Lue keskustelun säännöt.
Ihminen ei kadu mitään niin paljon, kuin lapsien hankkimatta jättämistä
02.09.2017 |
Omat lapset tuovat ihmisen elämälle jotain aivan erityistä ja syvää merkitystä ja mittaamattoman paljon rakkautta. Oman lapsen kasvaminen ja oman lapsen elämän edistyminen ja seuraaminen on jotain sellaista, joka tarjoaa niin ainutlaatuista merkitystä elämään, ettei sitä voi edes kuvailla. Lapset kasvattavat myös aikuisia ihmisinä aivan eri tavalla kuin lapsettomana oleminen. Aikuinen ihminen kasvaa mm. ajatusmaailmaltaan valtavan paljon viisaammaksi ja oppii lasten mukana valtavan paljon uusia asioita ja näkökulmia elämään. Lapsilta vanhempi saa myös vilpitöntä ja ainutlaatuista rakkautta, sellaista mitä kukaan toinen ei voi antaa. Ei edes oma puoliso.
Lapsettomilla taas elämä pyörii vain turhanpäiväisten, yksitoikkoisten ja hyvin pienten ja merkityksettömien asioiden ympärillä. Kaikki hedonismi, materialismi, matkustelu, omat harrastukset jne. nämä ovat pelkkää pintaa. Ovat todellakin vain pelkkää hyvin pientä pintaa ja hyvin merkityksettömiä asioita elämässä, kun aletaan puhumaan niistä asioista elämässä, jotka todella merkitsevät. Se matkustelu yms. on lapsettomille ihmisille selvästikin vain epätoivoista pakenemista arjesta ja epätoivoisia yrityksiä täyttää se valtava tyhjiö, joka heillä elämässään on. Toki he yrittävät kaikella sillä pitää pelkkää kulissia yllä, että kaikki olisi onnellista ja iloista, mutta todellisuudessa he ovat ja tiedostavat itsekin olevansa koko ajan hyvin yksinäisiä, jopa silloinkin kun ovat matkalla siellä jossain aurinkoisessa ihmisvilinää täynnä olevassa turistirysässä.
Ihminen ei kadu elämässään mitään muuta niin paljon kuin sitä, että jättää lapset hankkimatta. Jos seurustelukumppani/miesystävä/naisystävä/avopuoliso jne. on sitä mieltä, että hän ei lapsia halua, niin siinä vaiheessa suosittelen välittömästi kumppanin vaihtamista. Ihan jo nuorella iälläkin, jo parikymppisenäkin. Mitä sitä turhaan pitkittämään ja vuosiaan tuhlaamaan, kun kyse on noin isosta asiasta. Näitä lapsia haluamattomia odottaa erittäin yksinäinen ja pinnallisuutta täynnä oleva elämä, mutta sitten kun vaihdatte kumppania ja löydätte sellaisen, joka niitä lapsia kanssanne haluaa, niin te tulette saamaan oikein rikkaan elämän ja opitte ja kasvatte ihmisenä samalla valtavasti itsekin.
Kommentit (455)
No siitä mitä olen ihmisten kertomuksia ja mielipiteitä elämästään lukenut, niin paljon pahempi on se katumus, joka iskee sitten kun tajuaa, että se lasten hankkiminen olikin virhe. Toki on niitäkin, jotka etenkin vanhemmalla iällä katuvat sitä, etteivät hankkineet lapsia, mutta tässä kohtaa alkaa yleensä painaa se, jos on jäänyt ilman sosiaalista verkostoa muutenkin. Monella lapsettomalla on kuitenkin perhettä ja rakkaita ystäviä, joihin pysyy suhteet vielä vanhemmallakin iällä.
Henkisestä kasvusta en viitsi edes vääntää, kun olet jo niputtanut kaikki lapsettomat pinnallisiksi matkustelijoiksi joilla ei ole mitään syvempää elämässä.
Mutta turha tässä on enempää perustella. Sanon vain, että paljon mielummin kadun lasten hankkimatta jättämistä, koska se on vain minun ihan oma harmitukseni. Jos katuisin lasten hankkimista, näkyisi tämä myös niiden lasten ja miehen elämässä, eikä olisi enää vain minun ongelmani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Provoaloitus, mutta ajankohtainen aihe mulle.
