Jos Rautavaaran äidiltä olisi yksikin kysynyt miten voit

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Olisin kaivannut lapsena niin paljon ymmärrystä, ja olen melko katkera "lastensuojelulle", jonka kanssa en siis kylläkään ole ollut missään tekemisissä ikinä, ettei ne näe lasten kauhuja kodeissaan. Uskotaan aikuisia jos on matot siististi lattioilla, ettei lapsetkaan voi voida pahoin. Hyi helvetti mikä perustelu.

Mitä kauhuja? Sinun kohdallasi? Anna edes yksi kunnon esimerkki. Perinteiset "ollaan eri mieltä ja huudetaan teiniangstissa" ei käy. Tuliko turpaan, viikottain? Suljettiinko koko kesälomaksi kellariin? Oliko huoneessasi pelkkä sänky ikävuodet 10-16? Paniko äidin poikaystävät pakolla 13v eteenpäin kunnes karkasit? Ihan vaan esimerkkeinä tuttujen lapsuudesta.

Äiti sai ihan tyhjästä epileptisen kohtauksen, aivokasvaimen (sittemmin selvisi) takia, ja olin yksin kotona. Virotessaan äiti oli sekava, niin valvoin koko yön äidin mentyä nukkumaan, koska pelkäsin, että seottuaan äiti tulee murhaamaan minut.

Voisikohan ehkä tulla jotain muutakin mieleen äidin saatua sairaskohtauksen, eikä, että no niin, nyt se tappaa minut, jota pelätä koko yö yksin? Koitin siis soittaa jonnekin, mutta jouduin olemaan yksin sen enempää siihen menemättä miksi apua ei tullut tuon enempää. Vähän lohduttelua sain.

Kyllä minä äitiä pelkäsinkin joskus ja pahinta oli se paha, mitä hän teki itselleni, minussa. Ei se, mitä hän oli.

Kivikissaäiti kirjoitti:

Äiti joskus puhui kasvatuslaitoksesta. Ne vähäiset kokemukset, joita minulla oli sellaisista sosiaalipuolen työntekijöitä (joku seurakunnan leiri ja jotkut artikkelit) antoivat ajatella, että no, mennään vaan, ehkä ne kuuntelee ja ymmärtää minua. Enhän tahdo pahaa kellekään, suutun vain, kun minua kiusataan, mutta sitten kun äitini hqvaitsi, että saattaisin olla lähdössäkin sinne ja kuvittelen saaavni jotain apua, niin koska hän halusi minulle rangaistusta, niin hän sanoi, että ne eivät ole mitään kivoja mulle, että ne ovat mulle vielä kamalampia kuin hän (silleen, että "kun sä nyt ihan kohtuuttomasti pidät mua kamalana, oot varmaan joku teini").

No, sit mä tietysti sanoin, että ei mennä, eikä äidillä olllut kiinnostusta katsoa sitä korttia, eli ikinä ei minnekään menty.

Aika kivasti halusi mulle hyvää. Not.

Eli täysin perinteistä murrosikädraamaa? Melkein kaikillahan se noin meni. Montakohan kertaa olin itse "joutumassa koulukotiin".

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Äiti joskus puhui kasvatuslaitoksesta. Ne vähäiset kokemukset, joita minulla oli sellaisista sosiaalipuolen työntekijöitä (joku seurakunnan leiri ja jotkut artikkelit) antoivat ajatella, että no, mennään vaan, ehkä ne kuuntelee ja ymmärtää minua. Enhän tahdo pahaa kellekään, suutun vain, kun minua kiusataan, mutta sitten kun äitini hqvaitsi, että saattaisin olla lähdössäkin sinne ja kuvittelen saaavni jotain apua, niin koska hän halusi minulle rangaistusta, niin hän sanoi, että ne eivät ole mitään kivoja mulle, että ne ovat mulle vielä kamalampia kuin hän (silleen, että "kun sä nyt ihan kohtuuttomasti pidät mua kamalana, oot varmaan joku teini").

No, sit mä tietysti sanoin, että ei mennä, eikä äidillä olllut kiinnostusta katsoa sitä korttia, eli ikinä ei minnekään menty.

Aika kivasti halusi mulle hyvää. Not.

Eli täysin perinteistä murrosikädraamaa? Melkein kaikillahan se noin meni. Montakohan kertaa olin itse "joutumassa koulukotiin".

