Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita herkästi töistä ahdistuvia/uupuvia? Tuntuu, että en selviä työelämästä :o! Mikä auttaisi jaksamaan?
09.08.2017 |
Olen ollut myöskin työtön välillä ja olin tosi ahdistunut aina kun töitä ei meinannut löytyä. Lopulta aina sain jotain töitä.
Kaikissa on ollut sama kuvio, jonka tunnistan: aluksi työ on ollut ihanaa ja mukavaa. Kiva saada rahaa! Säännöllinen arkirytmi! Olen jaksanut työssä hetken.. Muutaman kuukauden päästä alkaneet ensioireet uupumuksesta: vatsa sekaisin, päätä särkee, viikonloppuisin ja iltaisin ei ehdi palautumaan.. Töitä ajattelen kotonakin.
Monessa paikassa työyhteisökin on kussut tai siltä on tuntunut, sairauslomia kertynyt fyysisten oireiden vuoksi. Lopulta olen aina vaihtanut työpaikkaa kun olen ajatellut, että vika on työpaikassa kun en jaksa työtä.
Nyt 6kk sitten löysin oikeasti ihan jeespalkkaisen ja tosi rennon duunin, työntekijöitä kymmeniä jakamassa tätä työtaakkaa.. Työ on itsenäistä.. Minä aloin kuitenkin huomata näitä tuttuja oireita, olen väsynyt koko ajan. Sain keväällä jatkuvasti flunssaa, vatsatautia yms ja jouduin olemaan pois töistä muutamia kertoja kun oksentelin jne. Huomasin, että stressi on varmaan laskenut vastustuskykyä, vaiko oliko kaikki sittnekin stressioireita? Jatkoin työssä kuitenkin ihan normaalisti, mutta ahdistus sisälläni kasvoi. Huomasin, että valitan kaikesta. Eristäydyn työyhteisöstä. Väsyin työpäivän jälkeen niin, että en jaksanut enää tehdä mitään.
En jaksa uskoa, että tässäkin duunissa olisi "vikaa" vaan vika on korvien välissä. Varasin ajan psykologille kun uuvuin niin, että menin itkien lääkäriin tänään aamulla ja hän kirjoitti hetkeksi sairaslomaa kun olen niin ahdistunut.
Mistähän tää vois johtua? Olen luoteeltani äärimmäisen herkkä ja kuormitun nopeasti mm.sosiaalisista kontakteista. Onneksi ei ole asiakaspalvelutyö kuitenkaan. Millä helpottaa työssä jaksamista? Olen luoteeltani kuitekin aika korkean työmoraalin omaava enkä yhtään sellainen "pummi". Olen vaan todella niin väsynyt, että en vaan jaksa enää. Siis miten mulla voi olla uupumusta kun oon duuniakin vaihdellut? Tehny erilaisia toimistotöitä. Hävettää ja nolottaa!
Taas on olo, että pitäiskö vaihtaa duunia tai ettiä jotain muuta. Kuitenkin nykyinen työ on palkkaukseltaan ja sisällöltään aika iisiä, vähän ykstoikkosta joo mut ns. helppoo rahaa. Ei kuormita aivoja liikaa.. Koitin miettiä, että missä/minkälaisessa asiat ois paremmin ja missä viihtyisin paremmin, mutta en juuri nyt keksi mitään. Eli duunin vaihtaminen ei ole vaihtoehto nyt.
Onko muilla tällasia ongelmia? Toivottavasti psykologi osaa auttaa. En tiedä olenko niin paatunut sitten arkeeni, että siksi duuni ahdistaa. Lapsiakaan ei ole, että ei se arki niin rankkaa ole. Mieheni ja vanhempani ovat kuvailleet että oon varmaan jotenkin erityisherkkä ja siksi kuormitun. No, olin tai en niin jotain tälle on tehtävä. Veriarvot yms on muuten tutkittu, että vika on tosiaan korvien välissä tän uupumuksen kanssa.
Kommentit (319)
Minä olin aikoinaan kokoajan väsynyt, niin töissä, kuin töiden jälkeen, ja myös vapaapäivinä. Siis fyysisesti väsynyt, nukutti kokoajan, ja tuntui, ettei mitään jaksa tehdä. Kävin lääkärissä, ja selvisi,että minulla on raudan puutostila. Sain reseptillä jotain rautavalmistetta kuurin, ja se auttoi. Sitten meni vuosia, että en ollut väsynyt. Nyt tunnistan yhtäkkiä samat oireet, kun silloin kauan sitten, eli taas on alkanut väsyttämään. Apteekista ostin rautatapletteja ilman reseptiä, ja kokeilen niitä ensin, ennenkuin alan varailemaan mitään aikaa lääkärille. Väsymyksen syy voi siis olla periaatteessa ihan mikä tahansa, ja lopulta aika pikku juttu, ja helposti hoidettavissa. Masennus ja muut ovat sitten tietysti asia erikseen, koska niissä on kysymys myös henkisestä väsymyksestä, eli esim. ei jaksa ihmisten seuraa ym. Se on sitten ihan eri juttu, mihin en osaa ottaa kantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No noin viidentoista vuoden aikana on esimiestyössä tullut vastaan vain muutamia ihmisiä, jotka eivät oikeasti pystyneet tekemään töitä normaalissa ympäristossä, jossa mm. esimies antaa tehtäviä ja tehtävät yleensä pitää suorittaa loppuun asti joidenkin ohjeiden mukaan. Tällaisilla ihmisillä on ollut yleensä suuria psykologisia ongelmia itsensä kanssa , esimerkiksi ei voi sietää auktoriteetteja, ei ole sosiaalisten tilanteiden tajua (on ollut joitakin melkein autistisia ihmisiä) tai ei ymmärrä esimerkiksi erilaisten kulttuurien nyansseja, tai ei vaan pysty normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Sitten on tullut vastaan paljon ihmisiä, joiden elämäntilanne on hetkellisesti jotenkin todella kuormittava, ja jaksaminen on koetuksella, ja siinä tietenkin tyoympäristö voi tulla vastaan (esim. kotona sairas lapsi tai vanhempi).
