Lue keskustelun säännöt.
Miten oppia sietämään ihmisseuraa pitemmän aikaa?
06.08.2017 |
Mulle käy aina niin, että ihmisten seurassa olemisen jälkeen kaipaan omaa rauhaa enkä halua tavata ketään tai puhua kellekään.
Koen, että ihmisten kanssa joudun antamaan itsestäni enemmän (verrattuna siihen kuin olen yksin), yrittämään enemmän, käyttämään energiaa enemmän, reagoimaan ympäristöön enemmän jne. Se on siis kuluttavaa. Toki pitkän yksinolon jälkeen koen pienen annoksen ihmisseuraa piristäväksi, se tuo hetkeksi kivan olon. Jonkin ajan päästä (ihmisestä riippuen muutama tunti tai vuorokausikin) jälkeen olen tavallaan täynnä ja haluan taas omaan rauhaan.
Olisiko mitään keinoja, joilla ihmisten kanssa olemisen saisi vähemmän rasittavaksi? Niin että oppisin olemaan kuluttamatta itseäni loppuun, jos joutuisin vaikka olemaan joskus tulevaisuudessa kaikki arkipäivät ihmisten kanssa? Nyt jos menisin opiskelemaan tai töihin arkisin, ei pelkkä viikonloppu riittäisi palautumiseen, vaan palaisin hiljalleen loppuun, kunnes en enää pystyisi menemään sinne. Yksinäisiä ammatteja ei hirveästi ole enkä välttämättä haluaisikaan sellaista (esim. jotain kotoa työskentelevää koodaria tms.), vaan haluaisin paljon suuremman valikoiman ammatteja (valinta on jo muutenkin todella vaikeaa). Mutta kun ihmisseurasta rasittuminen sulkee niin monta vaihtoehtoa pois.
Miten pystyinkään käymään peruskoulun, vaikka siellä oli ihmisiä, en tiedä, en silloin kokenut ihmisseuraa niin rasittavaksi jostain syystä. Mutta sitten lukio oli tuskaa. Ennen lukion alkamista aloin inhota itseäni ulkoisesti syvästi, pidin itseäni rumana enkä halunnut kenenkään katsovan mua. Ajattelin, että muutkin pitivät mua kuvottavana, en puhunut edes veljilleni, ja koska hekään eivät sitten puhuneet enää mulle, niin tietysti olin varma, että olen heistä vain niin oksettava. Ajattelen joskus nykyäänkin olevani vastenmielisen näköinen. Lukion jälkeen mulla oli sellainen olo, että huh helpotusta, nyt haluan olla yksin ikuisuuden. Olin niin kulunut siitä häpeilystä ja siitä, että olin pakotettu näyttämään hirviömäistä ulkomuotoani muille. Ei puhettakaan mistään jatko-opiskeluista.
Mutta sitten vaikken edes häpeäisi itseäni, silti ihmisten seura kuluttaa. En tiedä onko tuolla häpeällä asian kanssa tekemistä, ehkä se aloitti tämän, mutta vaikka yhtäkkiä muuttuisin suorastaan itsevarmaksi, niin ei se varmaan tekisi ihmisten seuraa sen keveämmäksi. Eli pitäisi keksiä jotain keinoja suhtautua ihmisiin ja etenkiin itseensä heidän seurassaan rennommin, tavallaan "välinpitämättömämmin". Otan sosiaaliset tilanteet kovin tosissani, kuuntelen ihmisiä yrittäen ymmärtää heitä, otan siis huomioon kaiken mitä he tekevät tai puhuvat. Eli tavallaan koko ajan teen aktiivisesti jotain enkä pelkästään "ole". Mutta pitäisikö ruveta olemaan jotenkin tyly, ettei yhtään kiinnosta heidän juttunsa, ei sekään hyvältä kuulosta.
Koska olen pystynyt joskus elämässäni käymään peruskouluakin ylirasittumatta, niin kai mulla pitäisi olla edes jotain toivoa pystyä vastaavaan ihmisseuran sietämiseen vielä uudestaan? Mutta miten?
N 26
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se koville ottaa. Mutta ajattele se sillä lailla osina, koskaei työpaikat ole täynnä random ihmisiä, vaan on esim Ellu, Kalle, Pirkko.. eli muutama ihminen kerrallaan 8 tuntia päivässä. Se voisi vielä menetellä, kun on sitä työtäkin tehtävänä. Jos ei halua jutella, voi aina esittää kiireistä.