Olen tavannut ensimmäistä kertaa elämässäni miehen, joka tykkää minusta. On suorastaan rakastunut. Haluaa naimisiin ja lapsia, ehdottomasti, ja pian. Olemme siis tunteneet jonkin aikaa, mutta romanttisesti vasta muutaman viikon. Ja minua moiset puheet pelottavat, koska olen elänyt elämäni ikisinkkuna enkä ole halunnut koskaan lapsia.
Nyt kuitenkin olisi potentiaalinen isä elämässä, ja hän sanookin, että tulen katumaan myöhemmin, jos en lapsia hanki. Mistä ihmeestä voin tietää, mikä on oikea ratkaisu? Mistä te lapsia halunneet tiesitte, että se on oikea juttu? Tai te lapsettomaksi jääneet? En ymmärrä miten kukaan uskaltaa tehdä näitä elämää muuttavia päätöksiä - olen suorastaan kauhusta kankeana täällä vaikka vasta ajattelen näitä juttuja.
Vierailija kirjoitti:
En oo koskaan tajunnu näitä jotka sanoo että lasten kanssa voi reissata ihan yhtälailla kuin ilmankin. Voi kai, mutta on hieman eri asia mennä reissuun missä voi tehdä mitä haluaa ja millä aikataululla ja miten haluaa, verrattuna siihen että paimentaa lasta koko ajan. En mä ainakaan pystyis nauttimaan nähtävyyksistä, maisemista ja elämyksistä jos olis koko ajan lapsi siinä vieressä mitä pitää kuitenkin koko ajan pitää silmällä. Ja voi sitä riemua kun aikataulut vaikkapa vähän pettäis ja sais kuunnella sitä nälkäraivoa jonkun bussimatkan. Wuuhuu!
Lapsen kanssa voi tehdä kaikkea sitä mitä lapsettomanakin. Se on asennekysymys. Matkustaminen on hieman hankalampaa ehkä kahden vuoden ajan (2-3 v. lapsi). Mitenkään ylivoimaista se ei silloinkaan ole, vain hieman rasittavaa. Olen matkustanut ulkomailla kymmeniä kertoja pikkulapsen kanssa. Kaupunkilomilla ja lomakohteissa. Lapsi on tottunut alusta alkaen matkustamaan ja ymmärtää siksi miten käyttäytytään. Koskaan ei ole ollut aikatauluongelmia: aikataulut päättää aikuinen. Nähtävyydet on nähty, ravintolassa syödään illalla ja aamulla nukutaan myöhään. Mitään nälkäraivoa ei tietenkään tule, kun lapselle annetaan tarpeeksi ruokaa. On uusavuttomuutta, jos ei lapsen kanssa muka voi matkustaa.
Vierailija kirjoitti:
Provoaloitus, mutta ajankohtainen aihe mulle.
Olen tavannut ensimmäistä kertaa elämässäni miehen, joka tykkää minusta. On suorastaan rakastunut. Haluaa naimisiin ja lapsia, ehdottomasti, ja pian. Olemme siis tunteneet jonkin aikaa, mutta romanttisesti vasta muutaman viikon. Ja minua moiset puheet pelottavat, koska olen elänyt elämäni ikisinkkuna enkä ole halunnut koskaan lapsia.
Nyt kuitenkin olisi potentiaalinen isä elämässä, ja hän sanookin, että tulen katumaan myöhemmin, jos en lapsia hanki. Mistä ihmeestä voin tietää, mikä on oikea ratkaisu? Mistä te lapsia halunneet tiesitte, että se on oikea juttu? Tai te lapsettomaksi jääneet? En ymmärrä miten kukaan uskaltaa tehdä näitä elämää muuttavia päätöksiä - olen suorastaan kauhusta kankeana täällä vaikka vasta ajattelen näitä juttuja.