Ainoastaan yhden ihmisen muistan kohdanneeni jota oikeasti ei kiinnostanut minkäänlainen normaali homma, paitsi ehkä Microsoftin CEO:na toimiminen, koska hän mielestään oli meidän muiden kuolevaisten yläpuolella henkisesti....siksi hän ei pärjännytkään missään normaalihommissa. Ylimielinen asenne karkotti kaikki ihmiset lopulta.
Olen ehkä vanhanaikainen mutta kyllä ihminen on oman onnensa seppä ja hyvin harvassa ammatissa voi tehdä aivan mitä huvittaa eikä tarvitse kohdata sosiaalisia tilanteita. Joku täällä haaveili tutkijan ammatista. Asiasta hieman perillä olevana voisin sanoa että tutkijan ammatti on erittäin kilpailuhenkistä ja jos oikeasti haluat apurahoja meininki on se että sinun on oltava erittäin hyvä siinä mitä teet. ja nykyjään useimmat tutkijatkin tekevät hommia tiimissä.
Minusta tuntuu että jos ihminen olettaa, että saan aina tehdä mitä itse haluan, muiden pitää vaan ymmärtää ja sopeutua siihen, ja olen jotenkin 'erityisherkkä' joka asian suhteen, sopivia ammatteja on aika vähän, koska lähes jokaisessa ympäristossä pitää tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Ja se ei välttämättä ole työpaikan syytä, se on vain todellisuutta. Toki on huonoja työpaikkojakin, mutta ainakin omallani esimiehet aivopestään niin tehokkaasti, että eivät kohta uskalla edes pyytää alaisia tekemään kahvitaukojen lomassa vähän töitäkin.
Näitä työuupujia on kyllä nähty. Ovat ihmisiä jotka kuvittelevat olevansa jotakin työpaikan tukipilareita, että jos ei raada voimiensa äärirajoilla, niin koko pakka sortuu sitten siihen. On usein tällaisten ihmisten ansiota, että työpaikalla on liian vähän työntekijöitä, tällaiset ylisuorittajat kun tekee monen ihmisen työn ja usein myös valittaa siitä kun pitää tehdä usean ihmisen työ ja sitten kun neuvoo yksinkertaisesti, että no lakkaa tekemästä usean ihmisen työt niin eiköhän se työnantaja palkkaa lisää porukkaa niin, "eei, ei pysty, en kehtaa, kyllä työ pitää tehdä hyvin ja mitä sitten kun on kaikki myöhässä jne.". No voi apua, jos on kaikki myöhässä kun ei ole tarpeeksi työntekijöitä, niin onko se duunarin vika vai onko vika siinä joka ei palkkaa riittävästi työntekijöitä että työt ehdittäisiin tehdä aikataulussa.
Joskus en ymmärrä että MITEN asioista voi saada noin vaikeita? Ja huvittavinta on juuri tällaiset asiat, missä se ongelmia kokeva ihan itse luo ne ongelmat käytöksellään ja tietää että ongelmat loppuisi jos vain itse toimisi toisin, mutta ei silti toimi toisin, kun mieluummin painaa vaan menemään ja valivalivalittaa ja välillä on hermolomalla ja sitten taas jatkaa sitä täysillä painamista. HALOOOO? Herätys!
Ja kieroonhan ne katsoo sitten sellaisia jotka ei paina täysillä, koska eivät halua stressaantua ja uupua siksi että työnantaja on joku pälli joka ei tajua mistään mitään.
Jos on selkävamma, uinti voisi olla hyvä liikuntamuoto edellyttäen, että iho on ehjä ja vastustuskyky normaali. Itse olen saanut selkävaivoihin apua naprapaatilta ja liikunta on auttanut paljon.
Huono sisäilma työpaikalla voi aiheuttaa em.kaltaisia oireita.
Jotenkin tuntuu, että meitä työn "ylikuormittamia" on todella paljon. Työelämä on rankempaa kuin esim. 20- 30 vuotta sitten, ja vaatimukset lisääntyvät koko ajan.
Huojentavaa huomata, että meitä ongelmaisia on näin paljon! Minulla on rankka työ, mutta en väsy itse työstä, vaan ihmisistä. Tätä ongelmaa ymmärtää vain toinen samanlainen. Muutokset töissä pelottaa, haluaisin että aina olisi tuttua ja turvallista. Mulla on tuttu työpaikka, tutut työkaverit, silti joka aamu töihin meno jännitti. Kunnes tajusin ruinata lääkäriltä rauhoittavia lääkkeitä. Hävettää syödä sellaisia, mutta kyllä voin myöntää, että ne pelasti mun hengen. Kauaa en olis enää jaksanut sitä jumalatonta ahdistusta. Nyt kun mun kroppa ei lääkkeen ansiosta ole jatkuvassa hälytystilassa, mun ei tarvii ravata paskalla viittä kertaa aamun aikana eikä mun tarvii mennä vessaan hengittämään, vaan saan hengitettyä omalla työpisteelläni. Lääke on Opamox ja otan yhden 15mg pillerin aamulla, joskus vain puolikkaan jos on vähemmän stressaava päivä tiedossa. Vapaapäivinä/lomalla en koskaan käytä sitä, jotta toleranssi ei nouse. Vähän se väsyttää, mutta olen mieluummin väsynyt kuin paniikissa.
