Avioeron jälkeen lapsilla yksi koti ja vanhemmat vaihtaa.

No niin! Tehän olette kivasti ulkoistaneet lapsen kumpikin omasta uudesta elämästänne ja hän elää kuplassa. Ensin järjestely saattaa kuulostaa hyvältä mutta eihän se sitä ole. AP:n ja tämän miehen persoonallisuus kehittyy muualla ja vuoroviikoin he toimivat lapsenvahtina omalle lapselleen. Lapsi ei siis luontaisesti ole osa kenenkään elämää. Hän ei kasva teidän kanssanne vaan yksin. Kamalaa. 

siiris kirjoitti:

No niin! Tehän olette kivasti ulkoistaneet lapsen kumpikin omasta uudesta elämästänne ja hän elää kuplassa. Ensin järjestely saattaa kuulostaa hyvältä mutta eihän se sitä ole. AP:n ja tämän miehen persoonallisuus kehittyy muualla ja vuoroviikoin he toimivat lapsenvahtina omalle lapselleen. Lapsi ei siis luontaisesti ole osa kenenkään elämää. Hän ei kasva teidän kanssanne vaan yksin. Kamalaa. 

Anteeksi mitä :D Pitääkö tähän kommentoida jotain? Miten noin niinku normaalissa erotilanteessa tämä menee? Äidin ja isän persoona kehittyy vain lasten kanssa, mutta meillä, jostain kumman syystä, vain kun ollaan erossa lapsista? Millä logiikalla? En nyt pääse tähän ajatukseen yhtään sisälle.

Kehittyisikö mun persoona eri tavalla, jos mun lapsivapaalla koti olis tyhjä ja olisin miesystävän luona verrattuna siihen, että kodissa on nyt lapset isänsä kanssa?

Mä en toimi ikinä lapsenvahtina omille lapsille. Olen heidän äitinsä, myös silloin, kun ovat fyysisesti isänsä kanssa. Ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa erovanhempi. Eihän se vanhemmuus mene tauolle, vaikka fyysisesti ollaan eri paikoissa.

Ap

Ei tietenkään tämä onnistu jos molemmat vanhemmat eivät sitoudu. Kaksi täyspäistä aikuista voisi onnistua. Täällä kauhistellaan että ei voi tollasta elämää elää, mutta lapset mielellään laitetaan pakkaamaan matkalaukkuja viikon välein. Ap tuskin tuli palstalle tyrmäämään kaikkien muiden tavat elää, mutta halusi esitellä heillä toimivan lapsiystävällisen ratkaisun. Lastenpsykiatri Sinkkonen toteaa näin lasten viikko-viikko systeemistä:

"Sinkkosen mukaan lapsi kuormittuu ja stressaantuu, jos koko ajan pitää rampata ja pakata ja aina joku tärkeä tavara jää juuri sinne toisen vanhemman luo."

Sinkkonen kehottaa kokeilemaan vuoroasumista ensin itse.

"Jos on, että "jee, koskaan minulla ei ole ollut näin kivaa kun pakkailen koko ajan laukkujani", niin sitten sitä voit ajatella lapsillesikin. Mutta mieti, Sinkkonen ohjeistaa."

Ihanaa että joissain perheissä vanhemmat ovat valmiita ottamaan tämän pakkausrumban itselleen.

Lisäksi artikkelissa sanotaan näin:

"Tutkimuksissa 1970-luvulta lähtien on tuotu esiin, että jomman kumman vanhemman luona asuvat lapset voivat parhaiten, kunhan heillä on lupa ja vapaus tavata etävanhempaansa.

– Jos vanhemmat pystyvät järkevään yhteistyöhön ja lapsella on lupa olla kontaktissa vanhempaan, jonka luona ei asu ja hän voi olla siellä yötä, niin silloin se on lapsen kannalta hyvin vapauttavaa ja se on hänelle hyvä ratkaisu, Sinkkonen sanoo.""

