Lue keskustelun säännöt.
Miten oppia sietämään ihmisseuraa pitemmän aikaa?
06.08.2017 |
Mulle käy aina niin, että ihmisten seurassa olemisen jälkeen kaipaan omaa rauhaa enkä halua tavata ketään tai puhua kellekään.
Koen, että ihmisten kanssa joudun antamaan itsestäni enemmän (verrattuna siihen kuin olen yksin), yrittämään enemmän, käyttämään energiaa enemmän, reagoimaan ympäristöön enemmän jne. Se on siis kuluttavaa. Toki pitkän yksinolon jälkeen koen pienen annoksen ihmisseuraa piristäväksi, se tuo hetkeksi kivan olon. Jonkin ajan päästä (ihmisestä riippuen muutama tunti tai vuorokausikin) jälkeen olen tavallaan täynnä ja haluan taas omaan rauhaan.
Olisiko mitään keinoja, joilla ihmisten kanssa olemisen saisi vähemmän rasittavaksi? Niin että oppisin olemaan kuluttamatta itseäni loppuun, jos joutuisin vaikka olemaan joskus tulevaisuudessa kaikki arkipäivät ihmisten kanssa? Nyt jos menisin opiskelemaan tai töihin arkisin, ei pelkkä viikonloppu riittäisi palautumiseen, vaan palaisin hiljalleen loppuun, kunnes en enää pystyisi menemään sinne. Yksinäisiä ammatteja ei hirveästi ole enkä välttämättä haluaisikaan sellaista (esim. jotain kotoa työskentelevää koodaria tms.), vaan haluaisin paljon suuremman valikoiman ammatteja (valinta on jo muutenkin todella vaikeaa). Mutta kun ihmisseurasta rasittuminen sulkee niin monta vaihtoehtoa pois.
Miten pystyinkään käymään peruskoulun, vaikka siellä oli ihmisiä, en tiedä, en silloin kokenut ihmisseuraa niin rasittavaksi jostain syystä. Mutta sitten lukio oli tuskaa. Ennen lukion alkamista aloin inhota itseäni ulkoisesti syvästi, pidin itseäni rumana enkä halunnut kenenkään katsovan mua. Ajattelin, että muutkin pitivät mua kuvottavana, en puhunut edes veljilleni, ja koska hekään eivät sitten puhuneet enää mulle, niin tietysti olin varma, että olen heistä vain niin oksettava. Ajattelen joskus nykyäänkin olevani vastenmielisen näköinen. Lukion jälkeen mulla oli sellainen olo, että huh helpotusta, nyt haluan olla yksin ikuisuuden. Olin niin kulunut siitä häpeilystä ja siitä, että olin pakotettu näyttämään hirviömäistä ulkomuotoani muille. Ei puhettakaan mistään jatko-opiskeluista.
Mutta sitten vaikken edes häpeäisi itseäni, silti ihmisten seura kuluttaa. En tiedä onko tuolla häpeällä asian kanssa tekemistä, ehkä se aloitti tämän, mutta vaikka yhtäkkiä muuttuisin suorastaan itsevarmaksi, niin ei se varmaan tekisi ihmisten seuraa sen keveämmäksi. Eli pitäisi keksiä jotain keinoja suhtautua ihmisiin ja etenkiin itseensä heidän seurassaan rennommin, tavallaan "välinpitämättömämmin". Otan sosiaaliset tilanteet kovin tosissani, kuuntelen ihmisiä yrittäen ymmärtää heitä, otan siis huomioon kaiken mitä he tekevät tai puhuvat. Eli tavallaan koko ajan teen aktiivisesti jotain enkä pelkästään "ole". Mutta pitäisikö ruveta olemaan jotenkin tyly, ettei yhtään kiinnosta heidän juttunsa, ei sekään hyvältä kuulosta.
Koska olen pystynyt joskus elämässäni käymään peruskouluakin ylirasittumatta, niin kai mulla pitäisi olla edes jotain toivoa pystyä vastaavaan ihmisseuran sietämiseen vielä uudestaan? Mutta miten?