Niin, mutt minä olisin kyllä halunnut jotain apua, voidakseni paremmin. Ollakseni onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Olisin kaivannut lapsena niin paljon ymmärrystä, ja olen melko katkera "lastensuojelulle", jonka kanssa en siis kylläkään ole ollut missään tekemisissä ikinä, ettei ne näe lasten kauhuja kodeissaan. Uskotaan aikuisia jos on matot siististi lattioilla, ettei lapsetkaan voi voida pahoin. Hyi helvetti mikä perustelu.

Mitä kauhuja? Sinun kohdallasi? Anna edes yksi kunnon esimerkki. Perinteiset "ollaan eri mieltä ja huudetaan teiniangstissa" ei käy. Tuliko turpaan, viikottain? Suljettiinko koko kesälomaksi kellariin? Oliko huoneessasi pelkkä sänky ikävuodet 10-16? Paniko äidin poikaystävät pakolla 13v eteenpäin kunnes karkasit? Ihan vaan esimerkkeinä tuttujen lapsuudesta.

Äiti sai ihan tyhjästä epileptisen kohtauksen, aivokasvaimen (sittemmin selvisi) takia, ja olin yksin kotona. Virotessaan äiti oli sekava, niin valvoin koko yön äidin mentyä nukkumaan, koska pelkäsin, että seottuaan äiti tulee murhaamaan minut.

Voisikohan ehkä tulla jotain muutakin mieleen äidin saatua sairaskohtauksen, eikä, että no niin, nyt se tappaa minut, jota pelätä koko yö yksin? Koitin siis soittaa jonnekin, mutta jouduin olemaan yksin sen enempää siihen menemättä miksi apua ei tullut tuon enempää. Vähän lohduttelua sain.

Kyllä minä äitiä pelkäsinkin joskus ja pahinta oli se paha, mitä hän teki itselleni, minussa. Ei se, mitä hän oli.

.

Eli äidilläsi oli hengenvaarallinen sairaus johon reagoit psyykoottisesti? Tämä kertoo lisää sinusta, ei äidistäsi. Mitä pahaa äitisi teki? Edellenkään mikään kertomasi ei old mitenkään normaalista poikkeavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Äiti joskus puhui kasvatuslaitoksesta. Ne vähäiset kokemukset, joita minulla oli sellaisista sosiaalipuolen työntekijöitä (joku seurakunnan leiri ja jotkut artikkelit) antoivat ajatella, että no, mennään vaan, ehkä ne kuuntelee ja ymmärtää minua. Enhän tahdo pahaa kellekään, suutun vain, kun minua kiusataan, mutta sitten kun äitini hqvaitsi, että saattaisin olla lähdössäkin sinne ja kuvittelen saaavni jotain apua, niin koska hän halusi minulle rangaistusta, niin hän sanoi, että ne eivät ole mitään kivoja mulle, että ne ovat mulle vielä kamalampia kuin hän (silleen, että "kun sä nyt ihan kohtuuttomasti pidät mua kamalana, oot varmaan joku teini").

No, sit mä tietysti sanoin, että ei mennä, eikä äidillä olllut kiinnostusta katsoa sitä korttia, eli ikinä ei minnekään menty.

Aika kivasti halusi mulle hyvää. Not.

Eli täysin perinteistä murrosikädraamaa? Melkein kaikillahan se noin meni. Montakohan kertaa olin itse "joutumassa koulukotiin".

Niin, mutt minä olisin kyllä halunnut jotain apua, voidakseni paremmin. Ollakseni onnellinen.

Niinhän minäkin olisin, me kaikki. Me muut vaan kasvoimme ja aikuistumme. Sinä et.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Äiti joskus puhui kasvatuslaitoksesta. Ne vähäiset kokemukset, joita minulla oli sellaisista sosiaalipuolen työntekijöitä (joku seurakunnan leiri ja jotkut artikkelit) antoivat ajatella, että no, mennään vaan, ehkä ne kuuntelee ja ymmärtää minua. Enhän tahdo pahaa kellekään, suutun vain, kun minua kiusataan, mutta sitten kun äitini hqvaitsi, että saattaisin olla lähdössäkin sinne ja kuvittelen saaavni jotain apua, niin koska hän halusi minulle rangaistusta, niin hän sanoi, että ne eivät ole mitään kivoja mulle, että ne ovat mulle vielä kamalampia kuin hän (silleen, että "kun sä nyt ihan kohtuuttomasti pidät mua kamalana, oot varmaan joku teini").

