Miksi halusit tai haluat perhe-elämää lapsettoman kahden aikuisen parisuhteen sijaan?

Halusin lapsia koska kaksin oli tylsää. Pidemmän päälle. Ei tuntunut yhtään perheelle. Jos lapsia ei olisi tullut oltais varmaan erottu. Nyt ollaan yhä yhdessä, koska meillä ei ole tylsää ja lapset yhdistää.

Kyllä lapsi/lapset voi olla parisuhteelle myös hyvä asia. Meitä lapset ovat ainakin lähentäneet ja hitsanneet yhteen perheenä. Omakin luonne on hiukan "parantunut" äitiyden myötä eli olen vähemmän itsekäs.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin oman perheen. Kahdestaan eläminen oli kivaa sekin, mutta halusin vielä enemmän.

Hyvä, olet ihan oikein oivaltanut, että tämä kysymys koskee sinua. Nyt sinun tarvitsee vain vastata kysymykseen. :)

Tuossahan oli jo vastaus. Pitääkö sinulle luritella jotain geenien jatkumisesta, jos syynä on vain halu saada lapsia?

Kysymykseni pointti on se, että haluan tietää, mitä annettavaa perhe-elämällä on kahden aikuisen parisuhteeseen verrattuna. Vai pitäisikö tätä vastasta tulkita niin, että oikeasti perhe-elämä ei ole mitenkään toivottavampi, mutta se on vain otettava vastaan, jos lapsia haluaa?

Mieti vaikka sitä, miksi jotkut haluavat koiran. Pieni pentu valvottaa ja sotkee, sitä pitää kouluttaa ja ulkoiluttaa, käyttää eläinlääkärissä, ostaa erikoissapuskoja ja maksaa itsensä kipeäksi. Joka ikinen päivä koiraa pitää lenkittää aamuvarhaisella, päivällä ja iltamyöhään. Minnekään ei pääse, jos ei hommaa koiralle hoitopaikkaa. Tuota samaa kestää 20 vuotta. Minulle tuo olisi painajaista, joku toinen näkee mielikuvissaan häntää heiluttavan iloisen koiran, joka tulee ovelle vastaan kotiinpalaajaa. Sinä näet lapsissa vain kaikkea negatiivista ja vaivaa.

Niin, ja kysymykseni kuuluikin, mitä myönteistä annettavaa lapsiperhe-elämällä on elämäntapana verrattuna kahden aikuisen parisuhteeseen. Jos olisi kysynyt samaa koiran omistamisesta, luulen, että koiraihmisiltä olisi tullut jo kymmenen syytä, miksi koirataloudessa on antoisampaa kuin koirattomassa. :)

Ei mitään myönteistä, jos et pidä lasten seurasta. Paljon, jos pidät.

Mitä se "paljon" pitää sisällään?

en tiedä voiko sitä pilkkoa noin. Nautin heidän seurastaan, heidän tahattomasta hauskuudesta ja huumorista. Kehitystä on mielenkiintoista seurata. Lasten kanssa pääsee vähän pakittamaan tästä tosikkojen maailmasta takaisin siihen millainen maailma oli kun itsekkin oli lapsi. Hauska ja jännittävä. Siihen pääsee mukaan.

Hyvinhän se onnistui. :)

Jos olisin tiennyt mitä skeidaa on edessä, lapsi olisi jäänyt tekemättä. Nyt ei vaan jaksa lähteä tappelemaam oikeuteen yms. lapsen tapaamisesta eli kaippa tässä vähän yli kymmenen vuotta kituutellaan

Hyvä kysymys. Olen sukurakkaan suvun sukurakas jäsen. Meille on ollut aina tärkeää kertoa sukumme tarinaa jälkipolville ja viedä myös eteenpäin suvussamme kulkeneita perinteitä. Kun ihmiset pariutuvat, tulee uusia sukuja ja uusia perinteitä, jotka liittyvät omiimme. Omille lapsilleen on helpompaa jakaa sitä osaa perimätiedosta, jota itse pitää kaikista tärkeimpänä. Toki sitä voisi jakaa myös sisarustensa tai serkkujensa lapsille, mutta se ei ole sama asia.

