Lue keskustelun säännöt.
Muita persoonallisuushäiriöisiä?
17.08.2017 |
Loppuviestiä ei edes tarvitse lukea. Kerro vain tarinasi. Luen ne kaikki.
Itselläni on tätä vikaa. Olen tajunnut, että tämä vaikeuttaa elämääni aivan älyttömästi, vaikka on auttanutkin. Yksi perheeni aikuisista oli aika varmasti myös p.häiriöinen. Sanaa "narsisti" on vilauteltu, mutten halua itse sanoa, että se on varmaa, koska hänellä ei ole diagnoosia ja hän on menestyvä ja niin pois päin. Jotain siinä kuitenkin oli. Opin jo lapsena tutkimaan tarkoin muiden motiiveja. Luin kaikki saatavilla olevat kirjat ihmisen kehonkielestä ja psykologiasta pysyäkseni turvassa. Kehitin sellaisen vahingoittumattoman eturintaman. Kotona taivas putosi niskaan joka päivä ja mua kiusattiin koulussa. Lukioon mennessä olin kuitenkin oppinut sellaiseksi, että luikertelin helposti opettajien lellikiksi ja kaverini oli sellaisia, joita pystyin käyttämään ikäänkuin sensoreina. Ne näkivät asioita, joita itse en huomannut, ja ne kertoivat mulle ne asiat, jotka halusin tietää. Ja mä olin todella turvassa. Kaveritkin tutustuivat vain ulkokuoreen, joka oli niin eläväinen, ettei kukaan mitään tajunnut.
Nykyisin vaikutan sellaiselta, että monet yrittävät holhota. Mulla ei kuitenkaan ole läheisiä ihmissuhteita. Edelleen tällaisena alkoholisoituneena yksinäisnä paskana kiertelen baareissa ja kerron tuntemattomille tarinoita, jotka niellään tai ei niellä, ja kerään tietoa. Sanon asioita aiheuttaakseni tietyn reaktion. Jos reaktio oli väärä, mussa on parannuksen varaa. Vääriä reaktioita tulee harvoin, ja ne ovat aina mielenkiintoisia. Heräilen öisin joka kolahdukseen, koska pelkään, että joku on asunnossani. Varaudun pahoinpitelyyn joka hetki. Olen todella säälittävä. Läheisiä suhteita ei ole. Ei mulla tunnu edes olevan oikeasti omaa persoonaa. Muuten kuin kännissä yksin. Pidän huolta siitä, etten vahingoita ketään.
Mulla ei ole halua kontrolloida muita. Haluan vain selvitä. Olen todella vainoharhainen eikä se auta asiaa, että ole usein ollut oikeassa. Enkä pysty ihmissuhteisiin. Mun kanssa halutaan ystävystyä ja kaverustua, mutta sitten mä olen aivan eri asia kuin se sosiaalinen kuori, ja näen linnakkeessani liikaa heikkoja kohtia. Jos mun lähelle pääsee, mua on helppo manipuloida, koska en ole ollut läheisissä suhteissa.
Onko muita kärsijöitä?
Kommentit (86)
Vierailija kirjoitti:
16, eikö teistä voisi tulla hyviä psykoterapeutteja kun parannutte? Toki koulutuskin maksaa.
Kiintyykö terapeuttl terapoitavaan, milln tasolla?
Tosiaan toi kiintymättömyys tekee sen, että pystyn etäännyttämään itseni asiassa kuin asiassa ja itse asiassa se on tehnyt minusta lahjakkaan joillain alueilla, etenkin sellaisilla joissa etäännyttäminen on paras keino nähdä jotakin. En nyt mene tarkemmin siihen mitä teen työkseni, mutta siinä hyödynnän tätä etäännytystä ja siksi olen siinä hyvä. Terapeuttien on pakko varmasti toimia niin myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
minulla epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö eli ASPD.
Kerro lisää. Olen tätä joskus itselläni epäillyt, mutta olen ilmeisesti epävakaa.
Olen lähes varma, että minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, vaikka minulla ei ole siitä diagnoosia. En ole uskaltanut mennä psykiatrin vastaanotolle vaikka koen asian tärkeäksi selvittää ja tutkia.
Olen vasta 15-vuotias ja kaikki epävakaan oireviitteet täsmäävät minuun yksinolon välttelyä lukuunottamatta. Mielialani vaihtelee epäterveen nopeasti - niin huomattavasti, etten todellakaan laittaisi tätä minkään valtakunnan murrosiän piikkiin. Koen usein voimakasta tyhjyyden tunnetta ja suurta henkistä kipua, jonka alkulähdettä en osaa paikantaa ja jota en kykene säätelemään.
Koen usein myös suhteetonta vihan tunnetta joka kohdistuu enimmäkseen perheeseeni tai passiivisesti ajatellen ylipäätään maailmaan. Saan usein perheeseeni kohdistuvia pidättelemättömiä viha- ja itkukohtauksia, joiden aikana huudan, itken, heittelen tavaroita, karkailen kotoa hysteerisessä olotilassa eikä kukaan saa minuun rauhallista kontaktia. Näiden kohtauksien jälkeen tunnen valtavaa häpeää ja vihaa itseäni kohtaan, jota puran yleensä satuttamalla itseäni viiltelemällä ihoani tai hakkaamalla raajojani mustelmille.
Minulla on suhteettoman paljon patoutunutta raivoa etenkin äitiäni kohtaan, jonka koen johtuvan koko elämäni kestäneestä huolenpidon puutteesta ja aggressiivisuudesta hänen puoleltaan. Viha äitiäni kohtaan ilmenee suurena katkeruutena, jatkuvana riitelemisenä sekä sarkasmina.
Ajattelen ihmisistä hyvin mustavalkoisesti ja jaottelen kaikki ihmiset hyviin ja pahoihin, ystäviin ja vihollisiin. Saatan rakastaa ja vihata samaa henkilöä vuoropäivin. En kykene uskomaan, että minusta välitetään, ja ihmissuhteessa kanssani minulle joutuu jatkuvasti todistelemaan ystävyyttä, rakkautta tai luottamusta. En silti koskaan usko siihen sillä olen vakuuttunut, että minua ei voi kukaan rakastaa. Pelkään hylkäämistä ja ripustaudun. Kukaan ei koskaan ole minulle riittävä, koen aina, että minusta ei välitetä, toinen ei anna minulle tarpeeksi, ei huomioi tai ole riittävästi läsnä.
Epävakaan persoonallisuushäiriön kuvauksen mukaisesti kärsin myös impulsiivisesta käytöksestä jota toteutan pääasiassa pakonomaisella urheilemisella sekä syömisen säätelemisellä. Minulla esiintyy ajoittain myös yliseksuaalista käytöstä ja kyltymättömiä himoja - haluan seksiä, vaikka en kokisi välittäväni toisesta osapuolesta millään mittapuulla.