Se on ihan parasta, kun voi esittää kiireistä, ettei tartte keksiä koko ajan keinoja päästä pakoon. :)
Toi että törmää samoihin ihmisiin päivittäin (Ellu, Kalle, Pirkko...) on ehkä just se paha, koska tuttuihin ihmisiin pitää aina osata suhtautua oikein ja oman roolinsa mukaisesti, kun taas randomeille voi olla sellainen kuin aidosti helpoimmaksi sillä hetkellä tuntee. Eli kammoan työssä esim. sitä, että siellä on aina ne samat ihmiset, jotka joudun koko ajan kohtaamaan.
Tein joskus vähän aikaa mainostenjakoa (kauhean rankkaa fyysisesti) eikä mua haitannut yhtään se, että törmäsin johonkin randomeihin ja vaihdoin joskus muutaman small talk -tyylisen lauseen heidän kanssaan, siis kun he itse aloittivat. Ei tarvinnut tutustua, kertoa itsestään, keksiä uusia puheenaiheita. Ja ennen kaikkea: kiire antoi tekosyyn lähteä pian pois.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sun pitäis varmaan uskaltaa tuoda oma oikea persoonasi esille ja lopettaa liiallinen kontrollointi. Voit varmaan myös rehellisesti kertoa muille, että tarvitset pieniä hengähdystaukoja sosiaalisista tilanteista. Mulla on auttanut musiikin kuuntelu tauoilla.
Joo, olen aina välillä sanonutkin tuosta asiasta ihmisille. Jotkut ovat jopa ymmärtäneet sen niin, etten halua olla heidän kanssaan ollenkaan tekemisissä ja ovat jättäneet kokonaan rauhaan. Harmi, mutta toisaalta parempi niin kuin että stressaisin jatkuvasti, että miten tällä kertaa kohteliaasti kieltäytyisi seurasta.
En tiedä mitä oman persoonan esille tuominen on, siis miten se käytännössä tapahtuu. Istunko vaan hiljaa ilmeettömänä tai jotain. :D
Musiikkia toki kuuntelen joskus, mutta ei jaksa aina kuunnella, kun se alkaa kuulostaa päällekäyvältä. Musiikki ei siis sovi mulla niinkään rauhoittumiseen.
ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä annat omaa energiaasi ihmisille. Miksi?
Tunnistan itsessäni saman, ja minulla se on sitä, että kannattelen itse koko tilannetta. Luulen, että minun pitää olla se, jonka pitää viihdyttää, jonka pitää kuunnella korva tarkkana, nauraa oikeassa kohdassa, keksiä jutun juurta.... ja olen aivan uupunut. En uuvu, kun pystyn vain olemaan ihmisten kanssa ilman, että minulla on mitään pakkoa kannatella tilannetta.
Kokeile myös visualisointia, esim, että ympärilläsi on kupla, jonka sisälle eivät muut pääse.
Kai mulla on uskomus, etten mitenkään voi riittää ihmisille omana tyhjänä itsenäni. Että miksi kukaan haluaisi olla seurassani, jos en anna mitään. En ole edes mikään "viihdyttäjä", vaan aika tylsä ihminen, mutta silti itse tunnen joutuvani antamaan itsestäni enemmän kuin oikeasti jaksaisin. Seuran pitäminen on kuin työtä, vaikka ei tekisi oikein mitään. Mutta jos ei oikeasti tee yhtään mitään, eli ei kuuntele eikä reagoi toisen toimintoihin, niin sitten on taas tyly. Pitäisi löytää tasapaino.
ap.
En usko, että kukaan on niin innolla sosialisoimassa työkavereiden kanssa. Pakkopullaa se enimmäkseen on. Itsekin olen mieluummin kotona perheen seurassa, töissä juttelen pakolliset ja perjantaisin vähän läppändeerustakin. Silloin kuuluu vähän riehaantua, kun on viikonloppu lähellä.
Vierailija kirjoitti:
Voisitko mennä keskustelemaan psykologille tai psykoterapeutille? Ehkä häpeä estää sua olemasta rennosti omana itsenäsi ja perfektionismi ottamasta riskejä?
