Mistä johtuu joidenkin lapsiperheiden "kaaos"

Hän siis EI saa huonolla käytöksellä huomiota!

-edellinen

Kyllä meillä kotona arki on enimmäkseen raskasta ja kaoottista. Lapsella on adhd ja hän oireilee kotona pahasti. Eipä tätä asiaa tällä palstalla ymmärretä, mutta kirjoitan silti. Itse olen tarkka ja järjestelmällinen ihminen, joten kärsin tilanteesta kovasti. Adhd lähtee lapsen aivoista, joten tälle ei vaan voi mitään. Kestettävä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun minä olen äiti, ajattelin itsekin. Äitiyteen pääsemiseen meni pitkään (tahaton lapsettomuus kesti vuosia), mutta lopulta siihen pääsin. Lapsi on nyt kolme ja kuulkaa: olen pitänyt pääni.

Lapsi on vilkas, todella vikkelä ja uhmaikäkin aluillaan. Minä pidän silti pääni, sillä seurauksella että lapsi osaa ikäisekseen käyttäytyä vaadittaessa, hänellä on selvä päivärytmi, hän saa huonolla käytöksellä huomiota jne. En siedä esimerkiksi ruokapöydässä huutamista ja sikailua yhtään.

Moni vanhempi ei vain viitsi kasvattaa, vaan myötäilee lapsiaan. Tuloksena on just näitä padeilla ja karkeilla lahjottuja vinkujia, joita kukaan ei jaksa.

Jess. Yhden pienen lapsen besserwisser-äiti bongattu.

Plus lapsi on vielä suunnilleen taaperoikäinen, siitä lisäpiste.

Itselleni oli "yllätys" että lapsiperhe-elämä ja lapset eivät olekaan sitä rääkymistä, räkää valuvia neniä ja pahanhajusia kakaroita.

Vaikka jäinkin sittemmin yksin kolmen pojan kanssa ja siihen päälle vielä työelämä ja kaikki kiireet, koen kuitenkin että meidän arkemme oli pääsääntöisesti hallittua ja lapset puhtaita, hyvätapaisia ja seesteisiä.

Veikkaan että tuossa ap:n esimerkkiperheessä kuluu sokeria ja muuta moskaa sekä sähköistä viihdettä reippaasti. Kunnon ruokaa ja reipasta ulkoilua niin menokin tasaantuu. Jotkut lapset ovat toki luonnostaankin vaativia mutta kasvatuksella saa paljon aikana.

Kyllähän se vähän niin on että lapsi on kotinsa kuva. Ei aina mutta pääsääntöisesti.

Ap ei voi tietää millaisia lapsia hänelle tulee. Se on aina sattuman kauppaa. Hyvinkin vakaisiin oloihin ja vakaille vanhemmille saattaa syntyä todella vaativa lapsi, erityislapsi tai mitä tahansa.

Yleiseen kaaokseen auttaa ihan se että pitää tavaramäärän minimissä ja lapsi saa ottaa esim yhdet lelut kerrallaan ja leikin jälkeen ne siivotaan. Lapset osallistuivat kotitöihin jo alle kouluikäisinä ja siivosivat oman huoneensa. Muuttivatkin sitten varhain kotoa pois ja osasivat hyvin hoitaa oman kotinsakin, siivota, laittaa ruokaa, lajitella jätteet jne. Kun ottaa ne lapset mukaan siihen arkeen niin heillä on jotain järkevää tekemistä sen huutamisen sijaan. Leipomista, pöydän kattamista jne. ikätason ja taitojen mukaan. Jätin turhan puunaamisen ja jynssäämisen ja kiillottelun ja hoidin perussiivouksen. Turha stressata olemalla perfektionisti.

Pienten kanssa, etenkin jos on pieni ikäero, pelkästään se oma väsymys ja univelka voi tehdä sen ettei vaan jaksa sitä samaa rutiinia päivästä toiseen. Ja taaperoa joutuu yleensä vahtimaan koko ajan ettei kiipeä/tipu/työnnä jotain suuhunsa jne.

Ulkopuolisen on vaikea sitä tajuta kun ei niissä kengissä ole eikä lapsia itsellä.

Meillä kaksi lasta ja kun lapset tuonikäisiä, kaaoksen aiheutti kuopuksen sairaus. Kuuteen vuoteen ei nukuttu. Nyt kun lapset on 13 ja 15, olen oppinut taas nukkumaan.