Olen satunnaisesti itsetuhoinen ja identiteettini on yhtä vakaa kuin kiikkulauta. Itsetunnollani on vain kaksi ääripäätä - ylitsevuotavaisen ylimielinen egobuusti ja raivoisan itsekriittinen ja masentunut itsensä satuttaja. Välimaastoa ei ole ja nämä kaksi ääripäätä vaihtuvat usein.
Tiedän epävakauteni johtuvan turvattomasta ja huonosta äitisuhteestani. Olen aina kokenut tulleeni hylätyksi, vähätellyksi ja kaltoinkohdelluksi. Äitini on koko elämäni pilkannut ja kääntänyt selkänsä, fyysistäkin väkivaltaa on esiintynyt (olen mm. saanut selkääni kolmesti ja monet kerrat ollessani nuorempi äiti retuutti pitkin lattioita). Koko lapsuuteni ajan läsnä on ollut yleinen turvattomuuden tunne. Asun yhä kotona enkä tiedä miten menetellä. Saan hysteerisiä huutokohtauksia tasaisin väliajoin ja pelkään olevani vaaraksi sekä itselleni että perheelleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä persoonallisuushäiriötä epäilet itselläsi? Epäluuloista? Onko sinulla voimakkaita tyhjyydenkokemuksia itsessäsi?
Vastaan kohta tarkemmin koskien itseäni. Haluaisin ensin tietää enemmän sinusta. Suhteitan kertomani siihen, muuten tästä ei ole kummalekaan mitään hyötyä.
Huomaan, että mun on vaikea kertoa itsestäni. Mulla näköjään estää. Mulle on sanottu, että mulla todennäköisesti on epäluuloinen p.häiriö. en halunnut diagnoosia, koska olen... epäluuloinen. Mulla on tunne tyhjyydestä sekä itsessäni että ympäristön suhteen. Koko elämä tuntuu vähän unelta.
Hah, itsekin suhteutan aina kaiken siihen, mitä muut sanovat. En, koska mua sattuisi ikävät kommentit vaan koska se on aina helpointa. Ja ihminen on muutenkin niin laaja kokonaisuus, että rajaus on aina tarpeellinen. Mua itseäni ei haittaisi, jos vaikka kauan kassa päättäisi avata mulle sielunsa yhtäkkiä, kuuntelisin vaikka vuorokauden tai kaksi. Jokaiselta oppii jotain kultaakin kalliimpaa.
Ap
Epäluuloisuudesta voi parantua ja lopulta aika helpostikin.
Mä luulen, että me ollaan samanlaisia ainakin kahdessa asiassa. Toi kiinnostus ihmisiin tiedon ja teorian alueella on ensimmäinen. Itsekin aloin perehtyä psykologiaan ja psykiatriaan jo todella nuorena. Ja se on itse asiassa vaan kiihtynyt, nykyisin luen lähinnä neurotieteitä, tietoisuudentutkimusta ja kaikkea psykoanalyyttisesti kriittisesti suhtautuvaa ajattelua (mikä kumpuaa psykoanalyyttisen tradition sisältä). Haluan selittää itselleni aukottomasti, miten ihmiskunta meni vikaan peruuttamattomasti, kun se alkoi pitämään tiedostamattomia prosesseja tietoisia merkittävimpinä mm.(!). Tämä todellakin vain yksi esimerkki. Teen omia tutkimuksiani joskus jopa tunteja päivässä ja sen voisi jopa sanoa olevan jopa isoin olemistani määrittävä tekijä. Voisin keskustella havainnoistani ja ihmistietämyksestäni kanssasi loputtomasti.
Mussa on eristyneisyyttä paljon, en ole kiinnostunut ylläpitämään ihmissuhteita, huolimatta siitä, että ihminen on suurin mielenkiinnon kohteeni. Muodostan huonosti kiintymyssuhteita ja olen ollut hyvin estynyt emotionaalisesti. Olen ikään kuin ihmetellyt läpi elämäni sitä, miksi ihmiset eivät osaa lukea minua. Olettanut että niin pitäisi tapahtua ilman, että näytän tunteitani tai puhun ajatuksistani. Tunnelukoistani isoin on ollut emotionaalinen estyneisyys ja kiintymystyypiltäni olen välttelevästi kiintyvä tyyppi.
Olen epäsosiaalinen ihminen, mutta en häiriöksi asti. Epäsosiaalisuuteni syyt on toisaalla.
Se toinen yhdistävä tekijä on se, että olen narsistin lapsi.
Mä en oe lopulta mennyt käytännön tasoa pidemmälle käyttäytymisen psykologiaan. Mulla on diagnosoitu aspergerin oireyhtymä, tosin epäilen, ettei se ole oikea diagnoosi. Lapsena ja nuorena olin kuitenkin aika outo. Opettelin ilmeet kirjasta ja nykyisinkin olen kasvosokea. En tunnista perheenjäseniä, jos tulevat kadulla vastaan. Oli melkein pakollista tutustua ihmisen psykologian teoriaan ja soveltaa sitä käytäntöön.
Viimeisin psykiatri sanoi, etten voi olla autismin spektrillä mitenkään, koska vaikutan aivan normaalilta. Sanoin, että tarkkailen ihmisiä pakonomaisesti monkey see monkey do -tyyliin, enkä ole ujo, vaikka olen epävarma.
On todella ironista, että kumpikaan meistä ei pysty oikeisiin ihmissuhteisiin, vaikka kiinnostus ihmiseen on keskivertoa suurempi. Sekin vaatii järjettömästi tahtoa ja älyä, että koittaisi jotenkin parantua. "Narsistin" tai narsistin lapsella ei ole tajua normaalista ja hyvästä kanssakäymisestä noin yleensä ja käytännössä. Itse ajattelen, ettei ole ihmekään, että olen näin epäluuloinen. Ymmärrettävä reaktio.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisit parisuhteessa tai läheisessä suhteessa, miten uskoisit sen vaikuttavan sinuun? Uskotko, että epäluuloisuutesi voisi johtaa manipulointiin ja kontrolliin (määräilyyn, hallintaan, jopa alistamiseen). Millaisen henkilön valitsisit vastapuoleksi?
Trust me. Mä olen vielä säälittävämpi.