Olen jutellut muutamille ihmisille, se auttoi pääsemään alussa pahimmista päähän erakoitumisen ajalla juurtuneista ajatuksista eroon. Keväällä mulle ehdotetti psykoterapiaa terveydenhoitaja, jonka luona käyn välillä, mutta psykoterapian eteen olisi ensin pitänyt käydä juttelemassa ensin useamman kerran taas jollekin uudelle tyypille, joka olisi ensin kartoittanut tilanteen tai jotain, enkä halunnut mennä, koska olin liian väsynyt, että olisin halunnut ajatella niin suurta uutta "projektia". Ja sitten toisaalta koen, että en ole tarpeeksi ongelmainen vaivatakseni mitään ammatti-ihmistä. Eli koska en vain suoraan voinut mennä psykoterapiaan ensin kokeiluluontoisesti, kuten olisin toivonut sen onnistuvan, niin en sitten halunnut nähdä sitä vaivaa, että olisin ennen sitä mennyt kokonaan uudelle ihmiselle juttelemaan monta kertaa ja vasta sen jälkeen mahdollisesti psykoterapiaan.
ap.
Vierailija kirjoitti:
Älä murehdi liikaa. Voisko sulla olla masentuneisuutta tai pitkittynyttä stressiä? Onko sulla huonoja kokemuksia joistain sosiaalisista tilanteista, joiden takia olet jatkuvasti varpaillasi?
Viimeksi kun mulla oli kavereita, yläasteella, he toivat ulkonäöstäni esiin asioita, jotka sitten jäi mun mieleen tosi vahvasti. Pahinta on se, ettei he sanoneet niitä asioita ilkeyttään vaan neutraalisti totesivat, eli he puhuivat totta. En ehkä enää halua, että kukaan on mulle enää niin hyvä kaveri, että se voi sanoa mulle suoraan mielipiteensä ulkonäöstäni. En vain halua kuulla totuutta, koska se on liian paha.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä annat omaa energiaasi ihmisille. Miksi?
Tunnistan itsessäni saman, ja minulla se on sitä, että kannattelen itse koko tilannetta. Luulen, että minun pitää olla se, jonka pitää viihdyttää, jonka pitää kuunnella korva tarkkana, nauraa oikeassa kohdassa, keksiä jutun juurta.... ja olen aivan uupunut. En uuvu, kun pystyn vain olemaan ihmisten kanssa ilman, että minulla on mitään pakkoa kannatella tilannetta.
Kokeile myös visualisointia, esim, että ympärilläsi on kupla, jonka sisälle eivät muut pääse.
Kai mulla on uskomus, etten mitenkään voi riittää ihmisille omana tyhjänä itsenäni. Että miksi kukaan haluaisi olla seurassani, jos en anna mitään. En ole edes mikään "viihdyttäjä", vaan aika tylsä ihminen, mutta silti itse tunnen joutuvani antamaan itsestäni enemmän kuin oikeasti jaksaisin. Seuran pitäminen on kuin työtä, vaikka ei tekisi oikein mitään. Mutta jos ei oikeasti tee yhtään mitään, eli ei kuuntele eikä reagoi toisen toimintoihin, niin sitten on taas tyly. Pitäisi löytää tasapaino.
ap.
Näe ihmisiä isommissa porukoissa, älä kahden kesken. Sitten joku muu saa kannatella tilanne.
Toi on hyvä idea.
ap.
Vierailija kirjoitti:
Minua rasittaa ihmisten seurassa se, että olen koko ajan tavallaan tietoinen itsestäni ja siitä mitä teen tai sanon. En mielestäni tarkkaile itseäni tai kärsi huonosta itsetunnosta ja mietin että johtuisiko tämä siitä että vuorovaikutuksessa muiden kanssa tulee väistämättä tietoiseksi myös itsestään. Kärsin tästä jossain määrin myös parisuhteessa ja valitettavasti myös lasteni kanssa. Yksinollessani vain olen ja se on rentouttavaa tai vain tavallista, muiden seurassa tuntuu etten saa olla rauhassa.
Voisikohan tästä opetella pois?
Itsetietoisuus on varmasti se paha. Mä muistan jo pienenä ihmetelleeni, miten muut oppilaat koulussa käyttäytyivät kuin eivät olisi olleet edes tietoisia omasta olemassaolostaan, koska ne oli niin rentoja. Mä taas tiedostin itsessäni jokaisen pienen liikkeenkin.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän tuo ole normaalia ajatuskulkua jokaiselle introvertille?
Voi olla. Tietääkseni kuitenkin monet ellei suurinkin osa introverteista onnistuu käymään töissä tai opiskelemaan yliopistossa tai tekemään muuta vastaavaa jokaisena arkipäivänä. Eli heillä on jokin keino "selviytymiseen".
ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän tuo ole normaalia ajatuskulkua jokaiselle introvertille?
Voi olla. Tietääkseni kuitenkin monet ellei suurinkin osa introverteista onnistuu käymään töissä tai opiskelemaan yliopistossa tai tekemään muuta vastaavaa jokaisena arkipäivänä. Eli heillä on jokin keino "selviytymiseen".
ap.
Minulla se on ollut, että on pakko mennä. Nuorena olin hiljainen sivustaseuraaja, nyt vanhemmiten kaakattelen mitä lystään. Siinä vain käy niin ettei enää kiinnosta, mitä muut ajattelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itseänikin vituttaa, ahdistaa tai kumpaakin yli 99% ihmisistä yli 99% ajasta. Nyt 34-vuotiaana olen ollut täysipäiväisesti työelämässä yhteensä 13 kuukautta ja osa-aikaisesti en paljon enempää, että eipä se kovin hyvä juttu ole konventionaalisen elämässä menestymisen kannalta. Koulutukseltani olen edelleen pelkkä ylioppilas, vaikka olen opiskellut paria korkeakoulualaa vuosia. Ja kunnollisessa parisuhteessakaan en ole koskaan ollut, ja ylipäätään mitään suhteita on ollut erittäin vähän. Kunnollisia kaveri- ja ystävyyssuhteita ei myöskään ole, aiemmin on ollut vähän jotain, mutta elämä on vienyt nekin.
Olisi kyllä kiva, jos voisin olla vihaamatta ihmisiä, mutta enpä ole tähän päivään mennessä keksinyt, miten olla toisenlainen kuin olen.
Kiitos kokemuksestasi. Mä en vihaa ihmisiä... En tiedä kannattaisiko. Jos vihaisin ihmisiä, niin voisin paljon helpommin olla silleen EVVK eikä heidän seuransa rasittaisi sitten niin paljon, koska ei tarvitsisi nähdä vaivaa heidän huomioon ottamisekseen.
En ole ollut koskaan parisuhteessa.
Mitä ihmisissä vihaat? Ovatko he enemmän uuvuttavia ja energiaa vieviä vai ärsyttäviä/tyhmiä tms.?
ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän tuo ole normaalia ajatuskulkua jokaiselle introvertille?
Voi olla. Tietääkseni kuitenkin monet ellei suurinkin osa introverteista onnistuu käymään töissä tai opiskelemaan yliopistossa tai tekemään muuta vastaavaa jokaisena arkipäivänä. Eli heillä on jokin keino "selviytymiseen".
ap.
Minulla se on ollut, että on pakko mennä. Nuorena olin hiljainen sivustaseuraaja, nyt vanhemmiten kaakattelen mitä lystään. Siinä vain käy niin ettei enää kiinnosta, mitä muut ajattelee.
Muhun ei ole kukaan juurruttanut pakkoa mennä opiskelemaan tai töihin, niin hyvin (tai "hyvin"?) on asiat Suomessa ainakin joillekin, että on varaa valita se, ettei tee mitään. On varaa antaa peloille, ahdistukselle ja epäonnistumisen mahdollisuudelle voitto ja jäädä vain yksin kotiin piilottelemaan maailmalta, jos ei ole mielestään valmis tekemään mitään järkevää kodin ulkopuolella.
Kukaan ei ole heittänyt mua yli laidan niinsanotusti, vaan mun pitäisi uskaltaa tehdä se itse. Luoda itse se "pakko".
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä annat omaa energiaasi ihmisille. Miksi?
Tunnistan itsessäni saman, ja minulla se on sitä, että kannattelen itse koko tilannetta. Luulen, että minun pitää olla se, jonka pitää viihdyttää, jonka pitää kuunnella korva tarkkana, nauraa oikeassa kohdassa, keksiä jutun juurta.... ja olen aivan uupunut. En uuvu, kun pystyn vain olemaan ihmisten kanssa ilman, että minulla on mitään pakkoa kannatella tilannetta.
Kokeile myös visualisointia, esim, että ympärilläsi on kupla, jonka sisälle eivät muut pääse.
