Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita herkästi töistä ahdistuvia/uupuvia? Tuntuu, että en selviä työelämästä :o! Mikä auttaisi jaksamaan?
09.08.2017 |
Olen ollut myöskin työtön välillä ja olin tosi ahdistunut aina kun töitä ei meinannut löytyä. Lopulta aina sain jotain töitä.
Kaikissa on ollut sama kuvio, jonka tunnistan: aluksi työ on ollut ihanaa ja mukavaa. Kiva saada rahaa! Säännöllinen arkirytmi! Olen jaksanut työssä hetken.. Muutaman kuukauden päästä alkaneet ensioireet uupumuksesta: vatsa sekaisin, päätä särkee, viikonloppuisin ja iltaisin ei ehdi palautumaan.. Töitä ajattelen kotonakin.
Monessa paikassa työyhteisökin on kussut tai siltä on tuntunut, sairauslomia kertynyt fyysisten oireiden vuoksi. Lopulta olen aina vaihtanut työpaikkaa kun olen ajatellut, että vika on työpaikassa kun en jaksa työtä.
Nyt 6kk sitten löysin oikeasti ihan jeespalkkaisen ja tosi rennon duunin, työntekijöitä kymmeniä jakamassa tätä työtaakkaa.. Työ on itsenäistä.. Minä aloin kuitenkin huomata näitä tuttuja oireita, olen väsynyt koko ajan. Sain keväällä jatkuvasti flunssaa, vatsatautia yms ja jouduin olemaan pois töistä muutamia kertoja kun oksentelin jne. Huomasin, että stressi on varmaan laskenut vastustuskykyä, vaiko oliko kaikki sittnekin stressioireita? Jatkoin työssä kuitenkin ihan normaalisti, mutta ahdistus sisälläni kasvoi. Huomasin, että valitan kaikesta. Eristäydyn työyhteisöstä. Väsyin työpäivän jälkeen niin, että en jaksanut enää tehdä mitään.
En jaksa uskoa, että tässäkin duunissa olisi "vikaa" vaan vika on korvien välissä. Varasin ajan psykologille kun uuvuin niin, että menin itkien lääkäriin tänään aamulla ja hän kirjoitti hetkeksi sairaslomaa kun olen niin ahdistunut.
Mistähän tää vois johtua? Olen luoteeltani äärimmäisen herkkä ja kuormitun nopeasti mm.sosiaalisista kontakteista. Onneksi ei ole asiakaspalvelutyö kuitenkaan. Millä helpottaa työssä jaksamista? Olen luoteeltani kuitekin aika korkean työmoraalin omaava enkä yhtään sellainen "pummi". Olen vaan todella niin väsynyt, että en vaan jaksa enää. Siis miten mulla voi olla uupumusta kun oon duuniakin vaihdellut? Tehny erilaisia toimistotöitä. Hävettää ja nolottaa!
Taas on olo, että pitäiskö vaihtaa duunia tai ettiä jotain muuta. Kuitenkin nykyinen työ on palkkaukseltaan ja sisällöltään aika iisiä, vähän ykstoikkosta joo mut ns. helppoo rahaa. Ei kuormita aivoja liikaa.. Koitin miettiä, että missä/minkälaisessa asiat ois paremmin ja missä viihtyisin paremmin, mutta en juuri nyt keksi mitään. Eli duunin vaihtaminen ei ole vaihtoehto nyt.
Onko muilla tällasia ongelmia? Toivottavasti psykologi osaa auttaa. En tiedä olenko niin paatunut sitten arkeeni, että siksi duuni ahdistaa. Lapsiakaan ei ole, että ei se arki niin rankkaa ole. Mieheni ja vanhempani ovat kuvailleet että oon varmaan jotenkin erityisherkkä ja siksi kuormitun. No, olin tai en niin jotain tälle on tehtävä. Veriarvot yms on muuten tutkittu, että vika on tosiaan korvien välissä tän uupumuksen kanssa.