T. 5
Mä olen ollutkin parisuhtessa. Se ei mennyt hyvin. Olen lapsuudenkodissani nähnyt paljon pahaa, ja päätin olla kaiken sen pahan vastakohta. Lopulta olin sitten kumppanina äärimmäisen epäluuloinen, koska uskoin toisen pelaavan sosiaalisia pelejä kun itse koitin olla avoin. Näin kumppanin pelaavan valtapelejä suhteessa ja näin, että hän ei ollut rehellinen. Ja olin oikeassakin lopulta. Sopuisan eron jälkeen puhuttiin "asiat halki" ilman tunteita, enkä kokenut yllätyksiä. Toisaalta mä olen tyytyväinen, koska hänelläkin oli ongelmia, ja mä kuulemma opetin häntä paljon. Esim. jos tekee virheen, on parasta vain myöntää se ja pyyt anteeksi. Yleensä ihminen ottaa anteeksipyynnön hyvn/hämmentyneenä vastaan, koska se on erittäin harvinainen tilanne.
Vihaan manipulointia ja kontrollointia. Paitsi, jos mulle annetaan se valta vapaaehtoisesti. Silloin se on ok. Muutoin haluaisin pyrkiä pois eläimellisyydestä ja olla oikeudenmukainen. Exä sanoi joskus, että musta jää helposti mieleen juuri tuo oikeudenmukaisuus. Lapsenakin menin sanomaan opettajalle pari kertaa, että mulle on kokeessa annettu liikaa pisteitä.
Ap
Mä en osaisi edes manipuloida, koska narsistin lapsena todellisuus oli sellainen, ettei mitkään luonnolliset tunteisiin vetoamiset olisi auttaneet. Ei ollut mitään sellaista peiliä, mikä normaalisti lapsella on, mistä he oppivat taitoja, joita he myöhemmin voivat halutessaan käyttää väärin toisten manipulointiin. Oli vain teatteria, loputon määrä teatteria. Mulla ei ole pienintäkään halua kontrolloida muita, energiani menee oman tunnelämäni kontrollointiin, jossa olen mestari. Käsittelen tunteeni salaman nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ai, mie olitin jo että ap kertoo omasta persoonallisuushäiriöstään, kuten otsikko antoi ymmärtää. Omasta narsistisesta persoonallisuushäiriöstään rohkeasti avautuen, mutta se olikin (yllätyitkö? Minä en.) taas joku muu, hän. Uhriutumistarinaksi siis lösähti muiden joukkoon.
0/5
Älä huoli, pääpersoonani on erittäin narsistinen. Hän on oikein menestynyt henkilö, mutta ahmittuaan mahansa täyteen Donald Trumpin seurassa hän ei oikein jaksa avautua narsismistaan. Meillä muilla persoonilla on tylsempiä häiriöitä.
Ap
Mulla on mm. epävakaa - ja sekamuotoinen persoonallisuushäiriö dg:t.
Moni ap:n mainitsema asia vaikutti tutulta. Olen kanssa ollut aina kiinnostunut ihmisten motiiveista ja käytöksestä ja harvoin myöskään osun väärään. Olen myös liiankin oikeudenmukainen, joka on joskus aiheuttanut ristiriitoja.
Ihmiset näkevät myös minut "holhottavana" ja jollakin tapaa herätän myös säälintunteita ihmisissä ja mua pidetään vähän tyhmänäkin. Toisaalta mulle tullaan juttelemaan todella paljon kadulla yms. Paikoissa, eli mussa on kanssa jotain helposti lähestyttävää. Varsinkin nuorempana ihmisillä oli tarve avautua mulle asioista, joista ne ei kertoneet muille. Minulla ei kuitenkaan ole läheisiä ihmissuhteita, mutta toisaalta olen huomannut että ne harvat ihnissuhteet joita minulla on kokevat minut läheisemmäksi.
Erosin hetki sitten miehestä, joka oli erittäin manipuloiva ja kontrolloiva. Ensimmäinen ja ainoa johon olen koskaan ihastunut/rakastunut. En sitten tiedä mistä se kertoo. Tavallaan kai miehessä herätti huomiota erityisesti se, että oli alkuun vaikeasti luettava ja outo (olen viehtynyt ihmisiin joissa on outoutta), jotain mitä en ollut aiemmin tavannut. Mies ei sitten lopulta ollutkaan niin vaikea tulkintainen, pelkästään psyykkisesti häiriintynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä persoonallisuushäiriötä epäilet itselläsi? Epäluuloista? Onko sinulla voimakkaita tyhjyydenkokemuksia itsessäsi?
Vastaan kohta tarkemmin koskien itseäni. Haluaisin ensin tietää enemmän sinusta. Suhteitan kertomani siihen, muuten tästä ei ole kummalekaan mitään hyötyä.
Huomaan, että mun on vaikea kertoa itsestäni. Mulla näköjään estää. Mulle on sanottu, että mulla todennäköisesti on epäluuloinen p.häiriö. en halunnut diagnoosia, koska olen... epäluuloinen. Mulla on tunne tyhjyydestä sekä itsessäni että ympäristön suhteen. Koko elämä tuntuu vähän unelta.
Hah, itsekin suhteutan aina kaiken siihen, mitä muut sanovat. En, koska mua sattuisi ikävät kommentit vaan koska se on aina helpointa. Ja ihminen on muutenkin niin laaja kokonaisuus, että rajaus on aina tarpeellinen. Mua itseäni ei haittaisi, jos vaikka kauan kassa päättäisi avata mulle sielunsa yhtäkkiä, kuuntelisin vaikka vuorokauden tai kaksi. Jokaiselta oppii jotain kultaakin kalliimpaa.
Ap
Epäluuloisuudesta voi parantua ja lopulta aika helpostikin.
Mä luulen, että me ollaan samanlaisia ainakin kahdessa asiassa. Toi kiinnostus ihmisiin tiedon ja teorian alueella on ensimmäinen. Itsekin aloin perehtyä psykologiaan ja psykiatriaan jo todella nuorena. Ja se on itse asiassa vaan kiihtynyt, nykyisin luen lähinnä neurotieteitä, tietoisuudentutkimusta ja kaikkea psykoanalyyttisesti kriittisesti suhtautuvaa ajattelua (mikä kumpuaa psykoanalyyttisen tradition sisältä). Haluan selittää itselleni aukottomasti, miten ihmiskunta meni vikaan peruuttamattomasti, kun se alkoi pitämään tiedostamattomia prosesseja tietoisia merkittävimpinä mm.(!). Tämä todellakin vain yksi esimerkki. Teen omia tutkimuksiani joskus jopa tunteja päivässä ja sen voisi jopa sanoa olevan jopa isoin olemistani määrittävä tekijä. Voisin keskustella havainnoistani ja ihmistietämyksestäni kanssasi loputtomasti.
