Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yliempaattisen velan perustelu lapsettomuudelle
10.08.2017 |
Tulee luettua näitä vela versus av-mamma -taisteluita ja ajattelin tökkästä oman pökköni pesään.
Taustaa: 45-vuotias muinaisjäänne, sinkku, työelämässä, pk-seudulla, ei lemmikkejä, lapsia tai seurustelukumppaneita.
Tiesin jo 12-vuotiaasta asti, että haluan elää itsekseni ilman mitään ns. puolipakollisia sosiaalisia velvoitteita. Tämä ihan päiväkirjamerkintänä kyseisenä ikäkautena. Ei se siitä ole muuttunut.
Toisaalta syy, miksi olen lapseton, on ehkä läpikäynyt jotakin muutosprosessia. Totta: lapset vie kaiken ajan, rahan ja mielenterveyden, ovat sottaisia ja kurittomia ja mitälie.
Mutta; se suurin syy: kaikenkattava vastuu ja huolehtiminen 24/7 ja tästä hetkestä iäisyyteen. Ei! Jos mulla olisi lapsi, en ikinä enää pystyisi nukkumaan tai rentoutumaan. Se lapsihan voi kuolla kotiin tai kouluun tai matkalle toisesta toiseen. Jotta pystyisin suojelemaan lasta, täytyisi minun olla koko ajan ihan vieressä. Ja siltikään en pystyisi tekemään mitään, jos lentokone yhtäkkiä tippuisi päälle
Miten te vanhemmat elätte tällaisen vastuun kanssa? Itse en pystyisi, en mitenkään. Tämän takia minulla ei ole edes lemmikkejä, koska herrantähden nehän saattavat sairastua ja kärsiä ja kuolla. Mitä sitten?
Toinen juttu, hieman vähemmän painava. Sille lapselle pitäisi koko ajan olla esimerkki: syödä terveellisesti, riidellä rakentavasti, välttää kirosanoja, olla se vitun vastuullinen aikuinen joka ei edes täysin liikennekuolleen kadun yli mene punaisilla.
Jos kestää ajatuksen siitä, että on hälytystilassa 24/7 lapsen takia ja ei ikinä voi olla muuta kuin esimerkillinen aikuinen, kai sitä voisi lapsia tehdä. Mutta kiitos taidan jättää väliin.
Nimimerkillä "kärsin omantunnontuskia jos viherkasvi saa liikaa vettä"
Kommentit (68)
Ei kukaan ole lapselleen koko ajan se vastuullinen ja fiksusti käyttäytyvä aikuinen. Jokainen hermostuu joskus ja käyttäytyy hölmösti. Pääasia on, että lapsen kanssa voi puhua ja hänelle voi kertoa, että nyt tuli tehtyä tai sanottua hölmösti.
Rakkaus on siinä mielessä kurja tunne, että se johtaa väistämättä jossain vaiheessa suruun. Kukaan kun ei voi jäädä tähään maailmaan ikuisesti. Moni meistä on kuitenkin sitä mieltä, että on kuitenkin kannattavampaa rakastaa ja menettää kuin pelätä menettämistä niin paljon, että ei uskalla koskaan rakastaa. Elämässä on suruja väkisinkin, sille ei voi mitään ja on turha eliminoida tiettyjä iloja elämästään surun pelossa.
Lapsettomilla on erilaisia syitä lapsettomuuden valitsemiseen, mutta perusteluja lapsettomuudelle ei tarvitse esittää. Lapsettomuuden valinta on jokaisen oikeus, sitä ei siis tarvitse perustella, eikä selitellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo aloittajan kirjoitus voisi olla omasta kynästäni! Olen itse suunnilleen saman ikäinen ja koen asiat juuri noin.
Ymmärrän, että lapsiperhe-elämä ei ole minua varten (ihan itsekkäistä ja mukavuudenhaluisista syistä) mutta siinä on myös tuo yliempaattisuuspuoli.
Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että en ole tehnyt "omaa osaani" ja jatkanut sukua. Onneksi sisarukseni ovat.
