Miksi halusit tai haluat perhe-elämää lapsettoman kahden aikuisen parisuhteen sijaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on pieni vain hetken ja kasvaa ja kehittyy muutenkin nopeasti. Ei sitä huomaakaan, kun on taas puolison kanssa kaksin. Lapset on mukava juttu elämässä vaikka olisivat muuttaneetkin pois kotoa.

Ehkä tähän kiteytyy jokin ero esim. minun, joka en halua lapsia, ja helposti äitiyteen solahtavan ihmisen välillä. Mulle 18 vuotta, tai pikkulapsiajan n. 6 vuotta ei todellakaan ole mikään huomaamatta kuluva lyhyt pyrähdys. Huomaan kaiken, tunnen vahvasti, stressaan paljon. Kuvittelisin, että ylemmän kommentin kirjoittaja olisi sellainen suurpiirteinen, ei kovin syvällisesti asioita pohdiskeleva ja jokseenkin ekstrovertti. "Ei sitä huomaakaan..." Oikeasti?

Pieleen meni. Olin pitkälle päälle parikymppinen, kun olin vielä sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia. Mielenmuutokseen meni pari, kolme vuotta. Minussa ei ole pätkääkään suurpiirteistä tai impulsiivista ja olen introvertti. Aika menee oikeasti nopeasti ja sitä nopeammin se menee, mitä enemmän ikää karttuu. Äitiys ei ollut minulle esikoisen aikaan mikään helppo juttu, mutta toisen lapsen kanssa oli jo toisin. Kaikkien ei tarvitse hankkia lapsia, joten hyvä, että tunnet itsesi.

Oletko koskaan miettinyt, että ehkä se aika tuntuu menevän nopeammin KOSKA sinulla on lapsia? Itse en nimittäin tuollaista ole huomannut, vaikka olen "jos" nelikymppinen. Kun vain keksii elämäänsä mielekästä ja vaihtelevaa tekemistä, ei tuota ajan nopeutumista ainakaan vielä ole tapahtunut. Vain lapsellisten olen tuota kuullut viljelevän "se viisi/kymmenen/kaksikymmentä vuotta menee ihan vilauksessa" - ja itsestäni tuo kuulostaa aivan kamalalta, eikä todellakaan lisääntymistä positiivisessa valossa markkinoivalta!

Mulla on ihanat lapset. Olen eronnut lasteni isästä painavista syistä ja mulla on joka toinen viikko aikaa toteuttaa itseäni ja harrastaa sitä lapsetonta parisuhde-elämää.

Mulla on kiva miesystävä, seksi on tajunnaräjäyttävää. Silti tykkään enemmän niistä viikoista kun lapset ovat luonani (ja miehen lapset hänen luonaan), vaikka lapsiperhearki onkin rasittavampaa.

Se rakkaus omia lapsia kohtaan on vain ylitse kaiken. Varmaan perustuu biologiaan. Ihmisen geenit on koodattu lisääntymismyönteisiksi. Ei mua ahdista olla lisääntymismielessä "eläimellinen".

En kadu kirjoitti:

Kyllästyin jatkuviin bileisiin ja matkusteluun. Olin Aasiassa reissulla ja mikään ei enää hetkauttanut. Halusin muutosta. Lapsi toi totaalisen muutoksen. Nyt vapaa ilta baarissa tuntuu todella hauskalta, kun aiemmin se välillä haukotutti. Yksin matkustelu on suurta luxusta. Lapsi toi elämään vaihtelua ja tarkoitusta. Palautti suuret tunteet.

Minulla on hyvä mies, ja saan viikottain vapaa iltoja noin kaksi. Lapset paransivat elämää, en kadu.

Onkohan tässä joku yhdistävä tekijä lisääntyjien kesken - he eivät keksi elämäänsä sisältöä, joten siksi "pitää" hankkia lapsia? Vielä kun ei ole sitä kyllästymistä esim. matkailuun näkynyt, päinvastoin, nautin siitä vuosi vuodelta enemmän. Ja myös pienistä asioista, kuten aamusumusta pyöräillessä töihin lempimusiikin soidessa kuulokkeista <3. Kyllästyminen elämään kuulostaa kamalalta! Mutta eksistentiaalinen kriisi taitaakin olla se paras synnytystaloisiin kannustaja!

