Lue keskustelun säännöt.
Miniä ei käy kylässä kuin tosi harvoin
18.07.2017 |
Miniä ei oikein koskaan tule ei poikani mukana käymään. Hän on viimeksi käynyt meillä n 4kk sitten ja vuodessa ei vieraile kuin ehkä 3-4 kertaa.Näkisin häntä mielelläni useamminkin, Hän jää pois, vaikka ei olisi muutakaan menoa, Tuntuu kuin hän ei ymmärtäisi, että sukulaisten kanssa on tapana olla tekemisissä, eikö hän tarvitse sukulaissuhteita ollenkaan... tuntuu surulliselta. Perheenjäsenten kanssakäyminen on kuitenkin kaikille ilon aihe ja rikastuttaa elämää, ja minusta lasteni puolisot kuuluvat perheeseen myös. En haluaisi painostaa, mutta en myöskään jättää häntä ulkopuoliseksi, Tuntuu että välttelee minua ja miestäni selvästi?
Kommentit (244)
Minulla on rankka vuosi opiskeluiden, töiden ja parin muun muuttujan takia. Nyt vihdoin viimein viikon loma ennen uutta puserrusta. Anoppi kokee että tämän ajan uhraisin heillä kyläilyyn. Kiitos tarjouksesta mutta rentoudun parhaiten itsekseni, nyt on aikaa myös tehdä rästisiivousta ja uuden lukukauden valmisteluita. Olet kiva anoppi, mut tarvitsen nyt oikeasti omaa aikaa etten vedä burnoutiin niin kuin poikasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä appivanhemmat on tosi mukavia. En vain ole sukulaisihminen. En piittaa omasta suvustani, enkä'varsinkaan muiden suvuista.
Käyn mielelläni anoppilassa. Sen 3 kertaa vuodessa. Aina kysellään miksi en tule useammin (mieheni käy siellä myös nykyään harvemmin kun ei jaksa lähteä, matkaa 70km) ja että jopa yöksi pitäisi jäädä (!) Mitähän ihmettä minä sielä yöllä tekisin? Nukkua voi kotonakin. On mukavaa että minut halutaan "osaksi perhettä", mutta en vain taida olla sellainen ihminen joka sujahtaa rooliinsa tuossa tapauksessa. Olen kyllä sitä mieltä myös että sukulaiset rikastuttavat elämää ollessaan luontevia suhteita, mutta en vain ole oppinut tuohon, kun äitini aikoinaan eristi minua isän puolen suvusta jonka kanssa olin tekemisissä lähes teini-ikään asti, ja äidin puolen sukuunkaan en saanut tutustua. Nykyään tuollainen sukulaisuushomma on minulle vaikeaa. Näkemisessä ei mitään, mutta niissä päälle tulvissa odotuksissa. Pitäisikö viedä tuliaisia? Pitäisikö kutsua heitä useammin kylään? Ketä olen kutsunut viimeksi? onko pekkaeno suuttunut kun siitä ei ole kuulnut, vai oliko hän juuri se joka on soittanut usein enkä ole kerennyt vastaamaan, ja nyt olisi mun vuoro soitella jo? Mitä laitan pöytään kun tulee miehen sukua käymään? hetkinen, eikö miehen kuuluisi kestitä omat sukulaiset? Mutta sitten hävettää jos jättää miehen kontolle ja hän ei terjoa mitään, koska meillekin on niin paljon tarjottu. Pitääkö muistaa synttärit? Entä jouluna, meneekö kaikki rahat sukulaisten lahjoihin? Vaikka sanotaan että ei mitään ostella, niin käymään mennessä on kasa lahjoja mukaan annettavaksi, ja itsellä ei mitään kun oli niin typerä että luuli ettei lahjoja osteta kun niin kerran sanottiin ja sovittiin...
Niin kuin varmaan tuosta huomaa, nämä asiat eivät tule luonnostaan minulta, joten ison sukulaispiirin kanssa tekemisissä oleminen on minulle äärimmäisen hankalaa.
Meillä on ihana nuori miniä. Emme paljon häntä tapaa, mikä on surullista.
Poikammekin käy meillä nykyään todella harvoin. He viettävät paljon aikaa miniän vanhempien ja sisarusten kanssa. Poikamme selvästi viihtyy heidän seurassaan ja on otettu hyvin mukaan porukkaan. Siitä olemme iloisia.