🇺🇦🇮🇱
Toinen juttu, hieman vähemmän painava. Sille lapselle pitäisi koko ajan olla esimerkki: syödä terveellisesti, riidellä rakentavasti, välttää kirosanoja, olla se vitun vastuullinen aikuinen joka ei edes täysin liikennekuolleen kadun yli mene punaisilla.
No ei suurin osa vanhemmista tuommoisia pyhimyksiä ole, ja ihan tervepäisiä niiden lapsista tulee. Tuossa on kyse vaan kohtuuttomista vaatimuksista vanhemmuutta kohtaan.
Eri asia sitten tuon ekan vastaajan mainitsemat, eli jos haluaa välillä vedellä viikon ryyppyputkia niin se ei kyllä lapsiperhe-elämään sovi, mutta se ettei aina syödä terveellisesti tai pääsee ruma sana, se ei kyllä vanhemmuutta estä.
En itse ole vela, mutta tunnistin omikseni joitain ajatuksia, joita kuvailit, ap.
Olen joskus miettinyt esim., että jos olisin jossain markkinoilla tai ruuhkaisessa tavaratalossa lapseni kanssa ja tämä yhtäkkiä katoaisi, varmaan kuolisin. Tai ainakin sekoaisin. Oma äitini joutui kokemaan tuollaisen hetken, kun minä ja sisarukseni olimme lapsia. Myös myöhemmin vanhempamme ovat joutuneet kokemaan vastaavanlaisia, kammottavia hetkiä.
Vahdin kerran sisareni lasta (joka oli tuolloin n. 2,5 v.) enkä antanut lapsen tehdä mitään, mihin arvioin sisältyvän jonkin riskin. Esim. aloimme piirtää yhdessä, mutta näin sieluni silmin riskin, että lapsi horjahtaa ja kynä vauroittaa häntä, ja vaivihkaa vaihdoin kynän tylppään väriliituun. En myöskään antaisi minkään ikäisen lapsen hyppiä trampoliinilla, tai ainakin joutuisin olemaan ihan sydän sykkyrällään koko ajan.
Olen kyllä melko varma, että ajan mittaan alkaisin sietää riskejä paremmin :)
Kiitos kommenteista, lisää kaivataan...
Täytyy sanoa, että perheelliset kollegat herättävät jonkinmoista sokeaa kunnioitusta: aamu alkaa lasten kanssa, sitten kiirehditään töihin, ja töiden jälkeen toinen työpäivä ja mielellään esimerkillisenä aikuisena, joka ei vedä pultteja ruoasta, joka ei kelpaa kenellekään, tai siitä, että muksut saa perä perää kahden tunnin itkupotkuraivarit....ja mitään et voi tehdä paitsi kuunnella ja odottaa, että menee ohi. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ihan samanlainen. :D Itseni ja eläinten suhteen en ole äärimmäisen turvallisuushakuinen kuitenkaan. Minusta ei myöskään ole mitään järkeä tehdä lapsia maailmaan, jossa heidän elämään kuuluu väistämättä kärsimystä ja kuka ties mitä. Parempi olla syntymättä.
Jos tuolta tuntuu, niin paha siihen on sinänsä mitään sanoa.
Kyllä minä kiroilen, syön epäterveellisesti ja en koe, että minun joka hetki pitää olla jokin jumalallinen esimerkki lapsilleni.
En myöskään koe huolta ja vastuuta jo aikuisista lapsistani. Totta kai välitän ja toivon, ettei pahaa tapahdu. Elämä kuitenkin on elettävä ilman jatkuvaa pelkoa ja olen sopeutunut hyvin.
On ollut tiettyjä siirtymäkohtia, jolloin on ollut jonkin verran huota. Vaarallinen koulumatka jne.
Ei meillä lapset ole olleet mitään itkupotkuraivaireita saaneita kauhistuksia kuin aivan satunnaisesti tosi pieninä. Keskutelulla ja jämäkällä kasvatuksella ihan on pärjätty.
Lähinnä kirjoituksesi on sterotyyppinen lapsettoman maailmankuva, joka on typistynyt oman olemisen vatvomiseen ja negatiiviseen arviointiin lapsiperheistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näissä vela-ketjuissa käyneenä, en ihmettele terapioiden jatkuvaa kasvua.
Jos on niin suuri menettämisen pelko kuin aloittajalla, ettei edes kilpikonnaa voi ottaa, niin onhan se sairasta.