No, sit mä tietysti sanoin, että ei mennä, eikä äidillä olllut kiinnostusta katsoa sitä korttia, eli ikinä ei minnekään menty.

Aika kivasti halusi mulle hyvää. Not.

Eli täysin perinteistä murrosikädraamaa? Melkein kaikillahan se noin meni. Montakohan kertaa olin itse "joutumassa koulukotiin".

Niin, mutt minä olisin kyllä halunnut jotain apua, voidakseni paremmin. Ollakseni onnellinen.

Niinhän minäkin olisin, me kaikki. Me muut vaan kasvoimme ja aikuistumme. Sinä et.

Et välittänyt siitä, että olisit onnellinen? Minä välitän. Muuten eläminen täällä on turhaa.

Mitä väliä on "kasvaa aikuiseksi" ja jotain, jos ei ole onnellinen? En mä aikuiseski kasvamista ole mihinkään tarvinnut. Onnellisuutta sen sijan kyllä..

Kyllä aikuisissakin on vaikka miten paljon keskenkasvuisuutta, aikuinen on, kun 18v. Vai mistä olen jäänyt paitsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Äiti joskus puhui kasvatuslaitoksesta. Ne vähäiset kokemukset, joita minulla oli sellaisista sosiaalipuolen työntekijöitä (joku seurakunnan leiri ja jotkut artikkelit) antoivat ajatella, että no, mennään vaan, ehkä ne kuuntelee ja ymmärtää minua. Enhän tahdo pahaa kellekään, suutun vain, kun minua kiusataan, mutta sitten kun äitini hqvaitsi, että saattaisin olla lähdössäkin sinne ja kuvittelen saaavni jotain apua, niin koska hän halusi minulle rangaistusta, niin hän sanoi, että ne eivät ole mitään kivoja mulle, että ne ovat mulle vielä kamalampia kuin hän (silleen, että "kun sä nyt ihan kohtuuttomasti pidät mua kamalana, oot varmaan joku teini").

No, sit mä tietysti sanoin, että ei mennä, eikä äidillä olllut kiinnostusta katsoa sitä korttia, eli ikinä ei minnekään menty.

Aika kivasti halusi mulle hyvää. Not.

Eli täysin perinteistä murrosikädraamaa? Melkein kaikillahan se noin meni. Montakohan kertaa olin itse "joutumassa koulukotiin".

Niin, mutt minä olisin kyllä halunnut jotain apua, voidakseni paremmin. Ollakseni onnellinen.

Juu tätä draamaa saa kuunnella teineiltä. Sen teiniangstin on tarkoitus häipyä kasvun myötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Äiti joskus puhui kasvatuslaitoksesta. Ne vähäiset kokemukset, joita minulla oli sellaisista sosiaalipuolen työntekijöitä (joku seurakunnan leiri ja jotkut artikkelit) antoivat ajatella, että no, mennään vaan, ehkä ne kuuntelee ja ymmärtää minua. Enhän tahdo pahaa kellekään, suutun vain, kun minua kiusataan, mutta sitten kun äitini hqvaitsi, että saattaisin olla lähdössäkin sinne ja kuvittelen saaavni jotain apua, niin koska hän halusi minulle rangaistusta, niin hän sanoi, että ne eivät ole mitään kivoja mulle, että ne ovat mulle vielä kamalampia kuin hän (silleen, että "kun sä nyt ihan kohtuuttomasti pidät mua kamalana, oot varmaan joku teini").

No, sit mä tietysti sanoin, että ei mennä, eikä äidillä olllut kiinnostusta katsoa sitä korttia, eli ikinä ei minnekään menty.

Aika kivasti halusi mulle hyvää. Not.

Eli täysin perinteistä murrosikädraamaa? Melkein kaikillahan se noin meni. Montakohan kertaa olin itse "joutumassa koulukotiin".

Niin, mutt minä olisin kyllä halunnut jotain apua, voidakseni paremmin. Ollakseni onnellinen.

Niinhän minäkin olisin, me kaikki. Me muut vaan kasvoimme ja aikuistumme. Sinä et.