Monestakin syystä.

- Ensinnäkin, pidän lapsista. Siis muistakin kuin omistani.

- Toiseksikin, halusin elää senkin puolen elämästä, oltiin kumminkin ehditty olla kahden lapsettoman parisuhteessa siinä vaiheessa jo 15 vuotta, joten en kokenut jääväni mistään paitsi hankkimalla lapsia (enkä koe edelleenkään menettäneeni mitään, ainoastaan saaneeni rutkasti lisää elämänkokemusta ja rakkautta). Lapset kasvattavat ja rikastavat mielestäni elämää, opettavat vastuuta ja rakkautta.

- Kolmanneksikin koen, että lasten hankkiminen on luonnollinen osa parisuhdetta ja elämää. Minulle lapsettomuus on enemmänkin "ratkaisu" kuin lasten hankkiminen. Enkä nyt tarkoita, että kaikkien pitäisi lapsia haluta, vaan että ap selvästi katsoo asiaa toisesta näkökulmasta, hänelle taas lapsettomuus on normitila ja lapsen hankkiminen valinta - minusta se on enemmänkin päinvastoin.

Mieheni ajattelee samoin. Ei tarvinnut painostaa, hän halusi lapsia myös. Olemme tyytyväisiä ratkaisuumme. Olemme molemmat akateemisia uraihmisiä, matkustelleet aina paljon ja meillä on luottamustehtäviä ja harrastuksia. Lapset eivät ole sitä muuttaneet, vaikka molemmat olemme olleet myös hoitovapaalla aika pitkään. 

Olemme olleet yhdessä miehen kanssa jo yli 30 vuotta, lapset ovat nyt lukiossa.

Hmm. Halusin lapsia, koska arvelin että äitiys olisi hauskaa ja antoisaa. Ajattelin, että lasten näkökulma elämään on toisenlainen kuin aikuisten ja toivoin saavani lapsen, jonka kanssa kokea ja ihmetellä maailmaa. Minulla oli tosi positiivinen mielikuva äitinä olemisesta!

Olen saanut kaksi lasta, ja monessa mielessä nuo odotukseni ovattäyttyneet. Lapseni ovat fiksuja ja hauskoja tyyppejä, ja vietän heidän kanssa mielelläni aikaa. Yhtälailla toisaalta tällä hetkellä myös ajattelen, että lapsilukuni on täynnä,koska näille lapsille jaksan olla sellainen läsnäoleva äiti joka haluan olla. Luulen, että enempiä ei jaksaisi enää. :D Eli olen kokenut koko ajatuskaaren: voi kumpa saisin lapsia-ihanaa nyt niitä on-nautin näistä mutta lisää en toivo

Ei minulta kysytty, kaikki olleet "vahinkoja"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, mikä tuossa oikein ihmisiä viehättää.

Ja ennen kuin kuin kukaan ehtii kommentoimaan: minulla oli kiva lapsuus, mutta en näe lapsiperheen elämässä mitään sellaista, mikä saisi minut haluamaan sitä aikuisen roolissa. :)

Onko ap yllätys, ettei kaikki tahdo samantyyppistä elämää kuin sinä? Sinä et tahdo lapsiperhe-elämää, ja joku toinen tahtoo. Miksi en olisi hankkinut lapsia? Minulle kahden aikuisen välinen elämä ei ole tavoiteltavaa, eikä minulle lapset ole mitään vapauden menettämistä, vaan osa elämää.

Ei ole yllätys milään tavalla.

Miksi halusit perhe-elää kahden aikuisen elämän sijaan? Mitä lisäarvoa perhe-elämä sinulle tuo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, mikä tuossa oikein ihmisiä viehättää.

