(Lievä) Laaja-alainen oppimisvaikeus ja lukivaikeus

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teini-iässä paineet kasvavat. Käy monesti sääliksi niitä oppilaita, joita hyvää tarkoittavat vanhemmat grillaavat kotona. Tästä voi seurata vastareaktio ja/tai uupumus.

On hurjaa, kun heikko oppilas tuo kotoa samantasoisen työn kuin kympin oppilas. Siitä ei ole hyötyä, koska en kuitenkaan voi kymppiä todistukseen antaa. Ja surettaa nuori, joka on suotta raatanut äidin kanssa yli voimien. Tai sitten äiti on tehnyt työn.

Toinen ääripää ovat ne, jotka eivät saa mitään tukea kotoa ja ovat ihan kujalla.

Paras olisi, jos vanhemmat pystyisivät realistisesti katsomaan, mitä nuori jaksaa ja pystyy. Jos oppilas tavoittelee kutosta tai vitosta, moni opettaja vanhempien pyynnöstä voisi antaa helpotettuja tehtäviä jne. Valitettavasti vain monet vanhemmat näkevät tilanteen niin, että diagnoosin takia open pitää tehdä jotain mysteeristä, jotta nuorelle saadaan vähintään kasi tai seiska.

Grillaavat mistä?

Jos heikko oppilas tuo samantasoisen työn kuin kympin oppilas, miksi siitä ei voi antaa sitä kymppiä?

Nyt kyllä ihan vilpittömästi ihmettelen tätä kommenttia.

Eikä niitä helpotettuja tehtäviä anneta vanhempien pyynnöstä, meille on kerrottu että koska on diagnoosi, erityisen tuen tarve ja oppimisvaikeuksia, niin esim. englannin kielen kokeissa saa helpotetut tehtävät ja vastausten tulkinta ei ole sama kuin muilla.

Tiedätköhän nyt yhtään mistä kirjoitat?

Valitettavasti monille vanhemmille ei aukea se yhtälö, helpotetusta kokeesta saatu kasi ei meinaa kasia todistukseen. On vanhempia, jotka oikeasti odottavat koulun tekevän jotain, että nuori saa hyvät arvosanat. Tämä ei voi heikon oppilaan kohdalla tapahtua, ellei ole yksilöllistetty.

Osa huoltajista teettää lapsella kotona hommia yli voimien koska ei voi hyväksyä, että tämä on heikko koulussa. Eräskin äiti otti selvää alakoulun kirjantekijöiden kokeista ja pakotti lapsen opettelemaan vastaukset ulkoa. Lapsi ei tietystikään ymmärtänyt mitään. Yläkoulussa tämä poika oli aivan uuvuksissa ja oireili psyykkisesti. Huoltaja vastusti viimeiseen saakka ajatusta ettei poika pärjää normitahtiin.

Ja toki voin antaa äidin tekemästä työstä kympin mutta todistus on toinen juttu. Kyllähän minä näen, mitä osaaminen tunnilla ja kokeissa on oikeasti.

Olet siis tyypillinen opettaja, jolle ei koulutuksen aikana ole mennyt päähän, että useinkin niillä, joilla on oppimisvaikeuksia, on vaikeuksia sekä oppia että ilmaista oppimistaan perinteisillä luokkahuonetavoilla, mutta paljonkin kykyä oppia ja hyödyntää eli ilmaista oppimistaan käytännöllisemmillä tavoilla - joita pitempiaikaisissa projekteissa usein on käytössä. Näiden oppilaiden kohdalla sitä onnistuvaa oppimisen osoittamisen muotoa pitäisi painottaa arvostelussa, mutta sinä teet päinvastoin. Ilmeisesti et halua tunnustaa, että nämäkin oppivat,vaikkeivät perinteisillä tavoilla?

Minä köksänopena ihmettelen näitä käsityksiä, että Herramme heikoimmat loistavat sitten käytännön työssä ja pidemmissä projekteissa. Kyllä se niin on, että jos lukuaineet menee hyvin, niin kotitalouskin ja päinvastoin. Heikoimpia saa vahtia koko ajan, reseptien seuraaminen ei suju jne.

Aika heikosti ilmeisesti näet kokonaisuudessaan oppilaat ja erilaiset vahvuudet.

Kyllähän muutamat on kympin oppilaita kaikessa ja muutamat vitosen oppilaita kaikessa.

Mutta sitten suurin osa on kaikkea muuta.

Monilla juuri esim. köksä ja liikunta, plus vaikkapa kuvis tai ilmaisutaito ovat vahvoja aineita.

Kun taas matska ja kemia ei ihan niinkään.

Itselläni oli äikkä, englanti, köksä ja  ekonomia vahvoja aineita.

Kun taas matska ei sujunut ollenkaan ja liikunta ei "sujunut" kenelläkään,  koska ope oli totaalisen väärässä ammatissa.

Niin, meitä on joka lähtöön, ei voi noin lokeroida.

Tai jos lokeroi, on itse yksinkertainen.

Tässä ketjussa on jatkuvana ongelmana, että kommentoijat lähtevät kommentoimaan oman itsensä ja kokemustensa ja toiveidensa kautta. Tässäkään viestissä ei käsitetty, että ei puhuta ns. tavallisista teineistä vaan sellaisista, joilla on suuria vaikeuksia. Jos ihmisellä on vaikkapa äikkä ja englanti vahvoina aineina, ei silloin ole mitään ainakaan omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kärsiä laaja-alaisista oppimisvaikeuksista.

Heikkolahjaisuuden syy ei ole koulussa. Valitettavasti osa heikoista on väliinputoajia; he eivät ole tarpeeksi heikkoja päästäkseen erityiskouluun tai saadakseen yksilöllistetyt oppimäärät, kuitenkin he ovat niin heikkoja, että taistelevat melkein aineessa kuin aineessa. Esimerkiksi köksä voi olla tosi vaikeaa, kun ei ymmärrä reseptiikkaa ja pitäisi pitää monta palloa ilmassa yhtä aikaa ja suunnitella omaa työtä.

Ratkaisu ei ole syyllistää opettajaa osaamattomaksi, jos hän ei meinaa saada oppilasta, jonka äo on ehkä 75, oppimaan kaikkia yläkoulun asioita.

Valitettavasti nämä ihmiset ovat heitteillä aikuisinakin. Heidän voi olla todella vaikea selviytyä työelämään tai työelämässä, koska kaikki tehtävät alkavat olla monimutkaisia ja ripeyttä ja itsenäisyyttä vaativia. Monella on suuria vaikeuksia taloudenpidossa ja ihmissuhteissa. Kehitysvammaiset ovat oikeutettuja yhteiskunnan tukitoimiin ja heistä pidetään huolta. Sen sijaan nämä ns. heikkolahjaiset ovat väliinputoajia aikuisinakin; teoriassa he ovat terveitä, käytännössä tuen tarpeessa ihan arkisissakin asioissa.

Nämä tiedot perustuvat luentoon, jonka kävin työni puolesta kuuntelemassa, ja luento perustui tutkimukseen. Harmi, kun on luennoitsijan nimi unohtunut.

Ennen oli paljon työtehtäviä, joita saattoi tehdä ilman sen kummempaa koulutusta.

Seassa oli niitäkin, joilla olisi edellytyksiä parempaan, ja se teki sekatyömiehen ammatista ihan kelpo työn.

Enää ei näitä hanslankarin hommia juuri ole, teollisuudestakin on kadonnut suurin osa yksinkertaisista töistä.

Onhan nykyäänkin monia esim. akateemisen koulutuksen saaneita henkilöitä siivoojina, henk.koht. avustajina jne.  Jostain syystä he eivät saa korkeaa koulutustaan vastaavaa työtä.

Ehkäpä he ovat juuri näitä "laaja-alaisena oppimishäiriöisinä" korkealle opiskelleita ??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo köksä esimerkki oli hyvä.

Ammatillisena opettajana toisella asteella törmään näihin joilla laaja-alaisia oppimisen ongelmia. Ongelmat jatkuu myös toisella asteella. Mainitut mittaamisen ongelmat, kokojen hahmottaminen, oman työn suunnittelu ja organisointi, jne. Osalla ei onnistu kokiksi kouluttautuminen ja ihmettelen miten alkujaankaan on ajateltu opiskelijan pärjäävän.

Osa näistä nuorista on mukavia ja huolettomia, osa taas sellaisia joilla vaikeita käyttäytymisen ongelmia oppisvaikeuksien lisäksi. Osasta tietää etteivät tule pärjäämään työelämässä. Jotkut arvioidaan mukautetusti kun eivät saavuta edes tyytydyttävää tasoa.

Mielestäni kotikasvatus on kaiken a ja o sekä millainen kaveripiirii nuorella on. Tähän kannattaa panostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ohjaten lapsi hänelle sopiviin harrastuksiin ja ehkä sieltä löytyy hyvää seuraakin.

Nämä nuoret ovat helposti vahvempien vietävissä ja pompoteltavissa. 

Itse hain ravintola-alan koulutukseen siitä huolimatta, että äiti sanoi kuinka siinäkin työssä tarvitaan matematiikkaa, joka on se heikoin lenkki. Hyvä kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Kuitenkin diagnoosini on laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli selvällä suomen kielellä minulla on matala älykkyys. En kuitenkaan käynyt erityiskoulua, vaan olin osittain erityisopetuksen piirissä. Matematiikassa ja fysiikassa tarvitsin mukautuksen, joista sain sitten arvosanaksi seitsemän. Ilman tähtimerkintää se olisi todennäköisesti arvosana viisi. Kuitenkin onnistuin ylettymään 7,5:en keskiarvoon, mikä aika outoa ja samalla hyväkin, koska ihan jo ammattikouluun hakiessa vaaditaan yli seitsemän keskiarvoa. Näin olen itse käsittänyt.

Totta kai oli alkuun vaikeaa opiskelujen alussa, ja olin heittää hanskoja tiskiin. Vaikeudet tuli esiin siinä, että minun oli vaikeaa hahmottaa vaa'an antamia lukuja: milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa. Tiedän kuitenkin gramman olevan pienempi mittayksikkö kuin kilogramma. Desimittojen ja teelusikallisten päälle jo ymmärsin, ja nekin tuli opittua vasta yläkoulussa kotitalouden tunneilla. Oikeasti, en vitsaile. Vaikeuksia oli myös oman toiminnanohjauksessa, koska hiljaa pään sisälläni ajattelin, että uskallanko tai saanko tehdä tuota. Minulla ei ollut uskallusta olla omatoiminen. Minulla sitten syksyn aikana kävi niin, että jotenkin aloin ymmärtämään keittiövaaka, kun aloin kuvamuistista muistamaan, että milloin sen näyttö näyttää grammaa ja milloin kilogrammaa lukuina. Tämä sama on tullut esiin päässälaskiessa rahoja, vaikka muuten mieluummin pelaan varman päälle, vaikka lasken siitä huolimatta parikin kertaa rahat välttyäkseni virheiltä.

Ensimmäinen työssäoppiminenkin meni läpi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla (T1) ilman helpotuksia. Olin siellä neuvottava, vaikka tuli opittua tuo koulun keittiön kioskin kassan käyttö, mistä olin innoissani haaveillessani kahvilatyöstä. Minulla oli siellä juuri sama ongelma kuin koulussa alkuun: ei ollut uskallusta, olin aika passiivinen. Näyttösuunnitelmakin meni pieleen johtuen hitaudestani, vaikka yhdestä asiasta kehuttiin: olin edes vähän omatoiminen. Tämän selitti se, että kun sinne näyttösuunnitelmaan oli laadittu kellonajat ja tehtävät, niin osasin tarttua toimeen. Jotenkin tuo tuntui hieman helpolta, kun oli ne säännöt, joiden mukaan mennä.

Toisesta työssäoppimisjaksosta alkaen pääsin jo ylämäkeä päin. Omatoimisuus vahvistui, itseasiassa se tuli jo uuden vuoden alussa ja tarve koulunkäynnin ohjaajallekin vähentyi. Koin hänestä olleen hyötyä alkusyksystä koulun oppitunneilla. Työpaikalla kukaan ei ole osannut aavistaa, että mikä olen naisiani ja parempi varmaan pitääkin suu kiinni, jotta on mahdollisuudet pysyä hyvällä työpaikalla, eikä päätyä avotöihin. Parhaani teen, etten sinne koskaan päädy, sillä vastustin jo yläkoululaisesta saakka ehdotusta Luovin ammattiopistosta miettiessäni, että miten sellaisen koulun papereilla mahtaa työllistyä ja olisin tuntenut itseni ihan muukalaiseksi koulussa, jossa valtaosa opiskelijoista olisi ollut kehitysvammaisia.

Teksti on ainakin ihan normaaliälyisen oloista ja hyvin jäsenneltyä. Onko sinulla tosiaan kaikilla osaamisen alueilla alhaiset pisteet? Uteliaisuudesta kyselen.

Olen se lainaamasi henkilö, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autistiset piirteet. Kyllä on ihan faktaa, että älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Kykyprofiilini on epätasainen - kyse ihan tuoreesta tuloksesta. Kävin viime vuonna koulupsykologilla yrittäessäni opiskella toista alaa halutessani fyysisesti kevyen työn, mutta eipä minusta ole sosiaaliselle alallekaan. No, eipä tarvitse enää miettiä, että mitä koko hommasta tulee ja ei kaduta, että jotain jäi tekemättä.

Sitä ennen minulla oli diagnoosina lievä älyllinen kehitysvamma (kyllä, luit oikein), jonka sain lastenpsykiatriselta poliklinkalta ollessani viidennellä luokalla. Kuitenkin kehitysvammapsykologi oli sitä mieltä, etten olekaan kehitysvammainen, vaan minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Viime vuonna tapaamani koulupsykologikin oli ihan hämillään viidennen luokan lausunnoista liittyen minuun ja oli sitä mieltä, ettei minun tapauksessa kyse ole kehitysvammasta. Hän oli ihan samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa: minulla on kehitysvamman sijaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Itsehän tämän koulupsykologin vastaanotolla avasin asiaa kertomalla, että nehän tarkoittaa heikkolahjaisuutta, josta vielä puhuttiin vanhempieni nuoruudessa ja toin kantani esiin kuinka nykyään eletään tätä poliittisen korrektiuden aikakautta ja sen takia ketään ei saa enää luokitella älyn tai fysiikan perusteella. Se on ihan raakaa faktaa, että olen tyhmä ja sillä sipuli. Mitä sitä kaunistella? Heikkolahjainen on sanana mennyt ihan samaan kastiin kuin läski tai n**keri (pakko sensuroida tai muuten palstan moderaattori suuttuu).

Onhan minulla epätasainen kykyprofiili, joka on ilmennyt yläkouluajan testeistä alkaen. Sama juttu viime vuonna kuten ennustin: yleistietous ja looginen päättelykyky hyviä, punavalkoisia palikoita ratkoessa lieviä vaikeuksia hahmotuksessa mitä ihmettelin, sillä suoritin yläkoulussa mopokortin toisella kerralla ja ajotaitoihin sekä liikenneturvallisuuden huomioimiseen pystyi luottamaan, kielelliset taidot alle ikätasoa (oikeasti, myönsin psykologin ihan suoraan, että ole kuullut sellaisesta sanasta kuin "suurpiirteinen" kunnes avasin sanakirjan) ja muistissa epätasaisuutta. Tuli minulle kyllä epävarmuuksiakin, kun psykologi kysyi esim. mikä elin tuottaa insuliinia ja sisimmässäni hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta en uskaltanut sanoa sitä vaan mieluummin vaikenin.

Tuo vaikeneminen on ollut minun suurimpia paheita, ihan jo hankalista asioista puhuminenkin on ollut vaikeaa pelätessäni muiden reaktioita. Erioten peruskoulussa ajattelin, että äiti tai isä raivoaa, jos puhun esim. isän naisystävästä lastenpsykiatrian poliklinikalla. Minulta siis tosiaan kysyttiin silloin siellä, että miksi en halua tavata isääni, jolloin valehtelin keskittyväni haaveilemaani laulajan uraan. Myös kaverittomuudestani oltiin huolissaan, mikä sai minut purskahtamaan itkuun, kun hiljaa sisäisesti ajattelin olevani niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ainoa paikka, jossa uskalsi olla, oli Lasten ja nuorten netti, sillä kirjaimet eivät ole koskaan minulle auonneet päätä toisin kuin oikeat ihmiset. Olen syystäkin pelännyt ihmisten negatiivisilta kuulostavia reaktioita ja kärsin jopa diagnosoimattomasta sos. tilanteiden pelosta, jolloin jopa pikku paikkakunnan kaupassa käyminen pelotti, kun taas kaupungissa en pelännyt. Ei ihme, miksi naamiaiselämä kiehtoisi eniten tai vaikkapa toisen saappaisiin astuminen. Juuri sen takia sain näytelmäkerhoharrastuksestakin nautintoa ollessani peruskoululainen: olla hetken joku muu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo köksä esimerkki oli hyvä.

Ammatillisena opettajana toisella asteella törmään näihin joilla laaja-alaisia oppimisen ongelmia. Ongelmat jatkuu myös toisella asteella. Mainitut mittaamisen ongelmat, kokojen hahmottaminen, oman työn suunnittelu ja organisointi, jne. Osalla ei onnistu kokiksi kouluttautuminen ja ihmettelen miten alkujaankaan on ajateltu opiskelijan pärjäävän.

Osa näistä nuorista on mukavia ja huolettomia, osa taas sellaisia joilla vaikeita käyttäytymisen ongelmia oppisvaikeuksien lisäksi. Osasta tietää etteivät tule pärjäämään työelämässä. Jotkut arvioidaan mukautetusti kun eivät saavuta edes tyytydyttävää tasoa.

