. Saa tehdä sellaista ruokaa kun haluaa, tai olla tekemättä.
En ymmärrä ollenkaan sitä, kun sanotaan ettei elämä muutu kun tulee lapsia. Minun tai meidän elämä ainakin muuttuisi ihan täysin. Kaikki muuttuisi. Miksi pitää väkisin muuttaa elämäänsä jos sitä rakastaa sellaisena kuin se on? En minä esimerkiksi haluaisi yhtäkkiä ostaa hevostakaan, en jaksaisi huolehtia siitä ja sitoutua niin isoon hankkeeseen. Yhtä absurdilta tuntuisi ajatus lapsesta.
Ja nuo matkat, minä haluan matkustella ilman lapsia. Vaikka lomatkin on ihan rauhallisia aikuisten lomia. Miten muka otat sen vauvan/taaperon vaikka skootterin kyytiin kun ajat pitkin viidakkoteitä? Vaikkei me lomalla ryypätäkään tai vietetä mitenkään erityisen extremeä lomaa, niin silti en niihin lasta osaa sijoittaa. Menisi liian hankalaksi. Lomalla haluaa nimenomaan lomailla. Ja haluan matkustella nyt, jos joskus lapsia haluaisinkin, niin onpahan sitten matkusteltu. En minä itse lapsena mitään ulkomaanmatkoja kaivannut, ja omankin lapseni haluaisin kasvattaa ihan tavallisessa perhe-elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähinnä on sanottu, että on kovin täyttä elämää, mutta ei ole millään tavalla avattu sitä mikä tekee sen kokemuksen täydeksi.
Mielenrauha ja se tunne, että asiat ovat niin kuin niiden tuleekin olla. On olo, että mitään ei puutu, ei tarvitse tavoitella tai pyristellä kohti jotakin, mitä vailla olisin.
Sanoin tämän kyllä jo aikaisemmassa viestissäni. Miksiköhän vastaus ei siinä kelvannut?
Minä sain lapseni lähes nelikymppisenä. Uskon, että elämäni olisi ollut ihan onnellinen, mutta tylsähkö ilman lasta. Tuskin olisin kovin paljon katunut jos häntä en olisi saanut, koska en olisi tiennyt mistä jään paitsi.
Ehkä olisin harrastanut ja matkustanut enemmän jos lasta ei olisi ollut.
Kotona olisi ollut rauhallisempaa ja siistimpää ehdottomasti.
Vuodet olisivat muistuttaneet toisiaan.
Monet uudet ystävyydet olisi jäänyt solmimatta.
Äitiys ja siihen liittyvät tunteet mullistivat elämän, ei niistä kuitenkaan enempää. Ne jotka tietää, ymmärtää kyllä.
Lapseni on tosi hyvä tyyppi ja olen iloinen, että olen saanut kokea hänen kanssaan niin paljon. En oikeastaan keksi, että kenen muun kanssa olisin ne kokemukset halunnut jakaa.
Hmm.. 50-vuotislahjaksi itselleni teetin vasektomian. Siitä on nyt kolme vuotta. Ei lapsia. Sen sijaan hyvä parisuhde. En ole vielä katunut, mutta enhän tietenkään voi tietää tulenko joskus katumaan.
Sen sijaan tiedän paljon vanhempia, jotka ovat katuneet katkerasti lapsen tekemistä ylipäätään, väärän miehen kanssa, liian nuorena, liian vanhana tai liikaa lapsia. Ainakin tällaiset osaan nimetä suoraan tuttavapiiristä.
Otan sen riskin, että joskus vielä kaduttaa, kun ei ole lapsia. Ennemmin kuin sen riskin, että tulisi tehtyä varmuuden vuoksi lapsia, joita en oikeasti halua, joita puolisoni ei halua ja joita meillä ei olisi varaa edes kunnolla elättää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oo koskaan tajunnu näitä jotka sanoo että lasten kanssa voi reissata ihan yhtälailla kuin ilmankin. Voi kai, mutta on hieman eri asia mennä reissuun missä voi tehdä mitä haluaa ja millä aikataululla ja miten haluaa, verrattuna siihen että paimentaa lasta koko ajan. En mä ainakaan pystyis nauttimaan nähtävyyksistä, maisemista ja elämyksistä jos olis koko ajan lapsi siinä vieressä mitä pitää kuitenkin koko ajan pitää silmällä. Ja voi sitä riemua kun aikataulut vaikkapa vähän pettäis ja sais kuunnella sitä nälkäraivoa jonkun bussimatkan. Wuuhuu!
