Miniä ei käy kylässä kuin tosi harvoin

Miksi anopin kanssa pitäisi olla ystävä? Oma anoppi haluaisi olla tosi läheinen kanssani mutta itse en halua. On liian erilainen ihminen vain kanssani  ei muuta.

No miniä ymmärtää asian vasta kun on samassa tilanteessa eli anoppi!

Sitten saa olla kotona yksikseen kukaan ei käy, tämä malli periytyy suomalaisessa perheessä

Ottaisitte mallia Keski-Euroopasta.

Kyseessä on suomalsinen tapa että vanhempia ihmisiä ylipäätään ei pidetä minkään arvoisina.

Pyydetään kyllä lapsenlapsia hoitamaan, mutta ei muuten huomioida esim anoppia mitenkään, ei soitella eikä käydä tapaamassa, ikävää.

Minä näen anoppia n. 3krt/kuukaudessa, eli paljon. Välillä turhauttaa, eikä jaksaisi nähdä niin usein, mutta anoppi kokkaa niin hyviä ruokia että tulee mentyä valmiiseen (ja ilmaiseen) pöytään pelkästä syömisen ilosta.

Jos pyytäisi vain kahville, en todellakaan kävisi niin usein. :D

Mä en edes nää mun omia vanhempia noin usein, vaikka asuvatkin alle 20km päässä. Ei kaikille mikään sukulaisten kanssa hengailu ole tärkeää. 

4 kertaa vuodessahan on paljon. Itse en ehdi nähdä edes kaikkia kavereita noin usein :0

Ja myös oma anoppi valittaa siitä kun en vieraile tarpeeksi. Itse koen sen turhana koska on tärkeämpiäkin ihmisiä joita haluisi nähdä.

Minulla on voimia vievä perussairaus mikä saa aikaan sen, etten arkiviikolla oikein jaksa tehdä töiden jälkeen mitään. Viikonloppuisin odottaa usein moni kodinhoidollinen tehtävä. Lasten menoja ja koulujuttujakin pitää hoitaa. Sukulaisia ja ystäviä on enemmän kuin vain appivanhemmat, myös muilla perheenjäsenillä. Appivanhemmilla käyminen tahtoo niellä lähes koko päivän vaikka miten suunnittelisimme käyvämme vain pikipäin. Ensin on ruoka ja muutaman tunnin kuluttua kahvi, josta kieltäytyminen saa anopin pahalle mielelle. Käynnit ovat myös tietyllä tavalla raskaita ja työläitä, mitä en voi tässä enempää eritellä.

Jos voisin, taikoisin jostain lisää aikaa. Niin että toinen päivä viikonlopusta pyhittyisi pelkästään akkujen lataamiselle, koska se jää nyt liian vähiin. Välillä on hyvin riittämätön olo vaikka olemme mielestäni pitäneet hyvin yhteyttä ja keskustelleet teini-ikäiset lapsemmekin mukaan isovanhempia tapaamaan (välillä pienen painostuksen kanssa). 

Minä kävin ensimmäisinä seurusteluvuosina appivanhemmillani monta kertaa viikossa, koska he asuivat kilometrin päässä meistä (apua...) ja puolisoni kävi heillä yhtenään. En kuitenkaan pitänyt vierailuista, vaikka nuorena ja naiivina esitin iloista, etenkin ruokailutilanteet olivat kamalia; appivanhemmilla syödään usein hyvin perinteisiä suomalaisruokia, on läskisoosia, maksaa, sydäntä, kaikkea sellaista, mistä en yksinkertaisesti pidä. Söin silti kohteliaasti, ja kuitenkin sain aina kuulla moitteita siitä, miten en santsaa ja miten en arvosta kunnon ruokaa (ikinä en pahaa sanaa niistä sanonut) ja loppuvaiheessa samalla sitten arvosteltiin aina minun ja puolisoni päätökset koko elämässä. Oli vääränlainen auto, lapsettomuus oli vain minun päätökseni johon heidän lapsensa pakotin, annoin liikaa arvoa opiskelulle enkä rehdille työnteolle, käytän hyväksi puolisoni rahoja (hah!) ja vaikka mitä.

Nyt olen sitten hieman vähentänyt käyntejä. Edellinen kerta oli kaksi vuotta sitten.

En minäkään käy usein. Mies käy lasten kanssa ehkä parin kuukauden välin. Anoppi asuu aika kaukana. 

Minulle se on vaan työleiri. Kun ensimmäinen lapsi syntyi, niin minusta tuli vaan passaaja. Saan tehdä siellä KAIKEN. Ihan kaiken. Anoppi ei tee mitään. Minua se ärsyttää. En missään tapauksessa oleta, että hän pitäisi passata, en tietenkään. Mutta kun aikuinen, yksin asuva ihminen käskee voitelemaan leivän ja keittämään kahvit itselleen, on se minulle liikaa. 