Kommentit (319)
Itse tosiaan koen olevani "laitoksessa". Siellä me (=minä + työkaverit) istutaan kuin tatit koneidemme äänessä 8-16 ja näpyttelyä kuuluu näppäimistöstä. Kun kello koittaa 16 niin vapaus alkaa.. Sama laitos-/vankila-ajatus ollut myös töissä, missä ei ole ollut päätetyöskentelyä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsuuden perheeni oli ihana, mutta taustalla turvattomuutta mm.koulukiusaaminen. Myös läheiseni kuoli tossa jokunen vuosi sitten pitkän sairauden riutumana ja tapahtui paljon traumaattisia asioita. Olen kyllä päässyt puhumaan traumasta ja aiemminkin käynyt siis psykologilla, mutta kaipa tämä vaikuttaa..
Tosiaan työ kyllä turhauttaa, koska se on aika yksinkertaista. Toisaalta pelkään vastuuta, joten enpä usko että onnellisempi olisin vaativammassa tehtävässäkään?
Ap
Eli osuin ainakin osittain oikeaan. Helppo työ turhauttaa sinua, mutta vaadit itseltäsi liikaa. Pyörittelet mielessäsi tekemääsi "virhettä" joka ei varsinainen virhe edes ollut, huomasit sen itse, korjasit asian ja soimaat itseäsi siitä kuinka nyt noin helpon virheen teit. Moni muu ohittaisi koko asian olankohautuksella eikä vaivaisi päätään asialla. Tiedät pystyväsi parempaan, vaativampaan työhön ja pystyisitkin/pystytkin, mutta jostain syystä sinua kalvaa koko ajan epäonnistumisen pelko ja sinun täytyy koko ajan todistaa oikeasti enemmän ehkä itsellesi kun muille osaamisesi. Et koskaan päästä itseäsi helpolla, etkä koskasn mene siitä mistä aita on matalin, vaikka työn lopputulos olisi sama, vaan teet kaiken perusteellisesti ja tunnollisesti. Vaikka samaa et vaadi muilta, sinua ehkä alitajuisesti ärsyttää kun muut voivat tehdä työn hyvin,mutta ei niin tunnollisesti kun sinä. Tai että toiset ottavat välillä rennosti, sitä sinä et töissä tee. Se saa sinut väsymään ja ärsyyntymään pikkujutuista.
Onko sinulla joku elämäkokemus jossa joku on vaatinut sinulta paljon? Sen takia vaadit itseltäsi aivan liikaa. Vaikka periaatteessa tiedät olevasi hyvä työssäsi, epäilet itseäsi koko ajan, turhaan. Kaikki myös tekevät virheitä, sinun on opittava ajattelemaan että joku virhe joskus on hyvä juttu, virheistä oppii, eikä kukasn tahallaan tee virheitä. Mutta liialla stressaamisella ajat itsesi kierteeseen jossa stressaat asioista ja stressi pahentaa itseluottamustasi ja työn tekemistä ja tämä taas stressaa sinua lisää. Turhautuminen pahentaa tätä kaikkea.
Sinun on pakko oppia ajattelemaan, että kukaan ei ole täydellinen, mutta kun teet parhaasi, se riittää vallan mainiosti. Jos mahdollista, voitko ottaa itsellesi haastavampia työtehtäviä tai hakea/päästä asemaan jossa sinulla on haastavampia työtehtäviä? Saatko työstäsi koskaan palautetta/kiitosta? Ärsyttääkö sinua kaiken tämän lisäksi tilanne johon olet ajautunut, eli jatkuva stressi, riittämättömyyden tunne ja samalla ristiriitainen ajatus siitä, että osaisit työn vaikka unissasi? Hyvä että teet työsi kunnolla, muta liika on liikaa.
Älä missään tapauksessa stressaa itseäsi järjiltäsi. ''
Kyllä korpeaa olla veronmaksaja tässä hyvinvointiyhteiskunnassa kun tällaista volinaa lukee. Ettäs kehtaatte.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi joka ei jaksa. Työni ei ole edes raskasta vaan helppoa. En kuitenkaan vaan jaksa vaan olen sairaslomalla vähän väliä. Aluksi menin väsyneenä/sairaana töihin, mutta sitten aloin en jaksanut enää miettiä mitä muut ajattelee sairaslomistani. Olen vähintään kolmasosan ajasta sairaslomalla. Onneksi olen töissä hyvin voittoa tekevässä yrityksessä, joten eivät pysty antamaan minulle potkuja.
