Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yliempaattisen velan perustelu lapsettomuudelle
10.08.2017 |
Tulee luettua näitä vela versus av-mamma -taisteluita ja ajattelin tökkästä oman pökköni pesään.
Taustaa: 45-vuotias muinaisjäänne, sinkku, työelämässä, pk-seudulla, ei lemmikkejä, lapsia tai seurustelukumppaneita.
Tiesin jo 12-vuotiaasta asti, että haluan elää itsekseni ilman mitään ns. puolipakollisia sosiaalisia velvoitteita. Tämä ihan päiväkirjamerkintänä kyseisenä ikäkautena. Ei se siitä ole muuttunut.
Toisaalta syy, miksi olen lapseton, on ehkä läpikäynyt jotakin muutosprosessia. Totta: lapset vie kaiken ajan, rahan ja mielenterveyden, ovat sottaisia ja kurittomia ja mitälie.
Mutta; se suurin syy: kaikenkattava vastuu ja huolehtiminen 24/7 ja tästä hetkestä iäisyyteen. Ei! Jos mulla olisi lapsi, en ikinä enää pystyisi nukkumaan tai rentoutumaan. Se lapsihan voi kuolla kotiin tai kouluun tai matkalle toisesta toiseen. Jotta pystyisin suojelemaan lasta, täytyisi minun olla koko ajan ihan vieressä. Ja siltikään en pystyisi tekemään mitään, jos lentokone yhtäkkiä tippuisi päälle
Miten te vanhemmat elätte tällaisen vastuun kanssa? Itse en pystyisi, en mitenkään. Tämän takia minulla ei ole edes lemmikkejä, koska herrantähden nehän saattavat sairastua ja kärsiä ja kuolla. Mitä sitten?
Toinen juttu, hieman vähemmän painava. Sille lapselle pitäisi koko ajan olla esimerkki: syödä terveellisesti, riidellä rakentavasti, välttää kirosanoja, olla se vitun vastuullinen aikuinen joka ei edes täysin liikennekuolleen kadun yli mene punaisilla.
Jos kestää ajatuksen siitä, että on hälytystilassa 24/7 lapsen takia ja ei ikinä voi olla muuta kuin esimerkillinen aikuinen, kai sitä voisi lapsia tehdä. Mutta kiitos taidan jättää väliin.
Nimimerkillä "kärsin omantunnontuskia jos viherkasvi saa liikaa vettä"
Kommentit (68)
Niinno, sullahan ei ap varsinaisesti ole enää valinnanvaraa, sinä olet ja pysyt lapsettomana, vaikka mieli muuttuisikin. 45-vuotiaana ei enää luomusti lapsia hankita, varsinkaan jos niitä ei ole entuudestaan (aiemmat synnytykset ylläpitävät hedelmällisyyttä hieman pidempään).
Se, miten paljon elämää stressaa, tietysti vaihtelee. Itse kokisin ap:n elämänasenteen järkyttävänä stressaamisena. Saisin tuolla ajatusmaailmalla mahahaavan puolessa vuodessa.
Onneksi osaan priorisoida ja ottaa rennosti. Ei lasta niin helposti pilalle saa. Heihin kun suhtautuu ihmismäisesti ja keskustellen, paljon on pelastettu.
N50, kahden lapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei meillä lapset ole olleet mitään itkupotkuraivaireita saaneita kauhistuksia kuin aivan satunnaisesti tosi pieninä. Keskutelulla ja jämäkällä kasvatuksella ihan on pärjätty.
Niin, joudut keskustelemaan ja kasvattamaan loputtoman kärsivällisesti. Sehän se ongelma onkin.
No jaa... tavallisessa perheessä lapset kasvavat ja tulevat kasvatetuksi hyvin siinä sivussa. Enkä vaadi itseltäni mitään loputonta kärsivällisyyttä. Joskus on tullut huudettuakin enkä poe siitä huonoa omatuntoa.