Joitakin ei vain kiinnosta kasvatus ja syy-seuraussuhteiden havannointi. En itsekkään ole mikään täydellinen vanhempi. Kuitenkin jos jokin ongelma ilmenee, niin hankin tietoa asiasta ja ratkaisukeinoja. Maailma on täynnä asiantuntijuutta ja kasvatusoppaita. Olen huomannut, että monet turtuu tilanteeseen ja ratkaisu on se tyyliä huutaminen, mitätöinti, ilkeästi puhuminen jne. Kun ei avaimia muuhun ole. Onnekkaita on ne perheet, joiden kummankin vanhempien kodissa oli hyvä ja samansuuntainen kasvatus. Silloin kaikki tulee luonnostaan.

Mun mieheni veljen perhe on tällainen kaaosperhe. Oltiin anoppilassa useamman päivän ajan samaa aikaa ja kyllä mulla napsahti hermot muutamaan otteeseen. Käytös ihan hirveää, huutamista, lällättämistä, lyömistä.. Vanhemmilta puuttuu johdonmukainen käytös, toisin sanoen kakarat riekkuu kunnes jompi kumpi ärähtää. Varmaan tosi hyvä perusturvallisuuden tunne tällaisessa perheessä.. Lapsille huudetaan epämääräisiä käskyjä jostakin yläilmoista sen sijaan, että pysäyttäisi sen lapsen ja sanoisi tiukan rauhallisesti silmiin katsoen "Älä huuda, minua sattuu korviin ja se tuntuu pahalta". Eniten ärsyttää kun rivien välistä tulee kommenttia, että helppoa se on meidän kun niin rauhalliset lapset. Todellisuudessa hyvään käytökseen on käytetty paljon tunteja, hikeä, verta ja kyyneleitä vuosien saatossa.

Jotkut ihmiset ei vaan halua kehittää itseään, edes vanhempina.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen vielä lapseton, mutta ystäväni lapsiperhearki on saanut minut hieman kammoksumaan ajatusta lapsista.

Vieraillessani meteli on aivan kamala. Vanhempi lapsi haluaa huomiota jatkuvasti. Huutaa, kyselee ja vinkuu. Nuorempi nyt on vielä niin pieni että siltä en nyt mitään käyttäytymistä odotakaan. Sitten se kaverini ainainen "valitus" siitä kuinka hädintuskin kerkeää siivota ja laittaa ruokaa, että siinä se päivä on mennytkin. Ainoa mahdollisuus on siivota kun pienempi nukkuu päikkäreitä. Ja tämä ystäväni on siis kotiäitinä vielä.

Olen miettinyt että miksi en muista että sukulaisperheeni lapsiperhearki olisi ollut noin kaaosta. Siellä oli vierrellessa suht hiljasta, mitä nyt lasten huoneesta jotain leikkimisen ääniä saattoi kuulua mutta en ikinä muista että lapset olisivat tulleet jalkoihin huutamaan ja mölyämään ja hakemaan huomiota. Kerran sitten juttelin tämän perheen äidin kans ja hän sanoi että heidän lapsiperhearki (3 lasta) on ollut suhteellisen mutkatonta ja on kokenut, että kotona ollessaan lapsien kanssa on aikaa ollut vaikka mihin.

Myös äitini hieman kauhistui kaverin perhearjesta ja kertoi että heräsi aina 7 maissa aamulla pikkuveljeni kanssa kun minä jatkoin unia sinne 10-11 aikoihin. Tällä välin pikkuveli oli katsellut piirettyjä ja leikkinyt, joten äitini oli tehnyt päivän ruoan valmiiksi, siistinyt paikkoja/siivonnut ja pessyt pyykkiäkin. Kun minä heräsin niin oli koko päivä aikaa tehdä ja touhuta ja ei enää tarvinnut miettiä arjenaskareita.

Joten miten te muut olette asian kokeneet? Onko teistä perheissä isoja eroja ja riippuuko se pitkälti vanhempien luonteista ja käyttäytymisestä ja myös kasvatuksesta, vai mistä? Itse en iki maailmassa voisi kuvitella että kuuntelisin lapsen jatkuvaa huomion hakua huutamisella. Itsekin muistan pienenä kun vanhemmat komensi leikkimään jos tulin keskeyttämään "aikuisten keskustelun" ja sitä myös toteltiin. Ymmärrän kyllä että lapsien luonteissakin on eroja mutta meidän perheessä tuo pikkuveli oli aivan hirveän tempperamenttinen ja vilkas lapsi ja silti äiti kokee että lapsiperhearki oli enemmänkin järjestelykysymys ja ei kokenut sitä millään tavalla todella raskaaksi (toki on aikoja millon on raskaampaa mutta yleensäottaen).

