10 vuotta kotirouvana. Kysyttävää?

Se on ihan sama mikä titteli naisella on jos järki ei pelaa. 

Yhteiskunta on siis kouluttanut sinut, mutta et halua hyödyttää yhteiskuntaa tekemällä koulutustasi vastaavaa työtä. Loisit siis meidän kaikkien veronmaksajien kustannuksella.

Viitaten yhteen aikaisempaan viestiisi huomautan vielä, että mahdollista myöhempää työllistymistäsi ei edistä se, että 10 vuoden kotirouvana olon jälkeen kerrot rekrytoijalle, että työelämän suurin ongelma on yksipuolisuus, mutta oman kotirouvailusi jälkeen sinulta sitä kokonaisvaltaista ja monipuolista ajattelua löytyisi.

Olen itsekin tällä hetkellä kotitouva. Olen huomannut, että eniten elämääni kritisoi naiset, joilla on keskinkertainen ura ja köyhä mies.

Joten ei kiinnosta.

Ei muuta kuin että miksi ihmeessä?

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin tällä hetkellä kotitouva. Olen huomannut, että eniten elämääni kritisoi naiset, joilla on keskinkertainen ura ja köyhä mies.

Joten ei kiinnosta.

Sama täällä, mutta annan kritisoida ihan vapaasti, se ei minua hetkauta puoleen eikä toiseen.

Joskus olen piruuttani vastannut, että minun ei kannata mennä töihin, koska mies maksaa paremmin :D.

Kotirouvana oleminen tuntuu olevan ongelma monelle, siis niille, jotka eivät itse sitä ole. Minä olen sitä ollut jo niin kauan, että voin katsoa taaksepäin ja todeta, ettei kaduta, ei todellakaan.

Elämäni on ja on ollut mielenkiintoista, se on ihan itsestä kiinni, millaisen siitä tekee. Ei kukaan pakota jäämään neljän seinän sisään ja pieniin ympyröihin.

Joillekin se unelma ja elämän täyttymys on siinä, että saa kulkea koko elämänsä kodin, työpaikan ja kaupan muodostamaa kolmiota, tehdä uraa vaikka maatalouslomittajana tai sihteerinä jossain pikkufirmassa ja ehkä käydä kerran vuodessa Teneriffalla. Hyvä niin eikä kannata myöskään kritisoida toisin valinneita.

Minun unelmani, joka on täyttynyt, on ollut hoitaa ja kasvattaa lapseni itse raahaamatta heitä päivähoitoon vieraille ihmisille ja se, että minulla on ollut mahdollisuus tehdä juuri sitä, mitä itse haluan. Minulla on mukavia harrastuksia, tykkään lukea paljon, käydä taidenäyttelyissä, museoissa, pelaan aktiivisesti golfia, lenkkeilen ja käyn salilla. Olen käynyt tapaamassa vanhuksia vanhainkodissa ja ulkoiluttanut heitä. Tykkään tavata ystäviäni lounailla. Kaikkea tätä teen mieluiten päiväsaikaan, jotta illat ovat vapaat yhdessäoloon miehen kanssa, aiemmin tietysti myös lasten kanssa.

Unelmani on myös aina ollut asua ulkomailla ja matkustella paljon eri maissa ja mielenkiintoisissa paikoissa. Sekin on täyttynyt. Työelämässä olo rajoittaisi huomattavasti tekemisiäni. Tuskin yksikään työnantaja katsoisi hyvällä sitä, kun sanoisin, että btw mieheni lähtee ylihuomenna Brasiliaan ja minä ajattelin lähteä mukaan. Tai kun sanoisin löytäneeni hyvät lennot Espanjaan ja lähteväni huomenna loma-asunnollemme pariksi-kolmeksi viikoksi.

Se, että jää kotirouvaksi, ei myöskään tarkoita sitä, että ripustaisi aivot narikkaan. Koko tämän ajan olen opiskellut kieliä, puhun ja ymmärrän seitsemää, on pakko seurata aktiivisesti ajankohtaisia asioita ja päivän politiikkaa, että pystyy niistä keskustelemaan erilaisissa tilaisuuksissa erilaisten ihmisten kanssa.

Lapsillemme olemme opettaneet, että hyvä koulutus on kaiken a ja o, se mahdollistaa myöhemmin vapaamman valinnan elämässä. Oppi on mennyt perille, he ovat opiskelleet korkeakoulututkinnot ulkomailla ja ovat hyvissä työpaikoissa ja jatkavat kotia omaksumaansa tapaa matkustella ja lukea paljon laajentaakseen jo ennestään avaraa maailmankuvaa, hyväntekeväisyystyö on myös heille itsestään selvää.

Ja itsestään selvää on, että tulevaisuudestani on huolehdittu kaikkien mahdollisten skenaarioiden varalta, koska tämä on ollut yhteinen päätöksemme. Yksityisesti maksettu eläkkeeni tulee olemaan varsin hyvä, koko omaisuutemme on molempien nimissä eli elintasoa ei tarvitse laskea vaikka jäisin yksinkin.

Avioliittomme on kuitenkin jo niin pitkä ja ollut aina onnellinen, että minun on hyvin vaikea kuvitella sen loppuvan muuten kuin kuolemaan. Miksi loppuisi, kun sitä on aina hoidettu hyvin toinen toisemme huomioon ottaen?

Että eiköhän meille jokaiselle tässä maailmassa tilaa ole, oli se sitten siinä itseä tyydyttävässä työelämässä tai omasta halusta kotirouvana ollessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin tällä hetkellä kotitouva. Olen huomannut, että eniten elämääni kritisoi naiset, joilla on keskinkertainen ura ja köyhä mies.