Totta kai vanhemmuuteen liittyy huolta. Se on biologisestikin välttämätöntä. Takaahan se lapsille hoidon ja huolehtimisen.
Mutta emme me vanhemat vello kylmässä hiessä kädet täristen joka hetki, kun lapsi ei ole näköpiirissämme. Itsenäistyminen tapahtuu vähitellen ja siihen sopeutuu. Lapsi meneekin ekan kerran kaverille yökylään, lähtee yksin kouluun, menee bileisiin, lähtee omillaan ulkomaille jne.
Sairas pää, jos ei anna toisen elää omien pelkojensa takia.
Näitäkin on muuten nähty...
Mitä vähemmän vastuita on, sitä helpompi on olla vastuullinen. En kaipaa elämääni lemmikkejä tai lapsia huolehdittavaksi. Haluan elämältä helppoutta ja huolettomuutta. Haluan keskittyä omiin juttuihin ja kokea elämää ihan itse, en lapsen kautta. Työt vievät jo ihan liikaa vapaa-ajastani. Lähinnä kauhistuttaa, ettei töiden jälkeen pääsisi tekemään ihan mitä itse huvittaa. Se on ollut minulle tärkeää ihan pienestä saakka.
Olen kolmikymppinen mies, tällä hetkellä sinkku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos tuolta tuntuu, niin paha siihen on sinänsä mitään sanoa.
Kyllä minä kiroilen, syön epäterveellisesti ja en koe, että minun joka hetki pitää olla jokin jumalallinen esimerkki lapsilleni.
En myöskään koe huolta ja vastuuta jo aikuisista lapsistani. Totta kai välitän ja toivon, ettei pahaa tapahdu. Elämä kuitenkin on elettävä ilman jatkuvaa pelkoa ja olen sopeutunut hyvin.
On ollut tiettyjä siirtymäkohtia, jolloin on ollut jonkin verran huota. Vaarallinen koulumatka jne.
Ei meillä lapset ole olleet mitään itkupotkuraivaireita saaneita kauhistuksia kuin aivan satunnaisesti tosi pieninä. Keskutelulla ja jämäkällä kasvatuksella ihan on pärjätty.
Lähinnä kirjoituksesi on sterotyyppinen lapsettoman maailmankuva, joka on typistynyt oman olemisen vatvomiseen ja negatiiviseen arviointiin lapsiperheistä.
Vatvominen ja negatiivisyys??
Mitä vatvomista tässä nyt on - itsetutkiskelu on jokaiselle hyväksi. Voisin toki jatkaa hamaan iäisyyteen samalla teinityyppisellä itkuvirrellä tyyliin "mun pitää saada nukkuu pitkään"; sen sijaan olen koettanut miettiä, miten oma ajattelu on vuosien varrella muuttunut. Ja yrittänyt tuoda esiin sen, että kaikki velat eivät ole niitä kusipäisiä pitkäännukkujia, joille vauvan puklu on helvetin esikartano.
Toisaalta, harvoin perheellisille kelpaa mikään perustelu lapsettomuudesta. Oli syy mikä tahansa, aina saa kuulla olevansa itsekäs turhanmärehtijä, jolla ei ole mitään kosketuspintaa todellisuuteen.
Ehkä ymmärrettävää: kun ne lapset on kerran tehty, mitäs sitä peruskunnollinen kansalainen muutakaan voi kuin kasvattaa ne parhaan kykynsä mukaan? AP
Vierailija kirjoitti:
Näissä vela-ketjuissa käyneenä, en ihmettele terapioiden jatkuvaa kasvua.
Jos on niin suuri menettämisen pelko kuin aloittajalla, ettei edes kilpikonnaa voi ottaa, niin onhan se sairasta.
Totta kai vanhemmuuteen liittyy huolta. Se on biologisestikin välttämätöntä. Takaahan se lapsille hoidon ja huolehtimisen.
Mutta emme me vanhemat vello kylmässä hiessä kädet täristen joka hetki, kun lapsi ei ole näköpiirissämme. Itsenäistyminen tapahtuu vähitellen ja siihen sopeutuu. Lapsi meneekin ekan kerran kaverille yökylään, lähtee yksin kouluun, menee bileisiin, lähtee omillaan ulkomaille jne.