Ajattelisin että lapsilla pitää olla yksi koti, ei kahta, jossa viettää aikaa yhtä paljon. Toteutustavat yhden kodin systeemille voi olla erilaiset. Vanhemmat kodinvaihtajina takaa molemmille vanhemmille aikaa lasten kanssa, mutta lapsilla säilyy yksi koti.

https://yle.fi/uutiset/3-8470774

Vierailija kirjoitti:

Mites osoitteiden kanssa? Lasten virallinen osoite on A, äidin osoite on B ja isän osoite on C. Eli onko molemmat vanhemmat etävanhempia? Ei taida Kelakaan maksaa yh-lapsilisää jos lapset eri osoitteessa kuin vanhemmat.

Hahaha! Ehkä siinä vaiheessa jos on varaa ostaa oma koti itselle+maksaa lasten omakotitalon kuluja niin yh-lapsilisä ei ole se kynnyskysymys. Kaikkeen ei tarvitse sotkea Kelaa. Ei Kelaa kiinnosta osoitteet jos tyypit ei ole kiinnostuneita Kelasta.

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään tämä onnistu jos molemmat vanhemmat eivät sitoudu. Kaksi täyspäistä aikuista voisi onnistua. Täällä kauhistellaan että ei voi tollasta elämää elää, mutta lapset mielellään laitetaan pakkaamaan matkalaukkuja viikon välein. Ap tuskin tuli palstalle tyrmäämään kaikkien muiden tavat elää, mutta halusi esitellä heillä toimivan lapsiystävällisen ratkaisun. Lastenpsykiatri Sinkkonen toteaa näin lasten viikko-viikko systeemistä:

"Sinkkosen mukaan lapsi kuormittuu ja stressaantuu, jos koko ajan pitää rampata ja pakata ja aina joku tärkeä tavara jää juuri sinne toisen vanhemman luo."

Sinkkonen kehottaa kokeilemaan vuoroasumista ensin itse.

"Jos on, että "jee, koskaan minulla ei ole ollut näin kivaa kun pakkailen koko ajan laukkujani", niin sitten sitä voit ajatella lapsillesikin. Mutta mieti, Sinkkonen ohjeistaa."

Ihanaa että joissain perheissä vanhemmat ovat valmiita ottamaan tämän pakkausrumban itselleen.

Lisäksi artikkelissa sanotaan näin:

"Tutkimuksissa 1970-luvulta lähtien on tuotu esiin, että jomman kumman vanhemman luona asuvat lapset voivat parhaiten, kunhan heillä on lupa ja vapaus tavata etävanhempaansa.

– Jos vanhemmat pystyvät järkevään yhteistyöhön ja lapsella on lupa olla kontaktissa vanhempaan, jonka luona ei asu ja hän voi olla siellä yötä, niin silloin se on lapsen kannalta hyvin vapauttavaa ja se on hänelle hyvä ratkaisu, Sinkkonen sanoo.""

Ajattelisin että lapsilla pitää olla yksi koti, ei kahta, jossa viettää aikaa yhtä paljon. Toteutustavat yhden kodin systeemille voi olla erilaiset. Vanhemmat kodinvaihtajina takaa molemmille vanhemmille aikaa lasten kanssa, mutta lapsilla säilyy yksi koti.

https://yle.fi/uutiset/3-8470774

Tuossakin vedotaan asiaan, joka on korjattavissa: tärkeä tavara jää toisen luokse. Meillä ainakin vanhemmat kiikuttivat sen tavaran, jos jokin unohtui. Ja muutenkin asumme 2 km päässä toisistamme, koulu on puolivälissä, eli lapsi pääsee itsekin hakemaan vähemmän tärkeän tavaran koska vain.

Ja minä olen kokeillut vuoroviikkoa itse kahden vuoden ajan. Eli asuin miehen luona silloin, kun omat lapseni olivat isällään. Ja olin kotona joka toisen viikon.

En nähnyt siinä mitään ongelmallista. Ihan sama, suuntasinko auton töiden jälkeen kotia kohti vai miehen luo. Pointti on tietysti siinä, että myös miehen luona oli kaikki meikit yms, ettei kaikkea tarvinnut raahata.

Minulla on siis kaksi lasta, joista toinen on muuttanut kokonaan minun luokseni. Hän koki vuoroviikkoilun raskaana. Nuorempi on 15 v, ja haluaa omasta tahdostaan vielä jatkaa vuoroviikkoilua.