Mielestäni kotikasvatus on kaiken a ja o sekä millainen kaveripiirii nuorella on. Tähän kannattaa panostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ohjaten lapsi hänelle sopiviin harrastuksiin ja ehkä sieltä löytyy hyvää seuraakin.

Nämä nuoret ovat helposti vahvempien vietävissä ja pompoteltavissa. 

Itse hain ravintola-alan koulutukseen siitä huolimatta, että äiti sanoi kuinka siinäkin työssä tarvitaan matematiikkaa, joka on se heikoin lenkki. Hyvä kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Kuitenkin diagnoosini on laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli selvällä suomen kielellä minulla on matala älykkyys. En kuitenkaan käynyt erityiskoulua, vaan olin osittain erityisopetuksen piirissä. Matematiikassa ja fysiikassa tarvitsin mukautuksen, joista sain sitten arvosanaksi seitsemän. Ilman tähtimerkintää se olisi todennäköisesti arvosana viisi. Kuitenkin onnistuin ylettymään 7,5:en keskiarvoon, mikä aika outoa ja samalla hyväkin, koska ihan jo ammattikouluun hakiessa vaaditaan yli seitsemän keskiarvoa. Näin olen itse käsittänyt.

Totta kai oli alkuun vaikeaa opiskelujen alussa, ja olin heittää hanskoja tiskiin. Vaikeudet tuli esiin siinä, että minun oli vaikeaa hahmottaa vaa'an antamia lukuja: milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa. Tiedän kuitenkin gramman olevan pienempi mittayksikkö kuin kilogramma. Desimittojen ja teelusikallisten päälle jo ymmärsin, ja nekin tuli opittua vasta yläkoulussa kotitalouden tunneilla. Oikeasti, en vitsaile. Vaikeuksia oli myös oman toiminnanohjauksessa, koska hiljaa pään sisälläni ajattelin, että uskallanko tai saanko tehdä tuota. Minulla ei ollut uskallusta olla omatoiminen. Minulla sitten syksyn aikana kävi niin, että jotenkin aloin ymmärtämään keittiövaaka, kun aloin kuvamuistista muistamaan, että milloin sen näyttö näyttää grammaa ja milloin kilogrammaa lukuina. Tämä sama on tullut esiin päässälaskiessa rahoja, vaikka muuten mieluummin pelaan varman päälle, vaikka lasken siitä huolimatta parikin kertaa rahat välttyäkseni virheiltä.

Ensimmäinen työssäoppiminenkin meni läpi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla (T1) ilman helpotuksia. Olin siellä neuvottava, vaikka tuli opittua tuo koulun keittiön kioskin kassan käyttö, mistä olin innoissani haaveillessani kahvilatyöstä. Minulla oli siellä juuri sama ongelma kuin koulussa alkuun: ei ollut uskallusta, olin aika passiivinen. Näyttösuunnitelmakin meni pieleen johtuen hitaudestani, vaikka yhdestä asiasta kehuttiin: olin edes vähän omatoiminen. Tämän selitti se, että kun sinne näyttösuunnitelmaan oli laadittu kellonajat ja tehtävät, niin osasin tarttua toimeen. Jotenkin tuo tuntui hieman helpolta, kun oli ne säännöt, joiden mukaan mennä.

Toisesta työssäoppimisjaksosta alkaen pääsin jo ylämäkeä päin. Omatoimisuus vahvistui, itseasiassa se tuli jo uuden vuoden alussa ja tarve koulunkäynnin ohjaajallekin vähentyi. Koin hänestä olleen hyötyä alkusyksystä koulun oppitunneilla. Työpaikalla kukaan ei ole osannut aavistaa, että mikä olen naisiani ja parempi varmaan pitääkin suu kiinni, jotta on mahdollisuudet pysyä hyvällä työpaikalla, eikä päätyä avotöihin. Parhaani teen, etten sinne koskaan päädy, sillä vastustin jo yläkoululaisesta saakka ehdotusta Luovin ammattiopistosta miettiessäni, että miten sellaisen koulun papereilla mahtaa työllistyä ja olisin tuntenut itseni ihan muukalaiseksi koulussa, jossa valtaosa opiskelijoista olisi ollut kehitysvammaisia.

Teksti on ainakin ihan normaaliälyisen oloista ja hyvin jäsenneltyä. Onko sinulla tosiaan kaikilla osaamisen alueilla alhaiset pisteet? Uteliaisuudesta kyselen.

Olen se lainaamasi henkilö, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autistiset piirteet. Kyllä on ihan faktaa, että älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Kykyprofiilini on epätasainen - kyse ihan tuoreesta tuloksesta. Kävin viime vuonna koulupsykologilla yrittäessäni opiskella toista alaa halutessani fyysisesti kevyen työn, mutta eipä minusta ole sosiaaliselle alallekaan. No, eipä tarvitse enää miettiä, että mitä koko hommasta tulee ja ei kaduta, että jotain jäi tekemättä.

Sitä ennen minulla oli diagnoosina lievä älyllinen kehitysvamma (kyllä, luit oikein), jonka sain lastenpsykiatriselta poliklinkalta ollessani viidennellä luokalla. Kuitenkin kehitysvammapsykologi oli sitä mieltä, etten olekaan kehitysvammainen, vaan minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Viime vuonna tapaamani koulupsykologikin oli ihan hämillään viidennen luokan lausunnoista liittyen minuun ja oli sitä mieltä, ettei minun tapauksessa kyse ole kehitysvammasta. Hän oli ihan samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa: minulla on kehitysvamman sijaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Itsehän tämän koulupsykologin vastaanotolla avasin asiaa kertomalla, että nehän tarkoittaa heikkolahjaisuutta, josta vielä puhuttiin vanhempieni nuoruudessa ja toin kantani esiin kuinka nykyään eletään tätä poliittisen korrektiuden aikakautta ja sen takia ketään ei saa enää luokitella älyn tai fysiikan perusteella. Se on ihan raakaa faktaa, että olen tyhmä ja sillä sipuli. Mitä sitä kaunistella? Heikkolahjainen on sanana mennyt ihan samaan kastiin kuin läski tai n**keri (pakko sensuroida tai muuten palstan moderaattori suuttuu).

Onhan minulla epätasainen kykyprofiili, joka on ilmennyt yläkouluajan testeistä alkaen. Sama juttu viime vuonna kuten ennustin: yleistietous ja looginen päättelykyky hyviä, punavalkoisia palikoita ratkoessa lieviä vaikeuksia hahmotuksessa mitä ihmettelin, sillä suoritin yläkoulussa mopokortin toisella kerralla ja ajotaitoihin sekä liikenneturvallisuuden huomioimiseen pystyi luottamaan, kielelliset taidot alle ikätasoa (oikeasti, myönsin psykologin ihan suoraan, että ole kuullut sellaisesta sanasta kuin "suurpiirteinen" kunnes avasin sanakirjan) ja muistissa epätasaisuutta. Tuli minulle kyllä epävarmuuksiakin, kun psykologi kysyi esim. mikä elin tuottaa insuliinia ja sisimmässäni hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta en uskaltanut sanoa sitä vaan mieluummin vaikenin.

Tuo vaikeneminen on ollut minun suurimpia paheita, ihan jo hankalista asioista puhuminenkin on ollut vaikeaa pelätessäni muiden reaktioita. Erioten peruskoulussa ajattelin, että äiti tai isä raivoaa, jos puhun esim. isän naisystävästä lastenpsykiatrian poliklinikalla. Minulta siis tosiaan kysyttiin silloin siellä, että miksi en halua tavata isääni, jolloin valehtelin keskittyväni haaveilemaani laulajan uraan. Myös kaverittomuudestani oltiin huolissaan, mikä sai minut purskahtamaan itkuun, kun hiljaa sisäisesti ajattelin olevani niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ainoa paikka, jossa uskalsi olla, oli Lasten ja nuorten netti, sillä kirjaimet eivät ole koskaan minulle auonneet päätä toisin kuin oikeat ihmiset. Olen syystäkin pelännyt ihmisten negatiivisilta kuulostavia reaktioita ja kärsin jopa diagnosoimattomasta sos. tilanteiden pelosta, jolloin jopa pikku paikkakunnan kaupassa käyminen pelotti, kun taas kaupungissa en pelännyt. Ei ihme, miksi naamiaiselämä kiehtoisi eniten tai vaikkapa toisen saappaisiin astuminen. Juuri sen takia sain näytelmäkerhoharrastuksestakin nautintoa ollessani peruskoululainen: olla hetken joku muu.

No sitä just hain, että varmaan epätasainen kykyprofiili. Mutta jos on looginen päättelykyky hyvä, niin älykkyys ei voi olla samaan aikaan alhainen, koska älykkyys juuri on sitä loogista päättelykykyä, vaikka olisi kuinka laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Ymmärrettävää ehkä, jos kokonaistuloksena on ollut heikko jostain älykkyysprofiilista, mutta ei se ole todiste alhaisesta älykkyydestä. Nyt tulee tosin olo että tartuin syötiin ja alkuperäinen teksti oli tarkoitettukin sitä varten, että joku tulee ihmettelemään, että et voi olla typerys ilmaisusta päätellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo köksä esimerkki oli hyvä.

Ammatillisena opettajana toisella asteella törmään näihin joilla laaja-alaisia oppimisen ongelmia. Ongelmat jatkuu myös toisella asteella. Mainitut mittaamisen ongelmat, kokojen hahmottaminen, oman työn suunnittelu ja organisointi, jne. Osalla ei onnistu kokiksi kouluttautuminen ja ihmettelen miten alkujaankaan on ajateltu opiskelijan pärjäävän.

Osa näistä nuorista on mukavia ja huolettomia, osa taas sellaisia joilla vaikeita käyttäytymisen ongelmia oppisvaikeuksien lisäksi. Osasta tietää etteivät tule pärjäämään työelämässä. Jotkut arvioidaan mukautetusti kun eivät saavuta edes tyytydyttävää tasoa.

Mielestäni kotikasvatus on kaiken a ja o sekä millainen kaveripiirii nuorella on. Tähän kannattaa panostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ohjaten lapsi hänelle sopiviin harrastuksiin ja ehkä sieltä löytyy hyvää seuraakin.

Nämä nuoret ovat helposti vahvempien vietävissä ja pompoteltavissa. 

Itse hain ravintola-alan koulutukseen siitä huolimatta, että äiti sanoi kuinka siinäkin työssä tarvitaan matematiikkaa, joka on se heikoin lenkki. Hyvä kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Kuitenkin diagnoosini on laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli selvällä suomen kielellä minulla on matala älykkyys. En kuitenkaan käynyt erityiskoulua, vaan olin osittain erityisopetuksen piirissä. Matematiikassa ja fysiikassa tarvitsin mukautuksen, joista sain sitten arvosanaksi seitsemän. Ilman tähtimerkintää se olisi todennäköisesti arvosana viisi. Kuitenkin onnistuin ylettymään 7,5:en keskiarvoon, mikä aika outoa ja samalla hyväkin, koska ihan jo ammattikouluun hakiessa vaaditaan yli seitsemän keskiarvoa. Näin olen itse käsittänyt.

Totta kai oli alkuun vaikeaa opiskelujen alussa, ja olin heittää hanskoja tiskiin. Vaikeudet tuli esiin siinä, että minun oli vaikeaa hahmottaa vaa'an antamia lukuja: milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa. Tiedän kuitenkin gramman olevan pienempi mittayksikkö kuin kilogramma. Desimittojen ja teelusikallisten päälle jo ymmärsin, ja nekin tuli opittua vasta yläkoulussa kotitalouden tunneilla. Oikeasti, en vitsaile. Vaikeuksia oli myös oman toiminnanohjauksessa, koska hiljaa pään sisälläni ajattelin, että uskallanko tai saanko tehdä tuota. Minulla ei ollut uskallusta olla omatoiminen. Minulla sitten syksyn aikana kävi niin, että jotenkin aloin ymmärtämään keittiövaaka, kun aloin kuvamuistista muistamaan, että milloin sen näyttö näyttää grammaa ja milloin kilogrammaa lukuina. Tämä sama on tullut esiin päässälaskiessa rahoja, vaikka muuten mieluummin pelaan varman päälle, vaikka lasken siitä huolimatta parikin kertaa rahat välttyäkseni virheiltä.

Ensimmäinen työssäoppiminenkin meni läpi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla (T1) ilman helpotuksia. Olin siellä neuvottava, vaikka tuli opittua tuo koulun keittiön kioskin kassan käyttö, mistä olin innoissani haaveillessani kahvilatyöstä. Minulla oli siellä juuri sama ongelma kuin koulussa alkuun: ei ollut uskallusta, olin aika passiivinen. Näyttösuunnitelmakin meni pieleen johtuen hitaudestani, vaikka yhdestä asiasta kehuttiin: olin edes vähän omatoiminen. Tämän selitti se, että kun sinne näyttösuunnitelmaan oli laadittu kellonajat ja tehtävät, niin osasin tarttua toimeen. Jotenkin tuo tuntui hieman helpolta, kun oli ne säännöt, joiden mukaan mennä.

Toisesta työssäoppimisjaksosta alkaen pääsin jo ylämäkeä päin. Omatoimisuus vahvistui, itseasiassa se tuli jo uuden vuoden alussa ja tarve koulunkäynnin ohjaajallekin vähentyi. Koin hänestä olleen hyötyä alkusyksystä koulun oppitunneilla. Työpaikalla kukaan ei ole osannut aavistaa, että mikä olen naisiani ja parempi varmaan pitääkin suu kiinni, jotta on mahdollisuudet pysyä hyvällä työpaikalla, eikä päätyä avotöihin. Parhaani teen, etten sinne koskaan päädy, sillä vastustin jo yläkoululaisesta saakka ehdotusta Luovin ammattiopistosta miettiessäni, että miten sellaisen koulun papereilla mahtaa työllistyä ja olisin tuntenut itseni ihan muukalaiseksi koulussa, jossa valtaosa opiskelijoista olisi ollut kehitysvammaisia.

Teksti on ainakin ihan normaaliälyisen oloista ja hyvin jäsenneltyä. Onko sinulla tosiaan kaikilla osaamisen alueilla alhaiset pisteet? Uteliaisuudesta kyselen.

Olen se lainaamasi henkilö, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autistiset piirteet. Kyllä on ihan faktaa, että älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Kykyprofiilini on epätasainen - kyse ihan tuoreesta tuloksesta. Kävin viime vuonna koulupsykologilla yrittäessäni opiskella toista alaa halutessani fyysisesti kevyen työn, mutta eipä minusta ole sosiaaliselle alallekaan. No, eipä tarvitse enää miettiä, että mitä koko hommasta tulee ja ei kaduta, että jotain jäi tekemättä.

Sitä ennen minulla oli diagnoosina lievä älyllinen kehitysvamma (kyllä, luit oikein), jonka sain lastenpsykiatriselta poliklinkalta ollessani viidennellä luokalla. Kuitenkin kehitysvammapsykologi oli sitä mieltä, etten olekaan kehitysvammainen, vaan minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Viime vuonna tapaamani koulupsykologikin oli ihan hämillään viidennen luokan lausunnoista liittyen minuun ja oli sitä mieltä, ettei minun tapauksessa kyse ole kehitysvammasta. Hän oli ihan samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa: minulla on kehitysvamman sijaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Itsehän tämän koulupsykologin vastaanotolla avasin asiaa kertomalla, että nehän tarkoittaa heikkolahjaisuutta, josta vielä puhuttiin vanhempieni nuoruudessa ja toin kantani esiin kuinka nykyään eletään tätä poliittisen korrektiuden aikakautta ja sen takia ketään ei saa enää luokitella älyn tai fysiikan perusteella. Se on ihan raakaa faktaa, että olen tyhmä ja sillä sipuli. Mitä sitä kaunistella? Heikkolahjainen on sanana mennyt ihan samaan kastiin kuin läski tai n**keri (pakko sensuroida tai muuten palstan moderaattori suuttuu).

Onhan minulla epätasainen kykyprofiili, joka on ilmennyt yläkouluajan testeistä alkaen. Sama juttu viime vuonna kuten ennustin: yleistietous ja looginen päättelykyky hyviä, punavalkoisia palikoita ratkoessa lieviä vaikeuksia hahmotuksessa mitä ihmettelin, sillä suoritin yläkoulussa mopokortin toisella kerralla ja ajotaitoihin sekä liikenneturvallisuuden huomioimiseen pystyi luottamaan, kielelliset taidot alle ikätasoa (oikeasti, myönsin psykologin ihan suoraan, että ole kuullut sellaisesta sanasta kuin "suurpiirteinen" kunnes avasin sanakirjan) ja muistissa epätasaisuutta. Tuli minulle kyllä epävarmuuksiakin, kun psykologi kysyi esim. mikä elin tuottaa insuliinia ja sisimmässäni hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta en uskaltanut sanoa sitä vaan mieluummin vaikenin.

Tuo vaikeneminen on ollut minun suurimpia paheita, ihan jo hankalista asioista puhuminenkin on ollut vaikeaa pelätessäni muiden reaktioita. Erioten peruskoulussa ajattelin, että äiti tai isä raivoaa, jos puhun esim. isän naisystävästä lastenpsykiatrian poliklinikalla. Minulta siis tosiaan kysyttiin silloin siellä, että miksi en halua tavata isääni, jolloin valehtelin keskittyväni haaveilemaani laulajan uraan. Myös kaverittomuudestani oltiin huolissaan, mikä sai minut purskahtamaan itkuun, kun hiljaa sisäisesti ajattelin olevani niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ainoa paikka, jossa uskalsi olla, oli Lasten ja nuorten netti, sillä kirjaimet eivät ole koskaan minulle auonneet päätä toisin kuin oikeat ihmiset. Olen syystäkin pelännyt ihmisten negatiivisilta kuulostavia reaktioita ja kärsin jopa diagnosoimattomasta sos. tilanteiden pelosta, jolloin jopa pikku paikkakunnan kaupassa käyminen pelotti, kun taas kaupungissa en pelännyt. Ei ihme, miksi naamiaiselämä kiehtoisi eniten tai vaikkapa toisen saappaisiin astuminen. Juuri sen takia sain näytelmäkerhoharrastuksestakin nautintoa ollessani peruskoululainen: olla hetken joku muu.