Väsyn silti edelleen ihmisistä :( mutta ne itse sosiaaliset tilanteet on mulle nyt helpompia ja jos tulee jokin äkillinen uusi juttu eteen, pysyn rauhallisena. Yksi lääkäri heti paasasi että soosoo, lääkkeisiin jää koukkuun, toinen ymmärsi että oikein käytettynä ja vain tarpeeseen otettuna lääkitys ei ole ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ohhoh, onpas meitä paljon. Olen kuvitellut olevani ainoa, kun en muita ole kohdannut. Olen yli 30-vuotias ja pisin täysaikainen työsuhteeni on kestänyt alle puoli vuotta. Koulutuksia löytyy useammalta alalta, mutta jännitän virheitä niin kovasti... Aivot jäätyy ihan täysin. En myöskään pysty esim. ajamaan autoa. Pitkä historia mm. vaikean depression ja anoreksian kanssa ja juuret arvatenkin siellä lapsuudessa.
Nyt kuitenkin jo useamman vuoden on mennyt paremmin. Löysin rakastavan puolison ja aloin taipua sille tosiasialle, ettei minun tarvitse olla samanlainen kuin kaikki muut. Luovuin kaikki tai ei mitään -ajattelusta ja työskentelen nykyään keikkatyössä osa-aikaisesti. Pitkät lomat myös jolloin ei mitään tuloja, mutta elätän itseni ja on tämä sen arvoista.
Vieläkin tulee kausia kun soimaan itseäni laiskuudesta ja kahmin liikaa töitä, mutta aina se kostautuu uupumisena ja tilttaamisena. Kiitos tästä ketjusta! Tunnen olevani vähemmän rampa yksisarvinen.
Tunnistin tästä itseni, minäkään en uskalla ajaa autoa. En jotenkin ole aina läsnä tässä hetkessä ja pelkään tekeväni virheitä siitä syystä. Ihana kuulla, että sinulla menee jo paremmin ja olet löytänyt paremman olon ja elämäntavan :)
Oma työhistoria on todella repaleinen ja pidemmät työsuhteet ovat päättyneet uupumiseen. Tällä hetkellä teen osa-aikatöitä ja saan peruspäivärahaa, kyllä näin jotenkin pärjää, mutta kuinka pitkään, sitä en osaa sanoa. Toimeentulo huolestuttaa enkä haluaisi olla yhteiskunnan loinen, kuten jatkuvasti joka suunnasta toitotetaan :(
Kaikkea hyvää muillekin kirjoittajille!
Hyvää viikonloppua te kaikki ihanat, olette arvokkaita, tärkeitä ja riittäviä juuri sellaisina kuin olette! (Vaikkei siltä tuntuisikaan)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aluksi tänne ketjuun löysi vain ne joita tämä asia on henkilökohtaisesti rasittanut pitkään aiheuttaen häpeää, ja oli helpottavaa tietää että ei ole ainut "viallinen". Nyt kun ketju on suosittu, tänne on alkanut tulemaan niitä, jotka ei ole koskaan itse tällaista ongelmaa kokenut. Viestien sävy on mennyt vähemmän ja vähemmän empaattiseksi.
Koin tämän ketjun mahdollisuutena selvittää perinjuurin mistä tässä ilmiössä on kyse ja siten mahdollisesti tehdä jotain oikeasti ratkaisevaa asian eteen. Olin ehkä vähän turhan optimistinen. En tiedä mistä lähtä tätä vyyhtiä edes purkamaan. Jaksamisen ongelmat kietoutuu niin syvällä tavalla koko minuuteeni, siihen kuka olen ja miten reagoin asioihin. Vaikka täällä jotkut vähän pilkaten viittaa koko erityisherkkyys-termiin niin itse koen sen olevan oikea ilmiö. Mieleni reagoi kaikkeen turhan pienellä kynnyksellä ja vähän liian intensiivisesti. Sitä on hyvin vaikea muuttaa. Esimerkiksi riittää toisen ihmisen katse, näen siinä tuhat sävyä, paheksuntaa/arvostelua vs. hyväksyntää/kiitosta. Pelkkä katse riittää aiheuttamaan aivoissani vasteen, kuin sanallinen palaute (jota muuten kestän erittäin huonosti myös) jonka perusteella alan korjata toimiani "parempaan" suuntaan. En kykene olemaan huomioimatta noita viestejä kun ne minun aivoissani kirkuu punaisena tekstinä tajunnassa. Ja ymmärtänette että tuollaisia pieniä ympäristön tunnetilan vaihteluita ja viestejä tulee aivan taukoamatta joka suunnasta, aivot ylikuormittuu.
Miksi sitten lähinnä vain (/eniten) työelämässä? Koska työelämän tarpeisiin ei kuulu yksilöllinen ja tarvitseva (herkkä) ihminen. Työelämä haluaa työntekijän, koneen osan, sitkeän ja tuottavan. Siitä meille palkkaa maksetaan, ei sinne mennä omine tarpeineen toteuttamaan itseään vaan tuottamaan hyötyä jollekulle muulle. Joten palautetta tulee ihan jatkuvasti, miten parantaa tulosta. Pitäisi tehdä enemmän ja paremmin ja nopeammin.