Summa summarum: lapset ovat erilaisia, yhdelle sopii yksi ja toiselle toinen. Ja pidän vuoroviikkoilun vastustajien yllämainitut kriittiset väitteet oudon ohuina, vähän keksimällä keksittyinä.

Ainoa järkevä ja lapsille inhimillinen tapa.

Reissaajalasten kulkeminen on aina surettanut minua. JOKAISELLA lapsella on oikeus omaan kotiin.

Kiitos, ap!

Jokaisella lapsella on oikeus omaan kotiin, kyllä.

Mutta jos tilanne on sellainen, että kumpikaan vanhemmista ei pysty lunastamaan sitä entistä kotia?

Se joudutaan myymään ja sitten kumpikin hankkii itselleen oman asunnon. On se sitten vuokra tai omistus, mutta yleisin on eron jälkeen kaksi eri asuntoa.

Siinä on paljon eroa millaisista lähtökohdista siinä erossa lähdetään elämää jatkossa selvittämään.

Aloittaja on ollut senverran varakas tai vakityössä tms, että on sen entisen kodin pystynyt lunastamaan. Ja vaikka pystyisi toinen jäämään siihen entiseen, niin kuitenkin toinen muuttaa pois ja taas on vain kaksi asuntoa, johon ei sillä toisella ole mitään yöpymisoikeutta.

Tässä kirjoittajan tapauksessa kyllä olen hiukan samaa mieltä, että lapset kyllä asuvat hiukan kuplassa, koska äiti asuu miesystävän omistamassa asunnossa. Siihen ei lapsella ole niin itsestäänselvää tulla kuin siihen asuntoon mikä olis pelkästään äidin tai sitten yhteinen uuden kumppanin kassa.

Itse ainakin olisi hiukan varuillani jos omat lapseni tulisivat luokseni ja asunto olis sen miehen, eli tulisivat ikäänkuin miehen kotiin kylään.

Ei siinä voi samalla tavalla antaa lupaa joihinkin asioihin kuin silloin kun asunto olisi sen äidin hallinnassa tai ainakin suunnilleen puoliksi.

Hienoa ap! Ja kiitos, että olet kärsivällisesti kertonut teidän ratkaisusta. Arvostan!

Kuten ap on kertonut, niin järjestely vaatii 2 täyspäistä aikuista, jotka ovat valmiita laittamaan lastenedun oman edun sijalle. Siinä vaiheessa, kun löytyy uudet puolisot, niin myös heidän pitäisi täyttää 2 edellä mainittua seikkaa :-)

Olen nyt 21-vuotias ja elin tuollaisessa systeemissä 9-vuotiaasta sinne 16-vuotiaaksi asti, kunnes muutin koulun perässä muualle. Rehellisesti sanottuna koko järjestely oli aivan hirveä. En päässyt osaksi kummankaan vanhemman normaalia arkea. Olisi ollut tärkeää että arki olisi pyörinyt aikuisten luomien rutiinien ympärillä eikä minun mukaani. Muutoksia tapahtui vain minun aloitteestani. Tuntui, että en ollut osa kummankaan vanhemman "oikeaa" elämää, että he vain kävivät katsomassa minua siellä ja olivat ikään kuin lapsenvahtikeikalla. Vuoroviikoilla kummallakin oli omat perheet joiden kanssa viettivät aikaa, kun vahtimisnakki ei sattunut omalle kohdalle. En koskaan lähentynyt vanhempien uusien kumppanien tai sisarpuolien kanssa ja koko tilanne oli muutenkin vain tosi hämmentävä. Olin kuin joku yksikkö, jota vahtimaan aina toisen täytyi tulla. Vaikka sainkin nauttia vanhemman seurasta yksin, mutta silti.

Äitini erosi uudesta liitostaankin ja nykyisin 7-vuotias siskopuoleni saa rampata ihan vapaasti. Viihtyy kummassakin kodissaan. On vapaa kulku, vanhemmat asuvat lähekkäin ja sisko on suunnilleen vuoroviikoin mutta saa vaihtaa miten haluaa. Pääsee osaksi kummankin arkea. Olen edelleen katkera ja ulkopuolinen.

siiris kirjoitti:

No niin! Tehän olette kivasti ulkoistaneet lapsen kumpikin omasta uudesta elämästänne ja hän elää kuplassa. Ensin järjestely saattaa kuulostaa hyvältä mutta eihän se sitä ole. AP:n ja tämän miehen persoonallisuus kehittyy muualla ja vuoroviikoin he toimivat lapsenvahtina omalle lapselleen. Lapsi ei siis luontaisesti ole osa kenenkään elämää. Hän ei kasva teidän kanssanne vaan yksin. Kamalaa. 