N 26
Kommentit (44)
En minäkään jaksa aina. Olisiko sinulla masennusta myös? T. Ahdistushäiriöinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mun mielestä sulla voi olla tuosta häpeäjutusta lähtenyt jonkinlainen perfektionismi sosiaalisiin tilanteisiin liittyen. Olisi hyvä löytää ihmisiä, joiden kanssa voi vain olla ja jotka tajuavat, että et aina jaksa olla aktiivinen. Sen voi sanoa ääneenkin, "tuli jotenkin uupunut olo, en ehkä jaksa hetkeen kuunnella mitään" jos hengailutilanne on jokin oikein rento.
Moni introvertti myös muuttuu entistä sisäänpäin kääntyneemmäksi vanhemmiten, se on ihan luonnollista.
Varastohommat on vähän sellaista yksinäistä pakertamista. Tavarantoimittajien kanssa vähän joutuu ja esimiesten sekä muiden työntekijöiden kanssa olemaan tekemisissä.
Itse en ole erakko, mutta pidän työstäni kun saan itsenäisesti touhuta omaan tahtiin ilman mitään liukuhihnatyötä tai tulosvaatimuksia.
Sinä annat omaa energiaasi ihmisille. Miksi?
Tunnistan itsessäni saman, ja minulla se on sitä, että kannattelen itse koko tilannetta. Luulen, että minun pitää olla se, jonka pitää viihdyttää, jonka pitää kuunnella korva tarkkana, nauraa oikeassa kohdassa, keksiä jutun juurta.... ja olen aivan uupunut. En uuvu, kun pystyn vain olemaan ihmisten kanssa ilman, että minulla on mitään pakkoa kannatella tilannetta.
Kokeile myös visualisointia, esim, että ympärilläsi on kupla, jonka sisälle eivät muut pääse.
Mitä enemmän altistaa itseään ihmisseuralle sitä tavanomaisempaa ja helpompaa siitä tulee (oppii suodattamaan ympäristön ärsykkeitä ja uskaltaa välillä toimia ikäänkuin ajatuksen virrassa ilman kontrollointia). Kun jaksaa työajan sinnitellä vapaa-aika tuntuu entistä palkitsevammalle. Kun on paljon yksin alkaa muodostamaan päässään kummallisia kynnyksiä ja luuloja, joten erakoituminen ei kannata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se koville ottaa. Mutta ajattele se sillä lailla osina, koskaei työpaikat ole täynnä random ihmisiä, vaan on esim Ellu, Kalle, Pirkko.. eli muutama ihminen kerrallaan 8 tuntia päivässä. Se voisi vielä menetellä, kun on sitä työtäkin tehtävänä. Jos ei halua jutella, voi aina esittää kiireistä.
Sun pitäis varmaan uskaltaa tuoda oma oikea persoonasi esille ja lopettaa liiallinen kontrollointi. Voit varmaan myös rehellisesti kertoa muille, että tarvitset pieniä hengähdystaukoja sosiaalisista tilanteista. Mulla on auttanut musiikin kuuntelu tauoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisitko mennä keskustelemaan psykologille tai psykoterapeutille? Ehkä häpeä estää sua olemasta rennosti omana itsenäsi ja perfektionismi ottamasta riskejä?
Vierailija kirjoitti:
Mitenhän sinä oikein pärjäisit tuolla asenteellasi armeijassa...
Onneksi ei ole tarvinnut mennä, vaikka joskus mietinkin, että olisi varmaan kiinnostavaa käydä armeija, jotenkin olin niin hukassa elämän liikojen vaihtoehtojen ja kaaoksen kanssa, että tuntui miellyttävältä ajatukselta, että joku määräisi kaiken mitä teen. Toisaalta mulla on niin huono kunto, että olisi ollut varmaan tyhmää lähteä. Ja eipä sitä naiselta vaadita, eikä tuomita, jos ei mene armeijaan.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minäkään jaksa aina. Olisiko sinulla masennusta myös? T. Ahdistushäiriöinen
Mulla ei ole mitään "yleistä masennusta", mutta joskus oma ulkomuoto tekee toivottoman olon, vuosia sitten haaveilin itsaristakin, mutten varmaan olisi koskaan tehnyt sitä, koska halusin elää, vaikka se tuntui hirveältä, että joudun elämään tämän näköisenä. Ja sitten jos en osaa jotain asiaa tilanteessa, jossa on ihmisiä, tai koen oloni epävarmaksi tai kelvottomaksi, saatan ruveta itkemään. Ah, itsesääli.
ap.