Et välittänyt siitä, että olisit onnellinen? Minä välitän. Muuten eläminen täällä on turhaa.

Sen aikuistumisen myötä kykenin olemaan onnellinen riippumatta siitä mitä lapsuudessani tapahtui.

Kyllähän se van niin on, että ne nuoret helpoiten syrjäytyy, joita ei kukaan ole ymmärtänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

R

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se nainen oli sairaalloisen mustasukkainen, kontrolloiva ja omistushaluinen. Eristi vanhimman lapsensa isästään, niin että saivat vain puhua lyhyesti puhelimessa. Nuorempien lasten isä oli joutunut soittamaan poliisit paikalle naisen riehuessa. Yritti estää miestä käymästä töissä, halusi perheen pysyvän keskenään kotona. Ei ollut tekemisissä edes siskopuolensa kanssa tästä syystä. Kyseessä oli kontrollifriikki narsisti.

Siiinä ei olisi neuvolan kyselyt kuulumisista auttaneet.

Kaikki sopii kuvan, että koki, ettei häntä arvosteta.

Kaikki jotka "kokevat arvostuksen puutetta" eivät tapa kiukkupäissään kolmea ihmistä.

Eivät tietenkään, elämä noilla muilla olisikin mennyt kivasti, jos tämä yksi olisi jatkanut kärsimistään.

Sinä siis tiedät varmaksi, että hän kärsi arvostuksrn puutteesta? Vai onko tuo omaa spekulaatiotasi?

Siis tunteesta, ettei ole arvostettu. Se on eri asia, kuin arvostiko muut häntä, tuskinpa kauheasti, jos hän jo antoi täysillä takaisin kokemaansa vääryyttä, vaikka syyllinen olisikin jäänyt jo kauas taa.

En tiedä, kuten tekään ette tiedä, että se ei ollut niin. Minusta vain jokin pahuus ei ole riittävä selitys. Sillekin on aina syynsä. Siis tätäkään ei pidä ottaa syytöksenä itsellenne, mutta siis syy on yleensä asioissa. Eri asia onko se nähtävissä kellekään psykiatrillekaan, vai ei.

Mutta kun sille EI ole "syytä". Se on tietoinen valinta. Vain psykoosissa tms. sairaana ei ole. Muulloin aina on.

Minä päinvastoin melkein ajattelen niin, että vain psykoosissa tai sairaana ihminen muka valitsee tehdä pahaa. Muulloin se on minusta aina jonkin tapahtumaketjun, joka olisi voitu avulla katkaista, seuraus. Siis voi olla, että kukaan jonka nainen eläessään tapasi ei olisi voinut auttaa, mutta se ei tarkoita, etteikö häntä silti olisi voitu auttaa.

Ai ammattirikollisillakin rikokset ovat seurauksia? Salli mun nauraa. Koita nyt ymmärtää, että jotkut tekevät pahaa, koska haluavat.

Totta kai ovat. Seurausta puutteellisesta kasvatuksesta tai muusta varhaisessa kasvuiässä tapahtuvasta haitallisesta tapahtumasta. Jokainen, joka jää lapsena vaille huomiota, hakee sitä tavalla tai toisella. Joku näpistelee karkkia, joku meikkejä, joku jo jotakin isompaa (TV, DVD, auto ym.). Ja joku rupeaa sitten vahingoittamaan muita ihmisiä. 

Varmasti jos rikolliset istuisivat alas ja haluaisivat jutella rauhassa menneisyydestään, niin suurimmalla osalla varmasti löytyy joku selkeä vaihe elämästään, joka "ohjasi" häntä elämässä väärään suuntaan. Se, että esim. minä haluan ymmärtää MIKSI joku teki niin kuin teki, EI tarkoita, että yhtään puolustelisin tai ihannoisin näitä ihmisiä. Itse olen myös käynyt vaikean lapsuuden läpi ja ymmärrän, jos kaikki eivät kestä sitä ja romahtavat henkisesti ja rupeavat oireilemaan kuka mitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Äiti joskus puhui kasvatuslaitoksesta. Ne vähäiset kokemukset, joita minulla oli sellaisista sosiaalipuolen työntekijöitä (joku seurakunnan leiri ja jotkut artikkelit) antoivat ajatella, että no, mennään vaan, ehkä ne kuuntelee ja ymmärtää minua. Enhän tahdo pahaa kellekään, suutun vain, kun minua kiusataan, mutta sitten kun äitini hqvaitsi, että saattaisin olla lähdössäkin sinne ja kuvittelen saaavni jotain apua, niin koska hän halusi minulle rangaistusta, niin hän sanoi, että ne eivät ole mitään kivoja mulle, että ne ovat mulle vielä kamalampia kuin hän (silleen, että "kun sä nyt ihan kohtuuttomasti pidät mua kamalana, oot varmaan joku teini").