Minustakin tuo järjestely kuulostaa hieman kurjalta lapsen kannalta. Jotenkin jopa kamalalta. Juuri tuo että lapsen luona käydään, ja molemmilla vanhemmilla on kuitenkin omat uudet kodit uusien puolisoiden luona ja siellä elävät sitä elämäänsä ja tekevät kivoja juttuja. En jotenkin osaa ajatella tätä muuta kun tällä tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt 21-vuotias ja elin tuollaisessa systeemissä 9-vuotiaasta sinne 16-vuotiaaksi asti, kunnes muutin koulun perässä muualle. Rehellisesti sanottuna koko järjestely oli aivan hirveä. En päässyt osaksi kummankaan vanhemman normaalia arkea. Olisi ollut tärkeää että arki olisi pyörinyt aikuisten luomien rutiinien ympärillä eikä minun mukaani. Muutoksia tapahtui vain minun aloitteestani. Tuntui, että en ollut osa kummankaan vanhemman "oikeaa" elämää, että he vain kävivät katsomassa minua siellä ja olivat ikään kuin lapsenvahtikeikalla. Vuoroviikoilla kummallakin oli omat perheet joiden kanssa viettivät aikaa, kun vahtimisnakki ei sattunut omalle kohdalle. En koskaan lähentynyt vanhempien uusien kumppanien tai sisarpuolien kanssa ja koko tilanne oli muutenkin vain tosi hämmentävä. Olin kuin joku yksikkö, jota vahtimaan aina toisen täytyi tulla. Vaikka sainkin nauttia vanhemman seurasta yksin, mutta silti.

Äitini erosi uudesta liitostaankin ja nykyisin 7-vuotias siskopuoleni saa rampata ihan vapaasti. Viihtyy kummassakin kodissaan. On vapaa kulku, vanhemmat asuvat lähekkäin ja sisko on suunnilleen vuoroviikoin mutta saa vaihtaa miten haluaa. Pääsee osaksi kummankin arkea. Olen edelleen katkera ja ulkopuolinen.

Hei, tosi kiva kuulla ajatuksiasi. Käsitin, että vanhemmillasi oli uudet perheet? Ymmärrän, että silloin tilanne on kyllä huono, eikä järjestely ole ollut oikea. Että joku ulkoistetaan siitä uudesta perheestä. Olit vielä ainoa lapsi?

Meillä on siis kolme lasta exän kanssa, eikä uusissa suhteissa ole lapsia. Lasten isän uusi kumppani on mukana lasten elämässä, samoin minun uusi kumppanini. Ketään ei piilotella eikä salata.

Lapsilla on isänsä kanssa omat jutut, mun kanssa omat. Tiettyjä juttuja siis tehdään tietyllä tavalla mun kanssa, esim. minulla on aina tapana saunoa lauantaisin tiettyyn aikaan, niin lasten kanssa kuin uuden miehen kanssa. Siitä pidetään kiinni. Saunan jälkeen keitetään saunakahvit ja syödään aamupäivällä leivottua viikonloppuherkkua, mitä milloinkin. Olin sitten lasten kanssa tai en. Meillä käy vieraita, reissataan eri kokoonpanoilla (joskus vain minä ja lapset, joskus uusi kumppani mukana), käydään sukujuhlissa, eletään ihan normaalia elämää. Lapset voi soittaa mulle milloin vaan, viestitellään vähintään joka päivän, jos ei soitella.

Tilanne, jossa mun lapset elää lapsuuttaan kuulostaa siis aika erilaiselta verrattuna sun lapsuuteen. Mun mielipiteeni sinun vanhempiesi ratkaisusta on siis se, ettei se ollut oikea ja toimiva noin toteutettuna.