Mutta eiköhän se ole ihan selvä, ettei sinun kannata harkitakaan lapsia. Mutta jos vielä harkitset, niin voin kertoa, ettei lasten kasvattaminen mitään avaruustiedettä ole.
Jos itselläsi on terve pää ja kykyä eläytyä se lapsenkin asemaan, niin siinä se on.
Millä perusteella "on selvä", ettei minun "kannata harkitakaan lapsia"? Tuo oli esimmäinen viestini tässä ketjussa. Yritätkö vain ilkeillä, vai onko sinulla perusteluja sanojesi tueksi?
Sori, mielsin äkkipäätä, että olet ap.
Eikä ollut tarkoitus ilkeillä kenellekään. Ajattelin vain aloituksen perusteella, että tuollaisten pelkojen kanssa aiheuttaa hallaa lapsilleen.
Tosin voisivathan ne elämän myötä hälvetä.
Tarviisit terapiaa. Sulla on joku trauma, joka määrittelee sun koko elämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei meillä lapset ole olleet mitään itkupotkuraivaireita saaneita kauhistuksia kuin aivan satunnaisesti tosi pieninä. Keskutelulla ja jämäkällä kasvatuksella ihan on pärjätty.
Niin, joudut keskustelemaan ja kasvattamaan loputtoman kärsivällisesti. Sehän se ongelma onkin.
No jaa... tavallisessa perheessä lapset kasvavat ja tulevat kasvatetuksi hyvin siinä sivussa. Enkä vaadi itseltäni mitään loputonta kärsivällisyyttä. Joskus on tullut huudettuakin enkä poe siitä huonoa omatuntoa.
Mutta eiköhän se ole ihan selvä, ettei sinun kannata harkitakaan lapsia. Mutta jos vielä harkitset, niin voin kertoa, ettei lasten kasvattaminen mitään avaruustiedettä ole.
Jos itselläsi on terve pää ja kykyä eläytyä se lapsenkin asemaan, niin siinä se on.
Millä perusteella "on selvä", ettei minun "kannata harkitakaan lapsia"? Tuo oli esimmäinen viestini tässä ketjussa. Yritätkö vain ilkeillä, vai onko sinulla perusteluja sanojesi tueksi?
Ohiksena: ihmisen joka kuvittelee, että lapsi menee pilalle, jos äidillä kerrankin kohoaa ääni ("loputtoman kärsivällisesti") on totaalisen pihalla lapsien kasvattamisesta ja lastenpsykiatriasta. Sinä stressaisit ja tekisit lapsestasi hermoheikon neurootikon jo alakouluiässä. Siksi.
t. N50, kahden lapsen äiti
Miksi ap yrittää vetää tämän koko ajan tasolle, jossa ihmiset olisivat katkeria lasten hankinnastaan?
Osin asialliselta vaikuttava aloitus saa ihan toisia piirteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niinno, sullahan ei ap varsinaisesti ole enää valinnanvaraa, sinä olet ja pysyt lapsettomana, vaikka mieli muuttuisikin. 45-vuotiaana ei enää luomusti lapsia hankita, varsinkaan jos niitä ei ole entuudestaan (aiemmat synnytykset ylläpitävät hedelmällisyyttä hieman pidempään).
Se, miten paljon elämää stressaa, tietysti vaihtelee. Itse kokisin ap:n elämänasenteen järkyttävänä stressaamisena. Saisin tuolla ajatusmaailmalla mahahaavan puolessa vuodessa.
Onneksi osaan priorisoida ja ottaa rennosti. Ei lasta niin helposti pilalle saa. Heihin kun suhtautuu ihmismäisesti ja keskustellen, paljon on pelastettu.
N50, kahden lapsen äiti
Ja seuraava ärhäkkä mehiläiskuningatar syöksyy kommentoimaan....:-)
Kyllä, olen tietoinen biologian alkeista ja ymmärrän, että tässä iässä hedelmöittymisprosentti on alle 5. Luojan kiitos!