Vuori tuntuu valtavalta, miten muuttaa koko minuus? Miten pystyn tekemään itsestäni koneen osasen kun olen pehmeä ja joustava kuin muovailuvaha? Jokaikinen muu koneen ratas, etenkin ne jotka kykenee itsensä kovettamaan, painaa minun "muovailuvahaan" syvät jäljet joita paikkailen sitten pitkän aikaa.
Kertokaa nyt hyvät ihmiset, mikä muka olisi keino kovettaa itsensä? Muuttaa koko hermorakenteensa? Tai vaihtoehtoisesti onko oikeasti olemassa mitään työpaikkaa missä herkkä ihminen pärjää uupumatta? Mikä tahansa käy!
Minä en niinkään pelkää virheitä. Olen tehnyt sellaisia ja korjaan mielelläni omat mokani, niistä voi oppia. Yleisesti ottaen en tee paljoa virheitä työssäni.
Olen myös miettinyt, onko se työyhteisö joka kuormittaa. Mutta kun työ on sellaista, että tehdään itsenäisesti ja tarvittaessa kollegalta apua. On ruokkista, voi mennä muiden seuraan tai sit mennä yksin. Kahviakaan ei oo pakko juoda sosiaalisesti jos ei halua, menee tauolle muiden kans tai sit myöhemmin. Työpaikalla on kyllä työpaikkakiusaamista, mutta ei ole minuun kohdistunut millään lailla. Asia on esimiesten selvittelyssä. Muutama työkaveri on selkeästi työuupunut, siis inhoavat työtään (sama toimisto, mutta eri työ) ja ovat siksi aivan älyttömän vittumaisia välillä. Eivät sano huomenta, naaman norsunvituilla usein. Koitan olla välittämättä, koska ymmärrän toki heidän pahan olon. Mutta se jotenkin tarttuu? Jos muut ovat iloisia, nauravaisia, en itsekään ole niin ahdistunut.
Aion vakavissani ehdottaa kotityötä paristi viikossa. Harmittaa toki olla yksin kököttää kotona ilman sosiaalisia kontakteja, siis että niitä ei ole ollenkaan. Tuntuu myös ikävälle tuoda töitä kotiin. Mutta ei kai tässä muutakaan voi? Olen kuitenkin ihan perussosiaalinen, tykkään kahvitella muiden kanssa jne. Kuormitun vaan tosi helposti muiden ongelmista ja just noista pienistä "eleistä".
Joku kirjotti, että on ollut alaisia ketkä eivät osanneet noudattaa ohjeistusta.. Minä omalla tavallani pidän siitä, että joku sanoo että "sinä ap, teet tänään nämä asiat. huomenna teet tätä asiaa" eli on selkeä toimeenkuva. Toki se tuntuu tylsälle kun omaan työhön ei voi vaikuttaa, mut luulis stressilevelin olevan pienempi kun ei tarvii huolehtia, että mitä pitää tehdä ja apua ja..?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:niin oireet on ahdistuksen oireita. Itsellä tulee aina samat oireet, jos ahdistaa, ja ne lähtevät kun ahdistusta aiheuttavat tekijät häviävät.
Vierailija kirjoitti:
Aluksi tänne ketjuun löysi vain ne joita tämä asia on henkilökohtaisesti rasittanut pitkään aiheuttaen häpeää, ja oli helpottavaa tietää että ei ole ainut "viallinen". Nyt kun ketju on suosittu, tänne on alkanut tulemaan niitä, jotka ei ole koskaan itse tällaista ongelmaa kokenut. Viestien sävy on mennyt vähemmän ja vähemmän empaattiseksi.
Koin tämän ketjun mahdollisuutena selvittää perinjuurin mistä tässä ilmiössä on kyse ja siten mahdollisesti tehdä jotain oikeasti ratkaisevaa asian eteen. Olin ehkä vähän turhan optimistinen. En tiedä mistä lähtä tätä vyyhtiä edes purkamaan. Jaksamisen ongelmat kietoutuu niin syvällä tavalla koko minuuteeni, siihen kuka olen ja miten reagoin asioihin. Vaikka täällä jotkut vähän pilkaten viittaa koko erityisherkkyys-termiin niin itse koen sen olevan oikea ilmiö. Mieleni reagoi kaikkeen turhan pienellä kynnyksellä ja vähän liian intensiivisesti. Sitä on hyvin vaikea muuttaa. Esimerkiksi riittää toisen ihmisen katse, näen siinä tuhat sävyä, paheksuntaa/arvostelua vs. hyväksyntää/kiitosta. Pelkkä katse riittää aiheuttamaan aivoissani vasteen, kuin sanallinen palaute (jota muuten kestän erittäin huonosti myös) jonka perusteella alan korjata toimiani "parempaan" suuntaan. En kykene olemaan huomioimatta noita viestejä kun ne minun aivoissani kirkuu punaisena tekstinä tajunnassa. Ja ymmärtänette että tuollaisia pieniä ympäristön tunnetilan vaihteluita ja viestejä tulee aivan taukoamatta joka suunnasta, aivot ylikuormittuu.