Ja sinulle nyt tuli ihan puskista etteivät kaikki ole niinkuin äitisi ja kokevat elämän erilailla? Ajatella.. Huhhuh..

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun minä olen äiti, ajattelin itsekin. Äitiyteen pääsemiseen meni pitkään (tahaton lapsettomuus kesti vuosia), mutta lopulta siihen pääsin. Lapsi on nyt kolme ja kuulkaa: olen pitänyt pääni.

Lapsi on vilkas, todella vikkelä ja uhmaikäkin aluillaan. Minä pidän silti pääni, sillä seurauksella että lapsi osaa ikäisekseen käyttäytyä vaadittaessa, hänellä on selvä päivärytmi, hän saa huonolla käytöksellä huomiota jne. En siedä esimerkiksi ruokapöydässä huutamista ja sikailua yhtään.

Moni vanhempi ei vain viitsi kasvattaa, vaan myötäilee lapsiaan. Tuloksena on just näitä padeilla ja karkeilla lahjottuja vinkujia, joita kukaan ei jaksa.

Awwww 🤗 minullakin on helppo lapsi. Mutta jos odotetaan nyt ainakin siihen murrosikään ennen kun taputetaan itseämme olalle hyvästä työstä 😂

Minusta itsestä arki tuntuu pääosin kaaokselta, mutta saamieni kommenttien perusteella ulkopuolelta näyttää hyvin hallitulta ja rauhalliselta. Meillä on kolme lasta, pieni vauva, taapero ja koululainen. Toisaalta koululaisesta on paljon apua, mutta kääntöpuolena hänen päivittäiset menonsa tekevät arjestamme kiireisen. Koti on suhteellisen siisti, olen yrittänyt järjestää huoneet sillain, että kaikki olisi nopea siistiä. Taaperon huone on kyllä aina kaaos, mutta sen siistimiseen tarvitaan ainostaan 2min, toisaalta se on taas sotkettu muutamassa sekunnissa. Koululaisen pitäisi huolehtia omasta huoneestaan, mutta joudun usein häntä muistuttelemaan. Kaksi isointa vaikuttavat hyvin käyttäytyviltä, mutta kotioloissa tarvitsevat kyllä päivittäistä kasvattamista. Harva hyvin käyttäytyvä lapsi on syntynyt sellaiseksi.

Ulospäin näkyy siis: hyvin käyttäytyvät lapset, suhteellisen siisti koti. Tosiasiassa arki mielestäni kasoksesta toiseen selviämistä. Imurointi on aivan mahdotonta, siinä kestää 2h eikä minulla tai miehellä ole koskaan paljon aikaa. Yritetään jotenkin keretä kaikki huoneet läpi. Joskus se onnistuu samana päivänä, joskus taas kestää useamman päivän.

Vierailija kirjoitti:

Ennen lapset oli tapana komentaa pois jaloista, nykyään heilläkin ajatellaan olevan olikeus näkyä ja kuulua, ainakin omassa kodissaan. Olemalla yhdessä aikuisten kanssa he myös toivottavasti saavat jotain muutakin kasvatusta kuin sen, että oppivat olemaan keskenään. Omat lapset ovat jo isoja, mutta muistan kyllä meilläkin olleen aika kaoottista molempien ollessa ihan pieniä. Mutta se on lyhyt vaihe. Lapsilla on myös erilaisia temperamentteja, meilläkin toinen vaati pienenä paljon huomiota ja toinen oli ns. helppo.

Tämä on ihan totta, että lapsen pitäisi saada olla oma itsensä omassa kodissaan. Jos lapsiperheessä on kaaosta ja meteliä, niin vierailija voi asennoitua siihen jo etukäteen tai sitten ehdottaa ystävälle tapaamista jonnekin muualle ilman lapsia. On itsekästä olettaa, että lapsien pitäisi hiljentyä ja häipyä pois silmistä kun itse menee lapsiperheeseen kylään.