Millä diagnoosilla olet ollut pois? Itselläni kertynyt näistä ripuleista ja flunssista poissaoloja. Kerran oli myös pitkittynyt päänsärky.
Ap
Hep täälläkin. Mulla on tällä hetkellä sosiaalisesti tosi kuormittava ja vastuullinen työ, suunnitelmana on siirtyä itselleni sopivammalle alalle vuoden sisällä. Teen osa-aikatyötä nyt 2pv viikossa ja sekin tuntuu välillä liialta. Joskus en todellakaan ehdi edellisestä viikosta palautua seuraavien työpäivien koittaessa, vaikka "viikonloppuni" onkin normiin verrattuna todella pitkä. Sosiaalisuus, aikataulujen tiukka noudattaminen ja tavoitteellisuus vievät kaikki voimat. Olisin hetki sitten saanut päätoimisen, nykyistä vastaavan työn, mutta oli työkkärin karenssinkin uhalla pakko kieltäytyä, kun tiedän jo nyt etten koskaan jaksaisi paria kuukautta enempää sellaista vastuuta.
Olen tosi kiltti luonteeltani ja se perinteinen "kympin tyttö" asuu selkärangassa edelleen. Auktoriteetin liiallinen "kunnioitus" (en nyt keksi mitään parempaakaan sanaa) on ongelma, sen takia olen ollut ihan toinen jalka haudassakin töissä, kun en kehtaa soittaa pomolleni sairaudesta tms. Suoritan työtäni tukka putkella saadakseni pomo-auktoriteetilta kiitosta ja ylistystä, vaan kukapa sellaista työelämässä enää antaisi?
Tämänhetkisessä ammatissani/työssäni on kolme hyvää puolta, ja ne ovat kesä-, heinä- ja elokuu. Kymmenen pistettä arvaajalle. Miten helkkarissa näin introvertti tyyppi on päätynyt täysin persoonalleni sopimattomaan työhön, kysynpä vain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin kirjoitin aikaisemmin tähän ketjuun viestin. Minulla oli hyvä lapsuus ja rakastava perhe, mutta olin koulukiusattu. Isälläni on ollut joskus ongelmia alkoholin liikakäytön kanssa, vaikka ei hän alkoholisti ole. Toinen mieleen tullut asia on se, että olin jo lapsena äitiin takertuvainen ja kärsin aina koti-ikävästä ja yhdessä vaiheessa kärsin koulupelostakin. Onko muilla tällaisia kokemuksia? Edelleen aikuisiällä kärsin kamalasta koti-ikävästä ja yksin oleminen ahdistaa. Ehkä lapsuuden kokemukseni vaikuttavat minuun edelleen.
Tämä on hyvä ketju. Olen mielenkiinnolla lukenut muiden viestejä. Niissä on paljon tuttua.
Monelle naiselle luontevin rooli elämässä olisi hoitaa kotia ja lapsia. Valitettavasti se ei nyky-yhteiskunnassa ole sallittua. Toisaalta kerrotaan, että työtä ei riitä kaikille koska robotit ja tietokoneet vievät työt ihmisiltä, ja toisaalta poliitikot rääkyvät vihaisina, että naiset on saatava töihin, edes hoitovapaita ei saisi pitää. Käsittämätöntä ahdistelua, koska monella järkkyy mielenterveyskin kun pakotetaan työelämään. Sukupuolet ovat erilaisia psyykkisesti ja fyysisesti, se on biologinen fakta. On henkistä väkivaltaa kieltää tämä erilaisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuulostaa iha perus arjelta. Tätä pitäisi jatkaa siihen asti kuin olen 70, ja vitut...