Olen myös joskus kuullut sanonnan, että ihminen kuolee kolme kertaa: ensimmäisen kerran, kun elintoiminnot loppuvat, toisen kerran, kun hänet haudataan, ja kolmannen kerran - lopullisesti - , kun kukaan ei enää lausu hänen nimeään. Olen elämänkatsomukseltani suomenuskoinen ja nämä asiat ovat mulle tärkeämpiä kuin suomalaisille yleensä. En ole koskaan ajatellut, että lapset olisivat jonkinlainen parisuhteen täyttymys tai asia, joka pitäisi parisuhteen vuoksi tehdä (tai jättää tekemättä). Pikemminkin kyse on eräänlaisesta kiitollisuudesta esivanhemmilleni. Siitä, että he selvisivät hyvin vaikeinakin aikoina ja vaikeissa olosuhteissa. Ja heidän selviämisensä ansiosta minäkin olen olemassa. Juurista. Voimakkaasta tunteesta, että kuuluu johonkin. Ja koska tämä on ollut hyvä, rauhoittava ja elämää tasapainottava tunne itselleni, olen halunnut antaa mahdollisuuden samaan tunteeseen myös muille: omille lapsilleni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Halusin oman perheen. Kahdestaan eläminen oli kivaa sekin, mutta halusin vielä enemmän.

Hyvä, olet ihan oikein oivaltanut, että tämä kysymys koskee sinua. Nyt sinun tarvitsee vain vastata kysymykseen. :)

Tuossahan oli jo vastaus. Pitääkö sinulle luritella jotain geenien jatkumisesta, jos syynä on vain halu saada lapsia?

Kysymykseni pointti on se, että haluan tietää, mitä annettavaa perhe-elämällä on kahden aikuisen parisuhteeseen verrattuna. Vai pitäisikö tätä vastasta tulkita niin, että oikeasti perhe-elämä ei ole mitenkään toivottavampi, mutta se on vain otettava vastaan, jos lapsia haluaa?

Mieti vaikka sitä, miksi jotkut haluavat koiran. Pieni pentu valvottaa ja sotkee, sitä pitää kouluttaa ja ulkoiluttaa, käyttää eläinlääkärissä, ostaa erikoissapuskoja ja maksaa itsensä kipeäksi. Joka ikinen päivä koiraa pitää lenkittää aamuvarhaisella, päivällä ja iltamyöhään. Minnekään ei pääse, jos ei hommaa koiralle hoitopaikkaa. Tuota samaa kestää 20 vuotta. Minulle tuo olisi painajaista, joku toinen näkee mielikuvissaan häntää heiluttavan iloisen koiran, joka tulee ovelle vastaan kotiinpalaajaa. Sinä näet lapsissa vain kaikkea negatiivista ja vaivaa.

Niin, ja kysymykseni kuuluikin, mitä myönteistä annettavaa lapsiperhe-elämällä on elämäntapana verrattuna kahden aikuisen parisuhteeseen. Jos olisi kysynyt samaa koiran omistamisesta, luulen, että koiraihmisiltä olisi tullut jo kymmenen syytä, miksi koirataloudessa on antoisampaa kuin koirattomassa. :)

Teimme lapsen, kun halusimme lapsen. Odotusaika oli mukavaa, synnytys onneksi ohimenevää, vauva-aika totuttelua uuteen ihmiseen ja lapsen kasvun seuraamista. Vaikea se oli etukäteen keksiä, mitä myönteistä siitä meidän suhteeseen tulee. Sitten halusimme lapselle sisaruksen. Muutos lapsettomasta lapsiperheeseen oli iso, mutta antoisa. Lasten myötä kumpikin on löytänyt itsestään uusia puolia ja luonne on kehittynyt. Omasta mielestä olen paljon "parempi" ihminen nyt kuin lapsettomana. Meillä on hyvä parisuhde, mutta ilman lapsia se olisi erilainen. Kun nyt mietin oman elämän parhaita hetkiä, niissä on lapset olleet mukana. Ilman lapsia noita hetkiä ei edes olisi enkä nyt osaa kuvitella, millaisia ne olisivat.

Aikuisten elämä ilman lapsia on helppoa ja vapaata. Mutta siitä puuttuvat elämän huippuhetket. Onhan esim. spontaani seksi ihan kivaa tai vaikka extempore matkailu, mutta pliisua se on kuin mikä siihen hetkeen kun ensimmäisen kerran kuulee vastasyntyneen parkaisevan ja ensimmäisen kerran saat oman lapsesi syliin. Tai kun se lapsi oppii uusia asioita, kävelemään, puhumaan, luistelemaan ihan mitä vaan. Ne on elämän ehdottomia huippuhetkiä. Lapsi antaa myös asioille merkitystä. Lapsettomalle on ihan sama mitä tienaa, koska sen rahan käyttää vain itse, lapsettoman ei kannata kerryttää myöskään omaisuutta, miksi, kenelle.