Toisaalta olemme surullisia kun meitä tavataan niin harvoin. Olemme ilmeisesti niin ikävää seuraa.
Oma anoppini ihmettelee varmasti samaa. On niin tyhmä että ei tajua minun tietävän, miten paljon levittelee perättömiä juoruja ja pahaa minusta selkäni takana. Sitten kun menen, piikittelee, arvostelee ja haukkuu lapsiamme. Mieheni on edistynyt elämässään ja urallaan hienosti, mutta heidän mukaansa olen pakottanut miehen sieltä pieneltä paikkakunnalta "isoihin" kaupunkeihin, olisi kuulemma halunnut jäädä heidän viljatilalleen eikä mihinkään herrojen virkoihin. En vain jaksa sitä ainaista katkeruutta. Kun käyn, olen ystävällinen ja kohtelias, mutta kovin usein en vapaaehtoisesti mene arvosteltavaksi.
Sosiaalinen vammainen kun olen, niin en tykkää vierailla väkinäisiä vierailuja anoppilaan. Apessa ja anopissa ei siis ole mitään vikaa, ja mieheni onkin sanonut heille että en vain ole kyläilijä. Pidän miehen vanhemmista enemmän kuin omistani, mutta omiani JOUDUN käydä katsomassa koska ovat vanhoja. En ymmärrä miksi edelleen olen arka pikkulapsi heille, joka ei osaa mitään, mutta jota ei myöskään auteta kuin ehkä pitkin hampain, jos jotain apua satun tarvimaan. Veljelleni sen sijaan tehdään kaikki eteen, ja hänen vaimolleen ja lapsilleen. Minulle sitten kiukutellaan kun ollaan väsyneitä. Miehen vanhemmat ovat ihan eri maata, vilpittömiä ja ihania ihmisiä. Hänen sisarukset myös. Olen vain itse niin erikoinen, ja töksähtelevä, enkä osaa käyttäytyä sosiaalisten pelien mukaan, kun en ymmärrä sääntöjä. Tämä ahdistaa minua, ja tunnen itseni typeräksi jännittäjäksi appivanhempien seurassa. En tiedä pitäisikö minun auttaa ruuanlaitossa, ja jos tarjoudun, niin koen olevani vain edessä, ja vain vaikeutan asiaa. Toisaalta harmittaa että olen tällainen, mutta elämäntilanne on niin rankka tässä vaiheessa muutenkin, että nämä piirteeni vain korostuvat, kuten myös rauhassa olemisen tarve. En jaksa mitään ylimääräistä miettimistä.
Hauskinta on että anoppini on sanonut että hän ei jaksa tulla käymään, kun on niin kiva olla työviikon jälkeen vain kotona :D Samahan se itselläkin on, ja lisäksi lapsia ja muuta tekemistä. Omat vanhempani ovat eläkkeellä ja asuvat lähellä, mutta eivät tule käymään kuin vähän ovenraosta huikkaamaan, ja ehkä nopeat kahvit, jos "kerkeää". Veljeni luona vierailevat monta kertaa viikossa, ja veljeni lapsineen heillä. Ovat kuin samaa perhettä.
Kun olin vuosikausia sinkkuna, niin olin itse aina se joka ehdotti tekemistä kavereille, menin heille kahville, ja joka kävi vanhemmilla kylässä viikottain. Kun aloin mieheni kanssa seurustelemaan ja lopulta muutettiin vanhaan ok.talon, niin lopetin kylässä hyppäämisen sillä seurauksella että näen ketään ehkä pari kertaa kuussa :D Mutta ei haittaa. Kovin taisivat olla yksipuolisia kaverisuhteita, kun ei heitä täällä näy ;) Paras ystäväni asuu kaukana ja hänen kanssaan olemme viikottain teksmisissä parisen tuntia viestimillä, se riittää. Lisäksi on miehen kaverit joita näen useni kun tulevat kahville tai saunomaan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan toi ihan tarpeeksi usein.
Meillä tulee käymään niin päin, että olen vaan onnellinen jos miniä ymmärtää pysyä mahdollisimman paljon poissa. En kaipaa vieraita ihmisiä perheeseeni. Tapaan mielelläni poikaani ilman miniää. Saan puhuakin rennommin. Eikä tarvitse jännittää.