Ja ihan oikein olemme sitten valinneet: minä olisin kuollut sydäriin sinun elämäntilanteessasi noin 12 vuotta sitten, ja sinä minun housuissani kokisit olevasi stressaantunut ihmisraunio. Molemmat voittavat, ja se on hyvä - toisaalta et sitten kyennyt sisäistämään aloitustani, jossa yritin tuoda esiin vähän toisenlaisia syitä lapsettomuudelle? Ehkä ne eivät mielestäsi ole perusteltuja tai sitten et lukenut huolella? Pointti on, että lapsettomuus/lapsellisuus on valinta, jota on syytä miettiä hartaasti. Olit sitten miten "lunki" tahansa, aina ne lapset ovat mielessäsi, vähintän alitajuisesti.
Olet suurempi ihminen kuin minä, kun jaksat murehtia monen elämää vain omasi sijaan. Grattis ja lycka på. AP
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap yrittää vetää tämän koko ajan tasolle, jossa ihmiset olisivat katkeria lasten hankinnastaan?
Osin asialliselta vaikuttava aloitus saa ihan toisia piirteitä.
Hmm, mielenkiintoista. Esimerkkejä "katkeruudesta"? AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tulee huolehtimiseen, niin yleensä omiin lapsiin tottuu. Tai siis kun hoidin lapsettomana siskoni lasta, niin en antanut sen tehdä mitään ja tarkistin yöllä monta kertaa hengittääkö se :D Omien lasten kohdalla olen jaksanut tätä n. 2kk per lapsi vastasyntyneenä. Taaperoina ovat kaikki saaneet kiipeillä huonekalujen päälle, harjoitella hyppyjä ja kuperkeikkoja jne. Jotenkin se elämä ja arki vain vie mennessään ja oppii luottamaan elämään ja miettimään kuinka todennäköistö on taittaa niskat tippuessaan lelulaatikon päältä jne.
Toki joillain jää huolehtiminen päälle, mutta liika on aina liikaa. Jos käyttää valveillaoloaikansa miettien mitä kaikkea aikuisille lapsille voi sattua ja soittelee näille päivittäin, niin kyse voi olla mielenterveydellisistä ongelmista. Sen sijaan ekaluokkalaiselle puhelimen hankinta ja ohjeistus ilmoittaa kotiintulosta yms on ihan normaalia ja tervettä huolta, joka hälvenee sitten ajan kanssa. Ja sellaisen huolen kanssa oppii elämään, koska elämässä on loppujen lopuksi paljon ajateltavaa ja tehtävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon monilla vanhemmilla olevan näitä ajatuksia, mutta ne tulevat vasta lasten saannin jälkeen. Sitten ei auta enää itkeä, kun maito on jo lattialla.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tulee huolehtimiseen, niin yleensä omiin lapsiin tottuu. Tai siis kun hoidin lapsettomana siskoni lasta, niin en antanut sen tehdä mitään ja tarkistin yöllä monta kertaa hengittääkö se :D Omien lasten kohdalla olen jaksanut tätä n. 2kk per lapsi vastasyntyneenä. Taaperoina ovat kaikki saaneet kiipeillä huonekalujen päälle, harjoitella hyppyjä ja kuperkeikkoja jne. Jotenkin se elämä ja arki vain vie mennessään ja oppii luottamaan elämään ja miettimään kuinka todennäköistö on taittaa niskat tippuessaan lelulaatikon päältä jne.
Toki joillain jää huolehtiminen päälle, mutta liika on aina liikaa. Jos käyttää valveillaoloaikansa miettien mitä kaikkea aikuisille lapsille voi sattua ja soittelee näille päivittäin, niin kyse voi olla mielenterveydellisistä ongelmista. Sen sijaan ekaluokkalaiselle puhelimen hankinta ja ohjeistus ilmoittaa kotiintulosta yms on ihan normaalia ja tervettä huolta, joka hälvenee sitten ajan kanssa. Ja sellaisen huolen kanssa oppii elämään, koska elämässä on loppujen lopuksi paljon ajateltavaa ja tehtävää.