Ja ennen kuin kuin kukaan ehtii kommentoimaan: minulla oli kiva lapsuus, mutta en näe lapsiperheen elämässä mitään sellaista, mikä saisi minut haluamaan sitä aikuisen roolissa. :)

Onko ap yllätys, ettei kaikki tahdo samantyyppistä elämää kuin sinä? Sinä et tahdo lapsiperhe-elämää, ja joku toinen tahtoo. Miksi en olisi hankkinut lapsia? Minulle kahden aikuisen välinen elämä ei ole tavoiteltavaa, eikä minulle lapset ole mitään vapauden menettämistä, vaan osa elämää.

Hyvin sanottu!

Haluaisin vuorostani kysyä ap:lta mielenkiinnosta kahta asiaa, jos hän haluaa vastata

-Miksi, konkreettisesti, et halua lapsia?

-Millaista työtä teet?

En ole halunnut lapsia, koska en pidä lapsista tai näe vanhemmuudessa yhtään mitään, mikä parantaisi elämääni verrattuna lapsettomaan elämään.

Olen ammatiltani opettaja.

Vierailija kirjoitti:

Mitä varten tämä koko aloitus on tehty? Ap vastailee keskustelijoille ylimielisellä piikittelyllä, kun vastaukset eivät olekaan täysin sellaisia kuin hän toivoi. Ihan hyvä ettei tuolla mielenlaadulla ole hankkinut lapsia.

Jos haluat oikeasti keskustella tästä (tai mistään muustakaan) aiheesta, niin opettele kommunikoimaan asiallisesti ja perusta sen jälkeen uusi ketju. Nyt näkee jo kilometrien päähän, että tarkoitus on ampua kaikki perustelut alas jankkaamalla ja vähättelemällä. Ei ne oikeasti fiksut ja itsensä tuntevat ihmiset vaivaudu vastaamaan sinulle mitään.

Arvostan sitä, että vastataan siihen kysymykseen, joka on esitetty. En arvosta lainkaan sitä, että höpötetään jotakin kysymyksen vierestä.

Vähän ohis mutta sivuaa aihetta. Ja alapeukkuja tulee varmasti, mutta sanon silti: minulla on lapsi, nyt jo aikuinen ja minulle todella rakas. Silti upeimmat hetket ja mieleenpainuvimmat kokemukset elämässäni ovat kaikki liittyneet muuhun kuin lapseen. Minä en edes näin lapsen jo kasvatettuani koe, että olisin saanut jotain käsittämättömän upeaa lapsen myötä.

Ei minulla ole mitään onnen kyynelten täyttämiä muistoja siitä, kuinka lapsi oppi kävelemään tai puhumaan. Rehellisesti sanottuna en muista noista kummastakaan tapahtumasta mitään. Lapsen elämä on soljunut eteenpäin osana minun ja puolisoni elämää ilman suurta draamaa, mutta ei siihen minulla liity mitään tajunnanräjäyttävää ihanuutta. Lapseni on ihana ja rakas, mutta minulla ei vain ole noita huippuäitikokemuksia. Olen onnellinen siitä että sain lapsen, mutta en ole koskaan pystynyt samaistumaan noihin lasta maailmansa keskipisteenä pitäviin.

Väitän että on olemassa parisuhdeihmisiä ja lapsikeskeisiä ihmisiä. Minä olen parisuhdeihminen. En minä sitä häpeä, vaikka se onkin Suomessa tabu.

Minusta lapsiperhe-elämä oli tylsää. Nyt on taas paljon kiinnostavampaa, kun olemme miehen kanssa kahdestaan.

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia tuntuu usein toistuvan lapsia hankkineiden puheissa: että heistä tuli epäitsekkäämpiä lapsen synnyttyä. Koska olen itse epäitsekäs ihminen, mutta ilman omaa haluani lapseton, mietin aina millaisia nämä ihmiset ovat olleet ennen lasten saamista. Ei minun tarvitse saada lapsia osatakseni ottaa toiset huomioon....

Se epäitsekkyys on joltain toiselta planeetalta lasta kohtaan. Kun kaverin kädet palelevat mietit onko sinulla toiset lapaset tai pidetään näitä vuorotellen, lapselle annat omat lapasesi edes miettimättä omia käsiäsi.

Vierailija kirjoitti:

Miksi muuten luulette, että tähän kysymykseen vaikuttaa olevan niin vaikea vastata?