Miksi sitten lähinnä vain (/eniten) työelämässä? Koska työelämän tarpeisiin ei kuulu yksilöllinen ja tarvitseva (herkkä) ihminen. Työelämä haluaa työntekijän, koneen osan, sitkeän ja tuottavan. Siitä meille palkkaa maksetaan, ei sinne mennä omine tarpeineen toteuttamaan itseään vaan tuottamaan hyötyä jollekulle muulle. Joten palautetta tulee ihan jatkuvasti, miten parantaa tulosta. Pitäisi tehdä enemmän ja paremmin ja nopeammin.
Vuori tuntuu valtavalta, miten muuttaa koko minuus? Miten pystyn tekemään itsestäni koneen osasen kun olen pehmeä ja joustava kuin muovailuvaha? Jokaikinen muu koneen ratas, etenkin ne jotka kykenee itsensä kovettamaan, painaa minun "muovailuvahaan" syvät jäljet joita paikkailen sitten pitkän aikaa.
Kertokaa nyt hyvät ihmiset, mikä muka olisi keino kovettaa itsensä? Muuttaa koko hermorakenteensa? Tai vaihtoehtoisesti onko oikeasti olemassa mitään työpaikkaa missä herkkä ihminen pärjää uupumatta? Mikä tahansa käy!
Mä uskon että meille kaikille on oma paikkansa, osa on jopa luonut omansa jos ei ole sopivaa löytynyt. Mun mielestä ihmisen ei pitäisi koskaan ajatella että mä olen tämmöinen, enkä muuksi muutu, koska ihminen on kykenevä muutoksiin ja mukautumaan erilaisiin tarpeisiin.
Herkkä ja pehmeä voi omata tietynlaisen ajatusmallin, joka on erilainen kuin muilla siellä työpaikalla, mutta se ei tarkoita etteikö herkkä voisi opetella toisenlaista mallia.
Ja tämän vuoksi näitä pitäisi purkaa jonkun ammattilaisen kanssa, koska sieltä saat työkaluja ja malleja miten voit muuttaa omia ajatuksia tai saat keinoja miten selviytyä sinulle luontaisesti epäsopivassa ympäristössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä samanlaisia oireita ollut aina työssä kuin työssä, siihen asti että vaihdoin työpaikkaan jossa ollaa yksin, eli ilman työkavereita. Työ oli pienessä myymälässä tehtävää myyntityötä, jossa asiakkaita kyllä kävi, mutta aika rauhakseltaan, eli jotakin sosiaalista kontaktia ihmisiin tuli päivittäin. Silloin oikeastaan vasta tajusin, että ei se työ ole mua kauheasti rasittanut, vaan työkaverit ja se mitä ne ajattelee minusta. Monesti mietin, että on ihanaa mennä töihin, kun mulla on nii hyvä työkaveri, minä itse. Nykyään vähän vanhempana ei enää niin paljon haittaa työkaverit kun olen hankkinut paremman itsetunnon enkä yritä enää miellyttää kaikkia,mutta edelleen nautin siitä, että saan työskennellä ihan yksin.
Haluan kyllä kiittää kaikkia, jotka ovat keskusteluun osallistuneet <3. Ihanaa huomata, että en ole ainut!
Mies ehdotti jos hankkisin kunnon vastamelukuulokkeet. Tai mitkä ne nyt onkaan, joista ei juuri kuule läpi. Kuuntelen kyllä musiikkia välillä, mutta avokonttorin äänet häiritsevät välillä. Tai okei no koko ajan. Minua häiritsee myös se, että osa konttorissa tekee työtä missä pitää soittaa puhelimessa. Kun kuulee ne puhelut niin en voi keskittyä samalla omaan työhöni, en vaan kykene ja alan kuuntelemaan niitä puheluita, vaikka en halua kuunnella. En osaa olla kuuntelematta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsellä samanlaisia oireita ollut aina työssä kuin työssä, siihen asti että vaihdoin työpaikkaan jossa ollaa yksin, eli ilman työkavereita. Työ oli pienessä myymälässä tehtävää myyntityötä, jossa asiakkaita kyllä kävi, mutta aika rauhakseltaan, eli jotakin sosiaalista kontaktia ihmisiin tuli päivittäin. Silloin oikeastaan vasta tajusin, että ei se työ ole mua kauheasti rasittanut, vaan työkaverit ja se mitä ne ajattelee minusta. Monesti mietin, että on ihanaa mennä töihin, kun mulla on nii hyvä työkaveri, minä itse. Nykyään vähän vanhempana ei enää niin paljon haittaa työkaverit kun olen hankkinut paremman itsetunnon enkä yritä enää miellyttää kaikkia,mutta edelleen nautin siitä, että saan työskennellä ihan yksin.
Oon kyllä niin vaikea, mut oon kokeillu tätä(kin). Täysin kotietätyö, ihmiset skypen äärellä. Meni siihen, että haahuilin yökkärissä koko päivän ja en meinannut saada töitä aloitettua ollenkaan. Olin todella ahdistunut kun ei ollut työyhteisöä oikeastaan laisinkaan. Lopulta kävin enää vaan Alepassa välillä ja siinäpä se, koitin toki nähdä kavereita välillä.. Mut tukka paskasena enkä välittäny enää mistään ku ei tarvi lähtee mihinkään. Koitin sit ryhdistäytyä, että no minä herään ajoissa ja meikkaan ja käyn kaupassa jajaja.. Mut silti olin tosi ahdistunut ja kaipasin sosiaalista kanssakäymistä edes välillä. Työ oli kyllä tosi paskapalkkaista, että ehkä sekin vaikutti.
