Lue keskustelun säännöt.
Muita persoonallisuushäiriöisiä?
17.08.2017 |
Loppuviestiä ei edes tarvitse lukea. Kerro vain tarinasi. Luen ne kaikki.
Itselläni on tätä vikaa. Olen tajunnut, että tämä vaikeuttaa elämääni aivan älyttömästi, vaikka on auttanutkin. Yksi perheeni aikuisista oli aika varmasti myös p.häiriöinen. Sanaa "narsisti" on vilauteltu, mutten halua itse sanoa, että se on varmaa, koska hänellä ei ole diagnoosia ja hän on menestyvä ja niin pois päin. Jotain siinä kuitenkin oli. Opin jo lapsena tutkimaan tarkoin muiden motiiveja. Luin kaikki saatavilla olevat kirjat ihmisen kehonkielestä ja psykologiasta pysyäkseni turvassa. Kehitin sellaisen vahingoittumattoman eturintaman. Kotona taivas putosi niskaan joka päivä ja mua kiusattiin koulussa. Lukioon mennessä olin kuitenkin oppinut sellaiseksi, että luikertelin helposti opettajien lellikiksi ja kaverini oli sellaisia, joita pystyin käyttämään ikäänkuin sensoreina. Ne näkivät asioita, joita itse en huomannut, ja ne kertoivat mulle ne asiat, jotka halusin tietää. Ja mä olin todella turvassa. Kaveritkin tutustuivat vain ulkokuoreen, joka oli niin eläväinen, ettei kukaan mitään tajunnut.
Nykyisin vaikutan sellaiselta, että monet yrittävät holhota. Mulla ei kuitenkaan ole läheisiä ihmissuhteita. Edelleen tällaisena alkoholisoituneena yksinäisnä paskana kiertelen baareissa ja kerron tuntemattomille tarinoita, jotka niellään tai ei niellä, ja kerään tietoa. Sanon asioita aiheuttaakseni tietyn reaktion. Jos reaktio oli väärä, mussa on parannuksen varaa. Vääriä reaktioita tulee harvoin, ja ne ovat aina mielenkiintoisia. Heräilen öisin joka kolahdukseen, koska pelkään, että joku on asunnossani. Varaudun pahoinpitelyyn joka hetki. Olen todella säälittävä. Läheisiä suhteita ei ole. Ei mulla tunnu edes olevan oikeasti omaa persoonaa. Muuten kuin kännissä yksin. Pidän huolta siitä, etten vahingoita ketään.
Mulla ei ole halua kontrolloida muita. Haluan vain selvitä. Olen todella vainoharhainen eikä se auta asiaa, että ole usein ollut oikeassa. Enkä pysty ihmissuhteisiin. Mun kanssa halutaan ystävystyä ja kaverustua, mutta sitten mä olen aivan eri asia kuin se sosiaalinen kuori, ja näen linnakkeessani liikaa heikkoja kohtia. Jos mun lähelle pääsee, mua on helppo manipuloida, koska en ole ollut läheisissä suhteissa.
Onko muita kärsijöitä?
Kommentit (86)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen lähes varma, että minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, vaikka minulla ei ole siitä diagnoosia. En ole uskaltanut mennä psykiatrin vastaanotolle vaikka koen asian tärkeäksi selvittää ja tutkia.
Olen vasta 15-vuotias ja kaikki epävakaan oireviitteet täsmäävät minuun yksinolon välttelyä lukuunottamatta. Mielialani vaihtelee epäterveen nopeasti - niin huomattavasti, etten todellakaan laittaisi tätä minkään valtakunnan murrosiän piikkiin. Koen usein voimakasta tyhjyyden tunnetta ja suurta henkistä kipua, jonka alkulähdettä en osaa paikantaa ja jota en kykene säätelemään.