Ap

Vierailija kirjoitti:

siiris kirjoitti:

No niin! Tehän olette kivasti ulkoistaneet lapsen kumpikin omasta uudesta elämästänne ja hän elää kuplassa. Ensin järjestely saattaa kuulostaa hyvältä mutta eihän se sitä ole. AP:n ja tämän miehen persoonallisuus kehittyy muualla ja vuoroviikoin he toimivat lapsenvahtina omalle lapselleen. Lapsi ei siis luontaisesti ole osa kenenkään elämää. Hän ei kasva teidän kanssanne vaan yksin. Kamalaa. 

Minustakin tuo järjestely kuulostaa hieman kurjalta lapsen kannalta. Jotenkin jopa kamalalta. Juuri tuo että lapsen luona käydään, ja molemmilla vanhemmilla on kuitenkin omat uudet kodit uusien puolisoiden luona ja siellä elävät sitä elämäänsä ja tekevät kivoja juttuja. En jotenkin osaa ajatella tätä muuta kun tällä tavoin.

Miksi et osaa ajatella siitä muuten? Miksi koet, että minä en tee lasteni kanssa kivoja juttuja? Miksi juuri tällaisessa tilanteessa kivat jutut tehtäisiin uuden puolison kanssa? Miksi "normaalissa" erotilanteessa näin ei mielestäsi olisi? Silloinhan lapsi on pois toisen vanhemman luota yhtä paljon!

Jos kysyisit minulta kotifiilistä, niin kyllähän mä tunnen lasteni kanssa olevani kotona enemmän kuin missään. Siellä on mun oikea kotini, heidän kanssaan sohvalla, hipsutellessa pienen niskaa. Hyvä luoja, he on mun lapsia! Sanon usein vaihtopäivänä lapsille, että ihana tulla kotiin, se tulee ilman miettimistä. Oi se tunne on ihana, just tällä hetkellä mietin sitä, mikä ihana fiilis on avata ovi, lapset juoksee vastaan ja hyppää kaulaan. En mene vierailulle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt 21-vuotias ja elin tuollaisessa systeemissä 9-vuotiaasta sinne 16-vuotiaaksi asti, kunnes muutin koulun perässä muualle. Rehellisesti sanottuna koko järjestely oli aivan hirveä. En päässyt osaksi kummankaan vanhemman normaalia arkea. Olisi ollut tärkeää että arki olisi pyörinyt aikuisten luomien rutiinien ympärillä eikä minun mukaani. Muutoksia tapahtui vain minun aloitteestani. Tuntui, että en ollut osa kummankaan vanhemman "oikeaa" elämää, että he vain kävivät katsomassa minua siellä ja olivat ikään kuin lapsenvahtikeikalla. Vuoroviikoilla kummallakin oli omat perheet joiden kanssa viettivät aikaa, kun vahtimisnakki ei sattunut omalle kohdalle. En koskaan lähentynyt vanhempien uusien kumppanien tai sisarpuolien kanssa ja koko tilanne oli muutenkin vain tosi hämmentävä. Olin kuin joku yksikkö, jota vahtimaan aina toisen täytyi tulla. Vaikka sainkin nauttia vanhemman seurasta yksin, mutta silti.

Äitini erosi uudesta liitostaankin ja nykyisin 7-vuotias siskopuoleni saa rampata ihan vapaasti. Viihtyy kummassakin kodissaan. On vapaa kulku, vanhemmat asuvat lähekkäin ja sisko on suunnilleen vuoroviikoin mutta saa vaihtaa miten haluaa. Pääsee osaksi kummankin arkea. Olen edelleen katkera ja ulkopuolinen.

Kuulostaa kauhelta :/ Tuollaisesta kotijärjestelystä tulee pienelle tai vähän isommallekin lapselle varmasti juuri tuollainen hämmennys.  Olet ikäänkuin ulkopuolinen äitisi ja isäsi elämässä ja sinua käydään vuorollaan vahtimassa. Todella omituinen ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella lapsella on oikeus omaan kotiin, kyllä.

Mutta jos tilanne on sellainen, että kumpikaan vanhemmista ei pysty lunastamaan sitä entistä kotia?

Se joudutaan myymään ja sitten kumpikin hankkii itselleen oman asunnon. On se sitten vuokra tai omistus, mutta yleisin on eron jälkeen kaksi eri asuntoa.

Siinä on paljon eroa millaisista lähtökohdista siinä erossa lähdetään elämää jatkossa selvittämään.