Monet vanhemmat myös kohtelevat lapsiaan hieman eri tavalla vieraiden läsnäollessa. Usein vanhemmat vain hyssyttelvät siksi, että ei halua mitään itkupotkuraivareita vieraiden edessä. Lapset ovat kovin erilaisia ja jotkut lapset vain vaativat enemmän huomioita ja jotkut viihtyvät enemmän itsekseen. Samakin lapsi voi olla eri päivinä erilainen. Lapsettomat usein ajattelee, että minä ainakin tekisin ja kasvattaisin niin ja näin ja sitten kun niitä lapsia itse saa, niin huomaa ettei kaikki sujukaan ihan suunnitelmien mukaan. Vaikka toimisi suoraan kavatusoppaan mukaan, niin ei se lapsi silti välttämättä aina toimi niin kuin itse haluaa. Jossain vaiheessa vanhemmuutta vain tajuaa, että aina ei vain mitenkään voi hallita kaikkea, koska lapset eivät ole mitään robotteja. Jotkut lapset sopeutuvathyvin eri tilanteisiin ja ymmärtävät asioita kuin itsestään ja toiset taas haastavat vanhempiaan enemmän. Ja hyvä niin, koska aailma tarvitsee erilaisia ihmmisiä. Terve lapsi ei ole yksin kyhjöttävä seinäruusu, vaan eloisa, seurallinen, oman tahdon omaava ja joskus hyvin äänekäskin. Lapset käy joskus hermoille, mutta on silti väärin tukahdttaa heitä heti alkuunsa, ettei aikuisilla vain mene hermot. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta itsestä arki tuntuu pääosin kaaokselta, mutta saamieni kommenttien perusteella ulkopuolelta näyttää hyvin hallitulta ja rauhalliselta. Meillä on kolme lasta, pieni vauva, taapero ja koululainen. Toisaalta koululaisesta on paljon apua, mutta kääntöpuolena hänen päivittäiset menonsa tekevät arjestamme kiireisen. Koti on suhteellisen siisti, olen yrittänyt järjestää huoneet sillain, että kaikki olisi nopea siistiä. Taaperon huone on kyllä aina kaaos, mutta sen siistimiseen tarvitaan ainostaan 2min, toisaalta se on taas sotkettu muutamassa sekunnissa. Koululaisen pitäisi huolehtia omasta huoneestaan, mutta joudun usein häntä muistuttelemaan. Kaksi isointa vaikuttavat hyvin käyttäytyviltä, mutta kotioloissa tarvitsevat kyllä päivittäistä kasvattamista. Harva hyvin käyttäytyvä lapsi on syntynyt sellaiseksi.

Ulospäin näkyy siis: hyvin käyttäytyvät lapset, suhteellisen siisti koti. Tosiasiassa arki mielestäni kasoksesta toiseen selviämistä. Imurointi on aivan mahdotonta, siinä kestää 2h eikä minulla tai miehellä ole koskaan paljon aikaa. Yritetään jotenkin keretä kaikki huoneet läpi. Joskus se onnistuu samana päivänä, joskus taas kestää useamman päivän.

Meillä on myös näin. Olen vilkkaan ja temperamenttisen pojan yksinhuoltaja ja arkemme on jatkuvaa kaaosta. Joku kodinhoidon osa-alue on aina rempallaan. Jos ei pyykkivuori tursua niin pölyä on nurkissa. Jos koti kiiltää, lapsen kengät ovat jääneet pieneksi. Lapsella on jatkuvasti meneillään joku vaihe, mutta normaalistikin kiukuttelee, sanoo vastaan ja kyseenalaistaa kaiken. Yksinhuoltajan taloudessa lisästressiä tuo rahankäytön miettiminen ja huoli tulevaisuudesta. Iltaisin olen niin väsynyt etten jaksa kuin maata sohvalla sen tunnin pari ennen unta. 

Silti koulusta tulee vain kiitettävää palautetta, eli lapsi osaa kyllä käyttäytyä kun niin vaaditaan. Silloin kun meillä käy vieraita, olen siivonnut sotkut piiloon ja viihtyisää kotiamme ihastellaan. Ulospäin elämämme näyttää siis oikein hyvältä, mutta todellisuudessa arki on jatkuvaa taistelua kaaosta vastaan ja äidin hermot riekaleina suurimman osan ajasta.

Minulla on 3 vuotias reipas ja iloinen lapsi. Hän on erittäin seurallinen ja innoissaan kun joku tulee meille kylään. En minä miestänikään aja pois omasta kodistaan jos koku ystäväni tulee kysään, joten tuntuisi pahalta komentaa lapsi yksin omaan huoneeseen leikkimään, kun hän tulee innoissaan seurustelemaan vieraan kanssa. Jos tullaan meille kylään, niin kylään tullaan myös lapsen luokse, koska tämä on myös lapsen koti. Hän ei aina käyttäydy niin filmaattisesti kuin toivoisin, mutta hän onkin lapsi. Lapset eivät ole pikkuaikuisia, jotka ymmärtävät ja sisäistävät heti kaiken ja kuuliaisesti tottelevat kaikkia toiveita ja käskyjä. 