Sori nyt vaan mutta pakko oltava potaskaa tuon mainitun heikkolahjaisuutesi. Nuoren mielenterveydelliset ongelmatkin voi johtaa tuollaisiin diagnooseihin jos tutkijat ei osaa katsoa kokonaistilannetta. On toki mahdollista että on sulla nepsyä ja oppimisvaikeuksia, mutta missään nimessä et voi olla heikkolahjainen. Kuulostat liian järkevältä heikkolahjaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo köksä esimerkki oli hyvä.

Ammatillisena opettajana toisella asteella törmään näihin joilla laaja-alaisia oppimisen ongelmia. Ongelmat jatkuu myös toisella asteella. Mainitut mittaamisen ongelmat, kokojen hahmottaminen, oman työn suunnittelu ja organisointi, jne. Osalla ei onnistu kokiksi kouluttautuminen ja ihmettelen miten alkujaankaan on ajateltu opiskelijan pärjäävän.

Osa näistä nuorista on mukavia ja huolettomia, osa taas sellaisia joilla vaikeita käyttäytymisen ongelmia oppisvaikeuksien lisäksi. Osasta tietää etteivät tule pärjäämään työelämässä. Jotkut arvioidaan mukautetusti kun eivät saavuta edes tyytydyttävää tasoa.

Mielestäni kotikasvatus on kaiken a ja o sekä millainen kaveripiirii nuorella on. Tähän kannattaa panostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ohjaten lapsi hänelle sopiviin harrastuksiin ja ehkä sieltä löytyy hyvää seuraakin.

Nämä nuoret ovat helposti vahvempien vietävissä ja pompoteltavissa. 

Itse hain ravintola-alan koulutukseen siitä huolimatta, että äiti sanoi kuinka siinäkin työssä tarvitaan matematiikkaa, joka on se heikoin lenkki. Hyvä kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Kuitenkin diagnoosini on laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli selvällä suomen kielellä minulla on matala älykkyys. En kuitenkaan käynyt erityiskoulua, vaan olin osittain erityisopetuksen piirissä. Matematiikassa ja fysiikassa tarvitsin mukautuksen, joista sain sitten arvosanaksi seitsemän. Ilman tähtimerkintää se olisi todennäköisesti arvosana viisi. Kuitenkin onnistuin ylettymään 7,5:en keskiarvoon, mikä aika outoa ja samalla hyväkin, koska ihan jo ammattikouluun hakiessa vaaditaan yli seitsemän keskiarvoa. Näin olen itse käsittänyt.

Totta kai oli alkuun vaikeaa opiskelujen alussa, ja olin heittää hanskoja tiskiin. Vaikeudet tuli esiin siinä, että minun oli vaikeaa hahmottaa vaa'an antamia lukuja: milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa. Tiedän kuitenkin gramman olevan pienempi mittayksikkö kuin kilogramma. Desimittojen ja teelusikallisten päälle jo ymmärsin, ja nekin tuli opittua vasta yläkoulussa kotitalouden tunneilla. Oikeasti, en vitsaile. Vaikeuksia oli myös oman toiminnanohjauksessa, koska hiljaa pään sisälläni ajattelin, että uskallanko tai saanko tehdä tuota. Minulla ei ollut uskallusta olla omatoiminen. Minulla sitten syksyn aikana kävi niin, että jotenkin aloin ymmärtämään keittiövaaka, kun aloin kuvamuistista muistamaan, että milloin sen näyttö näyttää grammaa ja milloin kilogrammaa lukuina. Tämä sama on tullut esiin päässälaskiessa rahoja, vaikka muuten mieluummin pelaan varman päälle, vaikka lasken siitä huolimatta parikin kertaa rahat välttyäkseni virheiltä.

Ensimmäinen työssäoppiminenkin meni läpi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla (T1) ilman helpotuksia. Olin siellä neuvottava, vaikka tuli opittua tuo koulun keittiön kioskin kassan käyttö, mistä olin innoissani haaveillessani kahvilatyöstä. Minulla oli siellä juuri sama ongelma kuin koulussa alkuun: ei ollut uskallusta, olin aika passiivinen. Näyttösuunnitelmakin meni pieleen johtuen hitaudestani, vaikka yhdestä asiasta kehuttiin: olin edes vähän omatoiminen. Tämän selitti se, että kun sinne näyttösuunnitelmaan oli laadittu kellonajat ja tehtävät, niin osasin tarttua toimeen. Jotenkin tuo tuntui hieman helpolta, kun oli ne säännöt, joiden mukaan mennä.

Toisesta työssäoppimisjaksosta alkaen pääsin jo ylämäkeä päin. Omatoimisuus vahvistui, itseasiassa se tuli jo uuden vuoden alussa ja tarve koulunkäynnin ohjaajallekin vähentyi. Koin hänestä olleen hyötyä alkusyksystä koulun oppitunneilla. Työpaikalla kukaan ei ole osannut aavistaa, että mikä olen naisiani ja parempi varmaan pitääkin suu kiinni, jotta on mahdollisuudet pysyä hyvällä työpaikalla, eikä päätyä avotöihin. Parhaani teen, etten sinne koskaan päädy, sillä vastustin jo yläkoululaisesta saakka ehdotusta Luovin ammattiopistosta miettiessäni, että miten sellaisen koulun papereilla mahtaa työllistyä ja olisin tuntenut itseni ihan muukalaiseksi koulussa, jossa valtaosa opiskelijoista olisi ollut kehitysvammaisia.

Teksti on ainakin ihan normaaliälyisen oloista ja hyvin jäsenneltyä. Onko sinulla tosiaan kaikilla osaamisen alueilla alhaiset pisteet? Uteliaisuudesta kyselen.

Olen se lainaamasi henkilö, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autistiset piirteet. Kyllä on ihan faktaa, että älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Kykyprofiilini on epätasainen - kyse ihan tuoreesta tuloksesta. Kävin viime vuonna koulupsykologilla yrittäessäni opiskella toista alaa halutessani fyysisesti kevyen työn, mutta eipä minusta ole sosiaaliselle alallekaan. No, eipä tarvitse enää miettiä, että mitä koko hommasta tulee ja ei kaduta, että jotain jäi tekemättä.

Sitä ennen minulla oli diagnoosina lievä älyllinen kehitysvamma (kyllä, luit oikein), jonka sain lastenpsykiatriselta poliklinkalta ollessani viidennellä luokalla. Kuitenkin kehitysvammapsykologi oli sitä mieltä, etten olekaan kehitysvammainen, vaan minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Viime vuonna tapaamani koulupsykologikin oli ihan hämillään viidennen luokan lausunnoista liittyen minuun ja oli sitä mieltä, ettei minun tapauksessa kyse ole kehitysvammasta. Hän oli ihan samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa: minulla on kehitysvamman sijaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Itsehän tämän koulupsykologin vastaanotolla avasin asiaa kertomalla, että nehän tarkoittaa heikkolahjaisuutta, josta vielä puhuttiin vanhempieni nuoruudessa ja toin kantani esiin kuinka nykyään eletään tätä poliittisen korrektiuden aikakautta ja sen takia ketään ei saa enää luokitella älyn tai fysiikan perusteella. Se on ihan raakaa faktaa, että olen tyhmä ja sillä sipuli. Mitä sitä kaunistella? Heikkolahjainen on sanana mennyt ihan samaan kastiin kuin läski tai n**keri (pakko sensuroida tai muuten palstan moderaattori suuttuu).

Onhan minulla epätasainen kykyprofiili, joka on ilmennyt yläkouluajan testeistä alkaen. Sama juttu viime vuonna kuten ennustin: yleistietous ja looginen päättelykyky hyviä, punavalkoisia palikoita ratkoessa lieviä vaikeuksia hahmotuksessa mitä ihmettelin, sillä suoritin yläkoulussa mopokortin toisella kerralla ja ajotaitoihin sekä liikenneturvallisuuden huomioimiseen pystyi luottamaan, kielelliset taidot alle ikätasoa (oikeasti, myönsin psykologin ihan suoraan, että ole kuullut sellaisesta sanasta kuin "suurpiirteinen" kunnes avasin sanakirjan) ja muistissa epätasaisuutta. Tuli minulle kyllä epävarmuuksiakin, kun psykologi kysyi esim. mikä elin tuottaa insuliinia ja sisimmässäni hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta en uskaltanut sanoa sitä vaan mieluummin vaikenin.

Tuo vaikeneminen on ollut minun suurimpia paheita, ihan jo hankalista asioista puhuminenkin on ollut vaikeaa pelätessäni muiden reaktioita. Erioten peruskoulussa ajattelin, että äiti tai isä raivoaa, jos puhun esim. isän naisystävästä lastenpsykiatrian poliklinikalla. Minulta siis tosiaan kysyttiin silloin siellä, että miksi en halua tavata isääni, jolloin valehtelin keskittyväni haaveilemaani laulajan uraan. Myös kaverittomuudestani oltiin huolissaan, mikä sai minut purskahtamaan itkuun, kun hiljaa sisäisesti ajattelin olevani niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ainoa paikka, jossa uskalsi olla, oli Lasten ja nuorten netti, sillä kirjaimet eivät ole koskaan minulle auonneet päätä toisin kuin oikeat ihmiset. Olen syystäkin pelännyt ihmisten negatiivisilta kuulostavia reaktioita ja kärsin jopa diagnosoimattomasta sos. tilanteiden pelosta, jolloin jopa pikku paikkakunnan kaupassa käyminen pelotti, kun taas kaupungissa en pelännyt. Ei ihme, miksi naamiaiselämä kiehtoisi eniten tai vaikkapa toisen saappaisiin astuminen. Juuri sen takia sain näytelmäkerhoharrastuksestakin nautintoa ollessani peruskoululainen: olla hetken joku muu.

Vaikuttaa että olet saanut äärän diagonoosin.

Omalla lapsellani oli kahden opettajan mukaan ala-asteella suuria oppimisvaikeuksia, ja kaksi opettajaa oli sitä mieltä, ettei lapseni tule selviytymään edes yläasteesta.

Toisin kävi. Heti yläasteelle päästyän lapseni arvosanat paranivat, hän pääsi toiveestani luokkaan, jossa ei ollut ketään ala-asteen oppilaita, sekä myöskin opettajat vaihtuivat.

Myös lukion hän suoritti hyvin arvosanoin.

Tänä päivänä hän on aikuinen,  akateeminen  sekä vaativassa virassa. Että se siitä opettajjien asiantuntijuudesta.  Ala-aste sujui huonosti juuri opettajien takia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo köksä esimerkki oli hyvä.

Ammatillisena opettajana toisella asteella törmään näihin joilla laaja-alaisia oppimisen ongelmia. Ongelmat jatkuu myös toisella asteella. Mainitut mittaamisen ongelmat, kokojen hahmottaminen, oman työn suunnittelu ja organisointi, jne. Osalla ei onnistu kokiksi kouluttautuminen ja ihmettelen miten alkujaankaan on ajateltu opiskelijan pärjäävän.

Osa näistä nuorista on mukavia ja huolettomia, osa taas sellaisia joilla vaikeita käyttäytymisen ongelmia oppisvaikeuksien lisäksi. Osasta tietää etteivät tule pärjäämään työelämässä. Jotkut arvioidaan mukautetusti kun eivät saavuta edes tyytydyttävää tasoa.

Mielestäni kotikasvatus on kaiken a ja o sekä millainen kaveripiirii nuorella on. Tähän kannattaa panostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ohjaten lapsi hänelle sopiviin harrastuksiin ja ehkä sieltä löytyy hyvää seuraakin.

Nämä nuoret ovat helposti vahvempien vietävissä ja pompoteltavissa. 

Itse hain ravintola-alan koulutukseen siitä huolimatta, että äiti sanoi kuinka siinäkin työssä tarvitaan matematiikkaa, joka on se heikoin lenkki. Hyvä kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Kuitenkin diagnoosini on laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli selvällä suomen kielellä minulla on matala älykkyys. En kuitenkaan käynyt erityiskoulua, vaan olin osittain erityisopetuksen piirissä. Matematiikassa ja fysiikassa tarvitsin mukautuksen, joista sain sitten arvosanaksi seitsemän. Ilman tähtimerkintää se olisi todennäköisesti arvosana viisi. Kuitenkin onnistuin ylettymään 7,5:en keskiarvoon, mikä aika outoa ja samalla hyväkin, koska ihan jo ammattikouluun hakiessa vaaditaan yli seitsemän keskiarvoa. Näin olen itse käsittänyt.

Totta kai oli alkuun vaikeaa opiskelujen alussa, ja olin heittää hanskoja tiskiin. Vaikeudet tuli esiin siinä, että minun oli vaikeaa hahmottaa vaa'an antamia lukuja: milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa. Tiedän kuitenkin gramman olevan pienempi mittayksikkö kuin kilogramma. Desimittojen ja teelusikallisten päälle jo ymmärsin, ja nekin tuli opittua vasta yläkoulussa kotitalouden tunneilla. Oikeasti, en vitsaile. Vaikeuksia oli myös oman toiminnanohjauksessa, koska hiljaa pään sisälläni ajattelin, että uskallanko tai saanko tehdä tuota. Minulla ei ollut uskallusta olla omatoiminen. Minulla sitten syksyn aikana kävi niin, että jotenkin aloin ymmärtämään keittiövaaka, kun aloin kuvamuistista muistamaan, että milloin sen näyttö näyttää grammaa ja milloin kilogrammaa lukuina. Tämä sama on tullut esiin päässälaskiessa rahoja, vaikka muuten mieluummin pelaan varman päälle, vaikka lasken siitä huolimatta parikin kertaa rahat välttyäkseni virheiltä.

Ensimmäinen työssäoppiminenkin meni läpi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla (T1) ilman helpotuksia. Olin siellä neuvottava, vaikka tuli opittua tuo koulun keittiön kioskin kassan käyttö, mistä olin innoissani haaveillessani kahvilatyöstä. Minulla oli siellä juuri sama ongelma kuin koulussa alkuun: ei ollut uskallusta, olin aika passiivinen. Näyttösuunnitelmakin meni pieleen johtuen hitaudestani, vaikka yhdestä asiasta kehuttiin: olin edes vähän omatoiminen. Tämän selitti se, että kun sinne näyttösuunnitelmaan oli laadittu kellonajat ja tehtävät, niin osasin tarttua toimeen. Jotenkin tuo tuntui hieman helpolta, kun oli ne säännöt, joiden mukaan mennä.

Toisesta työssäoppimisjaksosta alkaen pääsin jo ylämäkeä päin. Omatoimisuus vahvistui, itseasiassa se tuli jo uuden vuoden alussa ja tarve koulunkäynnin ohjaajallekin vähentyi. Koin hänestä olleen hyötyä alkusyksystä koulun oppitunneilla. Työpaikalla kukaan ei ole osannut aavistaa, että mikä olen naisiani ja parempi varmaan pitääkin suu kiinni, jotta on mahdollisuudet pysyä hyvällä työpaikalla, eikä päätyä avotöihin. Parhaani teen, etten sinne koskaan päädy, sillä vastustin jo yläkoululaisesta saakka ehdotusta Luovin ammattiopistosta miettiessäni, että miten sellaisen koulun papereilla mahtaa työllistyä ja olisin tuntenut itseni ihan muukalaiseksi koulussa, jossa valtaosa opiskelijoista olisi ollut kehitysvammaisia.

Teksti on ainakin ihan normaaliälyisen oloista ja hyvin jäsenneltyä. Onko sinulla tosiaan kaikilla osaamisen alueilla alhaiset pisteet? Uteliaisuudesta kyselen.

Olen se lainaamasi henkilö, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autistiset piirteet. Kyllä on ihan faktaa, että älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Kykyprofiilini on epätasainen - kyse ihan tuoreesta tuloksesta. Kävin viime vuonna koulupsykologilla yrittäessäni opiskella toista alaa halutessani fyysisesti kevyen työn, mutta eipä minusta ole sosiaaliselle alallekaan. No, eipä tarvitse enää miettiä, että mitä koko hommasta tulee ja ei kaduta, että jotain jäi tekemättä.

Sitä ennen minulla oli diagnoosina lievä älyllinen kehitysvamma (kyllä, luit oikein), jonka sain lastenpsykiatriselta poliklinkalta ollessani viidennellä luokalla. Kuitenkin kehitysvammapsykologi oli sitä mieltä, etten olekaan kehitysvammainen, vaan minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Viime vuonna tapaamani koulupsykologikin oli ihan hämillään viidennen luokan lausunnoista liittyen minuun ja oli sitä mieltä, ettei minun tapauksessa kyse ole kehitysvammasta. Hän oli ihan samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa: minulla on kehitysvamman sijaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Itsehän tämän koulupsykologin vastaanotolla avasin asiaa kertomalla, että nehän tarkoittaa heikkolahjaisuutta, josta vielä puhuttiin vanhempieni nuoruudessa ja toin kantani esiin kuinka nykyään eletään tätä poliittisen korrektiuden aikakautta ja sen takia ketään ei saa enää luokitella älyn tai fysiikan perusteella. Se on ihan raakaa faktaa, että olen tyhmä ja sillä sipuli. Mitä sitä kaunistella? Heikkolahjainen on sanana mennyt ihan samaan kastiin kuin läski tai n**keri (pakko sensuroida tai muuten palstan moderaattori suuttuu).