OK, tämä kuulostaa järkevältä, kiitos! AP (ja joo, anteeksi miljoonasti, aiemassa viestissäni olisi pitänyt artikkelin olla "till" eikä "på". Koska kyllä siitä tullaan huomauttelemaan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näissä vela-ketjuissa käyneenä, en ihmettele terapioiden jatkuvaa kasvua.
Jos on niin suuri menettämisen pelko kuin aloittajalla, ettei edes kilpikonnaa voi ottaa, niin onhan se sairasta.
Totta kai vanhemmuuteen liittyy huolta. Se on biologisestikin välttämätöntä. Takaahan se lapsille hoidon ja huolehtimisen.
Mutta emme me vanhemat vello kylmässä hiessä kädet täristen joka hetki, kun lapsi ei ole näköpiirissämme. Itsenäistyminen tapahtuu vähitellen ja siihen sopeutuu. Lapsi meneekin ekan kerran kaverille yökylään, lähtee yksin kouluun, menee bileisiin, lähtee omillaan ulkomaille jne.
Sairas pää, jos ei anna toisen elää omien pelkojensa takia.
Näitäkin on muuten nähty...
Nooh, kai olet sitten iloinen - vaikkapa vain ihmisoikeuksillisista ja geneerisistä syistä - että olen lapseton? Vai kaivaako sinua tunne siitä, että et tiedä, miten lapsesi voivat tai missä he päiviänsä viettävät (tietämättä lapsukaistesi ikiä)? AP
En ymmärrä sävyäsi? Välittyy vähintäänkin piiloaggressiivisus.
Minua ei kaiva mikään. En tosiaan tiedä joka askelta lasteni päivästä. Ovat 24, 22 ja 17 v.
Yksi on käsittääkseni töissä, yksi koulussa ja yksi Berliinissä.
Ja en ole tiennytkään sitten alakouluiän. Ilman kahlitsevaa, neuroottista äidin pelkotilaa ovat saaneet mennä ja tulla.
Vierailija kirjoitti:
Näissä vela-ketjuissa käyneenä, en ihmettele terapioiden jatkuvaa kasvua.
Jos on niin suuri menettämisen pelko kuin aloittajalla, ettei edes kilpikonnaa voi ottaa, niin onhan se sairasta.
Totta kai vanhemmuuteen liittyy huolta. Se on biologisestikin välttämätöntä. Takaahan se lapsille hoidon ja huolehtimisen.
Mutta emme me vanhemat vello kylmässä hiessä kädet täristen joka hetki, kun lapsi ei ole näköpiirissämme. Itsenäistyminen tapahtuu vähitellen ja siihen sopeutuu. Lapsi meneekin ekan kerran kaverille yökylään, lähtee yksin kouluun, menee bileisiin, lähtee omillaan ulkomaille jne.
Sairas pää, jos ei anna toisen elää omien pelkojensa takia.
Näitäkin on muuten nähty...