Mä olen yleensä aina "töissä" kun mies menee vanhemmilleen käymään. Välimatkaa on alle 100km, mutta silti meidän pitäisi jäädä yöksi, vaikka omalla autolla mennään ja molemmilla on ajokortit. Tykkään miehen vanhemmista, mutta en vain ole kyläilijä. Yöksi jään mihinkään vain silloin, kun ei ole mahdollista, tai muutoin järkevää mennä kotiin yöksi, eli lähinnä pitemmillä reissuilla. En myöskään ota mitään muistamisroolia, jolloin täytyy kalenterin kanssa muistaa miehen vanhempien syntymäpäivät, lähetellä pääsiäiskortit, ja keksiä jotain kivaa nimipäiväksi. Tein ihan tietoisesti tuon päätöksen. Jouluna vien kukan, jos en ole "töissä", ja muutoin en edes soittele heille. Jos alan yhtäkkiä pitää yhteyttä, niin sitten olen siinä suossa, jossa koko ajan joku odottaa minulta teittyjä asioita, ja en jaksa sellaista, vaan viettää vapaa-aikani täysin rauhassa ilman, että saan kokea huonoa omatuntoa tekemättä jääneistä asioista, puhelinsoitoista, ja synttärilahjoista.

Mun pojalla on mukava poikaystävä ja ollut jo monta vuotta, vieraillaan puolin ja toisin. Vuosia sitten tuumailin, etten halua mniää, koska meidän suvussa oli/on ongelmia erään miniä kanssa. Kahdella tytölläni on poikaystävät ja oletan, että heistä tulee "viralliset"vävyt jossain vaiheessa. Mukavia tyyppejä molemmat. Ei siis miniöitä tiedossa., hyvä.

Vierailin suhteen alussa paljonkin anoppilassa ja olin kaikessa mieliksi. Silti kaikessa osoitettiin minun olevan ei toivottu sukuun ja ettei miehellä ole seurustelulle aikaa kun hänen pitäisi heitä passata kaikessa. Anoppi ja appi myös suuttui aina jos mies käytti viikonloppuja, lomia tai vapaapäiviä minun kanssa eikä mennyt heitä passaamaan/kahville/tms. Sinkkuna mies oli heitä vähän enemmän autellut.

Lisäksi siellä ollessa istuin kaiken ajan seiniä tuijotellen samalla kun anoppi ja appi juoksuttivat miestä eri askareissa ja itse istuivat vain aloillaan. Miehellä on veli joka on tyttöystävineen perheen lellikki, mieheni on heille vain kuin joku palvelija ja talonmies. 1,5 vuoden jälkeen luovutin ja lopetin käymästä. Mieskin käy aika harvoin koska ei jaksa työleiriä. Vanhemmat ovat vähän iäkkäämpiä mutta hyväkuntoisia, ovat vain laiskoja tekemään muuta kun makaamaan.

Miksi niitä appivanhempia pitäisi tavata? Itse tapasin ensimmäisen kerran, kun oltiin seurusteltu 3 vuotta ja menty kihloihin. Ei vaan tullut kummallekaan mieleen, että mun pitäis lyhyet lomani käyttää siihen, että omilla vanhemmilla kyläilyn tai muun lomareissun tekemisen sijaan lähtisin ajamaan Helsingistä Kittilään. En ole vieläkään heitä tavannut kuin noin 10 kertaa ja yhdessä on oltu 6 vuotta. Meille saisi kyllä tulla käymään ja viipyä pitempäänkin ja ihan pidän anopistani, mutta minä en jaksa joka lomalla lähteä toiseen päähän Suomea ja he eivät Oulua etelämmäs liiku.

Vierailija kirjoitti:

Miniä ei oikein koskaan tule ei poikani mukana käymään. Hän on viimeksi käynyt meillä n 4kk sitten ja vuodessa ei vieraile kuin ehkä 3-4 kertaa.Näkisin häntä mielelläni useamminkin, Hän jää pois, vaikka ei olisi muutakaan menoa, Tuntuu kuin hän ei ymmärtäisi, että sukulaisten kanssa on tapana olla tekemisissä, eikö hän tarvitse sukulaissuhteita ollenkaan... tuntuu surulliselta. Perheenjäsenten kanssakäyminen on kuitenkin kaikille ilon aihe ja rikastuttaa elämää, ja minusta lasteni puolisot kuuluvat perheeseen myös. En haluaisi painostaa, mutta en myöskään jättää häntä ulkopuoliseksi, Tuntuu että välttelee minua ja miestäni selvästi?

Mulle se on se ainoa harvinainen tilaisuus olla omissa oloissani kotona, kun mies lähtee käymään lasten kanssa vanhemmillaan. Ja tämä tapahtuu ehkä kerran kuussa.

Itse olen mukana sen muutaman kerran vuodessa ja nähdään kyllä sitten aina silloin, kun he tulevat meille ja kyllä siinäkin ehtii kuulumiset kuulla. Ehtii jopa tapahtuakin siinä välissä jotain, mistä on sitten puhuttavaa. En oikein jaksa samojen asioiden läpikäymistä ja samojen juttujen kuuntelemista aina uudestaan ja uudestaan...