Onhan minulla epätasainen kykyprofiili, joka on ilmennyt yläkouluajan testeistä alkaen. Sama juttu viime vuonna kuten ennustin: yleistietous ja looginen päättelykyky hyviä, punavalkoisia palikoita ratkoessa lieviä vaikeuksia hahmotuksessa mitä ihmettelin, sillä suoritin yläkoulussa mopokortin toisella kerralla ja ajotaitoihin sekä liikenneturvallisuuden huomioimiseen pystyi luottamaan, kielelliset taidot alle ikätasoa (oikeasti, myönsin psykologin ihan suoraan, että ole kuullut sellaisesta sanasta kuin "suurpiirteinen" kunnes avasin sanakirjan) ja muistissa epätasaisuutta. Tuli minulle kyllä epävarmuuksiakin, kun psykologi kysyi esim. mikä elin tuottaa insuliinia ja sisimmässäni hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta en uskaltanut sanoa sitä vaan mieluummin vaikenin.

Tuo vaikeneminen on ollut minun suurimpia paheita, ihan jo hankalista asioista puhuminenkin on ollut vaikeaa pelätessäni muiden reaktioita. Erioten peruskoulussa ajattelin, että äiti tai isä raivoaa, jos puhun esim. isän naisystävästä lastenpsykiatrian poliklinikalla. Minulta siis tosiaan kysyttiin silloin siellä, että miksi en halua tavata isääni, jolloin valehtelin keskittyväni haaveilemaani laulajan uraan. Myös kaverittomuudestani oltiin huolissaan, mikä sai minut purskahtamaan itkuun, kun hiljaa sisäisesti ajattelin olevani niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ainoa paikka, jossa uskalsi olla, oli Lasten ja nuorten netti, sillä kirjaimet eivät ole koskaan minulle auonneet päätä toisin kuin oikeat ihmiset. Olen syystäkin pelännyt ihmisten negatiivisilta kuulostavia reaktioita ja kärsin jopa diagnosoimattomasta sos. tilanteiden pelosta, jolloin jopa pikku paikkakunnan kaupassa käyminen pelotti, kun taas kaupungissa en pelännyt. Ei ihme, miksi naamiaiselämä kiehtoisi eniten tai vaikkapa toisen saappaisiin astuminen. Juuri sen takia sain näytelmäkerhoharrastuksestakin nautintoa ollessani peruskoululainen: olla hetken joku muu.

Ei tällainen analysointi kerro mitään heikkolahjaisuudesta. Sinua tutkineet ihmiset ovat ihan väärässä. Jos on koulukiusattu niin sekin vaikuttaa paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo köksä esimerkki oli hyvä.

Ammatillisena opettajana toisella asteella törmään näihin joilla laaja-alaisia oppimisen ongelmia. Ongelmat jatkuu myös toisella asteella. Mainitut mittaamisen ongelmat, kokojen hahmottaminen, oman työn suunnittelu ja organisointi, jne. Osalla ei onnistu kokiksi kouluttautuminen ja ihmettelen miten alkujaankaan on ajateltu opiskelijan pärjäävän.

Osa näistä nuorista on mukavia ja huolettomia, osa taas sellaisia joilla vaikeita käyttäytymisen ongelmia oppisvaikeuksien lisäksi. Osasta tietää etteivät tule pärjäämään työelämässä. Jotkut arvioidaan mukautetusti kun eivät saavuta edes tyytydyttävää tasoa.

Mielestäni kotikasvatus on kaiken a ja o sekä millainen kaveripiirii nuorella on. Tähän kannattaa panostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ohjaten lapsi hänelle sopiviin harrastuksiin ja ehkä sieltä löytyy hyvää seuraakin.

Nämä nuoret ovat helposti vahvempien vietävissä ja pompoteltavissa. 

Itse hain ravintola-alan koulutukseen siitä huolimatta, että äiti sanoi kuinka siinäkin työssä tarvitaan matematiikkaa, joka on se heikoin lenkki. Hyvä kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Kuitenkin diagnoosini on laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli selvällä suomen kielellä minulla on matala älykkyys. En kuitenkaan käynyt erityiskoulua, vaan olin osittain erityisopetuksen piirissä. Matematiikassa ja fysiikassa tarvitsin mukautuksen, joista sain sitten arvosanaksi seitsemän. Ilman tähtimerkintää se olisi todennäköisesti arvosana viisi. Kuitenkin onnistuin ylettymään 7,5:en keskiarvoon, mikä aika outoa ja samalla hyväkin, koska ihan jo ammattikouluun hakiessa vaaditaan yli seitsemän keskiarvoa. Näin olen itse käsittänyt.

Totta kai oli alkuun vaikeaa opiskelujen alussa, ja olin heittää hanskoja tiskiin. Vaikeudet tuli esiin siinä, että minun oli vaikeaa hahmottaa vaa'an antamia lukuja: milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa. Tiedän kuitenkin gramman olevan pienempi mittayksikkö kuin kilogramma. Desimittojen ja teelusikallisten päälle jo ymmärsin, ja nekin tuli opittua vasta yläkoulussa kotitalouden tunneilla. Oikeasti, en vitsaile. Vaikeuksia oli myös oman toiminnanohjauksessa, koska hiljaa pään sisälläni ajattelin, että uskallanko tai saanko tehdä tuota. Minulla ei ollut uskallusta olla omatoiminen. Minulla sitten syksyn aikana kävi niin, että jotenkin aloin ymmärtämään keittiövaaka, kun aloin kuvamuistista muistamaan, että milloin sen näyttö näyttää grammaa ja milloin kilogrammaa lukuina. Tämä sama on tullut esiin päässälaskiessa rahoja, vaikka muuten mieluummin pelaan varman päälle, vaikka lasken siitä huolimatta parikin kertaa rahat välttyäkseni virheiltä.

Ensimmäinen työssäoppiminenkin meni läpi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla (T1) ilman helpotuksia. Olin siellä neuvottava, vaikka tuli opittua tuo koulun keittiön kioskin kassan käyttö, mistä olin innoissani haaveillessani kahvilatyöstä. Minulla oli siellä juuri sama ongelma kuin koulussa alkuun: ei ollut uskallusta, olin aika passiivinen. Näyttösuunnitelmakin meni pieleen johtuen hitaudestani, vaikka yhdestä asiasta kehuttiin: olin edes vähän omatoiminen. Tämän selitti se, että kun sinne näyttösuunnitelmaan oli laadittu kellonajat ja tehtävät, niin osasin tarttua toimeen. Jotenkin tuo tuntui hieman helpolta, kun oli ne säännöt, joiden mukaan mennä.

Toisesta työssäoppimisjaksosta alkaen pääsin jo ylämäkeä päin. Omatoimisuus vahvistui, itseasiassa se tuli jo uuden vuoden alussa ja tarve koulunkäynnin ohjaajallekin vähentyi. Koin hänestä olleen hyötyä alkusyksystä koulun oppitunneilla. Työpaikalla kukaan ei ole osannut aavistaa, että mikä olen naisiani ja parempi varmaan pitääkin suu kiinni, jotta on mahdollisuudet pysyä hyvällä työpaikalla, eikä päätyä avotöihin. Parhaani teen, etten sinne koskaan päädy, sillä vastustin jo yläkoululaisesta saakka ehdotusta Luovin ammattiopistosta miettiessäni, että miten sellaisen koulun papereilla mahtaa työllistyä ja olisin tuntenut itseni ihan muukalaiseksi koulussa, jossa valtaosa opiskelijoista olisi ollut kehitysvammaisia.

Teksti on ainakin ihan normaaliälyisen oloista ja hyvin jäsenneltyä. Onko sinulla tosiaan kaikilla osaamisen alueilla alhaiset pisteet? Uteliaisuudesta kyselen.

Olen se lainaamasi henkilö, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autistiset piirteet. Kyllä on ihan faktaa, että älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Kykyprofiilini on epätasainen - kyse ihan tuoreesta tuloksesta. Kävin viime vuonna koulupsykologilla yrittäessäni opiskella toista alaa halutessani fyysisesti kevyen työn, mutta eipä minusta ole sosiaaliselle alallekaan. No, eipä tarvitse enää miettiä, että mitä koko hommasta tulee ja ei kaduta, että jotain jäi tekemättä.

Sitä ennen minulla oli diagnoosina lievä älyllinen kehitysvamma (kyllä, luit oikein), jonka sain lastenpsykiatriselta poliklinkalta ollessani viidennellä luokalla. Kuitenkin kehitysvammapsykologi oli sitä mieltä, etten olekaan kehitysvammainen, vaan minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Viime vuonna tapaamani koulupsykologikin oli ihan hämillään viidennen luokan lausunnoista liittyen minuun ja oli sitä mieltä, ettei minun tapauksessa kyse ole kehitysvammasta. Hän oli ihan samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa: minulla on kehitysvamman sijaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Itsehän tämän koulupsykologin vastaanotolla avasin asiaa kertomalla, että nehän tarkoittaa heikkolahjaisuutta, josta vielä puhuttiin vanhempieni nuoruudessa ja toin kantani esiin kuinka nykyään eletään tätä poliittisen korrektiuden aikakautta ja sen takia ketään ei saa enää luokitella älyn tai fysiikan perusteella. Se on ihan raakaa faktaa, että olen tyhmä ja sillä sipuli. Mitä sitä kaunistella? Heikkolahjainen on sanana mennyt ihan samaan kastiin kuin läski tai n**keri (pakko sensuroida tai muuten palstan moderaattori suuttuu).

Onhan minulla epätasainen kykyprofiili, joka on ilmennyt yläkouluajan testeistä alkaen. Sama juttu viime vuonna kuten ennustin: yleistietous ja looginen päättelykyky hyviä, punavalkoisia palikoita ratkoessa lieviä vaikeuksia hahmotuksessa mitä ihmettelin, sillä suoritin yläkoulussa mopokortin toisella kerralla ja ajotaitoihin sekä liikenneturvallisuuden huomioimiseen pystyi luottamaan, kielelliset taidot alle ikätasoa (oikeasti, myönsin psykologin ihan suoraan, että ole kuullut sellaisesta sanasta kuin "suurpiirteinen" kunnes avasin sanakirjan) ja muistissa epätasaisuutta. Tuli minulle kyllä epävarmuuksiakin, kun psykologi kysyi esim. mikä elin tuottaa insuliinia ja sisimmässäni hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta en uskaltanut sanoa sitä vaan mieluummin vaikenin.

Tuo vaikeneminen on ollut minun suurimpia paheita, ihan jo hankalista asioista puhuminenkin on ollut vaikeaa pelätessäni muiden reaktioita. Erioten peruskoulussa ajattelin, että äiti tai isä raivoaa, jos puhun esim. isän naisystävästä lastenpsykiatrian poliklinikalla. Minulta siis tosiaan kysyttiin silloin siellä, että miksi en halua tavata isääni, jolloin valehtelin keskittyväni haaveilemaani laulajan uraan. Myös kaverittomuudestani oltiin huolissaan, mikä sai minut purskahtamaan itkuun, kun hiljaa sisäisesti ajattelin olevani niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ainoa paikka, jossa uskalsi olla, oli Lasten ja nuorten netti, sillä kirjaimet eivät ole koskaan minulle auonneet päätä toisin kuin oikeat ihmiset. Olen syystäkin pelännyt ihmisten negatiivisilta kuulostavia reaktioita ja kärsin jopa diagnosoimattomasta sos. tilanteiden pelosta, jolloin jopa pikku paikkakunnan kaupassa käyminen pelotti, kun taas kaupungissa en pelännyt. Ei ihme, miksi naamiaiselämä kiehtoisi eniten tai vaikkapa toisen saappaisiin astuminen. Juuri sen takia sain näytelmäkerhoharrastuksestakin nautintoa ollessani peruskoululainen: olla hetken joku muu.

Vaikuttaa että olet saanut äärän diagonoosin.

Omalla lapsellani oli kahden opettajan mukaan ala-asteella suuria oppimisvaikeuksia, ja kaksi opettajaa oli sitä mieltä, ettei lapseni tule selviytymään edes yläasteesta.

Toisin kävi. Heti yläasteelle päästyän lapseni arvosanat paranivat, hän pääsi toiveestani luokkaan, jossa ei ollut ketään ala-asteen oppilaita, sekä myöskin opettajat vaihtuivat.

Myös lukion hän suoritti hyvin arvosanoin.

Tänä päivänä hän on aikuinen,  akateeminen  sekä vaativassa virassa. Että se siitä opettajjien asiantuntijuudesta.  Ala-aste sujui huonosti juuri opettajien takia. 

Enpä tiedä, voiko tällainen idiootti ryhtyä yrittäjäksikään. Ei minulla kädetkään varmaan enää jaksa ravintola-alaa, kun jo kynälle kirjoittaessakin kädet väsyy. Olen varmaan koko elämäni hokenut, ettei minusta tule koskaan mitään. Tähän käytin syynä terapioita, joissa kävin alakoululaisen, ja olin kapinallinen niitä kohtaan leimautumis- ja kiusaamispelkojen takia. Pidin neljännellä luokalla niitä vain pikku lasten juttuna. Voi, miten väärässä olinkaan.

Nyt sitten olenkin naimisissa diagnoosieni kanssa ja on oltava realistikin. Kukaan ei vain tajua tätä ja ihmettelen, että miten joku kehtaa kuvailla minua viisaaksi tai fiksuksi, ellei ole sitten uskallusta sanoa päin naamaa asian todellista laitaa. Viimeksi lyhytkoulutuksessa puhuin ammattivaihtoehdoista, jolloin esitin toiveeksi 1) fyysisesti kevyt työ ja 2) ammattikoulutuksen vaativa. Tällöin opettaja kysyi, että eikö sitä koulutusta voi hankkia muualta, jolloin haikeana totesin olevani heikkolahjainen ja varmaan lattialle päinkin tuolloin katsoin, kun kyse oli ihan totuudesta. Opettajan mielestä taas en ollut sellainen, vaikka sanoin, että siitä on diagnoosi ja siitä ei sen enempää väitellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo köksä esimerkki oli hyvä.

Ammatillisena opettajana toisella asteella törmään näihin joilla laaja-alaisia oppimisen ongelmia. Ongelmat jatkuu myös toisella asteella. Mainitut mittaamisen ongelmat, kokojen hahmottaminen, oman työn suunnittelu ja organisointi, jne. Osalla ei onnistu kokiksi kouluttautuminen ja ihmettelen miten alkujaankaan on ajateltu opiskelijan pärjäävän.

Osa näistä nuorista on mukavia ja huolettomia, osa taas sellaisia joilla vaikeita käyttäytymisen ongelmia oppisvaikeuksien lisäksi. Osasta tietää etteivät tule pärjäämään työelämässä. Jotkut arvioidaan mukautetusti kun eivät saavuta edes tyytydyttävää tasoa.

Mielestäni kotikasvatus on kaiken a ja o sekä millainen kaveripiirii nuorella on. Tähän kannattaa panostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ohjaten lapsi hänelle sopiviin harrastuksiin ja ehkä sieltä löytyy hyvää seuraakin.

Nämä nuoret ovat helposti vahvempien vietävissä ja pompoteltavissa. 

Itse hain ravintola-alan koulutukseen siitä huolimatta, että äiti sanoi kuinka siinäkin työssä tarvitaan matematiikkaa, joka on se heikoin lenkki. Hyvä kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Kuitenkin diagnoosini on laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli selvällä suomen kielellä minulla on matala älykkyys. En kuitenkaan käynyt erityiskoulua, vaan olin osittain erityisopetuksen piirissä. Matematiikassa ja fysiikassa tarvitsin mukautuksen, joista sain sitten arvosanaksi seitsemän. Ilman tähtimerkintää se olisi todennäköisesti arvosana viisi. Kuitenkin onnistuin ylettymään 7,5:en keskiarvoon, mikä aika outoa ja samalla hyväkin, koska ihan jo ammattikouluun hakiessa vaaditaan yli seitsemän keskiarvoa. Näin olen itse käsittänyt.

Totta kai oli alkuun vaikeaa opiskelujen alussa, ja olin heittää hanskoja tiskiin. Vaikeudet tuli esiin siinä, että minun oli vaikeaa hahmottaa vaa'an antamia lukuja: milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa. Tiedän kuitenkin gramman olevan pienempi mittayksikkö kuin kilogramma. Desimittojen ja teelusikallisten päälle jo ymmärsin, ja nekin tuli opittua vasta yläkoulussa kotitalouden tunneilla. Oikeasti, en vitsaile. Vaikeuksia oli myös oman toiminnanohjauksessa, koska hiljaa pään sisälläni ajattelin, että uskallanko tai saanko tehdä tuota. Minulla ei ollut uskallusta olla omatoiminen. Minulla sitten syksyn aikana kävi niin, että jotenkin aloin ymmärtämään keittiövaaka, kun aloin kuvamuistista muistamaan, että milloin sen näyttö näyttää grammaa ja milloin kilogrammaa lukuina. Tämä sama on tullut esiin päässälaskiessa rahoja, vaikka muuten mieluummin pelaan varman päälle, vaikka lasken siitä huolimatta parikin kertaa rahat välttyäkseni virheiltä.

Ensimmäinen työssäoppiminenkin meni läpi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla (T1) ilman helpotuksia. Olin siellä neuvottava, vaikka tuli opittua tuo koulun keittiön kioskin kassan käyttö, mistä olin innoissani haaveillessani kahvilatyöstä. Minulla oli siellä juuri sama ongelma kuin koulussa alkuun: ei ollut uskallusta, olin aika passiivinen. Näyttösuunnitelmakin meni pieleen johtuen hitaudestani, vaikka yhdestä asiasta kehuttiin: olin edes vähän omatoiminen. Tämän selitti se, että kun sinne näyttösuunnitelmaan oli laadittu kellonajat ja tehtävät, niin osasin tarttua toimeen. Jotenkin tuo tuntui hieman helpolta, kun oli ne säännöt, joiden mukaan mennä.