Koen usein myös suhteetonta vihan tunnetta joka kohdistuu enimmäkseen perheeseeni tai passiivisesti ajatellen ylipäätään maailmaan. Saan usein perheeseeni kohdistuvia pidättelemättömiä viha- ja itkukohtauksia, joiden aikana huudan, itken, heittelen tavaroita, karkailen kotoa hysteerisessä olotilassa eikä kukaan saa minuun rauhallista kontaktia. Näiden kohtauksien jälkeen tunnen valtavaa häpeää ja vihaa itseäni kohtaan, jota puran yleensä satuttamalla itseäni viiltelemällä ihoani tai hakkaamalla raajojani mustelmille.Minulla on suhteettoman paljon patoutunutta raivoa etenkin äitiäni kohtaan, jonka koen johtuvan koko elämäni kestäneestä huolenpidon puutteesta ja aggressiivisuudesta hänen puoleltaan. Viha äitiäni kohtaan ilmenee suurena katkeruutena, jatkuvana riitelemisenä sekä sarkasmina.
Ajattelen ihmisistä hyvin mustavalkoisesti ja jaottelen kaikki ihmiset hyviin ja pahoihin, ystäviin ja vihollisiin. Saatan rakastaa ja vihata samaa henkilöä vuoropäivin. En kykene uskomaan, että minusta välitetään, ja ihmissuhteessa kanssani minulle joutuu jatkuvasti todistelemaan ystävyyttä, rakkautta tai luottamusta. En silti koskaan usko siihen sillä olen vakuuttunut, että minua ei voi kukaan rakastaa. Pelkään hylkäämistä ja ripustaudun. Kukaan ei koskaan ole minulle riittävä, koen aina, että minusta ei välitetä, toinen ei anna minulle tarpeeksi, ei huomioi tai ole riittävästi läsnä.
Epävakaan persoonallisuushäiriön kuvauksen mukaisesti kärsin myös impulsiivisesta käytöksestä jota toteutan pääasiassa pakonomaisella urheilemisella sekä syömisen säätelemisellä. Minulla esiintyy ajoittain myös yliseksuaalista käytöstä ja kyltymättömiä himoja - haluan seksiä, vaikka en kokisi välittäväni toisesta osapuolesta millään mittapuulla.
Olen satunnaisesti itsetuhoinen ja identiteettini on yhtä vakaa kuin kiikkulauta. Itsetunnollani on vain kaksi ääripäätä - ylitsevuotavaisen ylimielinen egobuusti ja raivoisan itsekriittinen ja masentunut itsensä satuttaja. Välimaastoa ei ole ja nämä kaksi ääripäätä vaihtuvat usein.
Tiedän epävakauteni johtuvan turvattomasta ja huonosta äitisuhteestani. Olen aina kokenut tulleeni hylätyksi, vähätellyksi ja kaltoinkohdelluksi. Äitini on koko elämäni pilkannut ja kääntänyt selkänsä, fyysistäkin väkivaltaa on esiintynyt (olen mm. saanut selkääni kolmesti ja monet kerrat ollessani nuorempi äiti retuutti pitkin lattioita). Koko lapsuuteni ajan läsnä on ollut yleinen turvattomuuden tunne. Asun yhä kotona enkä tiedä miten menetellä. Saan hysteerisiä huutokohtauksia tasaisin väliajoin ja pelkään olevani vaaraksi sekä itselleni että perheelleni.
Lue Tommy Hellstenin kirja "Virtahepo olohuoneessa", voisit hyötyä siitä. Siinä kerrotaan millaista on kasvaa toimimattomassa kodissa ja mitä se aiheuttaa lapselle/nuorelle. Ja mitä seurauksia siitä on aikuisuuteen. Moni asia kertomuksessasi on kuin minusta nuorena. Hae apua, on todella tärkeää että pelastat itsesi ja elämäsi.
Monen elämä on mennyt pilalle kun eivät ole saaneet apua ajoissa. Niin kävi minulle mutta sinulle ei tarvitse käydä niin. Epävakaus voi johtaa vaarallisiin addiktioihin ja niistä toipuminen voi viedä pitkään, kaikki eivät toivu koskaan. Tai voi käydä niin ettei kykene rakentamaan elämäänsä ja sitoutumaan päämääriin, myös ahdistuneisuus- ja masennuskaudet voivat tuhota paljon. Kaikkea hyvää sinulle tulevaisuudessa. Sinulle on kaikki vielä mahdollista.