Minulle lapsi ei ole merkinnyt mistään luopumista. Olemme varakkaita, joten menoissa ei tunnu lapsen kulut missään. Matkustelu onnistuu useamman kerran vuodessa, reppureissuille en tässä iässä lähtisi muutenkaan, mutta se, että lapsen kanssa pitää miettiä paremmat majoitukset tms. ei tunnu missään. Lapsi on koko ajan nukkunut hyvin, joten univelkoja ei ole eikä parisuhdekaan ole muuta kuin parantunut. Koen siis saaneeni kahden aikuisen suhteen kaikki edut ja päälle vielä ne elämän huippuhetketkin.

Olen ihminen, joka osaa elää yksinkin. Parisuhteessakin osaan elää, vaikka koen sen jatkuvana säätämisenä, koko aikaisena kompromissin tekemisenä, koskaan ei voi elää juuri niin kuin minä haluan tyrannisoimatta toista.

Lapset sen sijaan antavat elämään kokoajan uutta ihmeteltävää, ihan niistä vanhoista muka tutuista asioista, maailman näkee ihan erilailla kun katselee ja tutkii sitä 1v, 7v, 15v kanssa.

Kun olet kunnollinen vanhempi kukaan ei rakasta sinua niin pyyteettömästi kuin pieni lapsi.

Toisaalta opit laittamaan toisen ihmisen aina itsesi edelle kun sinulla on lapsi, välillä ihmettelen miten minä itsekäs ihminen voin ajattelematta luopua jostain lapseni edestä, jos samoin joutuisi parisuhteessa ilman vastavuorousuutta luopumaan, olisi parisuhde pian entinen tai minä katkera.

Kasvavat ja aikuistuvat lapset pitävät sinut tässä päivässä, maailman uusissa kotkotuksissa mukana ilman suuria ponnistuksia

Lapset tuovat elämää ympärille ihan erilailla kuin puoliso, onhan se kivempi katsella kehitystä kuin taantumaa.

Siinä jotain, ymmärrän kyllä jos joku ei lasta halua, mutta salaa mielessäni ajattelen että voi sinua paljosta jäät paitsi, tietäen että kaikki eivät eivät koe lapsia samanlaisena siunauksena ja ihmeenä kuin minä.

Halu saada omia lapsia tuli minulle luonnostaan, onneksi löysin puolisokseni samanhenkisen. Lapsethan ovat jotain jonka juuri sinä olet saanut aikaan, yksilöllinen tulos omista tekotarpeista. Lapset kehittävät vanhempiaan ihmisinä: joustavuutta, organisointikykyä, kärsivällisyyttä, empaattisuutta, pitkäjänteisyyttä, välittömyyttä esimerkiksi. Lapsiperheen arki on vaativa suoritus ja tunnen ylpeyttä pystyessäni siihen. Työtä riittää niin ettei ole aikaa jäädä omaa napanöyhtää kaivelemaan.

Lapset tuovat rakkautta ja iloa elämään. Voit olla ylpeä kun he aikuiselämässään menestyvät. Näet heissä omia piirteitäsi uudessa valossa. Perhe on yhteisö joka puhaltaa samaan hiileen, jossa tuetaan ja rakastetaan ja välitetään. Koen vanhemmuuden henkisenä rikkautena.

Kun kuolet, elämäsi jatkuu lapsissasi.

Lapsiperhe-elämä sijoittuu elämänkaaren keskivaiheille, vanhempana on taas uutta aikaa parisuhteelle ja omalle itselle. Se on mukavaa vaihtelua.

Voihan se perhe-elämä huonomminkin mennä mutta omalta osalta voin sanoa että hyvin meni. Sen kyllä allekirjoitan että kaikkien ei kannattaisi lapsia tehdä.

Vastasinkin jo toiseen ketjuun, että arvelin, että se voisi olla minusta hauskaa, ja olin oikeassa.

Vaikea analysoida miksi jokin on itsestä hauskaa. Mä vaan nautin todella paljon omien lasteni kanssa olemisesta, leikkimisestä, juttelusta, olemisesta, matkustelusta, kasvun seuraamisesta, lasten välisen suhteen seuraamisesta ja myöskin hoivaamisesta.