Toisesta työssäoppimisjaksosta alkaen pääsin jo ylämäkeä päin. Omatoimisuus vahvistui, itseasiassa se tuli jo uuden vuoden alussa ja tarve koulunkäynnin ohjaajallekin vähentyi. Koin hänestä olleen hyötyä alkusyksystä koulun oppitunneilla. Työpaikalla kukaan ei ole osannut aavistaa, että mikä olen naisiani ja parempi varmaan pitääkin suu kiinni, jotta on mahdollisuudet pysyä hyvällä työpaikalla, eikä päätyä avotöihin. Parhaani teen, etten sinne koskaan päädy, sillä vastustin jo yläkoululaisesta saakka ehdotusta Luovin ammattiopistosta miettiessäni, että miten sellaisen koulun papereilla mahtaa työllistyä ja olisin tuntenut itseni ihan muukalaiseksi koulussa, jossa valtaosa opiskelijoista olisi ollut kehitysvammaisia.

Teksti on ainakin ihan normaaliälyisen oloista ja hyvin jäsenneltyä. Onko sinulla tosiaan kaikilla osaamisen alueilla alhaiset pisteet? Uteliaisuudesta kyselen.

Olen se lainaamasi henkilö, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autistiset piirteet. Kyllä on ihan faktaa, että älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Kykyprofiilini on epätasainen - kyse ihan tuoreesta tuloksesta. Kävin viime vuonna koulupsykologilla yrittäessäni opiskella toista alaa halutessani fyysisesti kevyen työn, mutta eipä minusta ole sosiaaliselle alallekaan. No, eipä tarvitse enää miettiä, että mitä koko hommasta tulee ja ei kaduta, että jotain jäi tekemättä.

Sitä ennen minulla oli diagnoosina lievä älyllinen kehitysvamma (kyllä, luit oikein), jonka sain lastenpsykiatriselta poliklinkalta ollessani viidennellä luokalla. Kuitenkin kehitysvammapsykologi oli sitä mieltä, etten olekaan kehitysvammainen, vaan minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Viime vuonna tapaamani koulupsykologikin oli ihan hämillään viidennen luokan lausunnoista liittyen minuun ja oli sitä mieltä, ettei minun tapauksessa kyse ole kehitysvammasta. Hän oli ihan samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa: minulla on kehitysvamman sijaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Itsehän tämän koulupsykologin vastaanotolla avasin asiaa kertomalla, että nehän tarkoittaa heikkolahjaisuutta, josta vielä puhuttiin vanhempieni nuoruudessa ja toin kantani esiin kuinka nykyään eletään tätä poliittisen korrektiuden aikakautta ja sen takia ketään ei saa enää luokitella älyn tai fysiikan perusteella. Se on ihan raakaa faktaa, että olen tyhmä ja sillä sipuli. Mitä sitä kaunistella? Heikkolahjainen on sanana mennyt ihan samaan kastiin kuin läski tai n**keri (pakko sensuroida tai muuten palstan moderaattori suuttuu).

Onhan minulla epätasainen kykyprofiili, joka on ilmennyt yläkouluajan testeistä alkaen. Sama juttu viime vuonna kuten ennustin: yleistietous ja looginen päättelykyky hyviä, punavalkoisia palikoita ratkoessa lieviä vaikeuksia hahmotuksessa mitä ihmettelin, sillä suoritin yläkoulussa mopokortin toisella kerralla ja ajotaitoihin sekä liikenneturvallisuuden huomioimiseen pystyi luottamaan, kielelliset taidot alle ikätasoa (oikeasti, myönsin psykologin ihan suoraan, että ole kuullut sellaisesta sanasta kuin "suurpiirteinen" kunnes avasin sanakirjan) ja muistissa epätasaisuutta. Tuli minulle kyllä epävarmuuksiakin, kun psykologi kysyi esim. mikä elin tuottaa insuliinia ja sisimmässäni hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta en uskaltanut sanoa sitä vaan mieluummin vaikenin.

Tuo vaikeneminen on ollut minun suurimpia paheita, ihan jo hankalista asioista puhuminenkin on ollut vaikeaa pelätessäni muiden reaktioita. Erioten peruskoulussa ajattelin, että äiti tai isä raivoaa, jos puhun esim. isän naisystävästä lastenpsykiatrian poliklinikalla. Minulta siis tosiaan kysyttiin silloin siellä, että miksi en halua tavata isääni, jolloin valehtelin keskittyväni haaveilemaani laulajan uraan. Myös kaverittomuudestani oltiin huolissaan, mikä sai minut purskahtamaan itkuun, kun hiljaa sisäisesti ajattelin olevani niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ainoa paikka, jossa uskalsi olla, oli Lasten ja nuorten netti, sillä kirjaimet eivät ole koskaan minulle auonneet päätä toisin kuin oikeat ihmiset. Olen syystäkin pelännyt ihmisten negatiivisilta kuulostavia reaktioita ja kärsin jopa diagnosoimattomasta sos. tilanteiden pelosta, jolloin jopa pikku paikkakunnan kaupassa käyminen pelotti, kun taas kaupungissa en pelännyt. Ei ihme, miksi naamiaiselämä kiehtoisi eniten tai vaikkapa toisen saappaisiin astuminen. Juuri sen takia sain näytelmäkerhoharrastuksestakin nautintoa ollessani peruskoululainen: olla hetken joku muu.

Vaikuttaa että olet saanut äärän diagonoosin.

Omalla lapsellani oli kahden opettajan mukaan ala-asteella suuria oppimisvaikeuksia, ja kaksi opettajaa oli sitä mieltä, ettei lapseni tule selviytymään edes yläasteesta.

Toisin kävi. Heti yläasteelle päästyän lapseni arvosanat paranivat, hän pääsi toiveestani luokkaan, jossa ei ollut ketään ala-asteen oppilaita, sekä myöskin opettajat vaihtuivat.

Myös lukion hän suoritti hyvin arvosanoin.

Tänä päivänä hän on aikuinen,  akateeminen  sekä vaativassa virassa. Että se siitä opettajjien asiantuntijuudesta.  Ala-aste sujui huonosti juuri opettajien takia. 

Enpä tiedä, voiko tällainen idiootti ryhtyä yrittäjäksikään. Ei minulla kädetkään varmaan enää jaksa ravintola-alaa, kun jo kynälle kirjoittaessakin kädet väsyy. Olen varmaan koko elämäni hokenut, ettei minusta tule koskaan mitään. Tähän käytin syynä terapioita, joissa kävin alakoululaisen, ja olin kapinallinen niitä kohtaan leimautumis- ja kiusaamispelkojen takia. Pidin neljännellä luokalla niitä vain pikku lasten juttuna. Voi, miten väärässä olinkaan.

Nyt sitten olenkin naimisissa diagnoosieni kanssa ja on oltava realistikin. Kukaan ei vain tajua tätä ja ihmettelen, että miten joku kehtaa kuvailla minua viisaaksi tai fiksuksi, ellei ole sitten uskallusta sanoa päin naamaa asian todellista laitaa. Viimeksi lyhytkoulutuksessa puhuin ammattivaihtoehdoista, jolloin esitin toiveeksi 1) fyysisesti kevyt työ ja 2) ammattikoulutuksen vaativa. Tällöin opettaja kysyi, että eikö sitä koulutusta voi hankkia muualta, jolloin haikeana totesin olevani heikkolahjainen ja varmaan lattialle päinkin tuolloin katsoin, kun kyse oli ihan totuudesta. Opettajan mielestä taas en ollut sellainen, vaikka sanoin, että siitä on diagnoosi ja siitä ei sen enempää väitellä.

Elämässä täytyy päästä etennpäin eikä jäädä vatvomaan vanhoja diagnooseja,  varsinkin jos ne ovat vielä vääriäkin.  Tai sitten kiltisti  tyytyy olemaan "kehitysvammainen", kun kerran kerran saatu diagnoosi tuo niin mielihyvää, että sitä pitää kuuluttaa. 

Vai onko  diagnoosi v kenties ain tekosyy olla yrittämättä mitään...?!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo köksä esimerkki oli hyvä.

Ammatillisena opettajana toisella asteella törmään näihin joilla laaja-alaisia oppimisen ongelmia. Ongelmat jatkuu myös toisella asteella. Mainitut mittaamisen ongelmat, kokojen hahmottaminen, oman työn suunnittelu ja organisointi, jne. Osalla ei onnistu kokiksi kouluttautuminen ja ihmettelen miten alkujaankaan on ajateltu opiskelijan pärjäävän.

Osa näistä nuorista on mukavia ja huolettomia, osa taas sellaisia joilla vaikeita käyttäytymisen ongelmia oppisvaikeuksien lisäksi. Osasta tietää etteivät tule pärjäämään työelämässä. Jotkut arvioidaan mukautetusti kun eivät saavuta edes tyytydyttävää tasoa.

Mielestäni kotikasvatus on kaiken a ja o sekä millainen kaveripiirii nuorella on. Tähän kannattaa panostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ohjaten lapsi hänelle sopiviin harrastuksiin ja ehkä sieltä löytyy hyvää seuraakin.

Nämä nuoret ovat helposti vahvempien vietävissä ja pompoteltavissa. 

Itse hain ravintola-alan koulutukseen siitä huolimatta, että äiti sanoi kuinka siinäkin työssä tarvitaan matematiikkaa, joka on se heikoin lenkki. Hyvä kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Kuitenkin diagnoosini on laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli selvällä suomen kielellä minulla on matala älykkyys. En kuitenkaan käynyt erityiskoulua, vaan olin osittain erityisopetuksen piirissä. Matematiikassa ja fysiikassa tarvitsin mukautuksen, joista sain sitten arvosanaksi seitsemän. Ilman tähtimerkintää se olisi todennäköisesti arvosana viisi. Kuitenkin onnistuin ylettymään 7,5:en keskiarvoon, mikä aika outoa ja samalla hyväkin, koska ihan jo ammattikouluun hakiessa vaaditaan yli seitsemän keskiarvoa. Näin olen itse käsittänyt.

Totta kai oli alkuun vaikeaa opiskelujen alussa, ja olin heittää hanskoja tiskiin. Vaikeudet tuli esiin siinä, että minun oli vaikeaa hahmottaa vaa'an antamia lukuja: milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa. Tiedän kuitenkin gramman olevan pienempi mittayksikkö kuin kilogramma. Desimittojen ja teelusikallisten päälle jo ymmärsin, ja nekin tuli opittua vasta yläkoulussa kotitalouden tunneilla. Oikeasti, en vitsaile. Vaikeuksia oli myös oman toiminnanohjauksessa, koska hiljaa pään sisälläni ajattelin, että uskallanko tai saanko tehdä tuota. Minulla ei ollut uskallusta olla omatoiminen. Minulla sitten syksyn aikana kävi niin, että jotenkin aloin ymmärtämään keittiövaaka, kun aloin kuvamuistista muistamaan, että milloin sen näyttö näyttää grammaa ja milloin kilogrammaa lukuina. Tämä sama on tullut esiin päässälaskiessa rahoja, vaikka muuten mieluummin pelaan varman päälle, vaikka lasken siitä huolimatta parikin kertaa rahat välttyäkseni virheiltä.

Ensimmäinen työssäoppiminenkin meni läpi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla (T1) ilman helpotuksia. Olin siellä neuvottava, vaikka tuli opittua tuo koulun keittiön kioskin kassan käyttö, mistä olin innoissani haaveillessani kahvilatyöstä. Minulla oli siellä juuri sama ongelma kuin koulussa alkuun: ei ollut uskallusta, olin aika passiivinen. Näyttösuunnitelmakin meni pieleen johtuen hitaudestani, vaikka yhdestä asiasta kehuttiin: olin edes vähän omatoiminen. Tämän selitti se, että kun sinne näyttösuunnitelmaan oli laadittu kellonajat ja tehtävät, niin osasin tarttua toimeen. Jotenkin tuo tuntui hieman helpolta, kun oli ne säännöt, joiden mukaan mennä.

Toisesta työssäoppimisjaksosta alkaen pääsin jo ylämäkeä päin. Omatoimisuus vahvistui, itseasiassa se tuli jo uuden vuoden alussa ja tarve koulunkäynnin ohjaajallekin vähentyi. Koin hänestä olleen hyötyä alkusyksystä koulun oppitunneilla. Työpaikalla kukaan ei ole osannut aavistaa, että mikä olen naisiani ja parempi varmaan pitääkin suu kiinni, jotta on mahdollisuudet pysyä hyvällä työpaikalla, eikä päätyä avotöihin. Parhaani teen, etten sinne koskaan päädy, sillä vastustin jo yläkoululaisesta saakka ehdotusta Luovin ammattiopistosta miettiessäni, että miten sellaisen koulun papereilla mahtaa työllistyä ja olisin tuntenut itseni ihan muukalaiseksi koulussa, jossa valtaosa opiskelijoista olisi ollut kehitysvammaisia.

Teksti on ainakin ihan normaaliälyisen oloista ja hyvin jäsenneltyä. Onko sinulla tosiaan kaikilla osaamisen alueilla alhaiset pisteet? Uteliaisuudesta kyselen.

Olen se lainaamasi henkilö, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autistiset piirteet. Kyllä on ihan faktaa, että älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Kykyprofiilini on epätasainen - kyse ihan tuoreesta tuloksesta. Kävin viime vuonna koulupsykologilla yrittäessäni opiskella toista alaa halutessani fyysisesti kevyen työn, mutta eipä minusta ole sosiaaliselle alallekaan. No, eipä tarvitse enää miettiä, että mitä koko hommasta tulee ja ei kaduta, että jotain jäi tekemättä.

Sitä ennen minulla oli diagnoosina lievä älyllinen kehitysvamma (kyllä, luit oikein), jonka sain lastenpsykiatriselta poliklinkalta ollessani viidennellä luokalla. Kuitenkin kehitysvammapsykologi oli sitä mieltä, etten olekaan kehitysvammainen, vaan minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Viime vuonna tapaamani koulupsykologikin oli ihan hämillään viidennen luokan lausunnoista liittyen minuun ja oli sitä mieltä, ettei minun tapauksessa kyse ole kehitysvammasta. Hän oli ihan samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa: minulla on kehitysvamman sijaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Itsehän tämän koulupsykologin vastaanotolla avasin asiaa kertomalla, että nehän tarkoittaa heikkolahjaisuutta, josta vielä puhuttiin vanhempieni nuoruudessa ja toin kantani esiin kuinka nykyään eletään tätä poliittisen korrektiuden aikakautta ja sen takia ketään ei saa enää luokitella älyn tai fysiikan perusteella. Se on ihan raakaa faktaa, että olen tyhmä ja sillä sipuli. Mitä sitä kaunistella? Heikkolahjainen on sanana mennyt ihan samaan kastiin kuin läski tai n**keri (pakko sensuroida tai muuten palstan moderaattori suuttuu).

Onhan minulla epätasainen kykyprofiili, joka on ilmennyt yläkouluajan testeistä alkaen. Sama juttu viime vuonna kuten ennustin: yleistietous ja looginen päättelykyky hyviä, punavalkoisia palikoita ratkoessa lieviä vaikeuksia hahmotuksessa mitä ihmettelin, sillä suoritin yläkoulussa mopokortin toisella kerralla ja ajotaitoihin sekä liikenneturvallisuuden huomioimiseen pystyi luottamaan, kielelliset taidot alle ikätasoa (oikeasti, myönsin psykologin ihan suoraan, että ole kuullut sellaisesta sanasta kuin "suurpiirteinen" kunnes avasin sanakirjan) ja muistissa epätasaisuutta. Tuli minulle kyllä epävarmuuksiakin, kun psykologi kysyi esim. mikä elin tuottaa insuliinia ja sisimmässäni hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta en uskaltanut sanoa sitä vaan mieluummin vaikenin.

Tuo vaikeneminen on ollut minun suurimpia paheita, ihan jo hankalista asioista puhuminenkin on ollut vaikeaa pelätessäni muiden reaktioita. Erioten peruskoulussa ajattelin, että äiti tai isä raivoaa, jos puhun esim. isän naisystävästä lastenpsykiatrian poliklinikalla. Minulta siis tosiaan kysyttiin silloin siellä, että miksi en halua tavata isääni, jolloin valehtelin keskittyväni haaveilemaani laulajan uraan. Myös kaverittomuudestani oltiin huolissaan, mikä sai minut purskahtamaan itkuun, kun hiljaa sisäisesti ajattelin olevani niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ainoa paikka, jossa uskalsi olla, oli Lasten ja nuorten netti, sillä kirjaimet eivät ole koskaan minulle auonneet päätä toisin kuin oikeat ihmiset. Olen syystäkin pelännyt ihmisten negatiivisilta kuulostavia reaktioita ja kärsin jopa diagnosoimattomasta sos. tilanteiden pelosta, jolloin jopa pikku paikkakunnan kaupassa käyminen pelotti, kun taas kaupungissa en pelännyt. Ei ihme, miksi naamiaiselämä kiehtoisi eniten tai vaikkapa toisen saappaisiin astuminen. Juuri sen takia sain näytelmäkerhoharrastuksestakin nautintoa ollessani peruskoululainen: olla hetken joku muu.

Vaikuttaa että olet saanut äärän diagonoosin.

Omalla lapsellani oli kahden opettajan mukaan ala-asteella suuria oppimisvaikeuksia, ja kaksi opettajaa oli sitä mieltä, ettei lapseni tule selviytymään edes yläasteesta.