Mussa on eristyneisyyttä paljon, en ole kiinnostunut ylläpitämään ihmissuhteita, huolimatta siitä, että ihminen on suurin mielenkiinnon kohteeni. Muodostan huonosti kiintymyssuhteita ja olen ollut hyvin estynyt emotionaalisesti. Olen ikään kuin ihmetellyt läpi elämäni sitä, miksi ihmiset eivät osaa lukea minua. Olettanut että niin pitäisi tapahtua ilman, että näytän tunteitani tai puhun ajatuksistani. Tunnelukoistani isoin on ollut emotionaalinen estyneisyys ja kiintymystyypiltäni olen välttelevästi kiintyvä tyyppi.
Olen epäsosiaalinen ihminen, mutta en häiriöksi asti. Epäsosiaalisuuteni syyt on toisaalla.
Se toinen yhdistävä tekijä on se, että olen narsistin lapsi.
Mä en oe lopulta mennyt käytännön tasoa pidemmälle käyttäytymisen psykologiaan. Mulla on diagnosoitu aspergerin oireyhtymä, tosin epäilen, ettei se ole oikea diagnoosi. Lapsena ja nuorena olin kuitenkin aika outo. Opettelin ilmeet kirjasta ja nykyisinkin olen kasvosokea. En tunnista perheenjäseniä, jos tulevat kadulla vastaan. Oli melkein pakollista tutustua ihmisen psykologian teoriaan ja soveltaa sitä käytäntöön.
Viimeisin psykiatri sanoi, etten voi olla autismin spektrillä mitenkään, koska vaikutan aivan normaalilta. Sanoin, että tarkkailen ihmisiä pakonomaisesti monkey see monkey do -tyyliin, enkä ole ujo, vaikka olen epävarma.
On todella ironista, että kumpikaan meistä ei pysty oikeisiin ihmissuhteisiin, vaikka kiinnostus ihmiseen on keskivertoa suurempi. Sekin vaatii järjettömästi tahtoa ja älyä, että koittaisi jotenkin parantua. "Narsistin" tai narsistin lapsella ei ole tajua normaalista ja hyvästä kanssakäymisestä noin yleensä ja käytännössä. Itse ajattelen, ettei ole ihmekään, että olen näin epäluuloinen. Ymmärrettävä reaktio.
Ap
Mä itse asiassa opettelin yksityiskohtaisesti kaikkien mahdollisten tunteitteni ja tunnereaktioitteni mekaniikan niin, että voisin väittää olevani tunnetaidoiltani hyvä, vaikken voikaan niitä ilmentää kuin itselleni. Mekaniikkaa tavallaan 😊. Läheisyys saa minut vetäytymään salamana ja sulkeutumaan. Voin olla vain 30-60 sekuntia fyysisesti toisen lähellä ja harrastaa seksiä alkoholin vaikutuksen alaisena, mitä en tee. Voin hyvin elää ilman. Yksi seksikumpaani on ollut tästä poikkeus. Hänen kanssa tuo halaaminen/kainalossaolo aika venyi puolesta minuutista minuuttiin.
Jotkut ihmiset selkeästi pitävät minua lievästi autistisena, mutta tiedän heidän olevan väärässä. En ole epävarma mielipiteissäni ja olen aika varma. Epäsosiaalisuuteni johtuu lapsuudesta, kyvyttömyys läheisiin suhteisiin myös. Tuo kosketus juttu esim. ei ole mitään kosketusyliherkkyyttä vaan ihan muuta.
Toi sun kliininen tutkimus on todella kiinnostavaa ja olet tehnyt sitä selvästi paljon. Älä vähättele sitä yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisit parisuhteessa tai läheisessä suhteessa, miten uskoisit sen vaikuttavan sinuun? Uskotko, että epäluuloisuutesi voisi johtaa manipulointiin ja kontrolliin (määräilyyn, hallintaan, jopa alistamiseen). Millaisen henkilön valitsisit vastapuoleksi?
Trust me. Mä olen vielä säälittävämpi.
T. 5
Mä olen ollutkin parisuhtessa. Se ei mennyt hyvin. Olen lapsuudenkodissani nähnyt paljon pahaa, ja päätin olla kaiken sen pahan vastakohta. Lopulta olin sitten kumppanina äärimmäisen epäluuloinen, koska uskoin toisen pelaavan sosiaalisia pelejä kun itse koitin olla avoin. Näin kumppanin pelaavan valtapelejä suhteessa ja näin, että hän ei ollut rehellinen. Ja olin oikeassakin lopulta. Sopuisan eron jälkeen puhuttiin "asiat halki" ilman tunteita, enkä kokenut yllätyksiä. Toisaalta mä olen tyytyväinen, koska hänelläkin oli ongelmia, ja mä kuulemma opetin häntä paljon. Esim. jos tekee virheen, on parasta vain myöntää se ja pyyt anteeksi. Yleensä ihminen ottaa anteeksipyynnön hyvn/hämmentyneenä vastaan, koska se on erittäin harvinainen tilanne.
Vihaan manipulointia ja kontrollointia. Paitsi, jos mulle annetaan se valta vapaaehtoisesti. Silloin se on ok. Muutoin haluaisin pyrkiä pois eläimellisyydestä ja olla oikeudenmukainen. Exä sanoi joskus, että musta jää helposti mieleen juuri tuo oikeudenmukaisuus. Lapsenakin menin sanomaan opettajalle pari kertaa, että mulle on kokeessa annettu liikaa pisteitä.
Ap
Mä en osaisi edes manipuloida, koska narsistin lapsena todellisuus oli sellainen, ettei mitkään luonnolliset tunteisiin vetoamiset olisi auttaneet. Ei ollut mitään sellaista peiliä, mikä normaalisti lapsella on, mistä he oppivat taitoja, joita he myöhemmin voivat halutessaan käyttää väärin toisten manipulointiin. Oli vain teatteria, loputon määrä teatteria. Mulla ei ole pienintäkään halua kontrolloida muita, energiani menee oman tunnelämäni kontrollointiin, jossa olen mestari. Käsittelen tunteeni salaman nopeasti.
Tuo on loistava kuvaus. Itse opettelin manipulointipelin säännöt, koska mua manipuloitiin yhä aikuisena ja näin sen. Kieltäydyn pelaamasta, vaikka saatan valehdella ihmisille, joita en enää tapaa. Mutta mut ainakin koulututettiin, ei kasvatettu. Oli outoa nähdä ihmisten noudattavan oppikirjojen lainalaisuuksia, kun oma perheeni oli ihan muuta. Ja tuo tunteiden nopea käsittely on tuttua. Tai tunteiden varastointi. Laitan ne varastoon, ja niillä kestää monta päivää päästä ulos sieltä. Eikä niillä ole mitään tekemistä tekojen kanssa. Mulle on sanottu, että pitäisi opetella ilmaisemaan tunteita, mutta se on pelkkää näyttelemistä. Siksi musta tuli alkoholisti kaiketi. Jos huudan, mä vain huudan, eikä mikään tunne tule ulos.