Huh, onpa lohduttava ketju. Minulla on vasta vähän työkokemusta, mutta aina olen jollain tasolla niissä ahdistunut. Olen ajatellut että itse työpaikoissa on vikaa (niinkuin muutamassa olikin), mutta vikaa on enemmän minun korvien välissä. Olen heikko, niin minusta tuntuu. Toivon työtä jossa voisin olla mahdollisimman paljon yksin, mutta sekään ei luultavasti olisi ratkaisu ongelmaani. Stressaisin kuitenkin. Olen myös herkkä viemään työasiat mukanani kotiin, vaikka eihän se mitään auta kotona vatvoa tekemättömiä töitä. Minulla on traumataustaa joka varmasti vaikuttaa. Parhaiten minulle sopisi osa-aika työ, luultavasti.
Itseänikin inhottaa tuo loiseksi haukkuminen. Nyt olen työttömänä ja stressaan siitä ihan yhtälailla. Haluan töihin ja pystyä elättämään itseni, mutta poltan siellä aina itseni loppuun. Kuna yhteiskunta ymmärtäisi. Ei sellainen ole mitään elämää, että käy vaan töissä ja kotona on kaikki virta pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon, että se on ominaisuus, joka ei tule muuttumaan. Niinpä parasta on yrittää hyväksyä itsessä se piirre ja yrittää kokonaisvaltaisen muutoksen sijaan etsiä ratkaisuja, joilla lievittää uupumusta. Onko taloudellisesti mahdollista esimerkiksi siirtyä osa-aikatyöhön tai onko työpaikalla mahdollisuus tehdä etäpäiviä? Ne kannattaa käyttää jos vain pystyy.
Olen itse samanlainen "uupuja". Muistan jo lapsuudessani, että koulupäivät oli niin rankkoja, etten iltaisin jaksanut nähdä ketään tai harrastaa mitään. Makasin vain sängyllä lukemassa kirjaa. Tämä on kyllä tosi kurjaa, kun vierestä seuraa miestä, jolla näyttäisi olevan jaksamista paljon enemmän. Hän nauttii työstään, mutta osaa tarvittaessa irrottautua ja keskittyä muuhunkin. Itse uuvun, väsyn ja sitä kautta menetän elämäniloani. Välillä menee paremmin, kun vain hyväksyn piirteen itsessäni, mutta sitten taas välillä ärsyttää ja tuntuu kohtuuttomalta.
Ootko AP koskaan pohtinut, voisiko sulla olla ADD? Päivi Tasalan sivuilla on suuntaa-antava testi ja teoriaa siitä, mitä on tarkkaavaisuushäiriö aikuisella. Mulla oli työelämästä tasan sama kokemus kuin sulla, kaikki opinnot venyivät mutta aiheuttivat suurta stressiä josta oireilin fyysisesti (olin esim. lopputyötä kirjoittaessa vähän väliä migreenitipassa sairaalassa), elämä tuntui painostavalta vaikka perusasiat olivat hyvin.
Kun lapseni sai ADD-diagnoosin, heräsin, että hittosoikoon, mullakin on toi! Menin yksityiselle psykiatrille, joka on perehtynyt ADHD-tyypin nepsyhäiriöihin. Pääsin testeihin julkiselle ja aloitettiin lääke. Nyt sujuu! Ei väsytä, saan asiat tehtyä jahkailematta, ajatus työstä ei kuormita koska elimistön ei tarvitse hyrrätä stressihormoneja pitääkseen aivot käynnissä. Nukun paremmin, syön terveellisemmin, liikun enemmän, koska se tuntuu nyt paremmalta kuin se, että työpäivän jälkeen jäisin nuutuneena sohvan nurkkaan.
Lapsen lääkäri sanoi, että erityisesti tyttöjen ja naisten ADD on valitettavan alidiagnosoitu. Usein tulkitaan masennukseksi sitten siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa olla jo ihan väsynyt siihen, ettei kykene toimimaan normaalisti, ''vaikka mitään vikaa ei ole''.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tästä ketjusta! Sain lohtua ja ymmärrystä itselleni. Olen reilu kolmekymppinen, varsin kirjavan työhistorian tehnyt nainen. Työpaikat ovat vaihtuneet usein uupumisen takia. Syynä usein myös tunne työn merkityksettömyydestä. Olen aina tehnyt paljon ja ahkerasti töitä, antanut kaikkeni. Taannoinen lyhyt työttömyysjakso oli varsin raskas raastavan syyllisyyden tunteen takia.