Käydään anoppilassa välimatkan takia kerran vuodessa ja maksimissaan kaksi yötä. Anoppi on varmasti ollut aikanaan mukava ihminen, mutta on sairastuttuaan muuttunut katkeraksi ja elämänpiiri pyörii lähinnä lääkärissä käyntien ja omien ja muiden sairauksien päivittelyn ympärillä. Mies häipyy isänsä kanssa kuin tuhka tuuleen heti kun päästään pihaan ja itse olen anopin seuraneitinä. Ruokaa ei saa laittaa, ylipäätään mitään tekemistä ei ole. Joskus olen ehdottanut että leipoisin vaikka pakkaseen, mutta ovat niin tottuneet siihen että appiukko hoitaa kaiken, että ei sekään kelvannut. Appiukolle on tärkeää saada viettää aikaa poikansa kanssa, mutta anoppi selkeästi väsyy kun pitää seurustella. Kuitenkin, jos mies menee yksin, niin alkaa valitus miksi en mennyt.
Nyt kymmenen vuoden jälkeen olen tottunut jotenkin vaan olemaan, mutta usein saatetaan anopin kanssa todeta, että mennäämpä vaan molemmat päiväunille, kun miehet tuusaa jotain keskenään. Tai käyn yksin kävelyllä ja haen samalla anopille kukan ja pari lehteä.
Nuo vierailut on kuitenkin tosi raskaita sekä itselle että miehelle. Eli en käy kuin kerran vuodessa, koska muuten pitäisi hankkia erikseen lennot ja ottaa töistä vapaata ihan vaan että saa istua päivätolkulla hiljaa anopin kanssa. Harmi homma, mutta näin se nyt vaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on ihana nuori miniä. Emme paljon häntä tapaa, mikä on surullista.
Poikammekin käy meillä nykyään todella harvoin. He viettävät paljon aikaa miniän vanhempien ja sisarusten kanssa. Poikamme selvästi viihtyy heidän seurassaan ja on otettu hyvin mukaan porukkaan. Siitä olemme iloisia.
Toisaalta olemme surullisia kun meitä tavataan niin harvoin. Olemme ilmeisesti niin ikävää seuraa.
Oletteko kutsuneet? Järjestäkää synttäreitä, nimipäiviä? Sunnuntailounaita?
Ap:n tilanne kuulostaa siinä mielessä harmilliselta, että hän tuntuu haluavan aidosti ottaa miniän perheenjäseneksi. Voisitko miettiä kutsumista esimerkiksi ravintolaan syömään? Se olisi "neutraalimpi" ympäristö ja voisitte tutustua rennommin.
Minä en käy anoppilassa kuin harvoin. Tähän on monia syitä, osa varmasti turhia, mutta osa aiheellisia. Ennen lapsia minä en tuntunut kiinnostavan anoppia ollenkaan, ja lasten jälkeen hän alkoi udella hyvin henkilökohtaisia asioita.. saadakseen juorumateriaalia muulle suvulle :( Hän myös yrittää "kilpailla" lasten suosiosta, kyselee kumpi leipoo paremmin äiti vai mummo, kumman syli on parempi jne. Lapset eivät edes koe mummoaan kovin läheiseksi (johtuen varmaan minun "kylmästä" suhtautumisesta), joten tuollaiset vastakkainkyselyt vain etäännyttävät välejään, kun totta kai äidin syli on paras syli jne.
Aika kauan jaksoin yrittää esikoisen varhaisvuosina, mutta ei kerta kaikkiaan ymmärrä rooliaan ja normaaleja rajoja. Saattoi monta kertaa päivässä laitella viestiä, halusi tietää ihan kaiken arjestamme (jotta voisi sitä "väreillä" kertoa muille), mankui kokoajan vauvaa hoitoon vaikka mies ei halunnut antaa (eikä annettu). Huh. Anopille olisi kovin tärkeää saada kokea olevansa parempi kuin minä mitä tulee lapsiin, ruuanlaittoon ja kodinhoitoon. Harmi hänelle, että minä en viitsi antaa tuota kokemusta oman mielenterveyden ja lasten kustannuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en käy appivanhemmilla kovinkaan usein, he ovat oikein mukavia ihmisiä, mutta siellä käyminen on vähän turhaa. He yleensä puhuvat omia juttujaan ja istuskelen yleensä jossain ja silittelen koiraa. Lisäksi minusta on hyvä että mies käy vanhemmillaan useimmin ihan yksin, saa viettää aikaa vanhempiensa kanssa ilman minua.