Ei noita asioita kannata heti tavatessa päättää. Minulla aikanani alkoi suhde niin, että sovimme ettei mitään lapsijuttuja. Pari vuotta meni ja molemmilla mieli alkoi askarrella, että jos sittenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ap:n kanssa kyllä samoilla linjoilla ja lapsettomastakin elämästä jotain tiedän sillä hankin lapseni vasta nelikymppisenä. Lapsettomat vetävät aina tuon helppouden kortin. Mietitäänpä sitä. Onko helppo elämä sama kuin täysi elämä?
On.
Millä tavalla? Kerro vaikka jotain kokemuksiasi, jotka ylittävät lapsiin liittyvät kokemukset. Vaikka sen hetken kun raskaustesti värähtää punaiselle odotettuasi sitä hetkeä yhdessä rakastamasi ihmisen kanssa jo jonkin aikaa. Kun ensi kerran saat oman lapsen syliin. Kun se oppii kävelemään, sanoo äiti, kietoo kätensä kaulaan. Millaisia huippuhetkiä saa lapsettomana kokea, joita ei voi kokea lasten saannin jälkeen?
Onpa kapeakatseista tekstiä. Ensinnäkin, vapaaehtoisesti lapseton ei odota että raskaustesti värähtää punaiselle. Se hetki todellakin olisi tunteita nostattava, nimittäin kauhuntunteita.
Sen tässä (kin) keskustelussa huomaa, että nimenomaan lapselliset ovat todella kapeakatseista porukkaa. Ei nähdä kuin se oma näkökulma. Minä lapsettomana ymmärrän täysin miksi joku haluaa lapsia, että se on luonnollinen tunne ja halu. Ja olen aidosti iloinen ja onnellinen jos joku lähimmäinen saa lapsen. Mutta tähän mennessä tuntuu että kukaan lapsellinen ei ole vielä ymmärtänyt että näinkin voi elää, siis lapsettomana.
Ja aina lapsettomia sanotaan itsekkäiksi? Eikö se lapsen tahtominen ole itsekästä?
Ja lapsettomillako ei ole sisältöä elämässä? Luulen että lapsettomalla voi oikeasti olla paljon enemmän sisältöä elämässä. Tuntuu nimittäin että moni lapsen hankkinut on sen jälkeen vain äiti tai isä. Hankitaan siis lapsi jotta saadaan sisältöä. Mutta onko se pienen lapsen tehtävä täyttää vanhempansa elämä? Eikö se ole hirvittävä taakka?
Sitten on tietenkin tämä toinen ääripää, että hankitaan lapset koska niin kuuluu tehdä ja sitten odotetaan vuosia että niistä päästään eroon ja saadaan taas elää sitä omaa elämää.Minä halusin tietää millaisia ovat ne lapsettomien huippuhetket elämässä, ne hetket kun tuntee elävänsä sata lasissa ja on täydellisen onnellinen. Ainuttakaan tällaisen kokemuksen kuvausta en ole saanut. Lähinnä on sanottu, että on kovin täyttä elämää, mutta ei ole millään tavalla avattu sitä mikä tekee sen kokemuksen täydeksi.
Ehkä me nyt ajatellaan elämästä eri tavalla, itse en elä elämää niitä huippuhetkiä varten. Tai jos jotain pitää mainita, niin monet kokemukset aviomiehen kanssa. Ja kyllä, niissä on saanut niitä "vau" elämyksiä. Se rakkaus puolisoa kohtaan on niin syvää että yhdessä koetut asiat, niin hyvät kuin huonotkin tuovat elämään paljon tunnetta.
Mutta vielä noista tähtihetkistä, ennemmin nautin näin lapsettomanakin ihan tavallisesta arjesta. Siitä, että saan elää itseni näköistä elämää. Ei siihen tarvi mitään elämyksiä päivittäin. Se riittää että saan elää kuten haluan. Onnellisuus elämässä tulee ennemmin pitkällä aikavälillä, kuin niistä huippuhetkistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämhän oli ironiaa eli salaivaa, eikö totta. En nyt vaan jaksa avata, millaista elämämme oikeasti on t. 57-vuotias lapseton, jolla hyvä parisuhde, normaali elämä, kaksi lapsipuolta eikä kaduta pätkääkään.