Olen kiltti, herkkä, tunnollinen ja lapsuus traumaattinen. Kuten niin monella edelliselläkin. Ikuisesti riittämätön, ennen kaikkea itselleni. Olen edennyt työelämässä nyt vastuulliseen asemaan, mutta huijarisyndrooma vaivaa. Tiedän että en jaksa tai halua tehdä tällaista työtä pitkään. Odotan määräaikaisuuden päättymistä. Tuntuu etten osaa elää tätä elämää, en löydä paikkaani. Surullisia on se, että jälkikäteen olen aina kuullut olleeni loistava työntekijä ja työtodistukset ovat järjestään kiittäviä. Itse kuitenkin olen aina pelännyt olevani huono ja riittämätön, tuntenut itseni laiskaksi ja vaikka mitä. Itse olen itseni pahin vihollinen.
En tiedä, taas olen ylikierroksilla ja soimaan itseäni siitä. Enkö koskaan oppia armollisuutta? Samalla pohdin, että mitä minä oikeastaan haluaisin tehdä työkseni? Tähän asti olen mennyt vähän muiden toiveita kuunnellen.
Vierailija kirjoitti:
Monelle naiselle luontevin rooli elämässä olisi hoitaa kotia ja lapsia. Valitettavasti se ei nyky-yhteiskunnassa ole sallittua. Toisaalta kerrotaan, että työtä ei riitä kaikille koska robotit ja tietokoneet vievät työt ihmisiltä, ja toisaalta poliitikot rääkyvät vihaisina, että naiset on saatava töihin, edes hoitovapaita ei saisi pitää. Käsittämätöntä ahdistelua, koska monella järkkyy mielenterveyskin kun pakotetaan työelämään. Sukupuolet ovat erilaisia psyykkisesti ja fyysisesti, se on biologinen fakta. On henkistä väkivaltaa kieltää tämä erilaisuus.
Ymmärrettävästi tämä on saanut alapeukkuja, osin ihan syystäkin, koska kaikki naiset ei todellakaan ole tuollaisia, ja olisi väärin rajoittaa kaikki naiset taas koteihin.
Mutta itse mietin jo koululapsena, että voi olisipa vielä sellainen vanha aika, jona tytöt sai olla ujoja ja kilttejä ja "heikkoja", eikä tämä nykyaika jossa pitäisi olla yhtä liikunnallinen ja porukkahenkinen ja rohkea kuin pojat. Myöhemmin mietin sitä, että minulle luultavasti olisi sopinut parhaiten perinteinen kotiäidin/rouvan rooli, koska työelämän vaatimukset ja paineet minun on hyvin vaikea kestää. Sen sijaan kotielämän yksinäisyyttä ääri-introverttinä kestäisin erinomaisesti. Valitettaasti minä en sitten koskaan edes löytänyt miestä joten en ole päässyt edes kokeilemaan vaan on ollut pakko raataa työelämässä vaikka se ahdistaa.
Mulla ei ole muita saikkuja kyllä ollut kuin 32-vuotiaana pitkä burnout-loma. Mullakin on jatkuvasti oireita joiden takia varmaan periaatteessa moni olisi saikulla mutta kun minun täytyisi sitten olla jatkuvasti, eikä se käy. Esim. löysä jännitysmaha, kuvotus jne on mulla joka arkipäivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten voit kirjoittaa mun elämästä!!!!
Mulla aivan sama!!Vastauksia siis kans odotellessa.
Haluaisin töihin mutta pelkää etten jaksa. Koska niin käy aina.
Olen introvertti ja erityisherkkä ja mitälie kaikkia. Tuntuu etten sovellu ollenkaan tähän maailmaan.
En jaksa ihmisiä kauaa.
Ja toisaalta saan ihmisistä voimaakin.
Tarvin paljon yksinoloa mikä on todella ristiriidassa kun on 2pientä lasta.Käyn psykoterapiassa kolmatta vuotta. On paljon auttanut mutta jokin vielä puuttuu. En tiedä mikä se jokin on, mutta haluaisin olla 'normaali työssäkäyvä'joka ei uuvu heti'.