Sulle, joka oot 15v ja epävakaa:
Kuten muutkin on jo ehdottaneet, hae mahdollisimman pian apua! Sä tiedostat nyt jo todella hyvin ongelmasi, joten hyödyt varmasti terapiasta. On tärkeää, että pääsisit harjoittelemaan uusia ajattelu- ja käyttäytymismalleja. Kunpa olisin itsekin ollut tuossa iässä valmis hakemaan ja vastaanottamaan apua, tai ollut edes pieninkään havainto siitä, että mikä mulla on vikana.
Kertomassasi on paljon samaa kun omassa nuoruudessani. Minulle vain hoettiin, että hehheh se on sitä murrosikää. Tai sitten ketään ei edes kiinnostanut mun hyvinvointi. Pahinta oli kun silloinen seurustelukumppani jätti, ja meinasin että hyppään auton/rekan alle moottoritiellä. Onneksi ystävällinen nainen pysähtyi kohdalleni ja sai mulle puhuttua järkeä, vei mut takaisin kaupunkiin ja kotiin. Jälkikäteen ymmärsin, että tämä ei ole normaalia ja mietin pitkään miten olinkaan niin sekaisin siinä hetkessä. En kuitenkaan hakenut apua pitkiin aikoihin, vaikka elämäni muuttui jatkuvasti ankeammaksi ja kärsin vuoroin tyhjyydestä sekä sietämättömästä pahasta olosta. Minulle ominaista on ollut myös ripustautua asioihin (ja ihmisiin), jotka tuottavat vähäistäkin iloa. Epävakaille tyypillisesti, mulle ilontunne ei ole pelkkä ilontunne, vaan suorastaan euforiaa ja voisin tehdä minulle iloa tuottavia asioita tuntikausia kerrallaan. Vastaavasti kaikki ne negatiiviset tunteet on niin voimakkaita, että päällimmäinen ajatus on "saisinpa kuolla".
Kun vihdoin hain apua, olin siinä pisteessä, että ainut muu vaihtoehto oli kuolema. En välittänyt yhtään mistään ja vihasin itseäni suunnattomasti, ajattelin että on parempi kaikille jos kuolen. Nyt olen aivan eri tilanteessa. Hoidosta on ollut mulle todella paljon apua. Mielialaa tasaavat lääkkeet ovat olleet iso hyöty ja impulsiiviset sekoilut ovat takanapäin. Edelleen saa taistella päivittäisen jaksamisen kanssa (koska lisänä masennus), mutta olen tehnyt päätöksen, että voitan tän paskamaisen sairauden ja rakennan itelleni paremman tulevaisuuden.
Toivotan sulle paljon voimia ja jaksamista! Meillä on monilla taustalla välinpitämätön tai jopa väkivaltainen lapsuus, mutta aikuisiän ei tarvitse olla sitä samaa. Olet selviytyjä, kuten me kaikki, ja mä uskon suhun!
T. 24v epävakaa
Minulla on kuulemma samanlainen tunne-elämä kuin epävakailla, mutta oireeni eivät riitä diagnoosiin. Tämäkin on kyllä riittävän kamalaa ja raskasta. Kirjoittaisin enemmänkin asiasta, mutta juuri nyt ajatukseni ovat todella sekavia.
Summa summarum, en koe elämäntehtäväksi vakuuttaa ketään narsistiksi. Käytös mitä kuvaat (sadismi ym.) on erittäin epätervettä ja epänormaalia. Voit vapaasti pitää itseäsi ei-narsistina.
Halutessasi voit hakea ja SAADA apua kaikkiin ongelmiisi.
Persoonallisuushäiriö ei ole maailmanloppu. On tiettyjö syitä, mitkä estää niistä paranemista, ne on kuitenkin voitettavissa. Romahdus voi olla tosi iso, kun mikä tahansa mullistava psyykkinen prosessi käynnistyy. Ei siihen kuole.
Ja ei, en tosiaankaan ole mikään lääkäri.