Tämä joskus pistänyt minunkin silmään. Jotenkin täytyy yrittää kontrolloida joka ainoaa asiaa elämässä, varmistaa ettei rasitu liikaa, ettei vaan pahaa satu. Elämässä sattuu, tekee parhaansa ja silti voi sattua. Vaikka omille lapsilleni kaikesta huolenpidosta huolimatta kävisi kehnosti olen yrittänyt parhaani. Ja se paras tarkoittaa kaikkien parasta: paras äiti ei ole neuroottisimmin lastaan suojeleva tai eteenpäin pukkiva. Eiköhän parasta äitiyttä löydy elämäniloisista, optimistisista naisista jotka rakastavat, nauravat, varoittelevat vaaroistakin mutta etupäässä kannustavat lapsiaan nauttimaan myös elämästään omia lahjojaan hyödyntäen. Tässä pikakommentti jo aikuisten lasten äidiltä, anteeksi jos meni asian vierestä en kerennyt ketjua selaamaan ja on taas kiire takaisin omiin hommiin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vähemmän vastuita on, sitä helpompi on olla vastuullinen. En kaipaa elämääni lemmikkejä tai lapsia huolehdittavaksi. Haluan elämältä helppoutta ja huolettomuutta. Haluan keskittyä omiin juttuihin ja kokea elämää ihan itse, en lapsen kautta. Työt vievät jo ihan liikaa vapaa-ajastani. Lähinnä kauhistuttaa, ettei töiden jälkeen pääsisi tekemään ihan mitä itse huvittaa. Se on ollut minulle tärkeää ihan pienestä saakka.
Olen kolmikymppinen mies, tällä hetkellä sinkku.
Kolmikymppinen :D
Olen 59-vuotias nainen ja voin kertoa sinulle, että olet säälittävä juoppo lähiöräkälässä jo kahdenkymmenen vuoden sisään.
Menestyvillä miehillä on perhe. Voit googlata aiheesta.
Mikä saa muuten kuvittelemaan, että vanhemmat eläisivät lasten "kautta"?
Se on lisäarvoa tuova asia. Toki jotkut tuntuvat elävänsä lasten kautta tukahduttaessaan omat tarpeensa täysin. Mutta harvassa ne ovat. Lapsi tuo iloa, tekemistä, uusia ystäviä ja arvostusta.
Eivät nämä vanhapiika ja vanhapoika nimitykset kulttuurissamme mihinkään ole kadonneet arvomaailmassa, vaikka ei ääneen sanotakaan.
Kiitos huolehtimisesta, mutta olen jo aivan tarpeeksi menestynyt, enkä kaipaa mitään niistä asioista, joita lasten myötä tulee ihmisen elämään. Minulle lasten hankkiminen ei tuottaisi arvoa vaan päinvastoin valuttaisi sitä pois kuin hiekkaa sormien välistä. Elämäni on paljon hauskempaa, palkitsevampaa ja merkityksellisempää lapsettomana.
Miksi kuulostat noin katkeralta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinno, sullahan ei ap varsinaisesti ole enää valinnanvaraa, sinä olet ja pysyt lapsettomana, vaikka mieli muuttuisikin. 45-vuotiaana ei enää luomusti lapsia hankita, varsinkaan jos niitä ei ole entuudestaan (aiemmat synnytykset ylläpitävät hedelmällisyyttä hieman pidempään).
Se, miten paljon elämää stressaa, tietysti vaihtelee. Itse kokisin ap:n elämänasenteen järkyttävänä stressaamisena. Saisin tuolla ajatusmaailmalla mahahaavan puolessa vuodessa.
Onneksi osaan priorisoida ja ottaa rennosti. Ei lasta niin helposti pilalle saa. Heihin kun suhtautuu ihmismäisesti ja keskustellen, paljon on pelastettu.
N50, kahden lapsen äiti
Ja seuraava ärhäkkä mehiläiskuningatar syöksyy kommentoimaan....:-)
Kyllä, olen tietoinen biologian alkeista ja ymmärrän, että tässä iässä hedelmöittymisprosentti on alle 5. Luojan kiitos!
Ja ihan oikein olemme sitten valinneet: minä olisin kuollut sydäriin sinun elämäntilanteessasi noin 12 vuotta sitten, ja sinä minun housuissani kokisit olevasi stressaantunut ihmisraunio. Molemmat voittavat, ja se on hyvä - toisaalta et sitten kyennyt sisäistämään aloitustani, jossa yritin tuoda esiin vähän toisenlaisia syitä lapsettomuudelle? Ehkä ne eivät mielestäsi ole perusteltuja tai sitten et lukenut huolella? Pointti on, että lapsettomuus/lapsellisuus on valinta, jota on syytä miettiä hartaasti. Olit sitten miten "lunki" tahansa, aina ne lapset ovat mielessäsi, vähintän alitajuisesti.