Aloittaja on ollut senverran varakas tai vakityössä tms, että on sen entisen kodin pystynyt lunastamaan. Ja vaikka pystyisi toinen jäämään siihen entiseen, niin kuitenkin toinen muuttaa pois ja taas on vain kaksi asuntoa, johon ei sillä toisella ole mitään yöpymisoikeutta.

Tässä kirjoittajan tapauksessa kyllä olen hiukan samaa mieltä, että lapset kyllä asuvat hiukan kuplassa, koska äiti asuu miesystävän omistamassa asunnossa. Siihen ei lapsella ole niin itsestäänselvää tulla kuin siihen asuntoon mikä olis pelkästään äidin tai sitten yhteinen uuden kumppanin kassa.

Itse ainakin olisi hiukan varuillani jos omat lapseni tulisivat luokseni ja asunto olis sen miehen, eli tulisivat ikäänkuin miehen kotiin kylään.

Ei siinä voi samalla tavalla antaa lupaa joihinkin asioihin kuin silloin kun asunto olisi sen äidin hallinnassa tai ainakin suunnilleen puoliksi.

Meillä on tosi harvoin lapsilla "tarvetta" yöpyä uusien kumppaneiden luona, kun nähdään tosi usein, ei siis ole viikko/viikko, kuten olen useasti jo kertonut. Meillä on lyhyemmät vaihtovälit, joten ikävä ei ehdi suureksi. Joissain käytännön tilanteissa on ollut tarve yöpyä, eikä se ole ollut kenellekään ongelma. Eikä mun ole ikinä tarvinnut olla varuillani, jos lapset on käyneet uuden kumppanini asunnossa. Ihan samalla tavalla he osaa olla kuin missä tahansa kyläpaikassa. Paitsi että nuorin kyllä katsoo kaapit läpi, löytyykö herkkuja :D

Minä jotenkin ajattelen, että sen lapsen kodin pitäisi olla pysyvä ja muuttumaton olotila. Tuntuu jotenkin hassulta, että lapset pysyvät paikallaan, mutta se koti muuttaa muotoaan joka toinen viikko. Luulisi, että on helpompi ajatella siten, että kun siirrytään eri paikkaan, siellä on myös eri ihmiset ja tavat. Jotenkin se lasten koti tuntuu niin irralliselta, jos siellä ei vakituisesti asu kukaan aikuinen eikä se ole kenenkään aikuisen oikea koti, vaan joku ex-kumppanin yhteiskäytössä oleva tila.

Miten voi kokea kodiksi mitään sellaista paikkaa, joka jaetaan ihmisen kanssa, jonka kanssa ei haluta elää? Jos ajatellaan esimerkiksi jotain suvun yhteisiä kesämökkejäkin, niin ei kai kukaan sellaiseen kovin helposti kotiudu, mutta jos se kesämökki on vain omassa käytössä, niin kyllähän siellä viihtyy ja sitä halutaan ylläpitää ihan eri tavalla. 

Erossahan kai se suurin ongelma on sen perheen hajoaminen ja dynamiikan muuttuminen. Ihmiset muuttavat ydinperheissäkin jatkuvasti, eikä asunnon vaihtaminen sinänsä ole yleensä ongelma, vaan ongelma muodostuu siinä sosiaalisissa suhteissa ja välimatkoissa. Siksi en ymmärrä, että eron ongelma yritetään ratkaista siten, että lapsien ei tarvitse vaihtaa asuntoa. Juu, tuohan kulkeminen oman rasitteensa, mutta en oikein ymmärrä, että se yritetään ratkaista tällä tavalla, että eron molemmat osapuolet hankkivat oman asuntonsa ja sitten vielä erotetaan lapsetkin. Eli tavallaan se turva ja pysyvyyden tunne, jonka lapsi tarvitsee erotilanteessa, ratkaistaan hankkimalla asunto. Ihan järjetöntä, kun se oikea ongelma on ihan jossain muualla, perhedynamiikassa. 