En tiedä, onko narsistien lapsille tukiryhmiä. Varmaan menisin sellaiseen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
minulla epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö eli ASPD.
Kerro lisää. Olen tätä joskus itselläni epäillyt, mutta olen ilmeisesti epävakaa.
en ymmärrä muiden tunteita, empatia on miltei mahdotonta. tunnen kieroa mielihyvää muiden henkisestä pahoinvoinnista, etenkin jos olen sen itse saanut aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä persoonallisuushäiriötä epäilet itselläsi? Epäluuloista? Onko sinulla voimakkaita tyhjyydenkokemuksia itsessäsi?
Vastaan kohta tarkemmin koskien itseäni. Haluaisin ensin tietää enemmän sinusta. Suhteitan kertomani siihen, muuten tästä ei ole kummalekaan mitään hyötyä.
Huomaan, että mun on vaikea kertoa itsestäni. Mulla näköjään estää. Mulle on sanottu, että mulla todennäköisesti on epäluuloinen p.häiriö. en halunnut diagnoosia, koska olen... epäluuloinen. Mulla on tunne tyhjyydestä sekä itsessäni että ympäristön suhteen. Koko elämä tuntuu vähän unelta.
Hah, itsekin suhteutan aina kaiken siihen, mitä muut sanovat. En, koska mua sattuisi ikävät kommentit vaan koska se on aina helpointa. Ja ihminen on muutenkin niin laaja kokonaisuus, että rajaus on aina tarpeellinen. Mua itseäni ei haittaisi, jos vaikka kauan kassa päättäisi avata mulle sielunsa yhtäkkiä, kuuntelisin vaikka vuorokauden tai kaksi. Jokaiselta oppii jotain kultaakin kalliimpaa.
Ap
Epäluuloisuudesta voi parantua ja lopulta aika helpostikin.
Mä luulen, että me ollaan samanlaisia ainakin kahdessa asiassa. Toi kiinnostus ihmisiin tiedon ja teorian alueella on ensimmäinen. Itsekin aloin perehtyä psykologiaan ja psykiatriaan jo todella nuorena. Ja se on itse asiassa vaan kiihtynyt, nykyisin luen lähinnä neurotieteitä, tietoisuudentutkimusta ja kaikkea psykoanalyyttisesti kriittisesti suhtautuvaa ajattelua (mikä kumpuaa psykoanalyyttisen tradition sisältä). Haluan selittää itselleni aukottomasti, miten ihmiskunta meni vikaan peruuttamattomasti, kun se alkoi pitämään tiedostamattomia prosesseja tietoisia merkittävimpinä mm.(!). Tämä todellakin vain yksi esimerkki. Teen omia tutkimuksiani joskus jopa tunteja päivässä ja sen voisi jopa sanoa olevan jopa isoin olemistani määrittävä tekijä. Voisin keskustella havainnoistani ja ihmistietämyksestäni kanssasi loputtomasti.
Mussa on eristyneisyyttä paljon, en ole kiinnostunut ylläpitämään ihmissuhteita, huolimatta siitä, että ihminen on suurin mielenkiinnon kohteeni. Muodostan huonosti kiintymyssuhteita ja olen ollut hyvin estynyt emotionaalisesti. Olen ikään kuin ihmetellyt läpi elämäni sitä, miksi ihmiset eivät osaa lukea minua. Olettanut että niin pitäisi tapahtua ilman, että näytän tunteitani tai puhun ajatuksistani. Tunnelukoistani isoin on ollut emotionaalinen estyneisyys ja kiintymystyypiltäni olen välttelevästi kiintyvä tyyppi.
Olen epäsosiaalinen ihminen, mutta en häiriöksi asti. Epäsosiaalisuuteni syyt on toisaalla.
Se toinen yhdistävä tekijä on se, että olen narsistin lapsi.
Mä en oe lopulta mennyt käytännön tasoa pidemmälle käyttäytymisen psykologiaan. Mulla on diagnosoitu aspergerin oireyhtymä, tosin epäilen, ettei se ole oikea diagnoosi. Lapsena ja nuorena olin kuitenkin aika outo. Opettelin ilmeet kirjasta ja nykyisinkin olen kasvosokea. En tunnista perheenjäseniä, jos tulevat kadulla vastaan. Oli melkein pakollista tutustua ihmisen psykologian teoriaan ja soveltaa sitä käytäntöön.
Viimeisin psykiatri sanoi, etten voi olla autismin spektrillä mitenkään, koska vaikutan aivan normaalilta. Sanoin, että tarkkailen ihmisiä pakonomaisesti monkey see monkey do -tyyliin, enkä ole ujo, vaikka olen epävarma.
On todella ironista, että kumpikaan meistä ei pysty oikeisiin ihmissuhteisiin, vaikka kiinnostus ihmiseen on keskivertoa suurempi. Sekin vaatii järjettömästi tahtoa ja älyä, että koittaisi jotenkin parantua. "Narsistin" tai narsistin lapsella ei ole tajua normaalista ja hyvästä kanssakäymisestä noin yleensä ja käytännössä. Itse ajattelen, ettei ole ihmekään, että olen näin epäluuloinen. Ymmärrettävä reaktio.
Ap
Mä itse asiassa opettelin yksityiskohtaisesti kaikkien mahdollisten tunteitteni ja tunnereaktioitteni mekaniikan niin, että voisin väittää olevani tunnetaidoiltani hyvä, vaikken voikaan niitä ilmentää kuin itselleni. Mekaniikkaa tavallaan 😊. Läheisyys saa minut vetäytymään salamana ja sulkeutumaan. Voin olla vain 30-60 sekuntia fyysisesti toisen lähellä ja harrastaa seksiä alkoholin vaikutuksen alaisena, mitä en tee. Voin hyvin elää ilman. Yksi seksikumpaani on ollut tästä poikkeus. Hänen kanssa tuo halaaminen/kainalossaolo aika venyi puolesta minuutista minuuttiin.
Jotkut ihmiset selkeästi pitävät minua lievästi autistisena, mutta tiedän heidän olevan väärässä. En ole epävarma mielipiteissäni ja olen aika varma. Epäsosiaalisuuteni johtuu lapsuudesta, kyvyttömyys läheisiin suhteisiin myös. Tuo kosketus juttu esim. ei ole mitään kosketusyliherkkyyttä vaan ihan muuta.
Toi sun kliininen tutkimus on todella kiinnostavaa ja olet tehnyt sitä selvästi paljon. Älä vähättele sitä yhtään.
Niin ja mitä tohon keskimääräistä korkeampaan kiinnostukseen ja kyvyttömyyteen tulee. Sulle jäi epäluulo, mulle eristäytyminen. Mä en osaa olla epäluuloinen, en oikein tajua miksi. Uskon kaikista aina hyvää. Järkeilen, ettei kukaan voi olla pahempi kuin se, jonka kanssa "vietin" lapsuuteni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
minulla epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö eli ASPD.