Kai mulla on uskomus, etten mitenkään voi riittää ihmisille omana tyhjänä itsenäni. Että miksi kukaan haluaisi olla seurassani, jos en anna mitään. En ole edes mikään "viihdyttäjä", vaan aika tylsä ihminen, mutta silti itse tunnen joutuvani antamaan itsestäni enemmän kuin oikeasti jaksaisin. Seuran pitäminen on kuin työtä, vaikka ei tekisi oikein mitään. Mutta jos ei oikeasti tee yhtään mitään, eli ei kuuntele eikä reagoi toisen toimintoihin, niin sitten on taas tyly. Pitäisi löytää tasapaino.
ap.
En usko, että kukaan on niin innolla sosialisoimassa työkavereiden kanssa. Pakkopullaa se enimmäkseen on. Itsekin olen mieluummin kotona perheen seurassa, töissä juttelen pakolliset ja perjantaisin vähän läppändeerustakin. Silloin kuuluu vähän riehaantua, kun on viikonloppu lähellä.
:D Haluaisin oppia itsekin noin rennon asenteen, että "tässä nyt vaan tällaset pakolliset sosialisoinnit". Varmaan joku kammo, että vaikutan ihmisten mielestä epäystävälliseltä, jos suhtaudun heihin liian kevyesti. Mutta oikeastaan mitä se haittaisikaan, kunhan en ole varsinaisesti ilkeä kellekään...
ap.
Olen itse hieman erakkomainen mutta työpaikan ihmissuhteet eivät rasita yhtään, vaikka joudun kiinteästi tekemään yhteistyötä niin asiakkaiden kuin työkavereiden kanssa. Asiantuntijatyössä ollaan asiakeskeisiä ja it-alalla introverttejäkään ei katsota pahasti kun vaan on asiallinen tekijänainen tai -mies. Saatan olla puolikuollut parin tunnin sukujuhlan jälkeen, mutta koko päivän kestänyt jonkun jutun suunnittelu ja väkertäminen toisen asiallisen nörtin kanssa kylki kyljessä on ihan mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sosiaalisissa tilanteissa toimimista oppii vain käytännössä, joten siitä vaan suoraan tulta päin. Tsemppiä!
En lukenut kuin otsikon. Miksi pitäisi oppia sietämään yhtään enempää kuin omat voimat sallii. Viihdyn itsekin yksin ja ihmiset syövät voimavarojani. Olen tällainen ja en muita huonompi.
Perus introvertti. Meitä on paljon. Pakolliset työt hoidan ja muun ajan olen yksin. Helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Sosiaalisissa tilanteissa toimimista oppii vain käytännössä, joten siitä vaan suoraan tulta päin. Tsemppiä!
Totta, kunhan ei ota yliannostusta ja mene rikki kuin ylikäytetty kone. Pitkän lukion jälkeen olo oli juuri sellainen: loppuun kärähtänyt, vaikka välttelinkin siellä ihmisiä. Mutta ei sitä sietämistä voi oppia yksinkään olemalla, se on totta. Kiitos tsempeistä.
ap.
Vierailija kirjoitti:
En lukenut kuin otsikon. Miksi pitäisi oppia sietämään yhtään enempää kuin omat voimat sallii. Viihdyn itsekin yksin ja ihmiset syövät voimavarojani. Olen tällainen ja en muita huonompi.
Jotta vaikka voisi opiskella mitä itseä kiinnostaa, tai mennä töihin, jotta saisi enemmän rahaa tehdäkseen kivoja asioita, tai vain ollakseen joidenkin silmissä kelvollinen kansalainen (mutta tämä jälkimmäisin on vain plussaa, ei pakollinen).
ap.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse hieman erakkomainen mutta työpaikan ihmissuhteet eivät rasita yhtään, vaikka joudun kiinteästi tekemään yhteistyötä niin asiakkaiden kuin työkavereiden kanssa. Asiantuntijatyössä ollaan asiakeskeisiä ja it-alalla introverttejäkään ei katsota pahasti kun vaan on asiallinen tekijänainen tai -mies. Saatan olla puolikuollut parin tunnin sukujuhlan jälkeen, mutta koko päivän kestänyt jonkun jutun suunnittelu ja väkertäminen toisen asiallisen nörtin kanssa kylki kyljessä on ihan mukavaa.
Vierailija kirjoitti:
Perus introvertti. Meitä on paljon. Pakolliset työt hoidan ja muun ajan olen yksin. Helppoa.
Joiltakin se sujuu. Ehkä joku päivä multakin...
ap.
Niin, ihan kiva asema naisilla siinä suhteessa. Epäilemättä.