Sairas pää, jos ei anna toisen elää omien pelkojensa takia.
Näitäkin on muuten nähty...
Nooh, kai olet sitten iloinen - vaikkapa vain ihmisoikeuksillisista ja geneerisistä syistä - että olen lapseton? Vai kaivaako sinua tunne siitä, että et tiedä, miten lapsesi voivat tai missä he päiviänsä viettävät (tietämättä lapsukaistesi ikiä)? AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei meillä lapset ole olleet mitään itkupotkuraivaireita saaneita kauhistuksia kuin aivan satunnaisesti tosi pieninä. Keskutelulla ja jämäkällä kasvatuksella ihan on pärjätty.
Niin, joudut keskustelemaan ja kasvattamaan loputtoman kärsivällisesti. Sehän se ongelma onkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos tuolta tuntuu, niin paha siihen on sinänsä mitään sanoa.
Kyllä minä kiroilen, syön epäterveellisesti ja en koe, että minun joka hetki pitää olla jokin jumalallinen esimerkki lapsilleni.
En myöskään koe huolta ja vastuuta jo aikuisista lapsistani. Totta kai välitän ja toivon, ettei pahaa tapahdu. Elämä kuitenkin on elettävä ilman jatkuvaa pelkoa ja olen sopeutunut hyvin.
On ollut tiettyjä siirtymäkohtia, jolloin on ollut jonkin verran huota. Vaarallinen koulumatka jne.
Ei meillä lapset ole olleet mitään itkupotkuraivaireita saaneita kauhistuksia kuin aivan satunnaisesti tosi pieninä. Keskutelulla ja jämäkällä kasvatuksella ihan on pärjätty.
Lähinnä kirjoituksesi on sterotyyppinen lapsettoman maailmankuva, joka on typistynyt oman olemisen vatvomiseen ja negatiiviseen arviointiin lapsiperheistä.
Vatvominen ja negatiivisyys??
Mitä vatvomista tässä nyt on - itsetutkiskelu on jokaiselle hyväksi. Voisin toki jatkaa hamaan iäisyyteen samalla teinityyppisellä itkuvirrellä tyyliin "mun pitää saada nukkuu pitkään"; sen sijaan olen koettanut miettiä, miten oma ajattelu on vuosien varrella muuttunut. Ja yrittänyt tuoda esiin sen, että kaikki velat eivät ole niitä kusipäisiä pitkäännukkujia, joille vauvan puklu on helvetin esikartano.
Toisaalta, harvoin perheellisille kelpaa mikään perustelu lapsettomuudesta. Oli syy mikä tahansa, aina saa kuulla olevansa itsekäs turhanmärehtijä, jolla ei ole mitään kosketuspintaa todellisuuteen.
Ehkä ymmärrettävää: kun ne lapset on kerran tehty, mitäs sitä peruskunnollinen kansalainen muutakaan voi kuin kasvattaa ne parhaan kykynsä mukaan? AP
Itsetutkiskelu on varmasti hyvästä jokaiselle tiettyyn pisteeseen asti.
Kuitenkin täällä saa lukea vuodatuksia, jotka määrittelisin nimenomaan oman itsensä ympärillä märehtimiseksi, omien tuntemusten yliherkkyyteen asti meneväksi vatvomiseksi ja vellomiseksi.
Asiat ovat liiankin hyvin ilmeisesti. Terveempi yhteiskunta ei anna varaa jatkuvalle oman itsensä pohdiskelulle. Silloin otetaan vastuuta muistakin. Ja nyt en mitään nälänhätää ja sotaa tarkoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaffepulla kirjoitti:
Tuo aloittajan kirjoitus voisi olla omasta kynästäni! Olen itse suunnilleen saman ikäinen ja koen asiat juuri noin.
Ymmärrän, että lapsiperhe-elämä ei ole minua varten (ihan itsekkäistä ja mukavuudenhaluisista syistä) mutta siinä on myös tuo yliempaattisuuspuoli.
Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että en ole tehnyt "omaa osaani" ja jatkanut sukua. Onneksi sisarukseni ovat.