Toisin kävi. Heti yläasteelle päästyän lapseni arvosanat paranivat, hän pääsi toiveestani luokkaan, jossa ei ollut ketään ala-asteen oppilaita, sekä myöskin opettajat vaihtuivat.

Myös lukion hän suoritti hyvin arvosanoin.

Tänä päivänä hän on aikuinen,  akateeminen  sekä vaativassa virassa. Että se siitä opettajjien asiantuntijuudesta.  Ala-aste sujui huonosti juuri opettajien takia. 

Enpä tiedä, voiko tällainen idiootti ryhtyä yrittäjäksikään. Ei minulla kädetkään varmaan enää jaksa ravintola-alaa, kun jo kynälle kirjoittaessakin kädet väsyy. Olen varmaan koko elämäni hokenut, ettei minusta tule koskaan mitään. Tähän käytin syynä terapioita, joissa kävin alakoululaisen, ja olin kapinallinen niitä kohtaan leimautumis- ja kiusaamispelkojen takia. Pidin neljännellä luokalla niitä vain pikku lasten juttuna. Voi, miten väärässä olinkaan.

Nyt sitten olenkin naimisissa diagnoosieni kanssa ja on oltava realistikin. Kukaan ei vain tajua tätä ja ihmettelen, että miten joku kehtaa kuvailla minua viisaaksi tai fiksuksi, ellei ole sitten uskallusta sanoa päin naamaa asian todellista laitaa. Viimeksi lyhytkoulutuksessa puhuin ammattivaihtoehdoista, jolloin esitin toiveeksi 1) fyysisesti kevyt työ ja 2) ammattikoulutuksen vaativa. Tällöin opettaja kysyi, että eikö sitä koulutusta voi hankkia muualta, jolloin haikeana totesin olevani heikkolahjainen ja varmaan lattialle päinkin tuolloin katsoin, kun kyse oli ihan totuudesta. Opettajan mielestä taas en ollut sellainen, vaikka sanoin, että siitä on diagnoosi ja siitä ei sen enempää väitellä.

Elämässä täytyy päästä etennpäin eikä jäädä vatvomaan vanhoja diagnooseja,  varsinkin jos ne ovat vielä vääriäkin.  Tai sitten kiltisti  tyytyy olemaan "kehitysvammainen", kun kerran kerran saatu diagnoosi tuo niin mielihyvää, että sitä pitää kuuluttaa. 

Vai onko  diagnoosi v kenties ain tekosyy olla yrittämättä mitään...?!!

Olen saanut peruskoululaisena kuulla olevani va jak ki ja kuinka minulla ei ole aivoja. On ollut vaikeaa kiinnostua koulusta, kun koko ajan auottiin päätä yhdestä tapauksesta, johon olin syytön. En saanut edes kylällä liikkuessakaan olla rauhassa. Olen niin romuna sisäisesti, kun en ole ollut koskaan kylän pidetyin, vaikka kuinka kiltti yritin olla. Yritin pukeutua muodikkaasti ja laittautua, mutta en silti saanut paikkaani suosittuna. Valehtelin tupakoineeni ja juoneeni, muttei silläkään saanut profiilia nostettua.

Usko jo, minulla ei ole älyä, eikä fyysistä voimaakaan. Diagnoosi laaja-alaisisra oppimisvaikeuksista on edelleen voimassa ja pysyykin. Tämä mainitaan viimeisemmän lääkärikäyntini yhteydessä Omakannassa, kun kävin puhumassa ammatinvalinnasta ja fyysistä vaivoistani. Sitten kun menen kuntoutusasioita kartoittamaan, niin sanon sielläkin suoraan, että minua ette sitten patista mihinkään työkeskukseen, kun koitan pitää nk. normaalin kulissia yllä käymällä oikeissa töissä ja seurustelamalla nk. normaalin miehen kanssa. Minulle kun nyt sattuu kelpaamaan vain paras kumppanivalinnassa, vaikka tiedän kuulostavani itsekkäältä.

Yläkoulussakin hoin, ettei mikään jää päähän enkä jaksanut lukeakaan. Kaikki aika meni tuolloin tietokoneella ja pelatessa. Edelleen kyllä pelaan vanhoja videopelejä ja selaan nettiä lukien poliittisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Tiedän olevani idiootti, koska en ole lukuihmisiä. Koulutkin olen kironnut alimpaan Helvettiin johtuen ryhmätöiden korostamisesta ja varsinkin, jos käydään jotain turhanpäiväisiä juttuja läpi. Ammattikoulussakin inhosin joitain pakollisia juttuja, erioten sitä a la carte -tarjoilua, jonka koettuni totesin, etten koskaan enää opiskele. Olisinpa elänyt aikaa, jolloin sai itse oppia ammatin.

Vierailija kirjoitti:

Voin kertoa lapsestani, lievä laaja-alainen oppimisvaikeus ja lievänä pidetty lukihäiriö. Todettu ihan alkuun jossain ala-asteella ja sittemmin lukiossa. Asialle ei koulussa tehty mitään, koska hän on välkky, kympin oppilas. Se oli hänen peruskoulutodistuksensa keskiarvokin.

Tuo kuitenkin näkyi yo-kirjoituksissa huonompana tuloksena. Mutta onneksi hän valmistui aikana, jolloin vielä oli pääsykoehaku kaikkiin yliopistoihin. Hän haki, kävi pääsykokeessa ja pääsi alalle jolle on vaikea päästä. Matemaattiset aineet ivat eritysvahvuuksiaan. 

Kuulostaa sille että lapsi sai väärän diagnoosin, todennäköisesti asperger tai jotain muuta nepsyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo köksä esimerkki oli hyvä.

Ammatillisena opettajana toisella asteella törmään näihin joilla laaja-alaisia oppimisen ongelmia. Ongelmat jatkuu myös toisella asteella. Mainitut mittaamisen ongelmat, kokojen hahmottaminen, oman työn suunnittelu ja organisointi, jne. Osalla ei onnistu kokiksi kouluttautuminen ja ihmettelen miten alkujaankaan on ajateltu opiskelijan pärjäävän.

Osa näistä nuorista on mukavia ja huolettomia, osa taas sellaisia joilla vaikeita käyttäytymisen ongelmia oppisvaikeuksien lisäksi. Osasta tietää etteivät tule pärjäämään työelämässä. Jotkut arvioidaan mukautetusti kun eivät saavuta edes tyytydyttävää tasoa.

Mielestäni kotikasvatus on kaiken a ja o sekä millainen kaveripiirii nuorella on. Tähän kannattaa panostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ohjaten lapsi hänelle sopiviin harrastuksiin ja ehkä sieltä löytyy hyvää seuraakin.

Nämä nuoret ovat helposti vahvempien vietävissä ja pompoteltavissa. 

Itse hain ravintola-alan koulutukseen siitä huolimatta, että äiti sanoi kuinka siinäkin työssä tarvitaan matematiikkaa, joka on se heikoin lenkki. Hyvä kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Kuitenkin diagnoosini on laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli selvällä suomen kielellä minulla on matala älykkyys. En kuitenkaan käynyt erityiskoulua, vaan olin osittain erityisopetuksen piirissä. Matematiikassa ja fysiikassa tarvitsin mukautuksen, joista sain sitten arvosanaksi seitsemän. Ilman tähtimerkintää se olisi todennäköisesti arvosana viisi. Kuitenkin onnistuin ylettymään 7,5:en keskiarvoon, mikä aika outoa ja samalla hyväkin, koska ihan jo ammattikouluun hakiessa vaaditaan yli seitsemän keskiarvoa. Näin olen itse käsittänyt.

Totta kai oli alkuun vaikeaa opiskelujen alussa, ja olin heittää hanskoja tiskiin. Vaikeudet tuli esiin siinä, että minun oli vaikeaa hahmottaa vaa'an antamia lukuja: milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa. Tiedän kuitenkin gramman olevan pienempi mittayksikkö kuin kilogramma. Desimittojen ja teelusikallisten päälle jo ymmärsin, ja nekin tuli opittua vasta yläkoulussa kotitalouden tunneilla. Oikeasti, en vitsaile. Vaikeuksia oli myös oman toiminnanohjauksessa, koska hiljaa pään sisälläni ajattelin, että uskallanko tai saanko tehdä tuota. Minulla ei ollut uskallusta olla omatoiminen. Minulla sitten syksyn aikana kävi niin, että jotenkin aloin ymmärtämään keittiövaaka, kun aloin kuvamuistista muistamaan, että milloin sen näyttö näyttää grammaa ja milloin kilogrammaa lukuina. Tämä sama on tullut esiin päässälaskiessa rahoja, vaikka muuten mieluummin pelaan varman päälle, vaikka lasken siitä huolimatta parikin kertaa rahat välttyäkseni virheiltä.

Ensimmäinen työssäoppiminenkin meni läpi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla (T1) ilman helpotuksia. Olin siellä neuvottava, vaikka tuli opittua tuo koulun keittiön kioskin kassan käyttö, mistä olin innoissani haaveillessani kahvilatyöstä. Minulla oli siellä juuri sama ongelma kuin koulussa alkuun: ei ollut uskallusta, olin aika passiivinen. Näyttösuunnitelmakin meni pieleen johtuen hitaudestani, vaikka yhdestä asiasta kehuttiin: olin edes vähän omatoiminen. Tämän selitti se, että kun sinne näyttösuunnitelmaan oli laadittu kellonajat ja tehtävät, niin osasin tarttua toimeen. Jotenkin tuo tuntui hieman helpolta, kun oli ne säännöt, joiden mukaan mennä.

Toisesta työssäoppimisjaksosta alkaen pääsin jo ylämäkeä päin. Omatoimisuus vahvistui, itseasiassa se tuli jo uuden vuoden alussa ja tarve koulunkäynnin ohjaajallekin vähentyi. Koin hänestä olleen hyötyä alkusyksystä koulun oppitunneilla. Työpaikalla kukaan ei ole osannut aavistaa, että mikä olen naisiani ja parempi varmaan pitääkin suu kiinni, jotta on mahdollisuudet pysyä hyvällä työpaikalla, eikä päätyä avotöihin. Parhaani teen, etten sinne koskaan päädy, sillä vastustin jo yläkoululaisesta saakka ehdotusta Luovin ammattiopistosta miettiessäni, että miten sellaisen koulun papereilla mahtaa työllistyä ja olisin tuntenut itseni ihan muukalaiseksi koulussa, jossa valtaosa opiskelijoista olisi ollut kehitysvammaisia.

Teksti on ainakin ihan normaaliälyisen oloista ja hyvin jäsenneltyä. Onko sinulla tosiaan kaikilla osaamisen alueilla alhaiset pisteet? Uteliaisuudesta kyselen.

Olen se lainaamasi henkilö, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autistiset piirteet. Kyllä on ihan faktaa, että älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Kykyprofiilini on epätasainen - kyse ihan tuoreesta tuloksesta. Kävin viime vuonna koulupsykologilla yrittäessäni opiskella toista alaa halutessani fyysisesti kevyen työn, mutta eipä minusta ole sosiaaliselle alallekaan. No, eipä tarvitse enää miettiä, että mitä koko hommasta tulee ja ei kaduta, että jotain jäi tekemättä.

Sitä ennen minulla oli diagnoosina lievä älyllinen kehitysvamma (kyllä, luit oikein), jonka sain lastenpsykiatriselta poliklinkalta ollessani viidennellä luokalla. Kuitenkin kehitysvammapsykologi oli sitä mieltä, etten olekaan kehitysvammainen, vaan minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Viime vuonna tapaamani koulupsykologikin oli ihan hämillään viidennen luokan lausunnoista liittyen minuun ja oli sitä mieltä, ettei minun tapauksessa kyse ole kehitysvammasta. Hän oli ihan samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa: minulla on kehitysvamman sijaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Itsehän tämän koulupsykologin vastaanotolla avasin asiaa kertomalla, että nehän tarkoittaa heikkolahjaisuutta, josta vielä puhuttiin vanhempieni nuoruudessa ja toin kantani esiin kuinka nykyään eletään tätä poliittisen korrektiuden aikakautta ja sen takia ketään ei saa enää luokitella älyn tai fysiikan perusteella. Se on ihan raakaa faktaa, että olen tyhmä ja sillä sipuli. Mitä sitä kaunistella? Heikkolahjainen on sanana mennyt ihan samaan kastiin kuin läski tai n**keri (pakko sensuroida tai muuten palstan moderaattori suuttuu).

Onhan minulla epätasainen kykyprofiili, joka on ilmennyt yläkouluajan testeistä alkaen. Sama juttu viime vuonna kuten ennustin: yleistietous ja looginen päättelykyky hyviä, punavalkoisia palikoita ratkoessa lieviä vaikeuksia hahmotuksessa mitä ihmettelin, sillä suoritin yläkoulussa mopokortin toisella kerralla ja ajotaitoihin sekä liikenneturvallisuuden huomioimiseen pystyi luottamaan, kielelliset taidot alle ikätasoa (oikeasti, myönsin psykologin ihan suoraan, että ole kuullut sellaisesta sanasta kuin "suurpiirteinen" kunnes avasin sanakirjan) ja muistissa epätasaisuutta. Tuli minulle kyllä epävarmuuksiakin, kun psykologi kysyi esim. mikä elin tuottaa insuliinia ja sisimmässäni hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta en uskaltanut sanoa sitä vaan mieluummin vaikenin.

Tuo vaikeneminen on ollut minun suurimpia paheita, ihan jo hankalista asioista puhuminenkin on ollut vaikeaa pelätessäni muiden reaktioita. Erioten peruskoulussa ajattelin, että äiti tai isä raivoaa, jos puhun esim. isän naisystävästä lastenpsykiatrian poliklinikalla. Minulta siis tosiaan kysyttiin silloin siellä, että miksi en halua tavata isääni, jolloin valehtelin keskittyväni haaveilemaani laulajan uraan. Myös kaverittomuudestani oltiin huolissaan, mikä sai minut purskahtamaan itkuun, kun hiljaa sisäisesti ajattelin olevani niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ainoa paikka, jossa uskalsi olla, oli Lasten ja nuorten netti, sillä kirjaimet eivät ole koskaan minulle auonneet päätä toisin kuin oikeat ihmiset. Olen syystäkin pelännyt ihmisten negatiivisilta kuulostavia reaktioita ja kärsin jopa diagnosoimattomasta sos. tilanteiden pelosta, jolloin jopa pikku paikkakunnan kaupassa käyminen pelotti, kun taas kaupungissa en pelännyt. Ei ihme, miksi naamiaiselämä kiehtoisi eniten tai vaikkapa toisen saappaisiin astuminen. Juuri sen takia sain näytelmäkerhoharrastuksestakin nautintoa ollessani peruskoululainen: olla hetken joku muu.

Vaikuttaa että olet saanut äärän diagonoosin.

Omalla lapsellani oli kahden opettajan mukaan ala-asteella suuria oppimisvaikeuksia, ja kaksi opettajaa oli sitä mieltä, ettei lapseni tule selviytymään edes yläasteesta.

Toisin kävi. Heti yläasteelle päästyän lapseni arvosanat paranivat, hän pääsi toiveestani luokkaan, jossa ei ollut ketään ala-asteen oppilaita, sekä myöskin opettajat vaihtuivat.

Myös lukion hän suoritti hyvin arvosanoin.

Tänä päivänä hän on aikuinen,  akateeminen  sekä vaativassa virassa. Että se siitä opettajjien asiantuntijuudesta.  Ala-aste sujui huonosti juuri opettajien takia. 

Enpä tiedä, voiko tällainen idiootti ryhtyä yrittäjäksikään. Ei minulla kädetkään varmaan enää jaksa ravintola-alaa, kun jo kynälle kirjoittaessakin kädet väsyy. Olen varmaan koko elämäni hokenut, ettei minusta tule koskaan mitään. Tähän käytin syynä terapioita, joissa kävin alakoululaisen, ja olin kapinallinen niitä kohtaan leimautumis- ja kiusaamispelkojen takia. Pidin neljännellä luokalla niitä vain pikku lasten juttuna. Voi, miten väärässä olinkaan.

Nyt sitten olenkin naimisissa diagnoosieni kanssa ja on oltava realistikin. Kukaan ei vain tajua tätä ja ihmettelen, että miten joku kehtaa kuvailla minua viisaaksi tai fiksuksi, ellei ole sitten uskallusta sanoa päin naamaa asian todellista laitaa. Viimeksi lyhytkoulutuksessa puhuin ammattivaihtoehdoista, jolloin esitin toiveeksi 1) fyysisesti kevyt työ ja 2) ammattikoulutuksen vaativa. Tällöin opettaja kysyi, että eikö sitä koulutusta voi hankkia muualta, jolloin haikeana totesin olevani heikkolahjainen ja varmaan lattialle päinkin tuolloin katsoin, kun kyse oli ihan totuudesta. Opettajan mielestä taas en ollut sellainen, vaikka sanoin, että siitä on diagnoosi ja siitä ei sen enempää väitellä.

Elämässä täytyy päästä etennpäin eikä jäädä vatvomaan vanhoja diagnooseja,  varsinkin jos ne ovat vielä vääriäkin.  Tai sitten kiltisti  tyytyy olemaan "kehitysvammainen", kun kerran kerran saatu diagnoosi tuo niin mielihyvää, että sitä pitää kuuluttaa. 

Vai onko  diagnoosi v kenties ain tekosyy olla yrittämättä mitään...?!!