Älä murehdi liikaa. Voisko sulla olla masentuneisuutta tai pitkittynyttä stressiä? Onko sulla huonoja kokemuksia joistain sosiaalisista tilanteista, joiden takia olet jatkuvasti varpaillasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun mielestä sulla voi olla tuosta häpeäjutusta lähtenyt jonkinlainen perfektionismi sosiaalisiin tilanteisiin liittyen. Olisi hyvä löytää ihmisiä, joiden kanssa voi vain olla ja jotka tajuavat, että et aina jaksa olla aktiivinen. Sen voi sanoa ääneenkin, "tuli jotenkin uupunut olo, en ehkä jaksa hetkeen kuunnella mitään" jos hengailutilanne on jokin oikein rento.
Moni introvertti myös muuttuu entistä sisäänpäin kääntyneemmäksi vanhemmiten, se on ihan luonnollista.
Ehkä. Mulla on onneksi sisarukset, nykyään siis kehtaan puhua heille. Sisarukset on tavallaan aina "kavereita", ei tarvitse pelätä että heidät menettää, jos ei aina jaksa hengata.
Vähän aikaa sitten "erehdyin" antamaan yhdelle ihmiselle puhelinnumeron, kun luulin hänen ymmärtäneen, etten ole alati hengailevaa tyyppiä, mutta sitten se otti kaksi kertaa yhteyttä saman viikon aikana! Apua. Kerroin sitten, että en jaksa niin paljon seuraa. Stressasin että kuulostanko tylyltä, ja yritinkin sanoa sen mahdollisimman mukavasti. Onneksi hän tuntui ymmärtävän.
ap.
Vierailija kirjoitti:
Varastohommat on vähän sellaista yksinäistä pakertamista. Tavarantoimittajien kanssa vähän joutuu ja esimiesten sekä muiden työntekijöiden kanssa olemaan tekemisissä.
Itse en ole erakko, mutta pidän työstäni kun saan itsenäisesti touhuta omaan tahtiin ilman mitään liukuhihnatyötä tai tulosvaatimuksia.
Kiiton vinkeistä. Ehkä joku tavaroiden kantelu olisi liian raskasta. Koitin joskus siivoamista, ja se oli yllättävän raskasta mun kunnolle, etenkin selälle. Joku liukuhihnahomma kuulostaa kivalta. Tai vaikka joku postien lajittelu.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä annat omaa energiaasi ihmisille. Miksi?
Tunnistan itsessäni saman, ja minulla se on sitä, että kannattelen itse koko tilannetta. Luulen, että minun pitää olla se, jonka pitää viihdyttää, jonka pitää kuunnella korva tarkkana, nauraa oikeassa kohdassa, keksiä jutun juurta.... ja olen aivan uupunut. En uuvu, kun pystyn vain olemaan ihmisten kanssa ilman, että minulla on mitään pakkoa kannatella tilannetta.
Kokeile myös visualisointia, esim, että ympärilläsi on kupla, jonka sisälle eivät muut pääse.
Kai mulla on uskomus, etten mitenkään voi riittää ihmisille omana tyhjänä itsenäni. Että miksi kukaan haluaisi olla seurassani, jos en anna mitään. En ole edes mikään "viihdyttäjä", vaan aika tylsä ihminen, mutta silti itse tunnen joutuvani antamaan itsestäni enemmän kuin oikeasti jaksaisin. Seuran pitäminen on kuin työtä, vaikka ei tekisi oikein mitään. Mutta jos ei oikeasti tee yhtään mitään, eli ei kuuntele eikä reagoi toisen toimintoihin, niin sitten on taas tyly. Pitäisi löytää tasapaino.
ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä annat omaa energiaasi ihmisille. Miksi?
Tunnistan itsessäni saman, ja minulla se on sitä, että kannattelen itse koko tilannetta. Luulen, että minun pitää olla se, jonka pitää viihdyttää, jonka pitää kuunnella korva tarkkana, nauraa oikeassa kohdassa, keksiä jutun juurta.... ja olen aivan uupunut. En uuvu, kun pystyn vain olemaan ihmisten kanssa ilman, että minulla on mitään pakkoa kannatella tilannetta.
