Lue keskustelun säännöt.
Kun puoliso ei kelpuuta kohtuuhintaista asuntoa
31.08.2017 |
Me asumme nyt edullisesti vuokralla, ja tiedossa on että tämä vuokra-asunto lähtee ennen pitkää "alta" eli jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa joudumme joka tapauksessa muuttamaan, mutta ei vielä kuukauden päästä kiireellä. Ollaan katsottu sekä myytäviä että vuokrattavia asuntoja. Ongelma on se, että puolisolle ei tunnu kelpaavan mikään kohtuuhintainen eli sellainen mihin meillä minun mielestä olisi varaa. Mikään ostettava kohde, jota ehdotan hänelle, ei hänelle kelpaa. Hän ehdottaa minulle vain sellaisia, joihin ei kyllä ole rahaa. Samaten vuokra-asunnot, ne joiden vuokra meillä olisi rahaa maksaa, ne ei hänelle kelpaa. On kuulemma kyllästynyt asumaan huonosti (nykyinen kotimme on edullinen eli ei mikään iso eikä hieno). Muutto on kuitenkin pakosti edessä ennen pitkää, ja jonkun kodin pitäisi nyt kelvata. Millä saan hänet innostumaan asunnosta, joka on meille mahdollinen? Olen yrittänyt puhua järkeä, ja hän tavallaan ymmärtää ongelman, mutta sanoo että ei vain osaa innostua mistään joka ei ole kovin iso eikä kovin hieno. Ja jos ei innostu niin ei halua ostaa sitä asuntoa mistä ei innostu.
Kommentit (214)
Käyttäjä5770 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tässä kumpikaan erota halua eikä erolla uhkaile saadakseen tahtonsa läpi. Puolisoni saa sellaisia "masennuskohtauksia" niinä hetkinä kun joutuu ajattelemaan että ei ehkä saa haluamaansa. Kyhjöttää surullisena sohvalla ja puhuu että mitkään unelmat ei ikinä onnistu ja kaikki menee elämässä pieleen, voi mennä parikin viikkoa tuon kourissa. Ap.
Olette siis ostamassa ensiasuntoa ja puolisosi valittaa ettei mitkään unelmat ikinä elämässä onnistu? Minkä ikäisiä olette?
Voisit muuten sanoa puolisollesi että unelmat eivät onnistu ainakaan jos niitä istuu murehtimassa sohvannurkassa.
Puolisollani on siis aiemminkin mennyt sivu suun muutama haluamansa asunto, myös vuokra-asunto. Hänellä on myös muita pettymyksiä ollut mm. opintojen ja muutaman muun asian suhteen, siksi hän kokee että unelmat ei onnistu. Minun mielestäni hänellä on kyllä osa asioista onnistunutkin, mutta kai se asunto harmittaa nyt sitten. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, puolisosi ylireagoi ja mököttää koska hänestä varmaan tuntuu tosi pahalta tuo sinulta tuleva jyrkkä EI, jos kyseessä on hänelle todella tärkeä ja iso elämän unelma. Se ein sanominen ikään kuin vapauttaa hänet kaikesta vastuusta, koska mikään mitä hän tekee tai sanoo ei näytä vaikuttavan päätökseenne kun oma kantasi on niin jyrkkä (en siis syytä sinua siitä että kieltäydyt - toimit mielestäni aivan oikein - kysymys on enemmän kieltäytymisen tavasta ja sen vaikutuksista toisen tunteisiin).
Tilanteeseen olisi hyvä keksiä sellainen ratkaisuehdotus, joka puolisosi korvissa ei kuulosta jyrkän ein sanomiselta. Ehdota tuota, mitä ketjussa jo esitettiinkin: "KYLLÄ, ostamme haluamasi kaltaisen asunnon, kunhan ensin olemme käytännössä kokeilleet minkälaista on elää sillä rahasummalla, joka meille jää sitten kuukaudessa käytettäväksi juokseviin menoihin. Kokeilemme tätä kaksi vuotta, minä aikana saamme säästettyä sen verran pesämunaa että minusta tuntuu turvallisemmalta ostaa se kallis asunto. Sinä aikana käymme välillä näytöissä, jotta meille kehittyy hyvä käsitys niistä asioista, jotka tulevassa asunnossa on pakko olla ja mistä jutuista taas voi luopua. Voimme siis aloittaa haaveilun vaikka nyt heti, ja kahden vuoden kuluttua haaveista tulee myös totta!"