Minäkään en käy appivanhemmillani usein. Minulla on aivan neutraalit välit heidän suhteensa, mutta kun miehelläni ja minulla oli aviokriisi, he yllättäen löysivät minusta paljon harmin aiheita, eikä kukaan ollut puolellani. Tästä päättelin, että jatkossa parempi kaikille kun näemme harvoin. Mutta en ajattele heistä kuitenkaan pahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on ihana nuori miniä. Emme paljon häntä tapaa, mikä on surullista.
Poikammekin käy meillä nykyään todella harvoin. He viettävät paljon aikaa miniän vanhempien ja sisarusten kanssa. Poikamme selvästi viihtyy heidän seurassaan ja on otettu hyvin mukaan porukkaan. Siitä olemme iloisia.
Toisaalta olemme surullisia kun meitä tavataan niin harvoin. Olemme ilmeisesti niin ikävää seuraa.Oletteko kutsuneet? Järjestäkää synttäreitä, nimipäiviä? Sunnuntailounaita?
Kyllä me olemme. Välillä tulevat ja välillä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikille kommentoijille oikein lämpimät kiitokset! Oli vapauttavaa lukea, että en olekaan ainoa, joka ei kertakaikkiaan halua vierailla anopilla. Emme ymmärrä toisiamme, emme pidä toisistamme eikä meillä ole mitään yhteistä puhuttavaa. Jatkan valitsemallani tiellä teidän rohkaisemana, sillä elämä on näin vähemmän verenpainetta nostattavaa.
Vierailija kirjoitti:
Kaikille kommentoijille oikein lämpimät kiitokset! Oli vapauttavaa lukea, että en olekaan ainoa, joka ei kertakaikkiaan halua vierailla anopilla. Emme ymmärrä toisiamme, emme pidä toisistamme eikä meillä ole mitään yhteistä puhuttavaa. Jatkan valitsemallani tiellä teidän rohkaisemana, sillä elämä on näin vähemmän verenpainetta nostattavaa.
Itse olen huomannut että voin paremmin kun en liikaa näe. Mennyt monesti viikkoja anopin vierailuista myöhempään miettimiseen..Vähemmän empaattiset ihmiset osaavat olla raskaita koska imevät energiaa ja eivät ota muita huomioon niinkuin normaaleissa vuorovaikutussuhteissa kysellään asioita jne eikä takanapäin.. Ja teeskentelijät huomataan.Minun anoppini on ihan varma että mulla vippaa päästä koska en vieraile tarpeeksi. Luuleeko hän olevan jossain erityisasemassa
Hän ei ole ystäväsi etkä sinä hänen äiti vaan hän on lapsesi tyttöystävä! Älä yritä olla liian tunkeileva kaverillinen moni miniä/ tyttöystävä ei pidä siitä.
Itse en käy siksi kovin usein koska koen sen turhana. Ovat eronneet ja heidän uudet puolisot puhuvat ihmisistä joita en tunne jne ja puhuvat omia juttujaan. Usein koen olevani ulkopuolinen noissa tilanteissa. Miehen äiti on myöskin kova tuijottamaan ovella kun sinne menee se on kiusallista.
Ei meilläkään pojan vaimo käy kuin kerran, kaksi vuodessa. On kieltänyt poikaanikin käymästä nykyään meillä. Kun se on kai kuulemma osoitus napanuoren katkaisemattomuudesta.
Onneksi kuitenkin tyttö käy miehensä kanssa paljon, joten saan heidän lapsiaan sitten hemmotella ja hoitaa.
Pakko myöntää, että tytön lapsista on tullut läheisempiä näin ja heitä on helpompi pitää yöhoidossakin, kun ollaan usein tekemisissä.
Miniä tulee käymään ehkä pari kertaa vuodessa, ja me käymme heillä noin kerran vuodessa. Asumme tunnin matkan päässä toisistamme. Tämä on tuntunut luonnolliselta, eikä ole pohdituttanut suuntaan eikä toiseen. Kukin toimii tavallaan, ja siinä se.