Lapsipuoli ei ole puoltakaan siitä mitä oma on.
Julmaa mutta näin se vain menee. Miksi muuten luulette että päiväkodin tädit vaivautuvat hankkimaan omat lapset?
Terv. Molemmat "lapsilajit" kokenut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Provoaloitus, mutta ajankohtainen aihe mulle.
Olen tavannut ensimmäistä kertaa elämässäni miehen, joka tykkää minusta. On suorastaan rakastunut. Haluaa naimisiin ja lapsia, ehdottomasti, ja pian. Olemme siis tunteneet jonkin aikaa, mutta romanttisesti vasta muutaman viikon. Ja minua moiset puheet pelottavat, koska olen elänyt elämäni ikisinkkuna enkä ole halunnut koskaan lapsia.
Nyt kuitenkin olisi potentiaalinen isä elämässä, ja hän sanookin, että tulen katumaan myöhemmin, jos en lapsia hanki. Mistä ihmeestä voin tietää, mikä on oikea ratkaisu? Mistä te lapsia halunneet tiesitte, että se on oikea juttu? Tai te lapsettomaksi jääneet? En ymmärrä miten kukaan uskaltaa tehdä näitä elämää muuttavia päätöksiä - olen suorastaan kauhusta kankeana täällä vaikka vasta ajattelen näitä juttuja.
Ei noita asioita kannata heti tavatessa päättää. Minulla aikanani alkoi suhde niin, että sovimme ettei mitään lapsijuttuja. Pari vuotta meni ja molemmilla mieli alkoi askarrella, että jos sittenkin.
No mutta sehän se ongelma on, että hän on jo päättänyt että vaimon ja lapsia haluaa ehdottomasti ja mahdollisimman pian. Minä yritän jarrutella, mutta aihe pomppaa silti koko ajan esiin. Ehkä lämpiäisin ajatukselle, jos saisin aikaa. Mutta kai tämä on merkki siitä, että ehkä emme ehkä sittenkään sovi toisillemme, mikä olisi suuri harmi ja suru sillä muuten hän tuntuu aivan täydelliseltä. Vain tämä hätäily mietityttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistähän johtuu, että nämä samat ihmiset, jotka väittävät lasten hankinnan maailman ihanimmaksi, ovat kuitenkin aika usein myös kerjäämässä sääliä muilta, koska on niin paljon hoitamista lapsissa. Kumpaa mieltä te oikeasti olette?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Provoaloitus, mutta ajankohtainen aihe mulle.
Olen tavannut ensimmäistä kertaa elämässäni miehen, joka tykkää minusta. On suorastaan rakastunut. Haluaa naimisiin ja lapsia, ehdottomasti, ja pian. Olemme siis tunteneet jonkin aikaa, mutta romanttisesti vasta muutaman viikon. Ja minua moiset puheet pelottavat, koska olen elänyt elämäni ikisinkkuna enkä ole halunnut koskaan lapsia.
Nyt kuitenkin olisi potentiaalinen isä elämässä, ja hän sanookin, että tulen katumaan myöhemmin, jos en lapsia hanki. Mistä ihmeestä voin tietää, mikä on oikea ratkaisu? Mistä te lapsia halunneet tiesitte, että se on oikea juttu? Tai te lapsettomaksi jääneet? En ymmärrä miten kukaan uskaltaa tehdä näitä elämää muuttavia päätöksiä - olen suorastaan kauhusta kankeana täällä vaikka vasta ajattelen näitä juttuja.
Ei noita asioita kannata heti tavatessa päättää. Minulla aikanani alkoi suhde niin, että sovimme ettei mitään lapsijuttuja. Pari vuotta meni ja molemmilla mieli alkoi askarrella, että jos sittenkin.