Kokeile myös visualisointia, esim, että ympärilläsi on kupla, jonka sisälle eivät muut pääse.
Kai mulla on uskomus, etten mitenkään voi riittää ihmisille omana tyhjänä itsenäni. Että miksi kukaan haluaisi olla seurassani, jos en anna mitään. En ole edes mikään "viihdyttäjä", vaan aika tylsä ihminen, mutta silti itse tunnen joutuvani antamaan itsestäni enemmän kuin oikeasti jaksaisin. Seuran pitäminen on kuin työtä, vaikka ei tekisi oikein mitään. Mutta jos ei oikeasti tee yhtään mitään, eli ei kuuntele eikä reagoi toisen toimintoihin, niin sitten on taas tyly. Pitäisi löytää tasapaino.
ap.
Näe ihmisiä isommissa porukoissa, älä kahden kesken. Sitten joku muu saa kannatella tilanne.
Minua rasittaa ihmisten seurassa se, että olen koko ajan tavallaan tietoinen itsestäni ja siitä mitä teen tai sanon. En mielestäni tarkkaile itseäni tai kärsi huonosta itsetunnosta ja mietin että johtuisiko tämä siitä että vuorovaikutuksessa muiden kanssa tulee väistämättä tietoiseksi myös itsestään. Kärsin tästä jossain määrin myös parisuhteessa ja valitettavasti myös lasteni kanssa. Yksinollessani vain olen ja se on rentouttavaa tai vain tavallista, muiden seurassa tuntuu etten saa olla rauhassa.
Voisikohan tästä opetella pois?
Eiköhän tuo ole normaalia ajatuskulkua jokaiselle introvertille?
Vierailija kirjoitti:
Mitä enemmän altistaa itseään ihmisseuralle sitä tavanomaisempaa ja helpompaa siitä tulee (oppii suodattamaan ympäristön ärsykkeitä ja uskaltaa välillä toimia ikäänkuin ajatuksen virrassa ilman kontrollointia). Kun jaksaa työajan sinnitellä vapaa-aika tuntuu entistä palkitsevammalle. Kun on paljon yksin alkaa muodostamaan päässään kummallisia kynnyksiä ja luuloja, joten erakoituminen ei kannata.
Totta, ettei erakoiminen kannata, olen huomannutkin että jotkin negatiiviset ajatukset on omassa päässä päässy vahvistumaan ihan liikaa, kun olen vältellyt ihmisiä pitemmän aikaa, kuten vaikka ajatus ihan uskomattomasta rumuudesta. En halua enää olla niin eristäytynyt. Tässä maailmassa vain olisi hyötyä enemmästä seurallisuudesta kuin mihin tällä hetkellä pystyn. En halua ruveta väkisin "ylisosiaaliseksi" enkä antaa itsestäni sosiaalisempaa kuvaa kuin olen (siitä seuraa vain sitä, että joutuu sitten kieltäytymään seurasta), mutta haluaisin oppia jaksamaan enemmän ja suhtautumaan ihmisiin jotenkin normaalimmin, ei niin vakavasti.
ap.
Itseänikin vituttaa, ahdistaa tai kumpaakin yli 99% ihmisistä yli 99% ajasta. Nyt 34-vuotiaana olen ollut täysipäiväisesti työelämässä yhteensä 13 kuukautta ja osa-aikaisesti en paljon enempää, että eipä se kovin hyvä juttu ole konventionaalisen elämässä menestymisen kannalta. Koulutukseltani olen edelleen pelkkä ylioppilas, vaikka olen opiskellut paria korkeakoulualaa vuosia. Ja kunnollisessa parisuhteessakaan en ole koskaan ollut, ja ylipäätään mitään suhteita on ollut erittäin vähän. Kunnollisia kaveri- ja ystävyyssuhteita ei myöskään ole, aiemmin on ollut vähän jotain, mutta elämä on vienyt nekin.
Olisi kyllä kiva, jos voisin olla vihaamatta ihmisiä, mutta enpä ole tähän päivään mennessä keksinyt, miten olla toisenlainen kuin olen.
Mitenhän sinä oikein pärjäisit tuolla asenteellasi armeijassa...