Olen saanut peruskoululaisena kuulla olevani va jak ki ja kuinka minulla ei ole aivoja. On ollut vaikeaa kiinnostua koulusta, kun koko ajan auottiin päätä yhdestä tapauksesta, johon olin syytön. En saanut edes kylällä liikkuessakaan olla rauhassa. Olen niin romuna sisäisesti, kun en ole ollut koskaan kylän pidetyin, vaikka kuinka kiltti yritin olla. Yritin pukeutua muodikkaasti ja laittautua, mutta en silti saanut paikkaani suosittuna. Valehtelin tupakoineeni ja juoneeni, muttei silläkään saanut profiilia nostettua.

Usko jo, minulla ei ole älyä, eikä fyysistä voimaakaan. Diagnoosi laaja-alaisisra oppimisvaikeuksista on edelleen voimassa ja pysyykin. Tämä mainitaan viimeisemmän lääkärikäyntini yhteydessä Omakannassa, kun kävin puhumassa ammatinvalinnasta ja fyysistä vaivoistani. Sitten kun menen kuntoutusasioita kartoittamaan, niin sanon sielläkin suoraan, että minua ette sitten patista mihinkään työkeskukseen, kun koitan pitää nk. normaalin kulissia yllä käymällä oikeissa töissä ja seurustelamalla nk. normaalin miehen kanssa. Minulle kun nyt sattuu kelpaamaan vain paras kumppanivalinnassa, vaikka tiedän kuulostavani itsekkäältä.

Yläkoulussakin hoin, ettei mikään jää päähän enkä jaksanut lukeakaan. Kaikki aika meni tuolloin tietokoneella ja pelatessa. Edelleen kyllä pelaan vanhoja videopelejä ja selaan nettiä lukien poliittisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Tiedän olevani idiootti, koska en ole lukuihmisiä. Koulutkin olen kironnut alimpaan Helvettiin johtuen ryhmätöiden korostamisesta ja varsinkin, jos käydään jotain turhanpäiväisiä juttuja läpi. Ammattikoulussakin inhosin joitain pakollisia juttuja, erioten sitä a la carte -tarjoilua, jonka koettuni totesin, etten koskaan enää opiskele. Olisinpa elänyt aikaa, jolloin sai itse oppia ammatin.

Ja kaiken lisäksi ei minun aikaan ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Tiedän, kuulostan varmaan joltain 50-luvun lapsuutta eläneeltä naiselta, joka hokeaisi ihan samaa "No ei minun aikana ollut..."-fraasia. Totuus on vain se, että esimerkkinä äiti tai joku muu ei ole antanut esimerkkejä julkisuuden henkilöistä, joilla olisi diagnoosi. Itse ajattelin peruskoulussa, ettei sellaisia olekaan! Vasta 2010-luvulla olen saanut kuulla sellaisista ja kohdannut jopa dysfasia-, adhd- ja lukihäiriö-diagnooseilla varustetun opiskelijan, joka opiskelee vaativaa alaa. Vaikka nämä esimerkki-ihmiset kuinka olisivat naamani edessä, niin silti pelkään itselleni vaikeita ja epämieluisia asioita. Mitä jos mokaan? Mitä jos epäonnistun? Entä jos en jaksa yrittää? Ainoa helpoin tie on ollutkin valita laiskuus, vaikka tiedän, ettei mikään tule nenän eteen kuin Manulle illallinen.

En ole vanhemmiltakaan saanut mitään neuvoa. No, ainoa neuvo äidiltäni oli vaihtaa ravintola-alalta kotityö- ja puhdistuspalvelujen alalle itkiessäni, että kuinka vaikeaa oli hahmottaa opetuskeittiöillä grammoja ja kilogrammoja. Äiti tyrmäsi aikeeni opetella japania, jonka hän jostain sai tietää kiinnostuessani seitsemännellä luokalla ko. kielestä. Opettelin kyllä jonkun aikaa salaa, mutta sitten lopetin. Ehkä äiti oli oikeassa sanoessaan, että kuinka minä ja sisarpuoleni ollaan yhtä tyhmiä. Turha edes yrittää, eikä tällaiselle yksintyöskentelyä kaipaavalle sovi koulujen opetusmetodit.

Olis kiva saada lisää vastauksia alkuperäiseen kysymykseen. Itselläni ala-asteikäinen lapsi, jolla vaikea lukivaikeus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo köksä esimerkki oli hyvä.

Ammatillisena opettajana toisella asteella törmään näihin joilla laaja-alaisia oppimisen ongelmia. Ongelmat jatkuu myös toisella asteella. Mainitut mittaamisen ongelmat, kokojen hahmottaminen, oman työn suunnittelu ja organisointi, jne. Osalla ei onnistu kokiksi kouluttautuminen ja ihmettelen miten alkujaankaan on ajateltu opiskelijan pärjäävän.

Osa näistä nuorista on mukavia ja huolettomia, osa taas sellaisia joilla vaikeita käyttäytymisen ongelmia oppisvaikeuksien lisäksi. Osasta tietää etteivät tule pärjäämään työelämässä. Jotkut arvioidaan mukautetusti kun eivät saavuta edes tyytydyttävää tasoa.

Mielestäni kotikasvatus on kaiken a ja o sekä millainen kaveripiirii nuorella on. Tähän kannattaa panostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ohjaten lapsi hänelle sopiviin harrastuksiin ja ehkä sieltä löytyy hyvää seuraakin.

Nämä nuoret ovat helposti vahvempien vietävissä ja pompoteltavissa. 

Itse hain ravintola-alan koulutukseen siitä huolimatta, että äiti sanoi kuinka siinäkin työssä tarvitaan matematiikkaa, joka on se heikoin lenkki. Hyvä kun osaan edes laskea 2 + 2 = 4. Kuitenkin diagnoosini on laaja-alaiset oppimisvaikeudet eli selvällä suomen kielellä minulla on matala älykkyys. En kuitenkaan käynyt erityiskoulua, vaan olin osittain erityisopetuksen piirissä. Matematiikassa ja fysiikassa tarvitsin mukautuksen, joista sain sitten arvosanaksi seitsemän. Ilman tähtimerkintää se olisi todennäköisesti arvosana viisi. Kuitenkin onnistuin ylettymään 7,5:en keskiarvoon, mikä aika outoa ja samalla hyväkin, koska ihan jo ammattikouluun hakiessa vaaditaan yli seitsemän keskiarvoa. Näin olen itse käsittänyt.

Totta kai oli alkuun vaikeaa opiskelujen alussa, ja olin heittää hanskoja tiskiin. Vaikeudet tuli esiin siinä, että minun oli vaikeaa hahmottaa vaa'an antamia lukuja: milloin se näyttää grammaa tai kilogrammaa. Tiedän kuitenkin gramman olevan pienempi mittayksikkö kuin kilogramma. Desimittojen ja teelusikallisten päälle jo ymmärsin, ja nekin tuli opittua vasta yläkoulussa kotitalouden tunneilla. Oikeasti, en vitsaile. Vaikeuksia oli myös oman toiminnanohjauksessa, koska hiljaa pään sisälläni ajattelin, että uskallanko tai saanko tehdä tuota. Minulla ei ollut uskallusta olla omatoiminen. Minulla sitten syksyn aikana kävi niin, että jotenkin aloin ymmärtämään keittiövaaka, kun aloin kuvamuistista muistamaan, että milloin sen näyttö näyttää grammaa ja milloin kilogrammaa lukuina. Tämä sama on tullut esiin päässälaskiessa rahoja, vaikka muuten mieluummin pelaan varman päälle, vaikka lasken siitä huolimatta parikin kertaa rahat välttyäkseni virheiltä.

Ensimmäinen työssäoppiminenkin meni läpi alimmalla hyväksytyllä arvosanalla (T1) ilman helpotuksia. Olin siellä neuvottava, vaikka tuli opittua tuo koulun keittiön kioskin kassan käyttö, mistä olin innoissani haaveillessani kahvilatyöstä. Minulla oli siellä juuri sama ongelma kuin koulussa alkuun: ei ollut uskallusta, olin aika passiivinen. Näyttösuunnitelmakin meni pieleen johtuen hitaudestani, vaikka yhdestä asiasta kehuttiin: olin edes vähän omatoiminen. Tämän selitti se, että kun sinne näyttösuunnitelmaan oli laadittu kellonajat ja tehtävät, niin osasin tarttua toimeen. Jotenkin tuo tuntui hieman helpolta, kun oli ne säännöt, joiden mukaan mennä.

Toisesta työssäoppimisjaksosta alkaen pääsin jo ylämäkeä päin. Omatoimisuus vahvistui, itseasiassa se tuli jo uuden vuoden alussa ja tarve koulunkäynnin ohjaajallekin vähentyi. Koin hänestä olleen hyötyä alkusyksystä koulun oppitunneilla. Työpaikalla kukaan ei ole osannut aavistaa, että mikä olen naisiani ja parempi varmaan pitääkin suu kiinni, jotta on mahdollisuudet pysyä hyvällä työpaikalla, eikä päätyä avotöihin. Parhaani teen, etten sinne koskaan päädy, sillä vastustin jo yläkoululaisesta saakka ehdotusta Luovin ammattiopistosta miettiessäni, että miten sellaisen koulun papereilla mahtaa työllistyä ja olisin tuntenut itseni ihan muukalaiseksi koulussa, jossa valtaosa opiskelijoista olisi ollut kehitysvammaisia.

Teksti on ainakin ihan normaaliälyisen oloista ja hyvin jäsenneltyä. Onko sinulla tosiaan kaikilla osaamisen alueilla alhaiset pisteet? Uteliaisuudesta kyselen.

Olen se lainaamasi henkilö, jolla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autistiset piirteet. Kyllä on ihan faktaa, että älykkyysprofiilini on heikon ja heikon keskitason välimaastossa. Kykyprofiilini on epätasainen - kyse ihan tuoreesta tuloksesta. Kävin viime vuonna koulupsykologilla yrittäessäni opiskella toista alaa halutessani fyysisesti kevyen työn, mutta eipä minusta ole sosiaaliselle alallekaan. No, eipä tarvitse enää miettiä, että mitä koko hommasta tulee ja ei kaduta, että jotain jäi tekemättä.

Sitä ennen minulla oli diagnoosina lievä älyllinen kehitysvamma (kyllä, luit oikein), jonka sain lastenpsykiatriselta poliklinkalta ollessani viidennellä luokalla. Kuitenkin kehitysvammapsykologi oli sitä mieltä, etten olekaan kehitysvammainen, vaan minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Viime vuonna tapaamani koulupsykologikin oli ihan hämillään viidennen luokan lausunnoista liittyen minuun ja oli sitä mieltä, ettei minun tapauksessa kyse ole kehitysvammasta. Hän oli ihan samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa: minulla on kehitysvamman sijaan laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Itsehän tämän koulupsykologin vastaanotolla avasin asiaa kertomalla, että nehän tarkoittaa heikkolahjaisuutta, josta vielä puhuttiin vanhempieni nuoruudessa ja toin kantani esiin kuinka nykyään eletään tätä poliittisen korrektiuden aikakautta ja sen takia ketään ei saa enää luokitella älyn tai fysiikan perusteella. Se on ihan raakaa faktaa, että olen tyhmä ja sillä sipuli. Mitä sitä kaunistella? Heikkolahjainen on sanana mennyt ihan samaan kastiin kuin läski tai n**keri (pakko sensuroida tai muuten palstan moderaattori suuttuu).

Onhan minulla epätasainen kykyprofiili, joka on ilmennyt yläkouluajan testeistä alkaen. Sama juttu viime vuonna kuten ennustin: yleistietous ja looginen päättelykyky hyviä, punavalkoisia palikoita ratkoessa lieviä vaikeuksia hahmotuksessa mitä ihmettelin, sillä suoritin yläkoulussa mopokortin toisella kerralla ja ajotaitoihin sekä liikenneturvallisuuden huomioimiseen pystyi luottamaan, kielelliset taidot alle ikätasoa (oikeasti, myönsin psykologin ihan suoraan, että ole kuullut sellaisesta sanasta kuin "suurpiirteinen" kunnes avasin sanakirjan) ja muistissa epätasaisuutta. Tuli minulle kyllä epävarmuuksiakin, kun psykologi kysyi esim. mikä elin tuottaa insuliinia ja sisimmässäni hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta en uskaltanut sanoa sitä vaan mieluummin vaikenin.

Tuo vaikeneminen on ollut minun suurimpia paheita, ihan jo hankalista asioista puhuminenkin on ollut vaikeaa pelätessäni muiden reaktioita. Erioten peruskoulussa ajattelin, että äiti tai isä raivoaa, jos puhun esim. isän naisystävästä lastenpsykiatrian poliklinikalla. Minulta siis tosiaan kysyttiin silloin siellä, että miksi en halua tavata isääni, jolloin valehtelin keskittyväni haaveilemaani laulajan uraan. Myös kaverittomuudestani oltiin huolissaan, mikä sai minut purskahtamaan itkuun, kun hiljaa sisäisesti ajattelin olevani niin ujo, etten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ainoa paikka, jossa uskalsi olla, oli Lasten ja nuorten netti, sillä kirjaimet eivät ole koskaan minulle auonneet päätä toisin kuin oikeat ihmiset. Olen syystäkin pelännyt ihmisten negatiivisilta kuulostavia reaktioita ja kärsin jopa diagnosoimattomasta sos. tilanteiden pelosta, jolloin jopa pikku paikkakunnan kaupassa käyminen pelotti, kun taas kaupungissa en pelännyt. Ei ihme, miksi naamiaiselämä kiehtoisi eniten tai vaikkapa toisen saappaisiin astuminen. Juuri sen takia sain näytelmäkerhoharrastuksestakin nautintoa ollessani peruskoululainen: olla hetken joku muu.

Vaikuttaa että olet saanut äärän diagonoosin.

Omalla lapsellani oli kahden opettajan mukaan ala-asteella suuria oppimisvaikeuksia, ja kaksi opettajaa oli sitä mieltä, ettei lapseni tule selviytymään edes yläasteesta.

Toisin kävi. Heti yläasteelle päästyän lapseni arvosanat paranivat, hän pääsi toiveestani luokkaan, jossa ei ollut ketään ala-asteen oppilaita, sekä myöskin opettajat vaihtuivat.

Myös lukion hän suoritti hyvin arvosanoin.

Tänä päivänä hän on aikuinen,  akateeminen  sekä vaativassa virassa. Että se siitä opettajjien asiantuntijuudesta.  Ala-aste sujui huonosti juuri opettajien takia. 

Enpä tiedä, voiko tällainen idiootti ryhtyä yrittäjäksikään. Ei minulla kädetkään varmaan enää jaksa ravintola-alaa, kun jo kynälle kirjoittaessakin kädet väsyy. Olen varmaan koko elämäni hokenut, ettei minusta tule koskaan mitään. Tähän käytin syynä terapioita, joissa kävin alakoululaisen, ja olin kapinallinen niitä kohtaan leimautumis- ja kiusaamispelkojen takia. Pidin neljännellä luokalla niitä vain pikku lasten juttuna. Voi, miten väärässä olinkaan.

Nyt sitten olenkin naimisissa diagnoosieni kanssa ja on oltava realistikin. Kukaan ei vain tajua tätä ja ihmettelen, että miten joku kehtaa kuvailla minua viisaaksi tai fiksuksi, ellei ole sitten uskallusta sanoa päin naamaa asian todellista laitaa. Viimeksi lyhytkoulutuksessa puhuin ammattivaihtoehdoista, jolloin esitin toiveeksi 1) fyysisesti kevyt työ ja 2) ammattikoulutuksen vaativa. Tällöin opettaja kysyi, että eikö sitä koulutusta voi hankkia muualta, jolloin haikeana totesin olevani heikkolahjainen ja varmaan lattialle päinkin tuolloin katsoin, kun kyse oli ihan totuudesta. Opettajan mielestä taas en ollut sellainen, vaikka sanoin, että siitä on diagnoosi ja siitä ei sen enempää väitellä.

Elämässä täytyy päästä etennpäin eikä jäädä vatvomaan vanhoja diagnooseja,  varsinkin jos ne ovat vielä vääriäkin.  Tai sitten kiltisti  tyytyy olemaan "kehitysvammainen", kun kerran kerran saatu diagnoosi tuo niin mielihyvää, että sitä pitää kuuluttaa. 

Vai onko  diagnoosi v kenties ain tekosyy olla yrittämättä mitään...?!!

Jos henkilöllä on oikeasti laaja-alaiset oppimisvaikeudet = matala älykkyys, on silloin turha yrittää havitella yliopistoa tai amk-tutkintoa. Monet ammattikoulututkinnotkin vaatii edes jonkinlaista hoksotinta kuten lähihoitaja ja tietysti oman työn suunnittelua. Käytännössä laaja-alaiset oppimisvaikeudet ovat vammaisuutta, mutta teoriassa nämä henkilöt ovat terveitä.

Vierailija kirjoitti:

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teini-iässä paineet kasvavat. Käy monesti sääliksi niitä oppilaita, joita hyvää tarkoittavat vanhemmat grillaavat kotona. Tästä voi seurata vastareaktio ja/tai uupumus.

On hurjaa, kun heikko oppilas tuo kotoa samantasoisen työn kuin kympin oppilas. Siitä ei ole hyötyä, koska en kuitenkaan voi kymppiä todistukseen antaa. Ja surettaa nuori, joka on suotta raatanut äidin kanssa yli voimien. Tai sitten äiti on tehnyt työn.

Toinen ääripää ovat ne, jotka eivät saa mitään tukea kotoa ja ovat ihan kujalla.

Paras olisi, jos vanhemmat pystyisivät realistisesti katsomaan, mitä nuori jaksaa ja pystyy. Jos oppilas tavoittelee kutosta tai vitosta, moni opettaja vanhempien pyynnöstä voisi antaa helpotettuja tehtäviä jne. Valitettavasti vain monet vanhemmat näkevät tilanteen niin, että diagnoosin takia open pitää tehdä jotain mysteeristä, jotta nuorelle saadaan vähintään kasi tai seiska.