Luonnosta, musiikista, väreistä ja vihreistä kasviksista saan energiaa.
Tämä! Tämä taas ihan kuin minun elämästäni! "Tuntuu etten sovellu ollenkaan tähän maailmaan". Siltä minusta aina tuntuu. Tuntuu kuin olisin ihan muukalainen tämän maailman ja yhteiskunnan tavoille. Se vie niin paljon energiaa. Kuitenkin suht normaalia elämää yritän elää. Asiakaspalvelutyötä aina tehnyt, ja joka työpaikassa ennemmin tai myöhemmin uupunut. Nyt mietin tarttuisinko tilaisuuteen työstä, jossa saisin työskennellä kaukana asiakkaista, varastopuolella. Tietenkin kaikki mt-ongelmat tässä taustalla.. Diagnooseja löytyy ja lääkitys, joka mahdollistaa elämän ylipäätään.
Lääkitys.
En suosittele jäämään töistä pois. Ahdistuit myös työttömänä. Entä osa-aikainen työ? Se ainakin itselle auttoi. Olen pahoillani mutta tuo saattaa olla loppuelämän kestävää, niin kannattaa asettaa oma elämä sen mukaan. Työttömyyttä en suosittele, mites eläkesäästösi, ja entäs sitten kun sosiaaliturva lakkautetaan niin mitäs silloin teet?
Olen viestin 116 kirjoittaja. En nyt jaksa keskittyä lukemaan koko ketjua, mutta se minkä ap teksteistäsi luin, niin oireesi ovat ihan täsmälleen samanlaiset kuin minulla silloin, kun ei ole lääkitystä päällä. Eli jos olen halunnut kokeilla elää ilman. Uskon, että sinulla on ainakin masennus/yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Kaikki nuo fyysiset oireet voivat olla masennuksen oireita. Minulla on aina esim. vatsa aivan sekaisin jos olen masentunut/ahdistunut, mikään ruoka ei pysy sisällä jne, samoin se jatkuva stressi alentaa yleistä vastustuskykyä, jolloin voit sairastella enemmän, tuttua tuokin. Keskittymiskyvyn mainitsit myös, se alenee ihan huomattavasti minulla ilman lääkitystä. Sanoit, että aiemmin syödessäsi lääkkeitä voit paremmin, joten miksi et kokeilisi uudestaan? Itse en olisi elossa ilman toimivia lääkkeitä, niin se vain valitettavasti joidenkin ihmisten kohdalla on. Ja vaikka olen periaatteessa lääkevastainen, niin pakko se on tehdä valinta, ja minun valintani on siedettävä ja ihan mukava elämä lääkkeen kanssa, kuin sietämätön kidutus ilman lääkkeitä. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Huh, onpa lohduttava ketju. Minulla on vasta vähän työkokemusta, mutta aina olen jollain tasolla niissä ahdistunut. Olen ajatellut että itse työpaikoissa on vikaa (niinkuin muutamassa olikin), mutta vikaa on enemmän minun korvien välissä. Olen heikko, niin minusta tuntuu. Toivon työtä jossa voisin olla mahdollisimman paljon yksin, mutta sekään ei luultavasti olisi ratkaisu ongelmaani. Stressaisin kuitenkin. Olen myös herkkä viemään työasiat mukanani kotiin, vaikka eihän se mitään auta kotona vatvoa tekemättömiä töitä. Minulla on traumataustaa joka varmasti vaikuttaa. Parhaiten minulle sopisi osa-aika työ, luultavasti.
Itseänikin inhottaa tuo loiseksi haukkuminen. Nyt olen työttömänä ja stressaan siitä ihan yhtälailla. Haluan töihin ja pystyä elättämään itseni, mutta poltan siellä aina itseni loppuun. Kuna yhteiskunta ymmärtäisi. Ei sellainen ole mitään elämää, että käy vaan töissä ja kotona on kaikki virta pois.
Osa-aikatyöhön minäkin tähtään. En näe muuta vaihtoehtoa, koska on pieniä lapsiakin siunaantunut. Minulle on vaikeaa kestää työelämää ilmankin lapsia. Oirehdin samalla tavalla, eli vatsaoireilla, unettomuudella ja välillä menen ylikierroksille. Siis vaikka työ olisi rentoakin. Täytyy kyllä myöntää, että kotiäitinä kaipaa sitä aikuisten työtäkin välillä.