Vierailija kirjoitti:

Erossahan kai se suurin ongelma on sen perheen hajoaminen ja dynamiikan muuttuminen. Ihmiset muuttavat ydinperheissäkin jatkuvasti, eikä asunnon vaihtaminen sinänsä ole yleensä ongelma, vaan ongelma muodostuu siinä sosiaalisissa suhteissa ja välimatkoissa. Siksi en ymmärrä, että eron ongelma yritetään ratkaista siten, että lapsien ei tarvitse vaihtaa asuntoa. Juu, tuohan kulkeminen oman rasitteensa, mutta en oikein ymmärrä, että se yritetään ratkaista tällä tavalla, että eron molemmat osapuolet hankkivat oman asuntonsa ja sitten vielä erotetaan lapsetkin. Eli tavallaan se turva ja pysyvyyden tunne, jonka lapsi tarvitsee erotilanteessa, ratkaistaan hankkimalla asunto. Ihan järjetöntä, kun se oikea ongelma on ihan jossain muualla, perhedynamiikassa. 

Miten lapsetkin erotetaan? En nyt oikein pääse tähänkään ajatukseen sisälle?

Kirjoitat, että ongelmia muodostuu erotilanteessa sosiaalisista suhteista ja välimatkoista. No meillä näitä ongelmia ei ole ollut, kun ei ole lapsilla siirtymistä äidin kodista isän kotiin. Ei välimatkaa, ei kaveriongelmia. Arjen käytännöt sujuu ongelmitta.

Perhedynamiikka on toki muuttunut, kuten kaikissa eroissa. Se voi aiheuttaa ongelmia: ikävä, äidin säännöt, isän säännöt jne. Meidän tilanteessa nämä ongelmat on yhtä potentiaalisia kuin muissakin eroissa.

Yhteenvetona: Meiltä puuttuu eron aiheuttamat käytännön ongelmat lasten kannalta. Meille voi tulla, kuten muillekin, muusta kuin kotiympäristöstä aiheutuvia ongelmia. Niistä ei vielä ole viitteitä, mutta en ole niin sinisilmäinen, että luulisin lasteni selviävän erosta täysin ilman kolhuja.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erossahan kai se suurin ongelma on sen perheen hajoaminen ja dynamiikan muuttuminen. Ihmiset muuttavat ydinperheissäkin jatkuvasti, eikä asunnon vaihtaminen sinänsä ole yleensä ongelma, vaan ongelma muodostuu siinä sosiaalisissa suhteissa ja välimatkoissa. Siksi en ymmärrä, että eron ongelma yritetään ratkaista siten, että lapsien ei tarvitse vaihtaa asuntoa. Juu, tuohan kulkeminen oman rasitteensa, mutta en oikein ymmärrä, että se yritetään ratkaista tällä tavalla, että eron molemmat osapuolet hankkivat oman asuntonsa ja sitten vielä erotetaan lapsetkin. Eli tavallaan se turva ja pysyvyyden tunne, jonka lapsi tarvitsee erotilanteessa, ratkaistaan hankkimalla asunto. Ihan järjetöntä, kun se oikea ongelma on ihan jossain muualla, perhedynamiikassa. 

Miten lapsetkin erotetaan? En nyt oikein pääse tähänkään ajatukseen sisälle?

Kirjoitat, että ongelmia muodostuu erotilanteessa sosiaalisista suhteista ja välimatkoista. No meillä näitä ongelmia ei ole ollut, kun ei ole lapsilla siirtymistä äidin kodista isän kotiin. Ei välimatkaa, ei kaveriongelmia. Arjen käytännöt sujuu ongelmitta.

Perhedynamiikka on toki muuttunut, kuten kaikissa eroissa. Se voi aiheuttaa ongelmia: ikävä, äidin säännöt, isän säännöt jne. Meidän tilanteessa nämä ongelmat on yhtä potentiaalisia kuin muissakin eroissa.

Yhteenvetona: Meiltä puuttuu eron aiheuttamat käytännön ongelmat lasten kannalta. Meille voi tulla, kuten muillekin, muusta kuin kotiympäristöstä aiheutuvia ongelmia. Niistä ei vielä ole viitteitä, mutta en ole niin sinisilmäinen, että luulisin lasteni selviävän erosta täysin ilman kolhuja.