Itse parisuhdeihmisenä keksisin heti kaksikymmentä syytä, miksi parisuhteessa on parempaa kuin sinkkuna, mutta vanhempien tuntuu olevan kovin vaikea artikuloida, miksi perhe-elämä on parempaa kuin kahden aikuisen suhde.

No onhan siihen vastattu, moneen kertaan; näiden ihmisten mielestä se mikä lapsiperhe-elämässä on parempaa, on (mm.) se, että se sisältää lasten kanssa olemista, lasten seuraa jne. Miksi tämä ei ole kelpoinen vastaus?

Haluan nähdä mieheni kauniit piirteet pienillä kasvoilla ja hänen luonteensa uudessa ihmisessä. Haluan tuntea raskauden, synnyttämisen, imettämisen, äidinrakkauden, lapsen rakkauden minuun ja mieheeni sekä muutokset ajatustavoissani ja tunne-elämässäni. Haluan myös kokea lapsen ensiaskeleet, syömään oppimisen, älyn kehittymisen vauvasta aikuiseksi, kasvattamisen ja sukupolvien erot. Haluan tuntea sen riemun miehen kanssa kun meidän yhdessä tekemämme ihminen onnistuu jossain sekä kasvaa yhteiskunnan jäseneksi ja yksilöksi, jossa näkyy kuitenkin meidän molempien jälki.

Vierailija kirjoitti:

En kadu kirjoitti:

Kyllästyin jatkuviin bileisiin ja matkusteluun. Olin Aasiassa reissulla ja mikään ei enää hetkauttanut. Halusin muutosta. Lapsi toi totaalisen muutoksen. Nyt vapaa ilta baarissa tuntuu todella hauskalta, kun aiemmin se välillä haukotutti. Yksin matkustelu on suurta luxusta. Lapsi toi elämään vaihtelua ja tarkoitusta. Palautti suuret tunteet.

Minulla on hyvä mies, ja saan viikottain vapaa iltoja noin kaksi. Lapset paransivat elämää, en kadu.

Onkohan tässä joku yhdistävä tekijä lisääntyjien kesken - he eivät keksi elämäänsä sisältöä, joten siksi "pitää" hankkia lapsia? Vielä kun ei ole sitä kyllästymistä esim. matkailuun näkynyt, päinvastoin, nautin siitä vuosi vuodelta enemmän. Ja myös pienistä asioista, kuten aamusumusta pyöräillessä töihin lempimusiikin soidessa kuulokkeista <3. Kyllästyminen elämään kuulostaa kamalalta! Mutta eksistentiaalinen kriisi taitaakin olla se paras synnytystaloisiin kannustaja!

Meinaatko ettei aamusumusta voi nauttia lasten kanssa tai matkailusta? Niihin saa ihan erilaisen katsantokannan lasten kanssa ja lapsellisenakin niitä voi tehdä yksin tai parisuhteen kanssa.

Olin jo yli 30-vuotias naimisiin mennessä. Minusta pelkkä parisuhde ei niin paljoa eroa yksin elämisestä, aikuisen elämää itselleen ja toiselle aikuiselle. Kaipasin enemmän elämän muutosta ja kyllä sitä tuli. Antaa elämä lapselle, kun niin moni abortoi niitä (maailman suurin murhenäytelmä).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on pieni vain hetken ja kasvaa ja kehittyy muutenkin nopeasti. Ei sitä huomaakaan, kun on taas puolison kanssa kaksin. Lapset on mukava juttu elämässä vaikka olisivat muuttaneetkin pois kotoa.

Ehkä tähän kiteytyy jokin ero esim. minun, joka en halua lapsia, ja helposti äitiyteen solahtavan ihmisen välillä. Mulle 18 vuotta, tai pikkulapsiajan n. 6 vuotta ei todellakaan ole mikään huomaamatta kuluva lyhyt pyrähdys. Huomaan kaiken, tunnen vahvasti, stressaan paljon. Kuvittelisin, että ylemmän kommentin kirjoittaja olisi sellainen suurpiirteinen, ei kovin syvällisesti asioita pohdiskeleva ja jokseenkin ekstrovertti. "Ei sitä huomaakaan..." Oikeasti?