Joten ei kiinnosta.

Sama täällä, mutta annan kritisoida ihan vapaasti, se ei minua hetkauta puoleen eikä toiseen.

Joskus olen piruuttani vastannut, että minun ei kannata mennä töihin, koska mies maksaa paremmin :D.

Kotirouvana oleminen tuntuu olevan ongelma monelle, siis niille, jotka eivät itse sitä ole. Minä olen sitä ollut jo niin kauan, että voin katsoa taaksepäin ja todeta, ettei kaduta, ei todellakaan.

Elämäni on ja on ollut mielenkiintoista, se on ihan itsestä kiinni, millaisen siitä tekee. Ei kukaan pakota jäämään neljän seinän sisään ja pieniin ympyröihin.

Joillekin se unelma ja elämän täyttymys on siinä, että saa kulkea koko elämänsä kodin, työpaikan ja kaupan muodostamaa kolmiota, tehdä uraa vaikka maatalouslomittajana tai sihteerinä jossain pikkufirmassa ja ehkä käydä kerran vuodessa Teneriffalla. Hyvä niin eikä kannata myöskään kritisoida toisin valinneita.

Minun unelmani, joka on täyttynyt, on ollut hoitaa ja kasvattaa lapseni itse raahaamatta heitä päivähoitoon vieraille ihmisille ja se, että minulla on ollut mahdollisuus tehdä juuri sitä, mitä itse haluan. Minulla on mukavia harrastuksia, tykkään lukea paljon, käydä taidenäyttelyissä, museoissa, pelaan aktiivisesti golfia, lenkkeilen ja käyn salilla. Olen käynyt tapaamassa vanhuksia vanhainkodissa ja ulkoiluttanut heitä. Tykkään tavata ystäviäni lounailla. Kaikkea tätä teen mieluiten päiväsaikaan, jotta illat ovat vapaat yhdessäoloon miehen kanssa, aiemmin tietysti myös lasten kanssa.

Unelmani on myös aina ollut asua ulkomailla ja matkustella paljon eri maissa ja mielenkiintoisissa paikoissa. Sekin on täyttynyt. Työelämässä olo rajoittaisi huomattavasti tekemisiäni. Tuskin yksikään työnantaja katsoisi hyvällä sitä, kun sanoisin, että btw mieheni lähtee ylihuomenna Brasiliaan ja minä ajattelin lähteä mukaan. Tai kun sanoisin löytäneeni hyvät lennot Espanjaan ja lähteväni huomenna loma-asunnollemme pariksi-kolmeksi viikoksi.

Se, että jää kotirouvaksi, ei myöskään tarkoita sitä, että ripustaisi aivot narikkaan. Koko tämän ajan olen opiskellut kieliä, puhun ja ymmärrän seitsemää, on pakko seurata aktiivisesti ajankohtaisia asioita ja päivän politiikkaa, että pystyy niistä keskustelemaan erilaisissa tilaisuuksissa erilaisten ihmisten kanssa.

Lapsillemme olemme opettaneet, että hyvä koulutus on kaiken a ja o, se mahdollistaa myöhemmin vapaamman valinnan elämässä. Oppi on mennyt perille, he ovat opiskelleet korkeakoulututkinnot ulkomailla ja ovat hyvissä työpaikoissa ja jatkavat kotia omaksumaansa tapaa matkustella ja lukea paljon laajentaakseen jo ennestään avaraa maailmankuvaa, hyväntekeväisyystyö on myös heille itsestään selvää.

Ja itsestään selvää on, että tulevaisuudestani on huolehdittu kaikkien mahdollisten skenaarioiden varalta, koska tämä on ollut yhteinen päätöksemme. Yksityisesti maksettu eläkkeeni tulee olemaan varsin hyvä, koko omaisuutemme on molempien nimissä eli elintasoa ei tarvitse laskea vaikka jäisin yksinkin.

Avioliittomme on kuitenkin jo niin pitkä ja ollut aina onnellinen, että minun on hyvin vaikea kuvitella sen loppuvan muuten kuin kuolemaan. Miksi loppuisi, kun sitä on aina hoidettu hyvin toinen toisemme huomioon ottaen?

Että eiköhän meille jokaiselle tässä maailmassa tilaa ole, oli se sitten siinä itseä tyydyttävässä työelämässä tai omasta halusta kotirouvana ollessa.

^^^

Tämä oli kuin itseni kirjoittama teksti, alusta loppuun. Ja kotirouva olen siksi, että en koe että voin tituleerata itseäni kotiäidiksi sen takia että yksi lapsi on jo lentänyt pesästä ja toinen on jo lukioikäinen.

Minkä ikäinen olet?

Montako vuotta sulla on työkokemusta?

Paljonko sulla on eläkekertymää?

Entä paljonko siellä säästössä/sijoitettuna eläkettä varten?

Mulla loppuu kohta kolmen vuoden äitiysloma + hoitovapaa. Ahdistaa jo nyt ihan sikana töihinpaluu. Ennen äitiyslomaa olin monta vuotta ihan burnoutissa ja fyysinen sairauskin heikentää nykyisin kuntoa ja jaksamista. Haave on, että saisin rauhassa olla kotiäitinä... En yhtään kaipaa töihin. Stressaa jo nyt ihan kamalasti ja tuntuu, että aika ja energia loppuu kesken. Tosin se eläkeasia ahdistaa ja vaikka kävisin töissä, sitä kertyy ihan surkeasti. Mies tienaa sen verran, että sillä just elettäisiin, jos muutettaisiin jonnekin halvemmalle seudulle. Mut ei siitä mihinkään sijoiteltaisi.

Lottovoittoa odotellessa... :'-(