Ehkä paras olisi osittainen kotietätyö ja osittain konttorilla? Niin ois sillain fifty-fifty. Ainaki sais vähennettyä työyhteisön kuormitusta ja toisaalta ei tarviis olla kokonaan ilmankaan.
Tää keskustelu on auttanut niin paljon. Olin ihan maani myyny kun tän aloitin ja varma, että minusta ei tule yhteiskuntakelpoista tai oon jotenkin ihan viallinen. Mutta ehkä mä voin vaikka siellä terapiassa koittaa selvittää ahdistuksen syitä ja miten sitä vois helpottaa just vaikka töissä. Oli se sitten ylimääräinen pieni tauko, taukojumppa, teen juominen, kotietätyö tms. Työpaikkaa en aio vaihtaa näillä näkymin, ellen sitten saa potkuja yt:n takia (ei oo kyllä tiedossa yt:tä) tai sitten toki vaihdan jos löydän jotain tosi mielenkiintoista. Mut kun ei tää vaihtamalla oikeesti taida parantua.
Ap
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tää on vähän julmaa, mutta kukana ei uuvu työhön, vikaa on aina muualla ja paljon. Jos työ tuntuu ylivoimaiselta niin se luultavasti on sitä eli teet työtä, joka vaatii suoriutumista kykyjesi ylärajoilla ja siksi se tuntuu uuvuttavalta. Jos yksityiselämä on kunnossa niin raskaankin duunin jaksaa jos työ tuottaa iloa. On vaan realiteetti, ettei vika voi olla aina työssä ja työyhteisössä vaan joskus se on itsessä...
Et ole lukenut tätä ketjua. Lue, tule sitten hokemaan "katso peiliä"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla ap sitten vapaa-aikaa, jolla saat purettua työstä aiheutuvaa uupumista?
Jaksamisessa auttaa tietysti hyvä ruokavalio ja liikunta.
Itse aloittaisin nyt siitä että laittaisin ruokavaliota paremmaksi, aloittaisin säännöllisen liikunnan raittiissa ilmassa ja sinun kannattaisi ehkä myös tutustua mindfullnessiin (googlaile) ja tehdä niitä harjoituksia, jotta tutustut paremmin itseesi ja tunnistat uupumisen ennen kuin se menee niin pahaksi että joudut ottamaan sairaslomaa. Keino, jolla myös nollaisit päivän rasituksen olisi hyvä löytää? Joku harrastus vaikka missä hiljennyt ja rauhoitut ja unohdat stressin. Jooga?
Mä uskon että psykologista on sinulle apua!
No jos työ on 8-16 ja työmatkat 40min/suunta niin kyllä siinä on vapaa-aikaa. Joogaa olen pystynyt tekemään tällä selällä ja se on ihan jees, tosin en saa enää iloa siitäkään :(
Ap
Mulla tulee muuten kohta olemaan tollaset työpäivät matkoineen... Voi kun olisi mahdollista tehdä 80 %:sta...empä usko että on..
Tämä maailma on hullu.
Osta osta, kuluta kuluta, tee töitä sata lasisss koko ajan - pääomasijoittajat kiittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä samanlaisia oireita ollut aina työssä kuin työssä, siihen asti että vaihdoin työpaikkaan jossa ollaa yksin, eli ilman työkavereita. Työ oli pienessä myymälässä tehtävää myyntityötä, jossa asiakkaita kyllä kävi, mutta aika rauhakseltaan, eli jotakin sosiaalista kontaktia ihmisiin tuli päivittäin. Silloin oikeastaan vasta tajusin, että ei se työ ole mua kauheasti rasittanut, vaan työkaverit ja se mitä ne ajattelee minusta. Monesti mietin, että on ihanaa mennä töihin, kun mulla on nii hyvä työkaveri, minä itse. Nykyään vähän vanhempana ei enää niin paljon haittaa työkaverit kun olen hankkinut paremman itsetunnon enkä yritä enää miellyttää kaikkia,mutta edelleen nautin siitä, että saan työskennellä ihan yksin.
Oon kyllä niin vaikea, mut oon kokeillu tätä(kin). Täysin kotietätyö, ihmiset skypen äärellä. Meni siihen, että haahuilin yökkärissä koko päivän ja en meinannut saada töitä aloitettua ollenkaan. Olin todella ahdistunut kun ei ollut työyhteisöä oikeastaan laisinkaan. Lopulta kävin enää vaan Alepassa välillä ja siinäpä se, koitin toki nähdä kavereita välillä.. Mut tukka paskasena enkä välittäny enää mistään ku ei tarvi lähtee mihinkään. Koitin sit ryhdistäytyä, että no minä herään ajoissa ja meikkaan ja käyn kaupassa jajaja.. Mut silti olin tosi ahdistunut ja kaipasin sosiaalista kanssakäymistä edes välillä. Työ oli kyllä tosi paskapalkkaista, että ehkä sekin vaikutti.
Ehkä paras olisi osittainen kotietätyö ja osittain konttorilla? Niin ois sillain fifty-fifty. Ainaki sais vähennettyä työyhteisön kuormitusta ja toisaalta ei tarviis olla kokonaan ilmankaan.