No, sit mä tietysti sanoin, että ei mennä, eikä äidillä olllut kiinnostusta katsoa sitä korttia, eli ikinä ei minnekään menty.

Aika kivasti halusi mulle hyvää. Not.

Eli täysin perinteistä murrosikädraamaa? Melkein kaikillahan se noin meni. Montakohan kertaa olin itse "joutumassa koulukotiin".

Niin, mutt minä olisin kyllä halunnut jotain apua, voidakseni paremmin. Ollakseni onnellinen.

Niinhän minäkin olisin, me kaikki. Me muut vaan kasvoimme ja aikuistumme. Sinä et.

Et välittänyt siitä, että olisit onnellinen? Minä välitän. Muuten eläminen täällä on turhaa.

Sen aikuistumisen myötä kykenin olemaan onnellinen riippumatta siitä mitä lapsuudessani tapahtui.

Minust aikuistuminen ei ole avain tuohon. Van se, että saa ne asiat käsiteltyä. Ja juurihan kirjoitin, että olisin tarvinnut siihen apua, sitä, että minua ymmärretään. Sitä ei ole tähän päivään saakka tullut. Koska sitten jo huomasin, että ihmiset ovatkin pääsääntöisesti kusipäitä, joita ei kiinnosta ymmärtää kavereitaan eikä muitakaan, ehkä ystäviään, mutta sellaiseksi et pääse, ellet ensin ole se onnellinen jne. Niin vittuako mä sellaisiin paskiaisiin omissa asioissani ja murheissani yhtään luotan.

Siinä on nyt tekemistä löytää ihmisiä, joihin voi luottaa.

Tai oikeammin: sellaiseksi et pääse, ellet ole ensin se ymmärretty tai hyväksytty (ne ovat hyvin lähelle sama asia).

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni asian ymmärtäminen ja sen hyväksyminen ovat kaksi täysin eri asiaa. On ihan luonnollinen reaktio yrittää käsittää, mitkä kaikki tekijät olivat esimerkiksi tällaisen hirmuteon taustalla, mutta se ei tee rikosta yhtään vähempää raskauttavaksi. Voimme esimerkiksi yrittää ymmärtää syitä antisemitismiin, mutta se ei todellakaan tarkoita asian kannattamista. Päinvastoin, tiedostaminen voi auttaa välttämään kyseisen ilmiön vahvistumista uudelleen. Yhtälailla olisi tärkeätä kyetä erittelemään mikä johtaa perhesurmiin, jotta niihin voitaisiin puuttua ajoissa.

Naulan kantaan. Jokainen varmasti passittaisi jokaisen rikoksen tehneen telkien taakse asap, mutta on pidemmän päälle järkevää miettiä, miksi näitä rikoksia tapahtuu, jotta näitä tulisi vähemmän, joka lienee jokaisen prioriteetti.

Kivikissäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Äiti joskus puhui kasvatuslaitoksesta. Ne vähäiset kokemukset, joita minulla oli sellaisista sosiaalipuolen työntekijöitä (joku seurakunnan leiri ja jotkut artikkelit) antoivat ajatella, että no, mennään vaan, ehkä ne kuuntelee ja ymmärtää minua. Enhän tahdo pahaa kellekään, suutun vain, kun minua kiusataan, mutta sitten kun äitini hqvaitsi, että saattaisin olla lähdössäkin sinne ja kuvittelen saaavni jotain apua, niin koska hän halusi minulle rangaistusta, niin hän sanoi, että ne eivät ole mitään kivoja mulle, että ne ovat mulle vielä kamalampia kuin hän (silleen, että "kun sä nyt ihan kohtuuttomasti pidät mua kamalana, oot varmaan joku teini").