Pieleen meni. Olin pitkälle päälle parikymppinen, kun olin vielä sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia. Mielenmuutokseen meni pari, kolme vuotta. Minussa ei ole pätkääkään suurpiirteistä tai impulsiivista ja olen introvertti. Aika menee oikeasti nopeasti ja sitä nopeammin se menee, mitä enemmän ikää karttuu. Äitiys ei ollut minulle esikoisen aikaan mikään helppo juttu, mutta toisen lapsen kanssa oli jo toisin. Kaikkien ei tarvitse hankkia lapsia, joten hyvä, että tunnet itsesi.

Oletko koskaan miettinyt, että ehkä se aika tuntuu menevän nopeammin KOSKA sinulla on lapsia? Itse en nimittäin tuollaista ole huomannut, vaikka olen "jos" nelikymppinen. Kun vain keksii elämäänsä mielekästä ja vaihtelevaa tekemistä, ei tuota ajan nopeutumista ainakaan vielä ole tapahtunut. Vain lapsellisten olen tuota kuullut viljelevän "se viisi/kymmenen/kaksikymmentä vuotta menee ihan vilauksessa" - ja itsestäni tuo kuulostaa aivan kamalalta, eikä todellakaan lisääntymistä positiivisessa valossa markkinoivalta!

Eikö sinulla koskaan tule mieleen, että hitsi, muutin tähän asuntoon 15 vuotta sitten tai onko siitä jo 8 vuotta, kun ostin tuon auton? Tai näet vanhan kaverisi ja alatte muistella, milloin viimeksi tapasitte ja huomaatte, että siitähän on jo pari vuotta?

Kyllä minusta aika tuntuu menevän nopeammin, kesäkin hujahti tuosta vaan, vaikka lapset eivät ole vuosiin asuneet kotona. Kai se aika on erilaista eri ihmisille.

Vierailija kirjoitti:

Koska niin kuului tehdä. Hankitaan kumppani, perustetaan perhe. En mä koskaan edes miettinyt, onko se sitä, mitä minä varsinaisesti haluan.

Tätä en kyllä ymmärrä. En halunnut kumppania (et rakastunut johonkin ihmiseen niin että haluaisit elää hänen kanssaan samassa taloudessa lopun ikääsi?) Etkä tuntenut tarvetta saada oma lapsi jolla on sinun ja miehesi geenit, ja joka on sinun ikioma ja rakkainta maailmassa?

Jos minä en olisi tuntenut noita voimakkaita tunteita, eipä olisi tullut pieneen mieleenkään niitä jostain "hommata".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on pieni vain hetken ja kasvaa ja kehittyy muutenkin nopeasti. Ei sitä huomaakaan, kun on taas puolison kanssa kaksin. Lapset on mukava juttu elämässä vaikka olisivat muuttaneetkin pois kotoa.

Ehkä tähän kiteytyy jokin ero esim. minun, joka en halua lapsia, ja helposti äitiyteen solahtavan ihmisen välillä. Mulle 18 vuotta, tai pikkulapsiajan n. 6 vuotta ei todellakaan ole mikään huomaamatta kuluva lyhyt pyrähdys. Huomaan kaiken, tunnen vahvasti, stressaan paljon. Kuvittelisin, että ylemmän kommentin kirjoittaja olisi sellainen suurpiirteinen, ei kovin syvällisesti asioita pohdiskeleva ja jokseenkin ekstrovertti. "Ei sitä huomaakaan..." Oikeasti?

Pieleen meni. Olin pitkälle päälle parikymppinen, kun olin vielä sitä mieltä, että en koskaan halua lapsia. Mielenmuutokseen meni pari, kolme vuotta. Minussa ei ole pätkääkään suurpiirteistä tai impulsiivista ja olen introvertti. Aika menee oikeasti nopeasti ja sitä nopeammin se menee, mitä enemmän ikää karttuu. Äitiys ei ollut minulle esikoisen aikaan mikään helppo juttu, mutta toisen lapsen kanssa oli jo toisin. Kaikkien ei tarvitse hankkia lapsia, joten hyvä, että tunnet itsesi.