Tää keskustelu on auttanut niin paljon. Olin ihan maani myyny kun tän aloitin ja varma, että minusta ei tule yhteiskuntakelpoista tai oon jotenkin ihan viallinen. Mutta ehkä mä voin vaikka siellä terapiassa koittaa selvittää ahdistuksen syitä ja miten sitä vois helpottaa just vaikka töissä. Oli se sitten ylimääräinen pieni tauko, taukojumppa, teen juominen, kotietätyö tms. Työpaikkaa en aio vaihtaa näillä näkymin, ellen sitten saa potkuja yt:n takia (ei oo kyllä tiedossa yt:tä) tai sitten toki vaihdan jos löydän jotain tosi mielenkiintoista. Mut kun ei tää vaihtamalla oikeesti taida parantua.
Ap
Ap
Tämä on kyllä ollut hyvä ketju! Hienoa jos siitä on ollut apua. Kuten tuossa kirjoitettiinkin: "Aluksi tänne ketjuun löysi vain ne joita tämä asia on henkilökohtaisesti rasittanut pitkään aiheuttaen häpeää, ja oli helpottavaa tietää että ei ole ainut "viallinen". Nyt kun ketju on suosittu, tänne on alkanut tulemaan niitä, jotka ei ole koskaan itse tällaista ongelmaa kokenut. Viestien sävy on mennyt vähemmän ja vähemmän empaattiseksi." Täällä puhutaan appelsiineista ja omenoista, moni ei ymmärrä minkälaista on elää oikeasti vaikean ahdistuksen ja kriisin kanssa, joka ilmenee lähinnä työelämässä. Mutta se on heidän onnensa se, toivon etten itsekään tietäisi asiasta mitään :D
Tosiaan sellainen kommentti vielä, että älä jää liikaa pohtimaan vain työelämää, sen piirteitä, vastamelukuulokkeita tms. Kannattaa lähteä "syvemmälle" asiassa. Todennäköisesti asian ydin on ihan muualla kuin työssä, mutta ongelmat ilmenevät juuri sillä alueella, syystä tai toisesta. Työpaikan vaihto on usein paljon helpompaa kuin omien ajatusten ja pelkojen kuunteleminen oikeasti, hyväksymisestä puhumattakaan.
Tsemppiä, ja hyvää viikonloppua!
Esimies kirjoitti:
No noin viidentoista vuoden aikana on esimiestyössä tullut vastaan vain muutamia ihmisiä, jotka eivät oikeasti pystyneet tekemään töitä normaalissa ympäristossä, jossa mm. esimies antaa tehtäviä ja tehtävät yleensä pitää suorittaa loppuun asti joidenkin ohjeiden mukaan. Tällaisilla ihmisillä on ollut yleensä suuria psykologisia ongelmia itsensä kanssa , esimerkiksi ei voi sietää auktoriteetteja, ei ole sosiaalisten tilanteiden tajua (on ollut joitakin melkein autistisia ihmisiä) tai ei ymmärrä esimerkiksi erilaisten kulttuurien nyansseja, tai ei vaan pysty normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Sitten on tullut vastaan paljon ihmisiä, joiden elämäntilanne on hetkellisesti jotenkin todella kuormittava, ja jaksaminen on koetuksella, ja siinä tietenkin tyoympäristö voi tulla vastaan (esim. kotona sairas lapsi tai vanhempi).
Ainoastaan yhden ihmisen muistan kohdanneeni jota oikeasti ei kiinnostanut minkäänlainen normaali homma, paitsi ehkä Microsoftin CEO:na toimiminen, koska hän mielestään oli meidän muiden kuolevaisten yläpuolella henkisesti....siksi hän ei pärjännytkään missään normaalihommissa. Ylimielinen asenne karkotti kaikki ihmiset lopulta.
Olen ehkä vanhanaikainen mutta kyllä ihminen on oman onnensa seppä ja hyvin harvassa ammatissa voi tehdä aivan mitä huvittaa eikä tarvitse kohdata sosiaalisia tilanteita. Joku täällä haaveili tutkijan ammatista. Asiasta hieman perillä olevana voisin sanoa että tutkijan ammatti on erittäin kilpailuhenkistä ja jos oikeasti haluat apurahoja meininki on se että sinun on oltava erittäin hyvä siinä mitä teet. ja nykyjään useimmat tutkijatkin tekevät hommia tiimissä.
Minusta tuntuu että jos ihminen olettaa, että saan aina tehdä mitä itse haluan, muiden pitää vaan ymmärtää ja sopeutua siihen, ja olen jotenkin 'erityisherkkä' joka asian suhteen, sopivia ammatteja on aika vähän, koska lähes jokaisessa ympäristossä pitää tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Ja se ei välttämättä ole työpaikan syytä, se on vain todellisuutta. Toki on huonoja työpaikkojakin, mutta ainakin omallani esimiehet aivopestään niin tehokkaasti, että eivät kohta uskalla edes pyytää alaisia tekemään kahvitaukojen lomassa vähän töitäkin.
Enpä usko että ihmisiä kammoavat sosiaalisesti lahjattomat tyypit olisivat kattava poikkileikkaus herkästi töissä ahdistuvista ihmisistä. Pakko sanoa, että eipä se sinunkaan sosiaalisista taidoista mitään hyvää kerro, että vertaat herkästi ahdistuvia ihmisiä sosiaalisesti taitamattomiin, jopa autisteihin. Asennettasi ruokkii mitä ilmeisimmin syvä ymmärtämättömyys asian suhteen.