Jos ei puolisosi tuohon suostu, niin sitten ilmoittaisin hänelle, mikä on maksimi lainasumma jonka itse olen valmis ottamaan ja sanoisin, että hän saa ottaa siihen päälle sellaisen oman lainan kuin haluaa.
En minä voi kyllä kahta vuotta elää kaurapuurolla säästäen pesämunaa kalliiseen asuntoon vain siksi että avovaimoni haluaa jotain kallista, kun minulle riittäisi se vähän halvempikin asunto. Voin tulla vastaan siinä, että jos puoliso on valmis ostamaan isomman osuuden kalliista asunnosta niin sitten voidaan hankkia se kalliimpi asunto. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakkaa sekoittaa se, että puolisollani on epäsäännölliset tulot. Oma nettopalkkani on kuussa 2300 €. Puolisolla keskimäärin vähemmän, joinakin kuukausina netto vain 800 €, joinakin kuukausina sama kuin minun netto. Hän kai luulee saavansa parempaa palkkaa kuin saa. Sen takia pankitkin antoi niin erilaisia lupauksia, että tulot vaihtelee ja keskimääräistä tuloa on hankala arvioida, ainakaan ei voi olla varmuutta ennakkoon siitä, että noita parempituloisia kuukausia olisi kovin usein. Ap.
Laskelman voi tehdä, viime vuoden nettotulot : 13.
Miten noin pienillä tuloilla voi edes haaveilla jostain yli 200 t asunnoista? Joku tolkku haaveisiin. Ja tuollainen haaveilu on loputon suo: kaunis ja avara koti pitää kalustaa kauniilla kalusteilla... Keski-ikäisenä, hyvin eritasoisissa kodeissa asuneena olin kyllä onnellisin niissä alkuaikojen vuokrakämpissä ja pikkulapsiajan ASOissa. Nyt on neliöitä pari sataa, pihaa ja materiaa yllin kyllin mutta liitto vetelee viimeisiään ja ihan mielellään muuttaa paljon pienempään omaan kotiin jossa ei tarvitse kärsiä kehnosta ilmapiiristä. Kyllä se koti on muuta kuin vain seinät, kun vaimosi tuon tajuaisi.
Mitä mieltä ap olet täällä saamistasi kommenteista ja neuvoista, kun et juuri mitään ole sanonut? Onko mielestäsi puolisosi normaali 31-vuotias? Ihan näin niinkuin itse pitäisin tuollaista käytöstä aika lapsellisena jo 21-vuotiaallekin...
Mä eroaisin, en jaksaisi olla ihmisen kanssa jonka ajatukset rahasta ja elämästä on niin erilaiset. Enkä söisi puuroa mistään hinnasta 5vuotta, en kestäisi edes viikkoa tommosella ravinnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se ei olisi kummallekaan meistä ensiasunto, nyt asutaan vuokralla, mutta molemmat ollaan aikaisemmin omistettu yksiöt. Myytiin ne pois kun muutettiin yhteen vuokralle kolme vuotta sitten, ne oli velaksi ostettuja, mutta jäi niistä vähän säätöjäkin, eli joitakin kymppitonneja meillä on säästöjä laittaa nyt asuntoon. Ap.
Herraisä, kenen idea tämä oli? Ihan hullua myydä yksiöt ja muuttaa vuokralle. Ymmärtäisin, jos olisitte muuttaneet vuokralle ja jättäneet yksiöt sijoitusasunnoiksi, jotka maksavat itse itsensä. Tai olisitte myyneet yksiöt ja käyttäneet rahat kaksioon.
Siistikuntoinen kaksio on teille ihan realistinen tavoite, jos sijainniksi kelpaa joku muukin kuin ydinkeskusta. Mutta lapseen (saati lapsiin) ei noilla tuloilla ole varaa.
Kun puoliso ei kelpuuta kohtuurintaista naista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö sen lainasumman kuukausittaisen takaisinmaksuerän voi pyytää sellaiseksi, johon on varaa? Vuokraa on maksettava aina pyydetty summa, mutta lainassa asia on eri.
Avopuolison kanssa en koskaan menisi ostamaan yhtään mitään. Osta sinä itsellesi kaksio, puoliso saa maksaa sinulle vuokraa. Tai toisinpäin.