Lapsen kanssa voi tehdä kaikkea sitä mitä lapsettomanakin. Se on asennekysymys. Matkustaminen on hieman hankalampaa ehkä kahden vuoden ajan (2-3 v. lapsi). Mitenkään ylivoimaista se ei silloinkaan ole, vain hieman rasittavaa. Olen matkustanut ulkomailla kymmeniä kertoja pikkulapsen kanssa. Kaupunkilomilla ja lomakohteissa. Lapsi on tottunut alusta alkaen matkustamaan ja ymmärtää siksi miten käyttäytytään. Koskaan ei ole ollut aikatauluongelmia: aikataulut päättää aikuinen. Nähtävyydet on nähty, ravintolassa syödään illalla ja aamulla nukutaan myöhään. Mitään nälkäraivoa ei tietenkään tule, kun lapselle annetaan tarpeeksi ruokaa. On uusavuttomuutta, jos ei lapsen kanssa muka voi matkustaa.
Se, että monia asioita voi tehdä jos ensin organisoi, delegoi, suunnittelee, aikatauluttaa ja järjestelee saadakseen niille asioille hetken sieltä, toisen täältä ei ole sama kuin että voisi tehdä niitä "ihan kuten ennenkin". Todellisuudessa monesta asiasta tulee niin vaivalloista, vaikeaa tai erilaista, ettei niitä vain tule tehtyä, vaikka se periaatteessa mahdollista olisikin. Se ei ole asenne- vaan resurssikysymys.
Minua eivät sinänsä vakuuta tällaiset puheenvuorot, sillä en halua tehdä yhtään mitään lapsen kanssa. En elä lapsiystävällistä elämää, mutta sinänsä harrastukseni tai rakkauteni matkailua kohtaan eivät estä lapsen hankkimista. En hankkisi lasta, vaikka elämäni olisi kaikin tavoin ihanteellinen lapsentekoon. Jokainen hetki ja jokainen mahdollinen tekeminen on kuitenkin parempi ilman sitä lasta.
Ja mitä tuohon aiemmin mainittuun rakkauteen tulee, kannattaa muistaa, että melkein kaikki lasten hankkimista katuvat onnettomat vanhemmat kuitenkin rakastavat lapsiaan. Se rakkaus ei siis itsessään ole mikään onnen tae.
Minä tykkään kyllä tehdä lapsia mutta en halua kasvattaa niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Provoaloitus, mutta ajankohtainen aihe mulle.
Olen tavannut ensimmäistä kertaa elämässäni miehen, joka tykkää minusta. On suorastaan rakastunut. Haluaa naimisiin ja lapsia, ehdottomasti, ja pian. Olemme siis tunteneet jonkin aikaa, mutta romanttisesti vasta muutaman viikon. Ja minua moiset puheet pelottavat, koska olen elänyt elämäni ikisinkkuna enkä ole halunnut koskaan lapsia.
Nyt kuitenkin olisi potentiaalinen isä elämässä, ja hän sanookin, että tulen katumaan myöhemmin, jos en lapsia hanki. Mistä ihmeestä voin tietää, mikä on oikea ratkaisu? Mistä te lapsia halunneet tiesitte, että se on oikea juttu? Tai te lapsettomaksi jääneet? En ymmärrä miten kukaan uskaltaa tehdä näitä elämää muuttavia päätöksiä - olen suorastaan kauhusta kankeana täällä vaikka vasta ajattelen näitä juttuja.
Ei noita asioita kannata heti tavatessa päättää. Minulla aikanani alkoi suhde niin, että sovimme ettei mitään lapsijuttuja. Pari vuotta meni ja molemmilla mieli alkoi askarrella, että jos sittenkin.
No mutta sehän se ongelma on, että hän on jehdotettiin jo lapsenhankintaan. o päättänyt että vaimon ja lapsia haluaa ehdottomasti ja mahdollisimman pian. Minä yritän jarrutella, mutta aihe pomppaa silti koko ajan esiin. Ehkä lämpiäisin ajatukselle, jos saisin aikaa. Mutta kai tämä on merkki siitä, että ehkä emme ehkä sittenkään sovi toisillemme, mikä olisi suuri harmi ja suru sillä muuten hän tuntuu aivan täydelliseltä. Vain tämä hätäily mietityttää.