No mutta sehän se ongelma on, että hän on jehdotettiin jo lapsenhankintaan. o päättänyt että vaimon ja lapsia haluaa ehdottomasti ja mahdollisimman pian. Minä yritän jarrutella, mutta aihe pomppaa silti koko ajan esiin. Ehkä lämpiäisin ajatukselle, jos saisin aikaa. Mutta kai tämä on merkki siitä, että ehkä emme ehkä sittenkään sovi toisillemme, mikä olisi suuri harmi ja suru sillä muuten hän tuntuu aivan täydelliseltä. Vain tämä hätäily mietityttää.
Minä passaisin tuollaisen miehen. Ensinnäkin on selvää, että sinulla on hänelle pelkkä välinearvo synnyttäjänä. Näitä miehiä on. Itsekin sellaisiin törmäsin kun nettideittailin. Jotkut laittoivat jo ensimmäisessä viestissä tietoa, että olisi heidän lapsensa äidille paikka auki. Siis tuntematonta naista .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan on aika hämmästyttävää miten vahva lisääntymisvietti onkaan. Ei ihmistä ole tarkoitettu yksin tai kaksin kasvattamaan jälkikasvuaan. Ihminen on laumaeläin, jonka kuuluisi elää about 10-20 aikuisen laumoissa, joissa vastuu jälkikasvusta jakaantuu koko laumalle, ei vain kahdelle ihmiselle. Suhteellisen uusi ilmiö ihmislajin historiassa tällainen perhemalli, että on vain vanhemmat ja heidän lapset, toki nyky-yhteiskunta matkii laumaeloa siinä mielessä, että jos vanhemmat käy töissä niin lapset voi viedä päiväkoteihin ja sitten vähän isompana lapset käy koulussa.
Mutta noin muuten, ihmiset elää nykyään loppupeleissä aika luonnottomissa oloissa, ihan jo töitäkin kun miettii, että painetaan melko tasaisesti niitä 8 tunnin työpäiviä 5 päivänä viikossa kesät talvet, kun alunperin ihmiset on näillä leveysasteilla lähinnä lepäilleet sen lumisen ajan ja näin taas kestäneet paremmin talven pimeydenkin --> on saaneet oikeasti nukkua ja säästellä voimiaan. Toki lämpimämmissä maissa on hieman eri tilanne, mutta niissäkin on kuitenkin vuodenajan vaihtelut vaikuttaneet elämään esim. sadeusi/kuiva-kausi jne.Jopa maatalousyhteisöissäkin on ollut enemmän taukoja työnteossa, talvella ei kamalasti hommia tehdä, kun taas kevät-syksy on painettu ihan hiessä. Talvella on varmaankin ollut lähinnä metsätöitä, mutta ei niitäkään nyt niin tolkuttomasti verrattuna nykyajan työtahtiin.
Äänestän sua pressaks, jos lähdet kisaan mukaan.
Tämä ap taitaa olla porvoolainen äityli. Itse en ole katunut ainakaan vielä. Olen 60v. 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oo koskaan tajunnu näitä jotka sanoo että lasten kanssa voi reissata ihan yhtälailla kuin ilmankin. Voi kai, mutta on hieman eri asia mennä reissuun missä voi tehdä mitä haluaa ja millä aikataululla ja miten haluaa, verrattuna siihen että paimentaa lasta koko ajan. En mä ainakaan pystyis nauttimaan nähtävyyksistä, maisemista ja elämyksistä jos olis koko ajan lapsi siinä vieressä mitä pitää kuitenkin koko ajan pitää silmällä. Ja voi sitä riemua kun aikataulut vaikkapa vähän pettäis ja sais kuunnella sitä nälkäraivoa jonkun bussimatkan. Wuuhuu!
Lapsen kanssa voi tehdä kaikkea sitä mitä lapsettomanakin. Se on asennekysymys. Matkustaminen on hieman hankalampaa ehkä kahden vuoden ajan (2-3 v. lapsi). Mitenkään ylivoimaista se ei silloinkaan ole, vain hieman rasittavaa. Olen matkustanut ulkomailla kymmeniä kertoja pikkulapsen kanssa. Kaupunkilomilla ja lomakohteissa. Lapsi on tottunut alusta alkaen matkustamaan ja ymmärtää siksi miten käyttäytytään. Koskaan ei ole ollut aikatauluongelmia: aikataulut päättää aikuinen. Nähtävyydet on nähty, ravintolassa syödään illalla ja aamulla nukutaan myöhään. Mitään nälkäraivoa ei tietenkään tule, kun lapselle annetaan tarpeeksi ruokaa. On uusavuttomuutta, jos ei lapsen kanssa muka voi matkustaa.