Olet suurempi ihminen kuin minä, kun jaksat murehtia monen elämää vain omasi sijaan. Grattis ja lycka på. AP
Totta kai se on hyvä, että sinä et ole lapsia hankkinutkaan. Ei se mikään "mehiläiskuningattaren" kommentti ole, ainoastaan toteamus siitä, että ei tuo sinun ajatusmaailmasi ole mitenkään erityisen empaattinen, vaan ainoastaan turhia stressaava.
Minä kyllä murehdin todella monenlaisia asioita ja ajattelen lasteni parasta paljonkin. Mutta en koe sitä stressinä! Sinä ehkä mietit sitten julkkiksia tai kavereiden elämää, minä oman perheeni hyvinvointia. Mutten MUREHDI turhaan enkä niin, että kuvittelisin jokaisen minuutin olevan ratkaisevia lapsen elämän kannalta! Suhteellisuudentajun puute on juurikin olennainen komponentti tuossa sinun stressissäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap yrittää vetää tämän koko ajan tasolle, jossa ihmiset olisivat katkeria lasten hankinnastaan?
Osin asialliselta vaikuttava aloitus saa ihan toisia piirteitä.
Hmm, mielenkiintoista. Esimerkkejä "katkeruudesta"? AP
No tuollaiset "kaivaako sinua, jos et tiedä missä lapsesi ovat" ja oli jokin muukin vastaava.
En nyt jaksa etsiä, katso itse mitä olet kirjoittanut.
Kirjoitat muuten tosi huonoa suomen kieltä. Mutta ehkä siihen on syynsä huonoissa kotioloissa tai olet esim. kaksikielinen.
Vierailija kirjoitti:
Uskon monilla vanhemmilla olevan näitä ajatuksia, mutta ne tulevat vasta lasten saannin jälkeen. Sitten ei auta enää itkeä, kun maito on jo lattialla.
Itse asiassa ei. Pikemminkin täysin päinvastoin. Etukäteen hössöttää ja stressaa, kuten ap, mutta kun saa oman lapsen, huomaa muutamassa päivässä, että se huoli on aika turhaa. Totta kai normaali varovaisuus on paikallaan, mutta koko maailmaa ei voi pysäyttää oman lapsen suojelemiseksi kuitenkaan. Aika pian oppii ottamaan rennommin, ja varsinkin jos lapsia siunaantuu useampia, on aika maalaisjärkinen kohta.
Kannattaa joskus lukea Jari Tervon kirja Kallellaan. Kuvaa erinomaisesti tuota prosessia!
No jaa, en mä edes yritä olla esimerkillinen vanhempi. Olen väsynyt, kiroilen, huudankin. En aina, mutta joskus.
Joskus öisin ahdistun yhä maailman pahuudesta ja mietin että kannattiko tehdä lapsia näin kamalaan paikkaan. Sitten muistutan itseäni kotimaisesta lintukodosta ja evoluutiosta ja vahvimman pärjäämisestä sekä elämän ennustamattomuudesta. Vanhemmuuden myötä olen oppinut hellittämään maailman painosta harteillani. Kyllä minä huolehdin, mutta voin vain tehdä parhaani kykyjeni mukaan. Enhän minä muutenkaan osaa elää täydellisesti.