Vierailija kirjoitti:
Ap, puolisosi ylireagoi ja mököttää koska hänestä varmaan tuntuu tosi pahalta tuo sinulta tuleva jyrkkä EI, jos kyseessä on hänelle todella tärkeä ja iso elämän unelma. Se ein sanominen ikään kuin vapauttaa hänet kaikesta vastuusta, koska mikään mitä hän tekee tai sanoo ei näytä vaikuttavan päätökseenne kun oma kantasi on niin jyrkkä (en siis syytä sinua siitä että kieltäydyt - toimit mielestäni aivan oikein - kysymys on enemmän kieltäytymisen tavasta ja sen vaikutuksista toisen tunteisiin).
Tilanteeseen olisi hyvä keksiä sellainen ratkaisuehdotus, joka puolisosi korvissa ei kuulosta jyrkän ein sanomiselta. Ehdota tuota, mitä ketjussa jo esitettiinkin: "KYLLÄ, ostamme haluamasi kaltaisen asunnon, kunhan ensin olemme käytännössä kokeilleet minkälaista on elää sillä rahasummalla, joka meille jää sitten kuukaudessa käytettäväksi juokseviin menoihin. Kokeilemme tätä kaksi vuotta, minä aikana saamme säästettyä sen verran pesämunaa että minusta tuntuu turvallisemmalta ostaa se kallis asunto. Sinä aikana käymme välillä näytöissä, jotta meille kehittyy hyvä käsitys niistä asioista, jotka tulevassa asunnossa on pakko olla ja mistä jutuista taas voi luopua. Voimme siis aloittaa haaveilun vaikka nyt heti, ja kahden vuoden kuluttua haaveista tulee myös totta!"
Jos ei puolisosi tuohon suostu, niin sitten ilmoittaisin hänelle, mikä on maksimi lainasumma jonka itse olen valmis ottamaan ja sanoisin, että hän saa ottaa siihen päälle sellaisen oman lainan kuin haluaa.
Tää on ihan bulshittiä, kun aikomuskaan ei ole lopulta ostaa sitä
Kun halusin lasta, eksä (just niin) sanoi että okei mutta vasta sitten kun osaan hoitaa kodin ja laittaa ruokaa niin kuin naisen kuuluu, nykyisellään ei tällaisen kanssa mitään lapsia voi tehdä.
Minä idiootti uskoin ja musta tuli varsinainen martta.
Arvaatte varmaan että eksä ei vaan halunnut lapsia, kun sillä oli niitä mielestään ihan tarpeeksi edellisestä liitosta, ja halusi nyt elää lapsettomana pantavan nuoren muijan kanssa. Ei vaan ollut munaa sanoa sitä mulle kun tiesi että jätän sen heti.
On nyt eksä joka tapauksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ei olisi kummallekaan meistä ensiasunto, nyt asutaan vuokralla, mutta molemmat ollaan aikaisemmin omistettu yksiöt. Myytiin ne pois kun muutettiin yhteen vuokralle kolme vuotta sitten, ne oli velaksi ostettuja, mutta jäi niistä vähän säätöjäkin, eli joitakin kymppitonneja meillä on säästöjä laittaa nyt asuntoon. Ap.
Herraisä, kenen idea tämä oli? Ihan hullua myydä yksiöt ja muuttaa vuokralle. Ymmärtäisin, jos olisitte muuttaneet vuokralle ja jättäneet yksiöt sijoitusasunnoiksi, jotka maksavat itse itsensä. Tai olisitte myyneet yksiöt ja käyttäneet rahat kaksioon.
Siistikuntoinen kaksio on teille ihan realistinen tavoite, jos sijainniksi kelpaa joku muukin kuin ydinkeskusta. Mutta lapseen (saati lapsiin) ei noilla tuloilla ole varaa.
Emme pystyneet maksamaan kahden yksiön lainanlyhennyksiä vaikka ne olisikin laitettu vuokralle, koska samalla joudumme maksamaan nykyistä vuokraa ja lisäksi noissa asunnoissa oli tietenkin vastikkeetkin. Jos olisi yhtään enemmän ollut rahaa, niin tietenkin olisi kannattanut pitää ne sijoitusasuntoina, mutta nyt päätettiin näin eikä sitä enää voi muuksi muuttaa ja tosiaan olisi tullut liian kalliiksikin. Silloin kolmisen vuotta sitten mietittiin kyllä yhteisen asunnon ostamista niiden yksiöiden tilalle, mutta todettiin että kokeillaan ensin yhdessä asumista vuokralla, sitä en kyllä kadu yhtään. Ap.