Ehkä peruspakettimatkat tai kaupunkilomat onnistuu lasten kanssa mutta entäs jos lomaan kuuluu tärkeänä osana erilaiset aktiviteetit kuten kiipeily, vaellus tai vaikka Alpeilla pyöräily.
Sitä jäin miettimään, mikä saa ihmisen kirjoittamaan moisen avauksen vauvapalstalle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Provoaloitus, mutta ajankohtainen aihe mulle.
Olen tavannut ensimmäistä kertaa elämässäni miehen, joka tykkää minusta. On suorastaan rakastunut. Haluaa naimisiin ja lapsia, ehdottomasti, ja pian. Olemme siis tunteneet jonkin aikaa, mutta romanttisesti vasta muutaman viikon. Ja minua moiset puheet pelottavat, koska olen elänyt elämäni ikisinkkuna enkä ole halunnut koskaan lapsia.
Nyt kuitenkin olisi potentiaalinen isä elämässä, ja hän sanookin, että tulen katumaan myöhemmin, jos en lapsia hanki. Mistä ihmeestä voin tietää, mikä on oikea ratkaisu? Mistä te lapsia halunneet tiesitte, että se on oikea juttu? Tai te lapsettomaksi jääneet? En ymmärrä miten kukaan uskaltaa tehdä näitä elämää muuttavia päätöksiä - olen suorastaan kauhusta kankeana täällä vaikka vasta ajattelen näitä juttuja.
Jätä se mies. Joku mukava, ihmisrakas nainen ansaitsee sen paremmin kuin sinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oo koskaan tajunnu näitä jotka sanoo että lasten kanssa voi reissata ihan yhtälailla kuin ilmankin. Voi kai, mutta on hieman eri asia mennä reissuun missä voi tehdä mitä haluaa ja millä aikataululla ja miten haluaa, verrattuna siihen että paimentaa lasta koko ajan. En mä ainakaan pystyis nauttimaan nähtävyyksistä, maisemista ja elämyksistä jos olis koko ajan lapsi siinä vieressä mitä pitää kuitenkin koko ajan pitää silmällä. Ja voi sitä riemua kun aikataulut vaikkapa vähän pettäis ja sais kuunnella sitä nälkäraivoa jonkun bussimatkan. Wuuhuu!
Lapsen kanssa voi tehdä kaikkea sitä mitä lapsettomanakin. Se on asennekysymys. Matkustaminen on hieman hankalampaa ehkä kahden vuoden ajan (2-3 v. lapsi). Mitenkään ylivoimaista se ei silloinkaan ole, vain hieman rasittavaa. Olen matkustanut ulkomailla kymmeniä kertoja pikkulapsen kanssa. Kaupunkilomilla ja lomakohteissa. Lapsi on tottunut alusta alkaen matkustamaan ja ymmärtää siksi miten käyttäytytään. Koskaan ei ole ollut aikatauluongelmia: aikataulut päättää aikuinen. Nähtävyydet on nähty, ravintolassa syödään illalla ja aamulla nukutaan myöhään. Mitään nälkäraivoa ei tietenkään tule, kun lapselle annetaan tarpeeksi ruokaa. On uusavuttomuutta, jos ei lapsen kanssa muka voi matkustaa.
Ehkä peruspakettimatkat tai kaupunkilomat onnistuu lasten kanssa mutta entäs jos lomaan kuuluu tärkeänä osana erilaiset aktiviteetit kuten kiipeily, vaellus tai vaikka Alpeilla pyöräily.
Sitten ne varmaan on tärkeämpiä kuin lapset. Huvittaa miten kaikki velat täällä on aina jotain extreme -lajien harrastajia vaikka ne tilastojen mukaan on lähinnä köyhiä ja työttömiä. Lasten myötä muuten arvostukset muuttuu, se oma nautinto ei enää tunnu niin tärkeältä vaan suuremman ilon saa itsekin jostain Legolandin reissusta.