Hauskuuden ja onnellisuuden kokemuksien lisäksi koen lasten hoitamisen myös todella merkitykselliseksi.

Vanhemmuus on myös ollut minulle erittäin voimakas, eräänlainen extreme-kokemus, ja sillä puolella on minulle tiettyä itseisarvoa myös (erilaisten kokemuksien keräilyä voisi pitää jonkinlaisen elämän tarkoituksena, ei ainoana, mutta kuitenkin).

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi perustella miksi haluaa lapsia? Niitä vaan haluaa. Tulee fiilis, että olis kivaa jos olis lapsia. Ja sitten ryhtyy tuumasta toimeen.

Minulle on tullut monestani asiasta fiilis, että se ja se olisi kivaa, kuten koiran ostaminen, rahojen tuhlaaminen ja naimisiinmeno kuukauden seurustelun jälkeen. Olen kuitenkin ajatellut nämä asiat järjellä, laskenut plussat ja miinukset ja päätynyt siihen, ettei pelkän fiiliksen perusteella ole mitään järkeä tehdä hyvin kauaskantoisia päätöksiä. Ja jälkikäteen olen ajatellut, että olinpa hullu kun edes harkitsin...

Ehkä se että vaihtelu virkistää ja lähemmäs nelikymppisenä vanhemmuutta ei ole tullut vielä kokeiltua. Nyt siis raskaana muutaman vuoden ilman ehkäisyä olon jälkeen, mitenkään yrittämällä tätä ei yritetty edes. Toisaalta olisihan se kiva yrittää kasvattaa tähän maailmaan ihminen jolle voi yrittää välittää omat arvonsa ja itse ilahtua erilaisesta maailmankatsomisesta. Pienet lapset osaavat löytää iloa pienistä asioista, odotan että lapsi opettaa paljon uutta itselleni joka suhteessa. Kumppanin kanssa ei ole tarkoitus luopua mistään kivasta, vain löytää niille uusia muotoja. Jää nähtäväksi miten kaikki toteutuu :)

Monet tuttavani ovat sanoneet perheen perustamisen ja lasten saamisen suurimmaksi unelmakseen ja tavoitteeksi elämässä. Mikäs siinä. Minusta on hassua pitää lasten saantia suurimpana elämän tavoitteena. Itseä ei yhtään houkuta lapsiperheköyhäily. Lapsen tekeminen olisi taloudellinen katastrofi, koska olen pienituloinen.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, mikä tuossa oikein ihmisiä viehättää.

Ja ennen kuin kuin kukaan ehtii kommentoimaan: minulla oli kiva lapsuus, mutta en näe lapsiperheen elämässä mitään sellaista, mikä saisi minut haluamaan sitä aikuisen roolissa. :)

Onko ap yllätys, ettei kaikki tahdo samantyyppistä elämää kuin sinä? Sinä et tahdo lapsiperhe-elämää, ja joku toinen tahtoo. Miksi en olisi hankkinut lapsia? Minulle kahden aikuisen välinen elämä ei ole tavoiteltavaa, eikä minulle lapset ole mitään vapauden menettämistä, vaan osa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaisi tietää, mikä tuossa oikein ihmisiä viehättää.

Ja ennen kuin kuin kukaan ehtii kommentoimaan: minulla oli kiva lapsuus, mutta en näe lapsiperheen elämässä mitään sellaista, mikä saisi minut haluamaan sitä aikuisen roolissa. :)

Onko ap yllätys, ettei kaikki tahdo samantyyppistä elämää kuin sinä? Sinä et tahdo lapsiperhe-elämää, ja joku toinen tahtoo. Miksi en olisi hankkinut lapsia? Minulle kahden aikuisen välinen elämä ei ole tavoiteltavaa, eikä minulle lapset ole mitään vapauden menettämistä, vaan osa elämää.

Hyvin sanottu!

Haluaisin vuorostani kysyä ap:lta mielenkiinnosta kahta asiaa, jos hän haluaa vastata

-Miksi, konkreettisesti, et halua lapsia?

-Millaista työtä teet?

Useat ihmiset korostavat lapsen pyyteetöntä rakkautta. Mun mielestä sitä pitää saada kokea nimenomaan parisuhteessa, rakkautta ehdoitta. Ei sen kokemiseen tarvitse tehdä lapsia, jos löytää oikean kumppanin. Se on tosin aikamoinen lottoarvonta elämässä.