LOL! Palstan vähiten empaattinen ihminen pitää itseään yliempaattisena! Viestihistoria kertoo totuuden. :D :D :D
Täällä vela 57vuotta. En ole saanut miestäkään, joten...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei meillä lapset ole olleet mitään itkupotkuraivaireita saaneita kauhistuksia kuin aivan satunnaisesti tosi pieninä. Keskutelulla ja jämäkällä kasvatuksella ihan on pärjätty.
Niin, joudut keskustelemaan ja kasvattamaan loputtoman kärsivällisesti. Sehän se ongelma onkin.
No jaa... tavallisessa perheessä lapset kasvavat ja tulevat kasvatetuksi hyvin siinä sivussa. Enkä vaadi itseltäni mitään loputonta kärsivällisyyttä. Joskus on tullut huudettuakin enkä poe siitä huonoa omatuntoa.
Mutta eiköhän se ole ihan selvä, ettei sinun kannata harkitakaan lapsia. Mutta jos vielä harkitset, niin voin kertoa, ettei lasten kasvattaminen mitään avaruustiedettä ole.
Jos itselläsi on terve pää ja kykyä eläytyä se lapsenkin asemaan, niin siinä se on.
Jos on kerta ongelmia, niin hyvä ettet ala ap pilaamaan viattomien lasten elämää 👍
Vierailija kirjoitti:
Jos on kerta ongelmia, niin hyvä ettet ala ap pilaamaan viattomien lasten elämää 👍
En ole ikinä aikonutkaan ja nyt onneksi ikäkin on puolellani :-)
Saanko kysyä, miksi koit tarpeelliseksi vastata noin ohdakkeisesti? Onko sinulla omiin lapsiisi liittyviä katumuksenaiheita, vai? AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei meillä lapset ole olleet mitään itkupotkuraivaireita saaneita kauhistuksia kuin aivan satunnaisesti tosi pieninä. Keskutelulla ja jämäkällä kasvatuksella ihan on pärjätty.
Niin, joudut keskustelemaan ja kasvattamaan loputtoman kärsivällisesti. Sehän se ongelma onkin.
No jaa... tavallisessa perheessä lapset kasvavat ja tulevat kasvatetuksi hyvin siinä sivussa. Enkä vaadi itseltäni mitään loputonta kärsivällisyyttä. Joskus on tullut huudettuakin enkä poe siitä huonoa omatuntoa.
Mutta eiköhän se ole ihan selvä, ettei sinun kannata harkitakaan lapsia. Mutta jos vielä harkitset, niin voin kertoa, ettei lasten kasvattaminen mitään avaruustiedettä ole.
Jos itselläsi on terve pää ja kykyä eläytyä se lapsenkin asemaan, niin siinä se on.
Millä perusteella "on selvä", ettei minun "kannata harkitakaan lapsia"? Tuo oli esimmäinen viestini tässä ketjussa. Yritätkö vain ilkeillä, vai onko sinulla perusteluja sanojesi tueksi?
Alue: Aihe vapaa
Täällä 43-vuotias vela. Itselläni suurin syy on ollut äärimmäinen introversio - en vaan halua ketään muita ihmisiä samaan talouteen kanssani, en miestä enkä lapsia.
Jossain määrin tunnistan myös tuon että en haluaisi sitoa itseäni "sisäsiistin, kunnollisen" elämän vaatimukseen. Minusta on ihana ajatus, että voin olla boheemi puolihuolimaton poikamiestyttö. Vaikka vetää viikon viinaränni lomalla jos huvittaa. Tai tehdä jotain mitä "kunnon ihmiset" vähän paheksuu, vaikka pukeutua oudosti ikäiselleni.
Minä taas en ole sellainen ollenkaan että nuo vastuu- ja huolikysymykset painaisivat. Olen sellaisissa asioissa varsin rento, en ollenkaan turvallisuushakuinen. Mulla on 2 koiraa ja annan niidenkin olla aika paljon vapaana riskeistä huolimatta. Hyväksyn täysin sen, että niin eläimen kuin lapsenkin voi menettää, ja on parempi elää vapaampaa elämää kuin täysin suojeltuna rajoitettua elämää joka ehkä fyysisesti sitten onkin turvallisempaa.