Enpä ole lapsia kaivannut tähän ikään mennessä enkä usko kaipaavani jatkossakaan. Jaxuhali!
Paitsi joskus sitä henkilöä jonka kanssa niitä lapsia hankki. Voi kun olisin pystynyt yksin lisääntymään.
Ihmetyttää vain, että minkälainen äiti-ihminen tekee tällaisen aloituksen tänne sunnuntai-iltana? Jos siinä elämässä kerran on niin paljon sisältöä niin miksi tuhlata aikaansa täne julistaakseen jotain tällaista?
Eikö sitä pitäisi nyt olla nauttimassa niistä rakkauden hedelmistä ja siitä täydestä elämästään? ;)
Se, että asiaa täytyy julistaa, vaikuttaa siltä että ei kuitenkaan ole ihan sinut elämänsä kanssa.
Senhän ymmärtää että velat täällä kirjoittelee, koska meillähän ei ole mitään sisältöä elämässä.. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oo koskaan tajunnu näitä jotka sanoo että lasten kanssa voi reissata ihan yhtälailla kuin ilmankin. Voi kai, mutta on hieman eri asia mennä reissuun missä voi tehdä mitä haluaa ja millä aikataululla ja miten haluaa, verrattuna siihen että paimentaa lasta koko ajan. En mä ainakaan pystyis nauttimaan nähtävyyksistä, maisemista ja elämyksistä jos olis koko ajan lapsi siinä vieressä mitä pitää kuitenkin koko ajan pitää silmällä. Ja voi sitä riemua kun aikataulut vaikkapa vähän pettäis ja sais kuunnella sitä nälkäraivoa jonkun bussimatkan. Wuuhuu!
Lapsen kanssa voi tehdä kaikkea sitä mitä lapsettomanakin. Se on asennekysymys. Matkustaminen on hieman hankalampaa ehkä kahden vuoden ajan (2-3 v. lapsi). Mitenkään ylivoimaista se ei silloinkaan ole, vain hieman rasittavaa. Olen matkustanut ulkomailla kymmeniä kertoja pikkulapsen kanssa. Kaupunkilomilla ja lomakohteissa. Lapsi on tottunut alusta alkaen matkustamaan ja ymmärtää siksi miten käyttäytytään. Koskaan ei ole ollut aikatauluongelmia: aikataulut päättää aikuinen. Nähtävyydet on nähty, ravintolassa syödään illalla ja aamulla nukutaan myöhään. Mitään nälkäraivoa ei tietenkään tule, kun lapselle annetaan tarpeeksi ruokaa. On uusavuttomuutta, jos ei lapsen kanssa muka voi matkustaa.
Ehkä peruspakettimatkat tai kaupunkilomat onnistuu lasten kanssa mutta entäs jos lomaan kuuluu tärkeänä osana erilaiset aktiviteetit kuten kiipeily, vaellus tai vaikka Alpeilla pyöräily.
Sitten ne varmaan on tärkeämpiä kuin lapset. Huvittaa miten kaikki velat täällä on aina jotain extreme -lajien harrastajia vaikka ne tilastojen mukaan on lähinnä köyhiä ja työttömiä. Lasten myötä muuten arvostukset muuttuu, se oma nautinto ei enää tunnu niin tärkeältä vaan suuremman ilon saa itsekin jostain Legolandin reissusta.
Minusta olisi kyllä puhdasta älyllistä epärehellisyyttä väittää, että nautin enemmän Legolandista kuin kahden viikon eräreissusta Jäämerellä, mutta meitä tosiaan on joka junaan. Omat arvostukseni eivät ole muuttuneet vanhemmuuden myötä, siitäkään huolimatta, että lapsiperhevuosina tuli tahkottua ne tietyt jutut lapsen ehdoilla. Sellaiset kuitenkin vähenevät vuosi vuodelta. Äiti 38, lapsi 16.
Olen pahoillani lastesi puolesta.