Tuo, että ap ottaisi lainaa sen verran, kun itsestä hyvältä tuntuisi, ja puoliso niin paljon kuin lystää, on ajatuksena kaunis, mutta käytännössä en suosittele ainakaan siinä tapauksessa, että haaveilette yhteisestä perheestä. Vaikka puoliso kuinka nyt lupailisi, että esim. voitte aikanaan pitää vanhempainvapaat puoliksi, käytännössä tilanne voi olla toinen. Suurin osa naisista kuitenkin haluaa tosipaikan tullen olla itse lasten kanssa kotona. Osa naisista ei muutu ajatusmaailmaltaan juurikaan lasten saamisen myötä, mutta sitä ei koskaan tiedä, vaikka omasta puolisosta tulisi herkkä ja hormonihuuruinen kiintymyysvanhempi. Silloin ajatus miehen jäämisestä kotiin voi tuntua toisenlaiselta. On hankalaa, tuntuu pahalta, arvomaailma on muuttunut jne.
Käytännössä riski, että ajautuu suuremman lainan maksajaksi, on todella suuri. Perheen lisäksi siihen voi ajaa puolison työttömyys, sairastuminen ym. Harvalla on sydäntä jättää puolisoaan kuseen. Tuollaiseen tilanteeseen ajautuminen on rankkaa. Vaikka ap:n puolison käytös vaikuttaa kieltämättä lapselliselta, ei aikuisten maailmassa puolisolle sanota vaikeuksien tullen, että lällällää, minähän varoitin.
Minusta on aika tärkeää, että lainan määrä on sellainen, että kumpikin osapuoli siihen sitoutuu, ja pystyy hyväksymään myös sen, että yllättävien olosuhteiden vaikutuksesta voi ainakin tilapäisesti joutua myös yksin päävastuuseen sen suuruisesta lainasta. Vaikka laina ei nimellisesti olisikaan yhteinen, vaan molemmilla omansa. Kyse on kuitenkin yhteisestä kodista ja yhteisestä taloudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihme ettei täällä ole huudeltu provoa. Itse oikeastaan toivonkin että tämä on provo, ei kai kukaan täyspäinen oikeassa elämässä kestäisi ap:n avovaimon kaltaista suhteellisuudentajutonta uhriutuvaa draamakuningatarta, jolla ei näemmä ole pienintäkään tajua elämän realiteeteista?
Ihan oikeasti, itse olin esiteininäkin fiksumpi kuin kyseinen ongelmatapaus. Ei pitäisi olla laillista olla noin idiootti...
Ymmärrän puolisoasi hyvin. Olen itse samalla lailla kokenut elämässä pettymyksiä, ja kun kaverit ostavat perintörahoilla hienoja velattomia kämppiä ja itse joutuu hautamaan unelmansa yksi kerrallaan, kyllähän se tuntuu todella, todella pahalta. Puolisosi kuulostaa kyllä myös lievästi masentuneelta. Nuo parin viikon apatia- ja murhejaksot ovat kovasti tuttuja. Maailma on todella musta silloin, ja siihen ei palstalaisten naureskelu auta yhtään.
Konkreettisestihan tilanne menee nyt niin, että muutatte vuokralle suurin piirtein vastaavaan tai vähän parempaan asuntoon ja annatte tämän asian hautua. Puolisolle suosittelen Kelan tuemaa terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n täytyy nyt itse päättää, millä ehdoilla hän on suhteessa ja miten häntä saa kohdella. Nyt vaikuttaa siltä, että keskenkasvuinen ja taloudelliseen hyväksikäyttöön taipuvainen aikuislapsi saa pyöritellä häntä miten päin huvittaa. Ei kukaan saa "masennuskohtauksia" siksi, että pitäisi ostaa alle 100 neliön kokoinen kämppä, tuo on silkkaa manipulointia ja ap tietää sen itsekin.
Missä suhteessa maksaisitte lainaa ja missä suhteessa asunto ostettaisiin? Anna minun arvata, puoliso haluaa omistuksen puoliksi mutta olettaa sinun maksavan koko lainan niinä kuukausina kun sinulla on tiukkaa? Ja jos tulee lapsia, niin sinä maksat tuon asuntolainan yksin monta vuotta?
Vierailija kirjoitti:
Ihme ettei täällä ole huudeltu provoa. Itse oikeastaan toivonkin että tämä on provo, ei kai kukaan täyspäinen oikeassa elämässä kestäisi ap:n avovaimon kaltaista suhteellisuudentajutonta uhriutuvaa draamakuningatarta, jolla ei näemmä ole pienintäkään tajua elämän realiteeteista?