No, sit mä tietysti sanoin, että ei mennä, eikä äidillä olllut kiinnostusta katsoa sitä korttia, eli ikinä ei minnekään menty.

Aika kivasti halusi mulle hyvää. Not.

Eli täysin perinteistä murrosikädraamaa? Melkein kaikillahan se noin meni. Montakohan kertaa olin itse "joutumassa koulukotiin".

Niin, mutt minä olisin kyllä halunnut jotain apua, voidakseni paremmin. Ollakseni onnellinen.

Niinhän minäkin olisin, me kaikki. Me muut vaan kasvoimme ja aikuistumme. Sinä et.

Et välittänyt siitä, että olisit onnellinen? Minä välitän. Muuten eläminen täällä on turhaa.

Sen aikuistumisen myötä kykenin olemaan onnellinen riippumatta siitä mitä lapsuudessani tapahtui.

Minust aikuistuminen ei ole avain tuohon. Van se, että saa ne asiat käsiteltyä. Ja juurihan kirjoitin, että olisin tarvinnut siihen apua, sitä, että minua ymmärretään. Sitä ei ole tähän päivään saakka tullut. Koska sitten jo huomasin, että ihmiset ovatkin pääsääntöisesti kusipäitä, joita ei kiinnosta ymmärtää kavereitaan eikä muitakaan, ehkä ystäviään, mutta sellaiseksi et pääse, ellet ensin ole se onnellinen jne. Niin vittuako mä sellaisiin paskiaisiin omissa asioissani ja murheissani yhtään luotan.

Siinä on nyt tekemistä löytää ihmisiä, joihin voi luottaa.

Kyllä se aikuistuminen on se avain. Tieto siitä, että Minä olen tätä, riippumatta muista. Narsistina sinä haluat muiden jatkuvaa vahvistusta itsestä ja kun et sitä saa koet olevasi rikki. Ei muiden tarvitse ymmärtää minua, riittää kunhan itse ymmärrän ja sitä kautta kykenen toimimaan maailmassa tavalla joka pitää minut onnellisena. Kukaan toinen ei sinua korjaa.

Ja vielä se, että äitini nujerrus oli saanut aikaan sen, etten kyennyt pitämään puoliani tällaista yhtä kusipäätä vastaan. Siitä alkoi aikuinen helvettini. Se ihminen ei ymmärtänyt minua mutta käytti kaiken aikansa minun halveksimiseen sen varjolla, missä minua ei ymmärtänyt. Enkä minä voinut sanoa mitään, koska palataanpa hetkeen, jossa sen bussiäidin olisi pitänyt sanoa miehelleen, että jätän lapset sulle ja taas kaikki haukkuu häntä. Jos mä olisin sanonut sille kaverille, mitä ajattelen, niin mä oisin saanut paskat varman jostain hänen pettymyksestään mihin lie, minulleko asettamiin kuvitelmiinsa vai en tiedä, päälleni.

Ja tiedän, että siinä asiassa äitini olisi sanonut minulle, että se on minua kohtaan ihan oikein. Sellainen mursi minut. Olin syypää muiden tunteisiin.

Tai muiden odotuksiin.

Kivikissaäiti kirjoitti:

Olisin kaivannut lapsena niin paljon ymmärrystä, ja olen melko katkera "lastensuojelulle", jonka kanssa en siis kylläkään ole ollut missään tekemisissä ikinä, ettei ne näe lasten kauhuja kodeissaan. Uskotaan aikuisia jos on matot siististi lattioilla, ettei lapsetkaan voi voida pahoin. Hyi helvetti mikä perustelu.

Niin eikä aina tajuta että toinen vanhemmistakin voi elää perhehelvetissä josta ei uskalla puhua koska pelkää, koska koskee ja koska sattuu. Se jota sattuu pakenee, oirehtii ja lopulta huutaa apua. Psykopaatti taas pysyy tyynenä vaikka olisi hakannut puolisoaan lapsen nähden.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Äiti joskus puhui kasvatuslaitoksesta. Ne vähäiset kokemukset, joita minulla oli sellaisista sosiaalipuolen työntekijöitä (joku seurakunnan leiri ja jotkut artikkelit) antoivat ajatella, että no, mennään vaan, ehkä ne kuuntelee ja ymmärtää minua. Enhän tahdo pahaa kellekään, suutun vain, kun minua kiusataan, mutta sitten kun äitini hqvaitsi, että saattaisin olla lähdössäkin sinne ja kuvittelen saaavni jotain apua, niin koska hän halusi minulle rangaistusta, niin hän sanoi, että ne eivät ole mitään kivoja mulle, että ne ovat mulle vielä kamalampia kuin hän (silleen, että "kun sä nyt ihan kohtuuttomasti pidät mua kamalana, oot varmaan joku teini").