Eihän se ole mikään salaisuus että vähän alalla kuin alalla ollaan menossa ns. "kustannustehokkaampaan" suuntaan joka yleensä tarkoittaa työympäristön muuttumista kiireisemmäksi, vaativammaksi ja hektisemmäksi. Herkimmille ihmisille raja tulee vastaan muita nopeammin ja totta onkin että nykypäivän työelämä ja herkkyys eivät ihan tässä suhteessa kohtaa. Mutta herkillä ihmisillä on taas jotain omia plussiaan. Eihän tässäkään ketjussa useaan otteeseen mainitut kiltteys ja tunnollisuus ole negatiivisia piirteitä ihmisessä/työntekijässä, paitsi silloin kuin menevät liiallisuuksiin. Se liiallinen miellyttämishaluhan tässä tuntuu olevan monella ongelmana joten tuo vertauksesi jatkuvasti kahvihuoneessa lusmuileviin töihin patistettaviin tyyppeihin ontuu.
Heillä, ketkä mainitsevat työkavereiden tai ylipäätään ihmiskontaktien olevan osa ongelmaa, ei kuormitus useinkaan johdu siitä etteivätkö he tulisi muiden kanssa toimeen. Herkkä ihminen havaitsee ja aistii asioita, esimerkiksi tunnetiloja ja nonverbaalisia viestejä keskivertoa herkemmin ja intensiivisemmin ja kuormittuu siitä ympärillä olevasta infotulvasta, ihan tahtomattaan. Konflikteja ja ristiriitoja moni herkkä sietää huonosti, ja osittain siitä kumpuaa miellyttämishalu joka taas johtaa siihen että yliarvioi itseensä kohdistuneita vaatimuksia ja ahdistuu sitten lisää.
Eipä täällä kovin moni vaadi että saisi tehdä mitä lystää. Pointtihan tässä koko ketjussa on pohtia keinoja joiden avulla jaksaa työelämässä. Ap:kin on jo moneen kertaan todennut ettei vika ole työpaikoissa. Itse tosin olen sitä mieltä että yhä useamman kohdalla vika on kyllä osittain myös itse työelämässä aiemmin mainitsemieni syiden takia.
Olen myös herkästi töistä ahdistuva ihminen. Yleensä voimakkain reaktio tulee jossakin uudessa tilanteessa, jossa koen, etten oikein tiedä mitä pitäisi tehdä ja keneltä kysyä neuvoa. Vaihdoin jo alaakin työahdistuksen vuoksi, mutta huomaan, että samankaltaisia riittämättömyyden tunteita meinaa puskea esiin myös tämän uuden alan kanssa.
Niin kuin joku tuolla jo aiemmin mainitsi, minusta jokaisen tulisi oikeasti pohtia sitä, mikä se ahdistuksen perimmäinen syy on. Ikään kuin mennä siihen ahdistukseen sisälle ja miettiä sitä tarkemmin (ahdistushan on lopulta vain tunne, joka ei tapa). Mitä tapahtuu, jos se oletettava ahdistava asia ei ratkea, entä mitä siitä seuraa ja mitä se loppujen lopuksi merkitsee minulle. Useimmiten oma päättelyketjuni ahdistuksen kanssa alkaa näin:
En osaa tehdä jotain asiaa -> pomo/asiakas suuttuu minulle tai on pettynyt minuun -> ajattelen, että saan varmasti kohta valituksia/puhutteluita tms -> olen vihainen itselleni koska en ole "tarpeeksi hyvä", riittämättömyyden tunne on huipussaan, jne.
Jokaisessa omassa ahdistuksen siemenessäni minulla on yleensä ajatus siitä, että muut tulevat tuomitsemaan minut. Välitän aivan liikaa siitä muiden ajatuksista, enkä millään osaa ajatella omia mietteitäni samanarvoisiksi muiden kanssa. Mitä sitten jos joskus tulisikin kommenttia, että teit asian väärin? Otan todella herkästi itseeni kritiikin ja jos joku on minulle vihainen, ahdistun kovasti. Mutta miksi ihmeessä arvotan vihaisen ihmisen mietteet "oikeammiksi" kuin omani? Miksen voisi vain todeta mielessäni, että "okei, kyseinen henkilö halusi jotain muuta, ja hän reagoi asiaan noin, mutta ei se tee minusta huonoa ihmistä"? Helpommin sanottu kuin tehty.
Olen yrittänyt kovasti työstää omaa "miellyttämisen tarvettani". Ympärilleni katsoessani olen havainnut, että monet ystävistänikin ovat kilttejä ja miellyttämishaluisia. Liekö kasvatuksella ollut tähän joku ratkaiseva vaikutus? Ehkä olen jo pienenä todennut, että parhaiten saa hyväksyntää, kun miellyttää muita ja omat mietteet ovat toissijaisia. Huomaan esimerkiksi olevani varautunut uusien ihmisten seurassa, koska en tiedä miten pitäisi käyttäytyä, että käyttäytyisin heidän mielestään "oikein".
Tulipas tästä epämääräinen selostus.:) Mutta ehkä haluan sanoa, että kannattaa miettiä, miksi juuri se työympäristö ahdistaa ja eikö ahdistus/paha fiilis ilmene missään muualla kuin töissä? Itse en kokenut ahdistusta esimerkiksi opiskelusta, koska koin olevani hyvä opiskelija, eikä minun sinällään "tarvinnut" miellyttää muita kuin itseäni. Työelämässä koen enemmän, että työni koskettaa niin montaa muutakin henkilöä kuin minua, etten ole varma miten pitäisi toimia ja ahdistus valtaa mieleni.