Kerro lisää. Olen tätä joskus itselläni epäillyt, mutta olen ilmeisesti epävakaa.
en ymmärrä muiden tunteita, empatia on miltei mahdotonta. tunnen kieroa mielihyvää muiden henkisestä pahoinvoinnista, etenkin jos olen sen itse saanut aikaan.
Oletko kostonhaluinen, katkera ja kateellinen?
Vierailija kirjoitti:
Olen lähes varma, että minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, vaikka minulla ei ole siitä diagnoosia. En ole uskaltanut mennä psykiatrin vastaanotolle vaikka koen asian tärkeäksi selvittää ja tutkia.
Olen vasta 15-vuotias ja kaikki epävakaan oireviitteet täsmäävät minuun yksinolon välttelyä lukuunottamatta. Mielialani vaihtelee epäterveen nopeasti - niin huomattavasti, etten todellakaan laittaisi tätä minkään valtakunnan murrosiän piikkiin. Koen usein voimakasta tyhjyyden tunnetta ja suurta henkistä kipua, jonka alkulähdettä en osaa paikantaa ja jota en kykene säätelemään.
Koen usein myös suhteetonta vihan tunnetta joka kohdistuu enimmäkseen perheeseeni tai passiivisesti ajatellen ylipäätään maailmaan. Saan usein perheeseeni kohdistuvia pidättelemättömiä viha- ja itkukohtauksia, joiden aikana huudan, itken, heittelen tavaroita, karkailen kotoa hysteerisessä olotilassa eikä kukaan saa minuun rauhallista kontaktia. Näiden kohtauksien jälkeen tunnen valtavaa häpeää ja vihaa itseäni kohtaan, jota puran yleensä satuttamalla itseäni viiltelemällä ihoani tai hakkaamalla raajojani mustelmille.Minulla on suhteettoman paljon patoutunutta raivoa etenkin äitiäni kohtaan, jonka koen johtuvan koko elämäni kestäneestä huolenpidon puutteesta ja aggressiivisuudesta hänen puoleltaan. Viha äitiäni kohtaan ilmenee suurena katkeruutena, jatkuvana riitelemisenä sekä sarkasmina.
Ajattelen ihmisistä hyvin mustavalkoisesti ja jaottelen kaikki ihmiset hyviin ja pahoihin, ystäviin ja vihollisiin. Saatan rakastaa ja vihata samaa henkilöä vuoropäivin. En kykene uskomaan, että minusta välitetään, ja ihmissuhteessa kanssani minulle joutuu jatkuvasti todistelemaan ystävyyttä, rakkautta tai luottamusta. En silti koskaan usko siihen sillä olen vakuuttunut, että minua ei voi kukaan rakastaa. Pelkään hylkäämistä ja ripustaudun. Kukaan ei koskaan ole minulle riittävä, koen aina, että minusta ei välitetä, toinen ei anna minulle tarpeeksi, ei huomioi tai ole riittävästi läsnä.
Epävakaan persoonallisuushäiriön kuvauksen mukaisesti kärsin myös impulsiivisesta käytöksestä jota toteutan pääasiassa pakonomaisella urheilemisella sekä syömisen säätelemisellä. Minulla esiintyy ajoittain myös yliseksuaalista käytöstä ja kyltymättömiä himoja - haluan seksiä, vaikka en kokisi välittäväni toisesta osapuolesta millään mittapuulla.
Olen satunnaisesti itsetuhoinen ja identiteettini on yhtä vakaa kuin kiikkulauta. Itsetunnollani on vain kaksi ääripäätä - ylitsevuotavaisen ylimielinen egobuusti ja raivoisan itsekriittinen ja masentunut itsensä satuttaja. Välimaastoa ei ole ja nämä kaksi ääripäätä vaihtuvat usein.
Tiedän epävakauteni johtuvan turvattomasta ja huonosta äitisuhteestani. Olen aina kokenut tulleeni hylätyksi, vähätellyksi ja kaltoinkohdelluksi. Äitini on koko elämäni pilkannut ja kääntänyt selkänsä, fyysistäkin väkivaltaa on esiintynyt (olen mm. saanut selkääni kolmesti ja monet kerrat ollessani nuorempi äiti retuutti pitkin lattioita). Koko lapsuuteni ajan läsnä on ollut yleinen turvattomuuden tunne. Asun yhä kotona enkä tiedä miten menetellä. Saan hysteerisiä huutokohtauksia tasaisin väliajoin ja pelkään olevani vaaraksi sekä itselleni että perheelleni.
Anteeksi kun vastaamiseni kesti. Koita saada kaikki mahdollinen apu. Aivan kaikki. Kerro myös, jos vanhempiisi liittyy jotain huolenaiheita, jos pelkäät heitä jotenkin. Kaikki sympatiani sinne! Sulla on kauhea kasvuympäristö. Olisi ihme, jos et reagoisi siihen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin vielä mainita tunnepuolesta sen verran, että tulkitsen melko helposti muiden mielialaa ja tunteita. Ja eläydyn niihin vähän liiaksikin,omat tunteeni ovat usein kuitenkin sotkua. Päällimäisin tunne joka minulla on, on enemmän tai vähemmän määrittelemätön syyllisyys. Muistan että jo joskus lapsena mietin, että miten joissakin tilanteissa olisi pitänyt tuntea tai tunsin tuntevani jotenkin "väärin". Esimerkiksi kun koin väkivaltaa, muistan ajatelleeni että pitäsi olla surullinen, loukkantunut, peloissaan ja käyttäytyä tietyllä tavalla. Kuitenkaan en kokenut niitä tunteita, osasin kuitenkin jossakin määrin esittää niitä ja ymmärsin mitä ihmiset odottavat missäkin tilanteissa. Toisaalta taas saatan tuntea vaikka kiitollisuutta perustelluissa tilanteissa, mutta niissä tuntuu etten osaa ilmaista tunteita uskottavasti, että jää jotenkin vajaaksi.
Täälläkin mainittu "tyhjyyden tunne" on kuitenkin itselleni vieras, pikkemminkin olen aina tuntenut olevani liian täynnä kaikkea.