Tarvitsevuus on raskasta ja rasittavaa. Silti kaikesta huolimatta lapset ovat niin rakkaita, että sen sietää. Sanotaan, että sellaista ei osaa kaivata, mitä ei ole. Tämä pätee myös päinvastoin. Kun lapsi syntyy, ilman häntä ei osaisi enää elää. Kun olemme hetken erossa, minulla on ikävä. Vaikka yhdessä ollessa tuntuu välillä, että saisipa olla rauhassa. Ei sitä voi selittää. Sen kokee, jos kokee. Se on kummallinen suhde. Omalle lapselle on valmis antamaan kaikkensa, vaikka se olisi välillä jopa kivuliasta ja vaikeaa. Kaikilla ei ehkä näin ole, mutta minulle kävi niin. Sain esikoiseni vanhana ja kuopuksen vielä vanhempana. Minusta tuli aiempaa vahvempi ihminen ja opin myös olemaan armollisempi itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vähemmän vastuita on, sitä helpompi on olla vastuullinen. En kaipaa elämääni lemmikkejä tai lapsia huolehdittavaksi. Haluan elämältä helppoutta ja huolettomuutta. Haluan keskittyä omiin juttuihin ja kokea elämää ihan itse, en lapsen kautta. Työt vievät jo ihan liikaa vapaa-ajastani. Lähinnä kauhistuttaa, ettei töiden jälkeen pääsisi tekemään ihan mitä itse huvittaa. Se on ollut minulle tärkeää ihan pienestä saakka.
Olen kolmikymppinen mies, tällä hetkellä sinkku.
Kolmikymppinen :D
Olen 59-vuotias nainen ja voin kertoa sinulle, että olet säälittävä juoppo lähiöräkälässä jo kahdenkymmenen vuoden sisään.
Menestyvillä miehillä on perhe. Voit googlata aiheesta.
Mikä saa muuten kuvittelemaan, että vanhemmat eläisivät lasten "kautta"?
Se on lisäarvoa tuova asia. Toki jotkut tuntuvat elävänsä lasten kautta tukahduttaessaan omat tarpeensa täysin. Mutta harvassa ne ovat. Lapsi tuo iloa, tekemistä, uusia ystäviä ja arvostusta.
Eivät nämä vanhapiika ja vanhapoika nimitykset kulttuurissamme mihinkään ole kadonneet arvomaailmassa, vaikka ei ääneen sanotakaan.
Kiitos huolehtimisesta, mutta olen jo aivan tarpeeksi menestynyt, enkä kaipaa mitään niistä asioista, joita lasten myötä tulee ihmisen elämään. Minulle lasten hankkiminen ei tuottaisi arvoa vaan päinvastoin valuttaisi sitä pois kuin hiekkaa sormien välistä. Elämäni on paljon hauskempaa, palkitsevampaa ja merkityksellisempää lapsettomana.
Miksi kuulostat noin katkeralta?
Ei ole katkeruutta tehdä huomioita elämästä.
Kerro minulle yksikin menestyvä mies ilman vaimoa ja lapsia, niin kerron sadasta toisin päin menevästä tapauksesta.
Mutta olet siis kolmikymppinen ja vielä ei voi sanoa mitään, mihin päädyt. Jos päädyt tähän hulivili-poikamiehen elämään, jossa ei ole mitään työn ulkopuolisia velvoitteita, niin tulet näkemään kohtalosi.
Ei nyt sataprosenttisella varmuudella, mutta hyvin todennäköisesti.
Alue: Aihe vapaa
Kolmikymppinen :D
Olen 59-vuotias nainen ja voin kertoa sinulle, että olet säälittävä juoppo lähiöräkälässä jo kahdenkymmenen vuoden sisään.
Menestyvillä miehillä on perhe. Voit googlata aiheesta.
Mikä saa muuten kuvittelemaan, että vanhemmat eläisivät lasten "kautta"?
Se on lisäarvoa tuova asia. Toki jotkut tuntuvat elävänsä lasten kautta tukahduttaessaan omat tarpeensa täysin. Mutta harvassa ne ovat. Lapsi tuo iloa, tekemistä, uusia ystäviä ja arvostusta.
Eivät nämä vanhapiika ja vanhapoika nimitykset kulttuurissamme mihinkään ole kadonneet arvomaailmassa, vaikka ei ääneen sanotakaan.