Oletko koskaan miettinyt, että ehkä se aika tuntuu menevän nopeammin KOSKA sinulla on lapsia? Itse en nimittäin tuollaista ole huomannut, vaikka olen "jos" nelikymppinen. Kun vain keksii elämäänsä mielekästä ja vaihtelevaa tekemistä, ei tuota ajan nopeutumista ainakaan vielä ole tapahtunut. Vain lapsellisten olen tuota kuullut viljelevän "se viisi/kymmenen/kaksikymmentä vuotta menee ihan vilauksessa" - ja itsestäni tuo kuulostaa aivan kamalalta, eikä todellakaan lisääntymistä positiivisessa valossa markkinoivalta!

Eikö sinulla koskaan tule mieleen, että hitsi, muutin tähän asuntoon 15 vuotta sitten tai onko siitä jo 8 vuotta, kun ostin tuon auton? Tai näet vanhan kaverisi ja alatte muistella, milloin viimeksi tapasitte ja huomaatte, että siitähän on jo pari vuotta?

Kyllä minusta aika tuntuu menevän nopeammin, kesäkin hujahti tuosta vaan, vaikka lapset eivät ole vuosiin asuneet kotona. Kai se aika on erilaista eri ihmisille.

Hyvin harvoin. Paljon useammin ajattelen tyyliin "eikö siitä ole vasta kuin vuosi, voi hyvänen aika kuinka paljon siinä on ehtinyt tapahtua".

Kesä nyt toki hujahti, koska ainakin täällä se kesti vain noin kuukauden :D.

Ap, sanot että sinulla oli hyvä lapsuus. Jos sinulla oli rakas perhe, eli perheenjäseniä, isä, äiti ja sisaruksia, tätiä ja setiä, isovanhemmat, niin mitä iloa sinulle heistä oli? Kun kerran olet perheessä kasvanut niin tiedät mikä se juttu on, ihan sama missä asemassa perheessä olet, nyt kun olet vanhempiesi kanssa ja olet itsekin aikuinen, niin kai nautit edelleen vanhemmistasi? Sama juttu sisaruksista, eihän se perhe-elämän nautinnollisuus lopu siihen että sinä lakkaat olemasta lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kadu kirjoitti:

Kyllästyin jatkuviin bileisiin ja matkusteluun. Olin Aasiassa reissulla ja mikään ei enää hetkauttanut. Halusin muutosta. Lapsi toi totaalisen muutoksen. Nyt vapaa ilta baarissa tuntuu todella hauskalta, kun aiemmin se välillä haukotutti. Yksin matkustelu on suurta luxusta. Lapsi toi elämään vaihtelua ja tarkoitusta. Palautti suuret tunteet.

Minulla on hyvä mies, ja saan viikottain vapaa iltoja noin kaksi. Lapset paransivat elämää, en kadu.

Onkohan tässä joku yhdistävä tekijä lisääntyjien kesken - he eivät keksi elämäänsä sisältöä, joten siksi "pitää" hankkia lapsia? Vielä kun ei ole sitä kyllästymistä esim. matkailuun näkynyt, päinvastoin, nautin siitä vuosi vuodelta enemmän. Ja myös pienistä asioista, kuten aamusumusta pyöräillessä töihin lempimusiikin soidessa kuulokkeista <3. Kyllästyminen elämään kuulostaa kamalalta! Mutta eksistentiaalinen kriisi taitaakin olla se paras synnytystaloisiin kannustaja!

Meinaatko ettei aamusumusta voi nauttia lasten kanssa tai matkailusta? Niihin saa ihan erilaisen katsantokannan lasten kanssa ja lapsellisenakin niitä voi tehdä yksin tai parisuhteen kanssa.

Kommentoimani kirjoittaja sanoi, ettei enää nauttinut elämästä. Että se oli tylsää. Ihmettelin siis millainen ihminen voi kyllästyä elämään, ja joutuu hankkimaan lapsia jotta saisi siihen jotain sisältöä. Minusta se on surullista että sisällä on jokin tyhjiö, jota täyttämään pitää tehdä uusia ihmisiä.