Minusta on mielenkiintoista ja ihanaa nähdä kun omat lapseni syntyvät ja kasvavat. Miltä he näyttävät? Kehen tulevat? Millaisia juttuja arvostavat? Nautin myös siitä kun saan hemmotella heitä ja ostaa ja tarjota heille asioita joista tulevat iloiseksi :) pidän perheen kesken matkustamisesta ja nautin myös "lasten jutuista" matkoilla. En keksi paljoakaan asioita joita haluaisin tehdä mutta voisin vain kahdestaan mieheni kanssa ilman lapsia 🤔

Minulle oli jo nuoresta asti selvä, että haluan miehen ja lapsia. Kun tapasin mieheni, olimme molemmat henkisesti valmiita perustamaan perheen ja asiat tapahtuivat vauhdilla - eikä silti tuntunut, että oltaisiin mitenkään hosuttu. Mies oli minusta niin mahtava tapaus, että se herätti minussa halun perustaa perhe nimenomaan hänen kanssaan. Ensimmäisen vuoden aikana tapaamisestamme ehdimme mennä naimisiin, tulla raskaaksi ja raskauden myötä ostimme myös ensimmäisen yhteisen perheasuntomme. Lapsi syntyi aikalailla 1,5 vuotta ekojen treffien jälkeen.

Etukäteen kuvittelimme molemmat, että haluamme monta lasta. Neljä kuulosti sopivalta määrältä. Sitten kun meillä oli lapsi, huomasimme hiljalleen että ehkä tämä yksi riittääkin meille. Olemme molemmat introvertteja ja lapsemme myös, emme kaivanneet enempää porukkaa tähän meidän perheeseemme. 

Ei minulla ollut etukäteen mitään kummempia kuvitelmia millaista autuutta perhe-elämä olisi. Mutta on se tuonut todella paljon. Sekä minusta että miehestä on tullut esiin uusia puolia vanhemmuuden myötä. Vanhemmuus on pakottanut pois itsekkyydestä, kun on pitänyt ottaa huomioon lapsikin. Matkustamiseen on tullut uusia ulottuvuuksia. Lapsi huomaa sellaisia yksityiskohtia mihin ei itse tule kiinnittäneeksi huomiota. Ja on ollut mukava viedä lasta paikkoihin, jotka ovat olleet itselle mieluisia. 

Nyt ollaan jo teinivaiheessa ja lapsi on monessa kohtaa ylittänyt odotukset. Hänellä on jotenkin käsittämätön luottamus omaan pärjäämiseen ja hyvin hän on pärjännytkin. Itselläni pelko on sävyttänyt aina omia haaveita enkä ole uskaltanut kaikkia niitä tavoitella epäonnistumisen pelossa. On jotenkin niin hienoa nähdä, että oma lapsi uskaltaa tavoitella jotain sellaista, mihin en itse jaksa uskoa hänen pystyvän, ja niin luottavaisesti, että kyllä tämä onnistuu. Hän on monella tapaa parempi versio meistä vanhemmista.

Kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa meillä on ihan riittämiin nyt kun lapsi käy lukiota ja käy kotona vain joka toinen viikonloppu ja lisäksi lomilla. Tämä on meille pehmeä lasku siihen, kun jäämme ihan kahdestaan. Saamme totutella kaksistaan olemista, mikä kieltämättä lapsiperheessä voi jäädä vähän paitsioon. Meillä on mukavaa kaksistaankin, mutta silti on aina jotenkin mahtavaa kun lapsi tulee viikonlopuksi kotiin.

Halusin äidiksi. Mies isäksi. Tadaa, hankimme lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Useat ihmiset korostavat lapsen pyyteetöntä rakkautta. Mun mielestä sitä pitää saada kokea nimenomaan parisuhteessa, rakkautta ehdoitta. Ei sen kokemiseen tarvitse tehdä lapsia, jos löytää oikean kumppanin. Se on tosin aikamoinen lottoarvonta elämässä.

Romanttinen rakkaus kuitenkin on erilaista kuin rakkaus lapseen. Parisuhteessa rakkaus on parhaimmillaan tasa-arvoista. Lasta kuitenkin rakastaa helposti ja pyyteettömästi vaikkei lapsi aina vaikutakkaan rakastavan vanhempaansa takaisin.

Olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi, että suuria tunteita voi kokea myös lapsettomana ja joillekin se riittää ja on täydellistä.