Grillaavat mistä?

Jos heikko oppilas tuo samantasoisen työn kuin kympin oppilas, miksi siitä ei voi antaa sitä kymppiä?

Nyt kyllä ihan vilpittömästi ihmettelen tätä kommenttia.

Eikä niitä helpotettuja tehtäviä anneta vanhempien pyynnöstä, meille on kerrottu että koska on diagnoosi, erityisen tuen tarve ja oppimisvaikeuksia, niin esim. englannin kielen kokeissa saa helpotetut tehtävät ja vastausten tulkinta ei ole sama kuin muilla.

Tiedätköhän nyt yhtään mistä kirjoitat?

Valitettavasti monille vanhemmille ei aukea se yhtälö, helpotetusta kokeesta saatu kasi ei meinaa kasia todistukseen. On vanhempia, jotka oikeasti odottavat koulun tekevän jotain, että nuori saa hyvät arvosanat. Tämä ei voi heikon oppilaan kohdalla tapahtua, ellei ole yksilöllistetty.

Osa huoltajista teettää lapsella kotona hommia yli voimien koska ei voi hyväksyä, että tämä on heikko koulussa. Eräskin äiti otti selvää alakoulun kirjantekijöiden kokeista ja pakotti lapsen opettelemaan vastaukset ulkoa. Lapsi ei tietystikään ymmärtänyt mitään. Yläkoulussa tämä poika oli aivan uuvuksissa ja oireili psyykkisesti. Huoltaja vastusti viimeiseen saakka ajatusta ettei poika pärjää normitahtiin.

Ja toki voin antaa äidin tekemästä työstä kympin mutta todistus on toinen juttu. Kyllähän minä näen, mitä osaaminen tunnilla ja kokeissa on oikeasti.

Olet siis tyypillinen opettaja, jolle ei koulutuksen aikana ole mennyt päähän, että useinkin niillä, joilla on oppimisvaikeuksia, on vaikeuksia sekä oppia että ilmaista oppimistaan perinteisillä luokkahuonetavoilla, mutta paljonkin kykyä oppia ja hyödyntää eli ilmaista oppimistaan käytännöllisemmillä tavoilla - joita pitempiaikaisissa projekteissa usein on käytössä. Näiden oppilaiden kohdalla sitä onnistuvaa oppimisen osoittamisen muotoa pitäisi painottaa arvostelussa, mutta sinä teet päinvastoin. Ilmeisesti et halua tunnustaa, että nämäkin oppivat,vaikkeivät perinteisillä tavoilla?

Minä köksänopena ihmettelen näitä käsityksiä, että Herramme heikoimmat loistavat sitten käytännön työssä ja pidemmissä projekteissa. Kyllä se niin on, että jos lukuaineet menee hyvin, niin kotitalouskin ja päinvastoin. Heikoimpia saa vahtia koko ajan, reseptien seuraaminen ei suju jne.

Aika heikosti ilmeisesti näet kokonaisuudessaan oppilaat ja erilaiset vahvuudet.

Kyllähän muutamat on kympin oppilaita kaikessa ja muutamat vitosen oppilaita kaikessa.

Mutta sitten suurin osa on kaikkea muuta.

Monilla juuri esim. köksä ja liikunta, plus vaikkapa kuvis tai ilmaisutaito ovat vahvoja aineita.

Kun taas matska ja kemia ei ihan niinkään.

Itselläni oli äikkä, englanti, köksä ja  ekonomia vahvoja aineita.

Kun taas matska ei sujunut ollenkaan ja liikunta ei "sujunut" kenelläkään,  koska ope oli totaalisen väärässä ammatissa.

Niin, meitä on joka lähtöön, ei voi noin lokeroida.

Tai jos lokeroi, on itse yksinkertainen.

Tässä ketjussa on jatkuvana ongelmana, että kommentoijat lähtevät kommentoimaan oman itsensä ja kokemustensa ja toiveidensa kautta. Tässäkään viestissä ei käsitetty, että ei puhuta ns. tavallisista teineistä vaan sellaisista, joilla on suuria vaikeuksia. Jos ihmisellä on vaikkapa äikkä ja englanti vahvoina aineina, ei silloin ole mitään ainakaan omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kärsiä laaja-alaisista oppimisvaikeuksista.

Heikkolahjaisuuden syy ei ole koulussa. Valitettavasti osa heikoista on väliinputoajia; he eivät ole tarpeeksi heikkoja päästäkseen erityiskouluun tai saadakseen yksilöllistetyt oppimäärät, kuitenkin he ovat niin heikkoja, että taistelevat melkein aineessa kuin aineessa. Esimerkiksi köksä voi olla tosi vaikeaa, kun ei ymmärrä reseptiikkaa ja pitäisi pitää monta palloa ilmassa yhtä aikaa ja suunnitella omaa työtä.

Ratkaisu ei ole syyllistää opettajaa osaamattomaksi, jos hän ei meinaa saada oppilasta, jonka äo on ehkä 75, oppimaan kaikkia yläkoulun asioita.

Valitettavasti nämä ihmiset ovat heitteillä aikuisinakin. Heidän voi olla todella vaikea selviytyä työelämään tai työelämässä, koska kaikki tehtävät alkavat olla monimutkaisia ja ripeyttä ja itsenäisyyttä vaativia. Monella on suuria vaikeuksia taloudenpidossa ja ihmissuhteissa. Kehitysvammaiset ovat oikeutettuja yhteiskunnan tukitoimiin ja heistä pidetään huolta. Sen sijaan nämä ns. heikkolahjaiset ovat väliinputoajia aikuisinakin; teoriassa he ovat terveitä, käytännössä tuen tarpeessa ihan arkisissakin asioissa.

Nämä tiedot perustuvat luentoon, jonka kävin työni puolesta kuuntelemassa, ja luento perustui tutkimukseen. Harmi, kun on luennoitsijan nimi unohtunut.

Ennen oli paljon työtehtäviä, joita saattoi tehdä ilman sen kummempaa koulutusta.

Seassa oli niitäkin, joilla olisi edellytyksiä parempaan, ja se teki sekatyömiehen ammatista ihan kelpo työn.

Enää ei näitä hanslankarin hommia juuri ole, teollisuudestakin on kadonnut suurin osa yksinkertaisista töistä.

Onhan nykyäänkin monia esim. akateemisen koulutuksen saaneita henkilöitä siivoojina, henk.koht. avustajina jne.  Jostain syystä he eivät saa korkeaa koulutustaan vastaavaa työtä.

Ehkäpä he ovat juuri näitä "laaja-alaisena oppimishäiriöisinä" korkealle opiskelleita ??

Ei niitä saa kaikki, koska työpaikkoja ei ole kaikille. Voin vakuuttaa että vaikka en oman alan töitä ole saanut, olen kyllä ihan perusfiksu. Paitsi ehkä sen suhteen että kouluttauduin alalle jolle ei Suomessa ole kysyntää. Heikkolahjainen ei pääsisi yliopistoa läpi, se on ihan varma.

Politiikkaan vaan. Siellä arvostetaan paljonkin heikkolahjaisuutta.

Mutta se on sitten eri asia onko kaikkien diagnoosi ollut oikea. Esim.tuo joka pelkäsi vanhempiaan ja oli kiusattu, se voi vaikuttaa tyhmyydeltä että on ujo, ja asiantuntijat tulkitsevat väärin. Eli joskus kotiolot aiheuttaa ihan väärän diagnoosin ja aloitekyvyttömyyttä yms. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta se on sitten eri asia onko kaikkien diagnoosi ollut oikea. Esim.tuo joka pelkäsi vanhempiaan ja oli kiusattu, se voi vaikuttaa tyhmyydeltä että on ujo, ja asiantuntijat tulkitsevat väärin. Eli joskus kotiolot aiheuttaa ihan väärän diagnoosin ja aloitekyvyttömyyttä yms. 

Vastaan sinullekin, kun niin aktiivisesti seuraan laaja-alaisiin oppimisvaikeuksiin liittyviä keskusteluja asian koskettaessa minua. Eihän niihin toki mitään poppakonsteja löydy, mutta toisaalta helpottaa, kun elää totuudessa eli sanoo sen faktan ääneen, että tyhmä mikä tyhmä. Olisin mieluummin kuitenkin kehitysvammainen, koska silloin tietäni tasoitettaisiin todella paljon. Moni kehitysvammainen vaikuttaa paljon onnellisemmalta kuin minä: heillä ei ole niitä paineita, mitä normaalin kirjoissa olevilla ihmisillä on. He eivät välttämättä ymmärrä, että asiat voisi olla toisinkin riippuen toki vamman laadusta.

Kotini ei mikään väkivaltainen ole ollut, ja asuin yksinhuoltajaäidin luona 17 ikävuoteen saakka. Äidillä ei ole ollut mitään mielenterveydellisiä ongelmia tai päihteiden väärinkäyttöä taustalla. Silti valitin perheessäni tyytymättömyyttä, kun muut luokkatoverit ja serkutkin pääsi matkustamaan Helsinkiin ja jopa Espanjaan saakka. Suurimman osan ajasta käytin tietokoneen ääressä istumiseen ja konsolipelien pelaamiseen, vaikka äiti valitti liikkumattomuudestani. Maalla asuvana oli "pakko" saatava jotain virikkeitä, ettei tylsistynyt. Enkä jaksanut äidin yksinhuoltajaelämää pienen lapsikatraan kanssa, joten oli vain itselleni parempi sulkeutua omaan huoneeseen. Ja ehkä äidillekin, kun hän kerran totesi hänen rasittuneen minun kanssa. Ne sanat kuulin viidennellä tai kuudennella luokalla. Valitin köyhyyden periytyvän. No, oikeassa olin: elelen työttömyysetuudella tällä kertaa, vaikka haaveeni ovat ihan toista, mutta koko ajan tulee nämä hemmetin oppimisvaikeudet piinaamaan, että on tyydyttävä ravintola-alan töihin, vaikka vammautuisin loppuiäksi. Haluan vain tuntea sen, mitä en saanut kokea lapsuudessani: elämä leivän pöytään tuojana ja itsensä elättäjänä. On sitä tullut vitsailtua, että eikös se naisten älykkyys ole miehille uhka, joten voisihan sitä alkaa panostamaan vain ulkonäköön ja ryhtyä kotirouvaksi. Vitsi vitsi, en ala bimboilijaakaan sen enempää kuin älykköäkään.

Olen todennäköisesti ollut nettiriippuvainenkin, sillä jo pienestä pitäen aloin oppia käyttämään tietokonetta vanhempiani paremmin. Olin tietokoneen ääressä jopa aamuyölläkin arkisin, vaikka olisi pitänyt olla nukkumassa. Tämä siis tapahtui viidennellä luokalla. Internet oli ainoa paikka, jossa pystyin olemaan yhteyksissä ulkomaailmaan toisin kuin livenä, vaikka tiedän, että nettiriippuvuus vaikuttaa samalla lailla aivoihin kuin päihderiippuvuus. En ole ihmeissäni, jos olen tyhmentynyt. Onneksi en ole ihan naispuolinen Homer Simpson, vaan töissä olen saanut kehua tunnollisuudesta ja reippaudesta.

Saa siellä tavallisella työpaikallakin olla aika sokea, jos kukaan ei tajua, kuinka heikkolahjainen olen. Silti minullakin on puutteita, vaikka koitan pitää niitä piilossa. Se on käsien vapina töissä, joka on jäänyt ikäväksi ja varmaan ikuiseksi muistoksi vuoden 2014 aikana tapahtuneesta työssäoppimisesta. Konkreettisia esimerkkejä ovat erikoiskahvien valmistus tai tarjotin täynnä kahvikuppeja ja salaattiannoksia, jolloin käteni alkavat vapista pelosta mokata. Siihen on ihan syynsäkin ollessani monia naisia pienempi fyysisesti. Ei tällä koolla tehdä mitään maatilan emännän töitä, vaikka koitan antaa itsestäni työteliään ja ahkeran naisen kuvan arvoaessani suominaisten kuvaa menneisyydestä alkaen.

Omalla pojalla on tuo diagnoosi laajat oppimisvaikeudet sekä adhd. Täyttää ensi vuonna 18 vuotta. Useita koulutuksia hän on kokeillut valmasta alkaen ja on yritetty kokkipuolta, kiinteistönhoitoalaa ja siivousalaa. Kaikki nämä hän jeskeytti itse, kun ei kiinnosta tai ei jaksa. Ongelmia myös ajan hallinnassa ja myöhästelee jatkuvasti ellei ole patistamassa. Ollaan puolison kanssa ehdotettu opiskelua lähimmässä erityisammattikoulussa mutta ei suostu "vammaisten kouluun". Luulin pojan ensin olevan vain masentunut mutta vaikuttaa siltä ettei hän ihan välkky ole ja on hukassa perusasioissakin. On verrattavissa nuorempiin sisaruksiin, jotka ovat oppineet siivoamaan oman huoneensa toisin kuin tämä vanhin poika, jota on yritetty opettaa kuvien ja ohjeiden pilkkomisen avulla. Jopa voileivän tekeminen on vaikeaa! Hän tarvitsi peruskoulussakin avustajan käytännön aineisiin ison ryhmän seassa. Pienryhmässäopetus alkoi 3. luokalla ja sielläkin tajuttiin pojan tarvitsevan reilusti helpotetun opetussuunnitelman. Helpotuksista huolimatta arvosanat silti 6 ja ehkä 7 hyvällä tuurilla. Hän olisi enemmän hyötynyt erityiskoulusta, jotka ovat todella harvassa ja poika ei tietenkään ole tarpeeksi vammainen, vaikka todellisuudessa hän tarvitsee vahvasti tukea. Ollaan kyllä mietitty että menisikö pojalla jo taidot älyllisen vamman puolelle ja on käynyt mielessä, että pitäisikö asiaa tutkia ammattilaisilla. Poika ei tietenkään suostu ja pitää itseään aikuisena, emmekä saa määrätä. Ei edes kerro mitä tekee tai suunnittelee. Omat työnikin on pitänyt siirtää kotiin sillä poika tuo minkälaista ryyppyremmiä tänne ja lainaa rahojaan heille. Tupakkarahaa kerjää meiltäkin. Silti vain sitä tupakkaa löytyy häneltä ja rahaa menee pikaruokaan, mikä on jo kostautunut ylipainona. Mitä tässä voi enää tehdä? En haluaisi täysi-ikäistyvää heittää pois kotoa. Enemmän mieltäni raastaa se, että miten käy jos vanhemmat kuolee ennen lastaan. Kuka häntä sitten auttaa? Se on suuri huoli kehitysvammaisten vanhemmillakin.

Tiedän miehen, jolla on avustaja, jotta pärjää arjessa. Sitten tämä mies on työllistettynä avustajana ala-asteella. 🙄

Peruskoulussa hän oli niitä erityisopetettuja ja nippa nappa sai päästötodistuksen. Taitaa olla niitä työllistämistemppuja x 2 tämä kuvio.

Vierailija kirjoitti:

Yläkoulun opettajana toimineena olen tiedän, mikä on oikeasti heikkolahjaisen ja huonon oppijan ero. Nämä huonot oppijat ovat niitä vitosen ja kutosen oppilaita, joilla on kuitenkin hyvät sosiaaliset taidot ja ovat hyviä käytännön asioissa kuten teknisissä jutuissa. He antavat itsestään reippaan ja huumorintajuisen vaikutelman itsestään ja pääsevätkin vaikkapa oppisopimuksella hankkimaan itselleen ammatin.

Sitten nämä todella heikot ovat pihalla sosiaalisista kuvioista ja ovat alttiita hyväksikäytölle, niin rahallisesti kuin seksuaalisesti. Siivoojaa kummemmissa töissä ei heitä näe, tosin siinäkin heikomman aisaparina. Näillä täysin heikoilla ei ole riittävää luku- ja kirjoitustaitoa eikä perusasioista ole hajuakaan. Ei me peruskoulussa opeteta vielä kvanttifysiikkaa! Silti vain tehdään helpotusta helpotusten perään, jotta oppilas pääsisi koulusta läpi. Todellisuus tuleekin ammattikoulussa vastaan.

Apukoulut pitäisi ehdottomasti palauttaa takaisin. On hirveää kidutusta pitää oppilasta 9 vuotta koulussa vailla ymmärtävää luku- ja kirjoitustaitoa. Näihin heikkoihin ei tepsi mitkään laaja-alaiset erityisopettajat. Opettajana olen kohdannut monenlaista diagnosoitua oppilasta, joista suurin osa ollut lukihäiriöisiä, muutama asperger ja yksi ollut liikuntavammainen ilman oppimisen ongelmia, mutta näidenkin vaikeudet ovat olleet sellaisia, että ovat kohtuullisesti tai hyvin pärjänneet yleisopetuksessa, ehkä osa-aikaisen erityisopetuksen kera. Toista luokkaa ovat sitten nämä täysin heikot, jotka eivät ole riittävän kehitysvammaisia saadakseen erityispalveluita.

Yläkoulun erkkana allekirjoitan tämän. Omassa oppilasmateriaalissani on todellakin näitä "kelmejä", joille ei koulu maistu ja laiskojakin ovat, mutta muuten hauskoja, reagointikykyisiä, pärjääviä ja ovat nokkelia monissa muissa asioissa kuin lukuaineissa. Nämä nuoret on sellaisia, että jos eivät mene hunningolle esim. päihteiden vuoksi, pärjäävät ihan mukavasti elämänsä, kunhan eivät vaan liian laiskoiksi opi. Sitten on nämä heikkolahjaiset, joille normikoulu on kidutusta ja vaikea keksiä edes ammattia, jossa kykenisivät työskentelemään aikuisena.