29
Vierailija kirjoitti:
Voisin vielä mainita tunnepuolesta sen verran, että tulkitsen melko helposti muiden mielialaa ja tunteita. Ja eläydyn niihin vähän liiaksikin,omat tunteeni ovat usein kuitenkin sotkua. Päällimäisin tunne joka minulla on, on enemmän tai vähemmän määrittelemätön syyllisyys. Muistan että jo joskus lapsena mietin, että miten joissakin tilanteissa olisi pitänyt tuntea tai tunsin tuntevani jotenkin "väärin". Esimerkiksi kun koin väkivaltaa, muistan ajatelleeni että pitäsi olla surullinen, loukkantunut, peloissaan ja käyttäytyä tietyllä tavalla. Kuitenkaan en kokenut niitä tunteita, osasin kuitenkin jossakin määrin esittää niitä ja ymmärsin mitä ihmiset odottavat missäkin tilanteissa. Toisaalta taas saatan tuntea vaikka kiitollisuutta perustelluissa tilanteissa, mutta niissä tuntuu etten osaa ilmaista tunteita uskottavasti, että jää jotenkin vajaaksi.
Täälläkin mainittu "tyhjyyden tunne" on kuitenkin itselleni vieras, pikkemminkin olen aina tuntenut olevani liian täynnä kaikkea.
29
Olisi hienoa puhua teidän kanssa oikeasti!
Itse olen oppinut teeskentelemään tunteita juuri siksi, kun tietyissä tilanteissa pitäisi tuntea sitä ja tätä. Kimppuuni hyökkäsi kerran kadulla sekava tyypi, joka sanoi tappavansa mut. Kun selvisin, nauroin, ja sitten en tuntentut mitään. Epäluuloisena ihmisenä se hyökkäys oli odotettu. Jälkeenpäin kun pääsin kotiin olin vain helpottunut kun kukaan ei odottanut mitään reaktiota.
Lapsena syyllisyys tunteista oli kova. Itkemisestä sai äärimmäisen rangaistuksen. Samoin siitä, jos ei osannut esittää jotain tunnetta kun piti.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisit parisuhteessa tai läheisessä suhteessa, miten uskoisit sen vaikuttavan sinuun? Uskotko, että epäluuloisuutesi voisi johtaa manipulointiin ja kontrolliin (määräilyyn, hallintaan, jopa alistamiseen). Millaisen henkilön valitsisit vastapuoleksi?
Trust me. Mä olen vielä säälittävämpi.
T. 5
Mä olen ollutkin parisuhtessa. Se ei mennyt hyvin. Olen lapsuudenkodissani nähnyt paljon pahaa, ja päätin olla kaiken sen pahan vastakohta. Lopulta olin sitten kumppanina äärimmäisen epäluuloinen, koska uskoin toisen pelaavan sosiaalisia pelejä kun itse koitin olla avoin. Näin kumppanin pelaavan valtapelejä suhteessa ja näin, että hän ei ollut rehellinen. Ja olin oikeassakin lopulta. Sopuisan eron jälkeen puhuttiin "asiat halki" ilman tunteita, enkä kokenut yllätyksiä. Toisaalta mä olen tyytyväinen, koska hänelläkin oli ongelmia, ja mä kuulemma opetin häntä paljon. Esim. jos tekee virheen, on parasta vain myöntää se ja pyyt anteeksi. Yleensä ihminen ottaa anteeksipyynnön hyvn/hämmentyneenä vastaan, koska se on erittäin harvinainen tilanne.
Vihaan manipulointia ja kontrollointia. Paitsi, jos mulle annetaan se valta vapaaehtoisesti. Silloin se on ok. Muutoin haluaisin pyrkiä pois eläimellisyydestä ja olla oikeudenmukainen. Exä sanoi joskus, että musta jää helposti mieleen juuri tuo oikeudenmukaisuus. Lapsenakin menin sanomaan opettajalle pari kertaa, että mulle on kokeessa annettu liikaa pisteitä.
Ap
Mä en osaisi edes manipuloida, koska narsistin lapsena todellisuus oli sellainen, ettei mitkään luonnolliset tunteisiin vetoamiset olisi auttaneet. Ei ollut mitään sellaista peiliä, mikä normaalisti lapsella on, mistä he oppivat taitoja, joita he myöhemmin voivat halutessaan käyttää väärin toisten manipulointiin. Oli vain teatteria, loputon määrä teatteria. Mulla ei ole pienintäkään halua kontrolloida muita, energiani menee oman tunnelämäni kontrollointiin, jossa olen mestari. Käsittelen tunteeni salaman nopeasti.
Tuo on loistava kuvaus. Itse opettelin manipulointipelin säännöt, koska mua manipuloitiin yhä aikuisena ja näin sen. Kieltäydyn pelaamasta, vaikka saatan valehdella ihmisille, joita en enää tapaa. Mutta mut ainakin koulututettiin, ei kasvatettu. Oli outoa nähdä ihmisten noudattavan oppikirjojen lainalaisuuksia, kun oma perheeni oli ihan muuta. Ja tuo tunteiden nopea käsittely on tuttua. Tai tunteiden varastointi. Laitan ne varastoon, ja niillä kestää monta päivää päästä ulos sieltä. Eikä niillä ole mitään tekemistä tekojen kanssa. Mulle on sanottu, että pitäisi opetella ilmaisemaan tunteita, mutta se on pelkkää näyttelemistä. Siksi musta tuli alkoholisti kaiketi. Jos huudan, mä vain huudan, eikä mikään tunne tule ulos.
En tiedä, onko narsistien lapsille tukiryhmiä. Varmaan menisin sellaiseen.
Ap
Mä jouduin kätkemään lapsena kaikki tunnereaktioni, en voinut ilmentää niitä mitenkään. Teen myöskin tuota varastointia. Käsittelen tunteeni vasta kun olen yksin, itselleenhän niitä ei tarvitse erikseen näyttää, usein riittää kun toteaa, että "koin siinä tilanteessa tulleeni torjutuksi ja se aiheutti minussa kipua". Voin yrittää puhua niistä (koskaan sitä tekemättä kuitenkaan...) vasta, kun olen ensin kokenut ne ja tehnyt kaikki vaadittavat korjausliikkeet. Joka tunnereaktiosta seuraa armoton määrä erilaisia korjaustoimenpiteitä. Siinä jos missä minä olen erittäin päämäärätietoinen aikuinen.