Hän on ymmärtänyt, että elämä on lyhyt, eikä sitä kannata tuhlata seurassa jossa ei viihdy.

pulutossu kirjoitti:

Minä kävin ensimmäisinä seurusteluvuosina appivanhemmillani monta kertaa viikossa, koska he asuivat kilometrin päässä meistä (apua...) ja puolisoni kävi heillä yhtenään. En kuitenkaan pitänyt vierailuista, vaikka nuorena ja naiivina esitin iloista, etenkin ruokailutilanteet olivat kamalia; appivanhemmilla syödään usein hyvin perinteisiä suomalaisruokia, on läskisoosia, maksaa, sydäntä, kaikkea sellaista, mistä en yksinkertaisesti pidä. Söin silti kohteliaasti, ja kuitenkin sain aina kuulla moitteita siitä, miten en santsaa ja miten en arvosta kunnon ruokaa (ikinä en pahaa sanaa niistä sanonut) ja loppuvaiheessa samalla sitten arvosteltiin aina minun ja puolisoni päätökset koko elämässä. Oli vääränlainen auto, lapsettomuus oli vain minun päätökseni johon heidän lapsensa pakotin, annoin liikaa arvoa opiskelulle enkä rehdille työnteolle, käytän hyväksi puolisoni rahoja (hah!) ja vaikka mitä.

Nyt olen sitten hieman vähentänyt käyntejä. Edellinen kerta oli kaksi vuotta sitten.

Tuhlasin elämästäni viikkoja ellen kuukausia samalla tavalla kuin sinä.

Sen tekee, kun on hyvä kotikasvatus. On mieliksi ihmisille, vaikkei itse saa mitään, ei edes alkeellista kiinnostusta ja hyväksyntää.

Vain vaatimuksia ja rutinaa, kun en ollut paikalla.

Niin mä kuuntelin appivanhempien puuduttavia vuoromonologeja aina 10 tuntia kerrallaan.

Seuraavakin päivä meni pilalle: se kului toipuessa ja omaksi itsekseni palatessa.

Lopulta päätin, että nyt riitti. En tule enää tuohon taloon.

Se päätös piti enkä katunut muuta kuin että olin jaksanut liian kauan.

Vierailija kirjoitti:

Minä käyn harvoin mm. sen takia, koska haluan vain olla ja tehdä mitä itse tykkään. Ärsyttää se vanhanaikainen kuvio, että miehet vaan istuu ja odottaa valmista ja anoppi raataa ja odottaa selvästi, että minun tulisi naisena auttaa. En auta, koska hänen poikansakaan ei eväänsä liikauta ja välttääkseni tästä johtuvan ikävän tunneilmaston, oleilen mieluummin omassa kodissani. Että näin.

Juuri näin!

Lisäksi en kaipaa:

- siivousohjeita

- lastenhoito-ohjeita

- juttuja, joiden mukaan lastenhoidon ja työn ohella minun pitäisi jaksaa miestäni tukea kaikessa, koska sitä hän tarvii ( entäs mun tukeminen tai edes tasa-arvo kotitöissä?)

Edellämainittujen lisäksi anoppini ei ikinä osoittanut mitään kiinnostusta minuun ihmisenä.

Sitten pitäisi ihmetellä miksen viihdy siellä?

Hei! Jos olet minun (lappilainen) anoppini, niin voin sanoa, että kävisin mielläni useamminkin, mutta vuorotyön takia vapaita viikonloppuja on vähän ja asutte kaukana. Myös omat vanhempani asuvat kaukana, toisessa suunnassa ja sielläkin pitää välillä käydä. Rankan työputken jälkeen olen välillä ihan rättipoikkiväsynyt, enkä yksinkertaisesti jaksa lähteä ajamaan yksin varsinkaan näin pimeällä. Mies kun yleensä menee suoraan omalla autollaan työpaikaltaan teille, jos on sinne päin menossa.

Tapasin miniän vuonna 2017 yhden kerran ja asutaan samalla paikkakunnalla. En oikein tiedä miksi näin.

Anoppilassa mieheni lukkiutui toiseen huoneeseen pelaamaan videopelejä ja jätti minut anopin armoille kuuntelemaan tämän samaa katkeraa virttä aina uudelleen ja uudelleen moneksi tunniksi. Puheenaihetta oli mahdoton vaihtaa tai kohteliaasti lähteä pois. Joka kerta lopulta suuttui ja loukkaantui. Mies ei tehnyt mitään vaan puolusteli äitiänsä. Lopulta kieltäydyin enää menemästä.

En käy minäkään. Haukkui mut ja omat lapsenlapsensa todella roimasti 15 vuotta sitten. Syy siihen oli se kun en hyväksynyt kaljoittelua häneltä silloin kun hänellä on lapset hoidossa.

Ollaan kyllä väleissä ja joulunakin anoppi oli meillä. En vaan pidä hänestä, puhuu vaan itsestään ja välittää elämän kurjuutta vaikka oikeesti sillä eukolla ei ole mitään hätää. Miks ihmeessä kyläilisin ihmisen luona josta en pidä?

Mies toki käy ja käyköön, onhan se kuitenkin sen äiti. Lapset on jo isoja ja joskus lähtevät mukaan, ei aina.