Ap

Lapset erotetaan siten, että heille hankitaan oma asunto, koska he eivät voi muuttaa äidin ja isän luo. Tai äiti ja isä hankkivat omat asunnot, koska eivät voi enää asua siinä lasten asunnossa. Erossahan perheen "pitäisi" hajota kahteen osaan, ei kolmeen. Minä kyllä näkisin nuo asunnot erillisinä yksikköinä ja lapset muodostavat siinä ihan oman yksikkönsä, johon kumpikaan vanhempi ei kunnolla kuulu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erossahan kai se suurin ongelma on sen perheen hajoaminen ja dynamiikan muuttuminen. Ihmiset muuttavat ydinperheissäkin jatkuvasti, eikä asunnon vaihtaminen sinänsä ole yleensä ongelma, vaan ongelma muodostuu siinä sosiaalisissa suhteissa ja välimatkoissa. Siksi en ymmärrä, että eron ongelma yritetään ratkaista siten, että lapsien ei tarvitse vaihtaa asuntoa. Juu, tuohan kulkeminen oman rasitteensa, mutta en oikein ymmärrä, että se yritetään ratkaista tällä tavalla, että eron molemmat osapuolet hankkivat oman asuntonsa ja sitten vielä erotetaan lapsetkin. Eli tavallaan se turva ja pysyvyyden tunne, jonka lapsi tarvitsee erotilanteessa, ratkaistaan hankkimalla asunto. Ihan järjetöntä, kun se oikea ongelma on ihan jossain muualla, perhedynamiikassa. 

Miten lapsetkin erotetaan? En nyt oikein pääse tähänkään ajatukseen sisälle?

Kirjoitat, että ongelmia muodostuu erotilanteessa sosiaalisista suhteista ja välimatkoista. No meillä näitä ongelmia ei ole ollut, kun ei ole lapsilla siirtymistä äidin kodista isän kotiin. Ei välimatkaa, ei kaveriongelmia. Arjen käytännöt sujuu ongelmitta.

Perhedynamiikka on toki muuttunut, kuten kaikissa eroissa. Se voi aiheuttaa ongelmia: ikävä, äidin säännöt, isän säännöt jne. Meidän tilanteessa nämä ongelmat on yhtä potentiaalisia kuin muissakin eroissa.

Yhteenvetona: Meiltä puuttuu eron aiheuttamat käytännön ongelmat lasten kannalta. Meille voi tulla, kuten muillekin, muusta kuin kotiympäristöstä aiheutuvia ongelmia. Niistä ei vielä ole viitteitä, mutta en ole niin sinisilmäinen, että luulisin lasteni selviävän erosta täysin ilman kolhuja.

Ap

Ja siis noilla sosiaalisilla suhteilla ja välimatkoilla tarkoitan niitä muuton ongelmia ylipäätään, en pelkästään eron ongelmia. Siis esim kaverit eivät enää asu naapurissa ja koulumatka pitenee tms. Eli tarkoitin, että muutto sinänsä ei ole erossa se pääasiallinen ongelma, joten hassua, että eron ongelmat muka ratkaistaan järjestämällä asuminen tällä tavalla. 

Tuota nimenomaan tarkoitinkin, että perhedynamiikkanne on muuttunut joka tapauksessa, vaikka asumisjärjestelynne onkin tällainen, joten en ymmärrä, mihin ongelmaan tämän asumisjärjestelyn piti olla ratkaisu. Ainoastaan siihen, että tavarat ja lapset pysyvät fyysisesti samassa paikassa. Sehän ei suinkaan ole erossa yleensä se suurin ongelma, vaikka se elämää hieman rasittaakin. 

Minustakin tuo kuulostaa vähän lastenvahtihommalta, riippuen tietysti, miten hyvin se järjestetään.

Mitenköhän tuossa tilanteessa äidin säännöt ja isän säännöt tuntuvat lapsesta? Jos koti on eri, niin lapsi tietää, että tässä talossa on eti säännöt. Mutta nyt talo on sama.... ei ole mitään ulkoista, mikä kertoisi sääntöjen vaihtuneen.

Anyway, tärkeintä on ap, että saatte arjen rullaamaan. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa vaihtoehtoa, joka toimisi jokaisen perheen kohdalla. Esim. Jos sinun tai eksän uusi puoliso vaihtuu, niin dynamiikka voi muuttua täysin. Ja sitten taas vaan pitää etsiä se kaikista paras vaihtoaehto.