Sanotaan, että narsistin lapsista vähintään yksi on ns. golden child ja yksi stone face. Itse asiassa stone faceja on yleensä vain yksi ja se olin minä. Muut on narsistin jatkeita ja kivikasvo on sitten kaikkea muuta. Mä en ole ollut tekemisissä kuin n. kerran vuodessa ja joudun silloin aina syvän uupumuksen valtaan. Olo on niin raskas, ettei ajatus juokse ym. kognitiiviset kyvyt katoaa simsalabim ja muuta mukavaa. Viimeisen tapaamisen jälkeen itkin hysteerisesti kolme vuorokautta ja kasasin itseäni 3 viikkoa. En aio käsitellä lapsuuttani enää jatkossa, koska keskityn vain itseeni 😁!! Oikeasti aion keskittyä siihen, että aion kukoistaa urallani ja kaikin mahdollisin tavoin. It's my turn nyt. Lapsuus meni sellaisessa kognitiivisessa häiriötilassa ja olen ponnistanut niin olemattomista lähtökohdista, etten mitenkään ole vielä voinut ottaa käyttöön koko kapasiteettiäni 🤔. Olen myöskin ollut alkoholin suurkuluttaja, mutta lopettanut. Treenaan, koska haluan olla hyvässä kunnossa. Lopeta sinäkin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin vielä mainita tunnepuolesta sen verran, että tulkitsen melko helposti muiden mielialaa ja tunteita. Ja eläydyn niihin vähän liiaksikin,omat tunteeni ovat usein kuitenkin sotkua. Päällimäisin tunne joka minulla on, on enemmän tai vähemmän määrittelemätön syyllisyys. Muistan että jo joskus lapsena mietin, että miten joissakin tilanteissa olisi pitänyt tuntea tai tunsin tuntevani jotenkin "väärin". Esimerkiksi kun koin väkivaltaa, muistan ajatelleeni että pitäsi olla surullinen, loukkantunut, peloissaan ja käyttäytyä tietyllä tavalla. Kuitenkaan en kokenut niitä tunteita, osasin kuitenkin jossakin määrin esittää niitä ja ymmärsin mitä ihmiset odottavat missäkin tilanteissa. Toisaalta taas saatan tuntea vaikka kiitollisuutta perustelluissa tilanteissa, mutta niissä tuntuu etten osaa ilmaista tunteita uskottavasti, että jää jotenkin vajaaksi.
Täälläkin mainittu "tyhjyyden tunne" on kuitenkin itselleni vieras, pikkemminkin olen aina tuntenut olevani liian täynnä kaikkea.
29Olisi hienoa puhua teidän kanssa oikeasti!
Itse olen oppinut teeskentelemään tunteita juuri siksi, kun tietyissä tilanteissa pitäisi tuntea sitä ja tätä. Kimppuuni hyökkäsi kerran kadulla sekava tyypi, joka sanoi tappavansa mut. Kun selvisin, nauroin, ja sitten en tuntentut mitään. Epäluuloisena ihmisenä se hyökkäys oli odotettu. Jälkeenpäin kun pääsin kotiin olin vain helpottunut kun kukaan ei odottanut mitään reaktiota.
Lapsena syyllisyys tunteista oli kova. Itkemisestä sai äärimmäisen rangaistuksen. Samoin siitä, jos ei osannut esittää jotain tunnetta kun piti.
Ap
Joo, olisi kyllä hauska saada vertaistukea. Lapsuuteen yhdistän itsekkin tunnepuolen ongelmat, meitä ei muistaakseni suoraan rangaistu tunteiden näyttämisestä, mutta tunteiden laiminlyöntiä sitten sitäkin enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin vielä mainita tunnepuolesta sen verran, että tulkitsen melko helposti muiden mielialaa ja tunteita. Ja eläydyn niihin vähän liiaksikin,omat tunteeni ovat usein kuitenkin sotkua. Päällimäisin tunne joka minulla on, on enemmän tai vähemmän määrittelemätön syyllisyys. Muistan että jo joskus lapsena mietin, että miten joissakin tilanteissa olisi pitänyt tuntea tai tunsin tuntevani jotenkin "väärin". Esimerkiksi kun koin väkivaltaa, muistan ajatelleeni että pitäsi olla surullinen, loukkantunut, peloissaan ja käyttäytyä tietyllä tavalla. Kuitenkaan en kokenut niitä tunteita, osasin kuitenkin jossakin määrin esittää niitä ja ymmärsin mitä ihmiset odottavat missäkin tilanteissa. Toisaalta taas saatan tuntea vaikka kiitollisuutta perustelluissa tilanteissa, mutta niissä tuntuu etten osaa ilmaista tunteita uskottavasti, että jää jotenkin vajaaksi.
Täälläkin mainittu "tyhjyyden tunne" on kuitenkin itselleni vieras, pikkemminkin olen aina tuntenut olevani liian täynnä kaikkea.
29Olisi hienoa puhua teidän kanssa oikeasti!
Itse olen oppinut teeskentelemään tunteita juuri siksi, kun tietyissä tilanteissa pitäisi tuntea sitä ja tätä. Kimppuuni hyökkäsi kerran kadulla sekava tyypi, joka sanoi tappavansa mut. Kun selvisin, nauroin, ja sitten en tuntentut mitään. Epäluuloisena ihmisenä se hyökkäys oli odotettu. Jälkeenpäin kun pääsin kotiin olin vain helpottunut kun kukaan ei odottanut mitään reaktiota.
Lapsena syyllisyys tunteista oli kova. Itkemisestä sai äärimmäisen rangaistuksen. Samoin siitä, jos ei osannut esittää jotain tunnetta kun piti.
Ap
Vitonen allekirjoittaa kaiken edellä. Se syyllisyys on ollut ihan järkyttävä ja invalidisoiva täälläkin. Olen hysteerisesti pelännyt, että omilla tunnereaktioillani voisin aiheuttaa jotain todella pahaa ja katastrofaalista ym. Siis aikuisena tän estyneisyyden takana on ollut etukäteinen syyllisyys omien tunteitten olemassaolosta ja siitä, mitä niistä mahdollisesti voisi seurata, jos ne näyttäisin. Kukaan ei uskoisi minua, kun en osaa olla uskottava. En itsekään uskoisi itseäni vastaavasti. Ylipäätään sisäistin syyllisyyden rinnalla ajatuksen omasta pahuudestani jo lapsena. Elin luulossa, että kaikki pahuus on minussa itsessäni. Ja kaikki olisi htvin jos minä en olisi niin paha ihminen. Mun syyllisyys loppui vuonna 2015. En aio kokea sitä enää. Mä en kärsi tyhjyydestä koskaan, en myöskään tunne yksinäisyyttä ikinä. Olen onnistunut luomaan aukottoman päänsisäisen maailman, jossa on universumin kokoinen hiekkalaatikko mulle leikkiä (yksin) tähtitaivaan alla. 5
29, toi mitä kirjoitit siitä, että pitäisi tuntea, olisi pitänyt tuntea... surua, pelkoa, vihaa... Tavoitan 100% mitä kuvasit. Ja mulle tulee vieläkin näitä tilanteita paljon. Jäätymistä. Täydellistä jäätymistä.
Ai, mie olitin jo että ap kertoo omasta persoonallisuushäiriöstään, kuten otsikko antoi ymmärtää. Omasta narsistisesta persoonallisuushäiriöstään rohkeasti avautuen, mutta se olikin (yllätyitkö? Minä en.) taas joku muu, hän. Uhriutumistarinaksi siis lösähti muiden joukkoon.
0/5