Minä passaisin tuollaisen miehen. Ensinnäkin on selvää, että sinulla on hänelle pelkkä välinearvo synnyttäjänä. Näitä miehiä on. Itsekin sellaisiin törmäsin kun nettideittailin. Jotkut laittoivat jo ensimmäisessä viestissä tietoa, että olisi heidän lapsensa äidille paikka auki. Siis tuntematonta naista .
Hyvä näkökulma, kiitos kommentista. Edelleen tietysti toivon, että kyseessä olisi oikea rakastuminen eikä vain mun näkeminen lapsentekokoneena. Mutta jos hän tosiaan mua rakastaisi niin jaksaisi odottaa niin kauan että olen valmis. Ja sit toisaalta hänellä on oikeus olla varma siitä mitä itse haluaa, koska mitäs jos parin vuoden päästä en niitä lapsia halua? Sittenhän olen tuhlannut hänen aikaansa ja satutan häntä paljon enemmän kuin nyt. Vaikeita juttuja nämä.
Vierailija kirjoitti:
Minä tykkään kyllä tehdä lapsia mutta en halua kasvattaa niitä.
et taida olla kovin kiltti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun kiinnostuksen kohteeni eivät muuttuneet lapsen myötä. Rakastan lumilautailua Alpeilla, ratsastusta kilpailua joukkuelajissa, ja kaikkea tätä olen päässyt tekemään, joskin vähemmän, lapsen myötä. Koko ajan oma aika lisääntyy kun lapsi kasvaa, ja elämään on tullut lisää iloa (joskus toki myös huolta) lapsen myötä. Koen että tärkein asia elämästäni puuttuisi jos en saisi olla äiti, vaikka Legolandiat jne. ei ole intohimonkohteeni lapsen myötä. Olen edelleen minä harrastuksineen, mutta myös ensisijaisesti rakastava äiti -nämä kaksi "rooli" ei sulje pois toisiaan.
Olen lapseton 52 v. akateeminen naimisissa oleva nainen. Tykkään lapsista kovasti, mutten ole koskaan halunnut omaa lasta. Olen lämmin ihminen, mutta tarvitsen paljon omaa rauhaa. Olen edelleen, jo tämän ikäisenä tyytyväinen valintaani! Me naisetkaan emme ole kaikki samanlaisia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n viesti oli aivan uskomattoman viiltävää ironiaa :D
Jo antiikin filosofi Demokritos sanoi; "Lasten kasvattaminen on vaikeaa. Jopa sujuessaan hyvin se on alituista kamppailua ja huolenpitoa. Jos siinä epäonnistuu, se on kaikkea muuta tuskaa vaikeampi kestää."
"Nähdäkseni ei kannata hankkia lapsia. Lasten hankkimiseen liittyy runsaasti vaaroja ja murheita, harvassa ovat ne onnistuneet ihmistaimet, nekin hentoja ja heikkoja."
Lasten hankkiminen ja kasvattaminen antiikin aikana oli varmasti haastavampaa kuin nykypäivänä, mutta kyllä tässä tietty totuus edelleenkin piilee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joko tämä oli Sipilän näppikseltä tai viiltävää ironiaa.
Kaikki tietenkin hyökkäävät kimppuuni, koska kerron vääränlaisia uutisia, mutta olen AP:n kanssa samaa mieltä. Olen pian viisikymppinen ja lapseton. Nuorena en halunnut tippaakaan lasta, mutta joskus 37-vuotiaana mieleni alkoi muuttua. Nykyisen mieheni tapasin kuitenkin vasta yli nelikymppisenä, emmekä onnistuneet enää saamaan lasta.
Onneksi elämässäni on monia lapsia ja nuoria, mutta omien lapsien puuttuminen tuntuu koko ajan tyhjänä paikkana sydämessä. Se raastaa ja on ilman muuta oman elämäni suurin tragedia.
Toivon, että löydätte itsestänne sen verran empatiaa, että säästätte minut viharyöpyltä. Tämä on minulle niin arka asia. Ehkäpä en edes tule lukemaan, miten keskustelu tässä ketjussa jatkuu.