Vierailija kirjoitti:
Ootko AP koskaan pohtinut, voisiko sulla olla ADD? Päivi Tasalan sivuilla on suuntaa-antava testi ja teoriaa siitä, mitä on tarkkaavaisuushäiriö aikuisella. Mulla oli työelämästä tasan sama kokemus kuin sulla, kaikki opinnot venyivät mutta aiheuttivat suurta stressiä josta oireilin fyysisesti (olin esim. lopputyötä kirjoittaessa vähän väliä migreenitipassa sairaalassa), elämä tuntui painostavalta vaikka perusasiat olivat hyvin.
Kun lapseni sai ADD-diagnoosin, heräsin, että hittosoikoon, mullakin on toi! Menin yksityiselle psykiatrille, joka on perehtynyt ADHD-tyypin nepsyhäiriöihin. Pääsin testeihin julkiselle ja aloitettiin lääke. Nyt sujuu! Ei väsytä, saan asiat tehtyä jahkailematta, ajatus työstä ei kuormita koska elimistön ei tarvitse hyrrätä stressihormoneja pitääkseen aivot käynnissä. Nukun paremmin, syön terveellisemmin, liikun enemmän, koska se tuntuu nyt paremmalta kuin se, että työpäivän jälkeen jäisin nuutuneena sohvan nurkkaan.
Lapsen lääkäri sanoi, että erityisesti tyttöjen ja naisten ADD on valitettavan alidiagnosoitu. Usein tulkitaan masennukseksi sitten siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa olla jo ihan väsynyt siihen, ettei kykene toimimaan normaalisti, ''vaikka mitään vikaa ei ole''.
Samoin asperger on naisilla alidiagnosoitu, koska se ilmenee niin eri tavoin kuin miehillä. Ruotsissahan se on peruste työkyvyttömyyseläkkeelle. Että ei mikään pikkujuttu.
Minä olen 37-vuotias nainen. Koulussa olin kiltti ja tunnollinen, ja minulta odotettiin paljon. Epäonnistuin useammassakin koulutuksessa aikuisena ja tunsin epäonnistuneeni. Lopulta pääsin töihin kuin ihmeen kaupalla 29-vuotiaana . Sitä ennen olin tehnyt töitä pikkupätkinä mutta yhteensä vain pari vuotta. Työttömänä olin ollut suurimmaksi osaksi ja voin hyvin.
Jaksoin 5 vuotta. Yritin olla kunnollinen yhteiskunnan työmuurahainen, mutta se oli helvettiä. Suoritin, olin jopa hyvä, mutta ahdistus piinasi lomillakin. Työterveyskyselyt vilkkuivat punaista, mutta mitään apua en saanut. Tai no, en halunnut mitään mt-diagnoosia, koska pelkäsin/pelkään sen entisestään vaikeuttavan tulevaisuutta. Olisin tarvinnut keskusteluapua sekä ehkä jotain järjestelyjä työpaikalla. Tämä ei tullut kysymykseen.
Niinpä hain sairaslomia fyysisten vaivojen vuoksi. Nehän kuitenkin olivat todellisia. Sen 5 vuoden jälkeen tajusin että ei minusta ole siihen työhön. Irtisanouduin ja se oli hyvä päätös.
Minulla on lapsikin joten minun täytyy jaksaa ja hän on etusijalla. Töiden jälkeen en jaksanut muuta kuin olla vaan. Mikä äiti sellainen on? Nyt me liikutaan ja touhutaan. On aivan erilaista.
Voisin kuvitella tekeväni vapaaehtoistyötä. En minä palkkatyötä edes tunnu saavan kun ei ole koulutusta (en ole päässyt kouluun) eikä muuta työkokemusta kuin se kamala työ mihin en voi palata. Ja ikää on. Alan uskoa ettei työelämä ole minua varten. Jos osaisin jotain erityistä, voisin olla yrittäjä ja työskennellä kotona. Mutta en osaa.
Millä aloilla olette?