Ihan oikeasti, itse olin esiteininäkin fiksumpi kuin kyseinen ongelmatapaus. Ei pitäisi olla laillista olla noin idiootti...
Jos sinulla olisi samat aivot ja samat elämänkokemukset, käyttäytyisit itse aivan samoin. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun muita kommentoi.
Vierailija kirjoitti:
Ap:n täytyy nyt itse päättää, millä ehdoilla hän on suhteessa ja miten häntä saa kohdella. Nyt vaikuttaa siltä, että keskenkasvuinen ja taloudelliseen hyväksikäyttöön taipuvainen aikuislapsi saa pyöritellä häntä miten päin huvittaa. Ei kukaan saa "masennuskohtauksia" siksi, että pitäisi ostaa alle 100 neliön kokoinen kämppä, tuo on silkkaa manipulointia ja ap tietää sen itsekin.
Sinulla ei nähtävästi ole omakohtaista kokemusta "masennuskohtauksista". Itse saan masennuskohtauksia jo siitä, että joudun menemään töihin. Mielestäni elämä on paskaa, koska jotkut syntyvät rikkaaseen sukuun ja elävät elämänsä luksussessa ilman, että tekevät päivääkään töitä ja toiset joutuvat käymään jossain idioottimaisessa duunissa, että saisivat edes puuroa pöytään. Ja "masennuskohtaukseni" aikana harkitsen vakavasti tappavani itseni ja olen itsetuhoinen. Muitakin pettymyksiä on elämääni mahtunut, jotka lisäävät tätä tunnetta. Ja olen ihan samanikäinen ap:n puolison kanssa. Tiedän olevani onnekkaampi kuin suurin osa maapallon väestöstä, mutta tämä tieto ei lohduta minua silloin kuin kohtaus iskee.
En tosin tiedä ap:n avokin taustoja ja voi hyvinkin olla mahdollista, että hän vain manipuloi ap:ta eikä ap:n kannata missään tapauksessa lähteä mukaan puolisonsa touhuihin. Puoliso voi tarvita tukea ongelmiensa käsittelyyn, mutta ylihintaisen asunnon ostaminen ei ole sitä.
Vierailija kirjoitti:
Ihme ettei täällä ole huudeltu provoa. Itse oikeastaan toivonkin että tämä on provo, ei kai kukaan täyspäinen oikeassa elämässä kestäisi ap:n avovaimon kaltaista suhteellisuudentajutonta uhriutuvaa draamakuningatarta, jolla ei näemmä ole pienintäkään tajua elämän realiteeteista?
Ihan oikeasti, itse olin esiteininäkin fiksumpi kuin kyseinen ongelmatapaus. Ei pitäisi olla laillista olla noin idiootti...
Minä olin niin "hölmö", että alistuin puolison vastaaviin vaatimuksiin, vaikka tiesin mihin se voi johtaa. Vuosia onnistuinkin niitä epärealistisia kuvitelmia vastaan taistelemaan, mutta lopulta annoin periksi.
Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, että olimme jo lapset tehneet ja vaihtoehtona oli ero ja lapset vaimolle. Ilman lapsia en olisi tähän ryhtynyt.
Niinhän siinä kävi, ettei se kallis talo hänelle riittänyt, vaan elintason oli muutenkin oltava korkeampi mihin tulomme edellyttivät. Tietenkään ei suostunut tekemään itse enempää töitä rahoittaakseen edes oman osuutensa. Lopulta vielä jätti minut, koska ei se kallis talo onnea tuonutkaan. Velkahelvetti toki jäi minulle, mutta lapsista ei onneksi tarvinnut riidellä. Ymmärsi varmaan lasten parhaan tajuttuaan ettei voi enempää minulta enää vaatia.
Kannattaa vaimolle ehdottaa parempi palkkaiseen työhön hakeutumista, jos se unelmien asunto on ihan pakko saada. Muuten haihattelu kannattaa unohtaa.
Se ei olisi kummallekaan meistä ensiasunto, nyt asutaan vuokralla, mutta molemmat ollaan aikaisemmin omistettu yksiöt. Myytiin ne pois kun muutettiin yhteen vuokralle kolme vuotta sitten, ne oli velaksi ostettuja, mutta jäi niistä vähän säätöjäkin, eli joitakin kymppitonneja meillä on säästöjä laittaa nyt asuntoon. Ap.