En jaksanut edes lukea kunnolla loppuun, oli semmoista höttöä ja omien mielipiteiden ja elämänvalintojen asettamista muiden yläpuolelle tuo teksti.
Olen itse äiti, ja ymmärrän kyllä, että ihmiset arvostavat eri asioita. Joku saa tyydytystä lapsen hoivaamisesta ja kasvattamisesta. Joku toinen nauttii enemmän matkustamisesta ja on tyytyväinen elämäänsä kun saa tehdä asioita, harrastaa ja käydä vaikka ravintoloissa yksin tai parisuhteessa ilman lapsia.
Sinä et yksin oikein voi määritellä sitä, mikä on oikeaa arkea ja millaiset asiat tekevät elämästä merkityksellistä tai mikä on vastaavasti pelkkää pintaa. Jollekin se elämän merkittävin asia voi olla vaikka työ, ja silloin lapset ja se arjen pyöritys ja pyykkirumba, kitinä ja yhdessä leikkiminen ym. eivät mahdu elämään. Jollekin arki on sitä, että matkustetaan joka kuukausi jonnekin, ja nukutaan joka aamu pitkään. Sinä olet nyt vaan sisäistänyt tämän yleisen muotin "arjesta", jota suurin osa ihmisistä ja lapsiperheistä elää. Mutta kun on niin monta muutakin tapaa tehdä asiat ja elää elämää, eikä se kaikista yleisin vaihtoehto ole yhtään sen parempi kuin ne muut.
Vierailija kirjoitti:
Havainto kirjoitti:
Oletteko tulleet ajatelleeksi, että vaikka vanhemman rakkaus lastaan kohti on pyyteetöntä, niin lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan on melko ehdollista? Moni tosin uskottelee itselleen, että lapsen rakkaus olisi pyyteetöntä.
Niin, tämä on juuri se juttu, mikä kasvattaa vanhemmat. Se, että olet valmis uhraamaan paljon ja auttamaan lapsiasi vaikka he eivät ole sinulle mitään velkaa. Pyyteetön auttaminen, vastuuntunto tulevia sukupolvia kohtaan, ja näiden myötä kehittyvä laaja myötätunto ihmisiä kohtaan, ovat juuri niitä vanhemmuuden syvällisiä etuja, joita useimmat ihmiset eivät koskaan koe ilman lapsia. Kokemus merkityksellisyydestä on todellakin merkityksellisempi silloin kun on omalla ruumiillaan ja mielellään kasvattanut seuraavaa sukupolvea. Lapsettomat ovat ihan kivaa porukkaa, mutta yhdestä tärkeästä ihmisyyden elementistä ovat jääneet paitsi.
Anteeksi, mutta kai selität tuon myös minun äidilleni? Koska hänellä ei todellakaan kasvanut myötätunto ja rakkaus etc.
Eipä nuo minun lähipiirin lapsettomat (yli 40 v) katuvaisilta vaikuta. Heillä on laaja ystäväpiiri. Ovat jaksaneet panostaa siihen, kun ei ole lapsia. Sukulaisten/sisarrusten lapset ovat heille tärkeitä.
Minulla kaksi jo teini-ikäistä. Olen paljosta luopunut/joustanut lasten vuoksi. Kyllä kaikki omat harrastukset jäi moneksi vuodeksi. Yritin olla aina läsnä ja touhusin paljon heidän kanssaan. No nyt saa nauttia, kun ilmeisesti olen kuitenkin huono kasvattaja. Koulut ei suju ja yöt valvon teinejä kotiin. Miestäni olen alkanut inhoamaan. Nyt jos saisin valita, en tekisi lapsia Ja vielä narsistisen miehen kanssa. Josta en pääse eroon.
Buddhalaiset munkit ovat kuulemma maailman onnellisimpia ihmisiä. Oho, ilman omia lapsia.
Juu makunsa kullakin. Minua ei Jäämerelle saisi oli lapsia tai ei. Lapsettoman minäni matkailut olivat kulttuurilomia maailman suurkaupungeissa, hyvissä hotelleissa ja hyvin syöden ja juoden. Lapsen kanssa sitten vähän lyhyemmillä lennoilla ja airbnb:ssä tilan vuoksi.