No, sit mä tietysti sanoin, että ei mennä, eikä äidillä olllut kiinnostusta katsoa sitä korttia, eli ikinä ei minnekään menty.

Aika kivasti halusi mulle hyvää. Not.

Eli täysin perinteistä murrosikädraamaa? Melkein kaikillahan se noin meni. Montakohan kertaa olin itse "joutumassa koulukotiin".

Niin, mutt minä olisin kyllä halunnut jotain apua, voidakseni paremmin. Ollakseni onnellinen.

Niinhän minäkin olisin, me kaikki. Me muut vaan kasvoimme ja aikuistumme. Sinä et.

Et välittänyt siitä, että olisit onnellinen? Minä välitän. Muuten eläminen täällä on turhaa.

Sen aikuistumisen myötä kykenin olemaan onnellinen riippumatta siitä mitä lapsuudessani tapahtui.

Minust aikuistuminen ei ole avain tuohon. Van se, että saa ne asiat käsiteltyä. Ja juurihan kirjoitin, että olisin tarvinnut siihen apua, sitä, että minua ymmärretään. Sitä ei ole tähän päivään saakka tullut. Koska sitten jo huomasin, että ihmiset ovatkin pääsääntöisesti kusipäitä, joita ei kiinnosta ymmärtää kavereitaan eikä muitakaan, ehkä ystäviään, mutta sellaiseksi et pääse, ellet ensin ole se onnellinen jne. Niin vittuako mä sellaisiin paskiaisiin omissa asioissani ja murheissani yhtään luotan.

Siinä on nyt tekemistä löytää ihmisiä, joihin voi luottaa.

Kyllä se aikuistuminen on se avain. Tieto siitä, että Minä olen tätä, riippumatta muista. Narsistina sinä haluat muiden jatkuvaa vahvistusta itsestä ja kun et sitä saa koet olevasi rikki. Ei muiden tarvitse ymmärtää minua, riittää kunhan itse ymmärrän ja sitä kautta kykenen toimimaan maailmassa tavalla joka pitää minut onnellisena. Kukaan toinen ei sinua korjaa.

Etkö sinä osa lukea, että minä tarvitsin ymmärtäjää? Jos sinulla on ollut edes vapaus ymmärtää itse itseäsi, et ole kulkenut minun kengissäni. Sinä et ymmärrä narsismista mitään. Avainsana siinä, miksi et ymmärrä, et ymmärrä, miten vapaa olet ollut minuun verrattuna, jonka äiti oli narsistinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni asian ymmärtäminen ja sen hyväksyminen ovat kaksi täysin eri asiaa. On ihan luonnollinen reaktio yrittää käsittää, mitkä kaikki tekijät olivat esimerkiksi tällaisen hirmuteon taustalla, mutta se ei tee rikosta yhtään vähempää raskauttavaksi. Voimme esimerkiksi yrittää ymmärtää syitä antisemitismiin, mutta se ei todellakaan tarkoita asian kannattamista. Päinvastoin, tiedostaminen voi auttaa välttämään kyseisen ilmiön vahvistumista uudelleen. Yhtälailla olisi tärkeätä kyetä erittelemään mikä johtaa perhesurmiin, jotta niihin voitaisiin puuttua ajoissa.

Naulan kantaan. Jokainen varmasti passittaisi jokaisen rikoksen tehneen telkien taakse asap, mutta on pidemmän päälle järkevää miettiä, miksi näitä rikoksia tapahtuu, jotta näitä tulisi vähemmän, joka lienee jokaisen prioriteetti.

Joskus väkivaltaisen ihmisen jatkuva hyysääminen johtaa siihen että terve ja työkykyinen uhri joutuu ojaan. Kukaan ei jaksa olla super jatkuvan vainoamisen alla etenkin kun välittää lapsistaan.