Tykkään tavata ystäviäni myös ilman lasta, mutta silloin se tapahtuu jossain muualla kuin meillä. Lapset eivät automaattisesti ymmärrä käytössääntöja ja eivät niitä myöskään koskaan opi, jos eivät saa olla mukana sosiaalisissa tilanteissa. Vaikka pieni lapsi ei osaisi hyvin käyttäytyä, niin jokainen sosiaalinen tilanne kuitenkin opettaa.

Vierailija kirjoitti:

Unenpuute aiheuttaa ainakin itselleni sen, että mihinkään toimeen on vaikea tarttua. Virkeänä ja hyvin levänneenä kotityöt ja siistiminen hoituu käden käänteessä, lapsiakin olisi varmasti näppärä paimentaa siinä ohessa. Mutta jos ei ole nukkunut useampaan vuorokauteen kunnolla (varmaan aika perus lapsiperheissä, erityisesti äideillä), pää ei kerta kaikkiaan toimi.

Itseäni jos häiritsisi kaaos jonkun kotona, alkaisin siistimään paikkoja. Laittaisin tiskikoneen pyörimään, tai tiskaisin. Jos mukulat huutavat, katsoisin silmiin ja sanoisin "Äläpä huuda. Tuo sattuu minua korviin. Sano asiasi normaalilla äänellä." Antaisin lapsille huomiota, jota he niin kipeästi tarvitsevat. Istuttaisin ystävättäreni alas, ja hieroisin hänen hartioitaan. Keräisin lelut laatikkoon, viikkaisin pyykit,

Tuo unenpuute on tosi tärkeä pointti. Vaikka olisi millainen ihminen, niin jos sattuu oikein huonosti nukkuvat lapset tai omat univaikeudet kohdalle niin kyllä muuten vaikuttaa jaksamiseen! Meillä oli sellainen vaihe ja olihan se aivan erilaista kuin muissa vaiheissa. Hyvä kun välttämättömimmät asiat sai hoidettua. 

Kuulostan varmaan ärsyttävältä, mutta mä oon kyllä aina salaa ylpeä omista lapsista, (3v ja 5v) jotka osaa istua nätisti, kun ollaan esim syömässä jossain. ärsyttää jotku lapset, jotka käy näppimässä yhen ranskalaisen suuhunsa, sit juostaan sen kanssa takaisin ruokapaikan leikkipaikkaan jne, kiljutaan ja huudetaan. meillä ainaki se sääntö, että kun syödään, niin ei käydä välillä missään ja lopuksi saa sit leikkiä. ja ollaan joskus tehty niin, että on lähdetty kesken kauppareissun/kirjastoreissun tms keskeytetty joku kiva juttu, jos on alettu riehumaan. eli oikeasti toteutettu se uhkaus, eikä vaan hoettu sitä sata kertaa niinku jotku tekee. kyllä ne oppii, kun vaan jaksaa ite nähä sen vaivan, että kasvattaa kunnolla ja kestää ne muiden katseet, kun pistää lapsen kunnolla kuriin ihmistenkin ilmoilla! tästä nyt poislasketaan toki nää erityislapset, joiden kanssa onkin sitten ihan omat haasteensa, joista minä en tiedä mitään!

"aikakoneen, jolla matkustaa takaisin aikaan jolloin lapset sai passittaa pois jaloista pihalle eikä vanhempien tarvinnut jatkuvasti viihdyttää, opettaa tai tunnekasvattaa lapsia, kuskata näitä harrastuksiin, hoitaa lasten koulu/muita asioita sähköisesti päivittäin, olla lastensa kanssa läsnä 24/7 ja tarjoilla ainoastaan laadukasta ja ravitsevaa luomua kasvisruokaa viisi kertaa päivässä"

:D minä elän ikuisesti tuota aikaa, ja toivon että tyttärenikin joka aikoo lähivuosina tehdä lapsia, pitäisi mielessä oman rauhallisen lapsuutensa.

Tähän keskusteluun liittyen, kyllähän sama asia näkyy myös työpaikalla, meillä ainakin, erilaisten ihmisten vetämä osasto toimii eri tavalla, joillakin on kauhea kaaos koko ajan ja toisella on järjestelmällistä ja homma pysyy kasassa siitä huolimatta että asiat voi muuttua yllättäen ja päivittäin joutuu sumplimaan asioita ja suunnitelmat harvoin täysin toteutuu juuri niin kuin suunnitteli etukäteen.

Minulla on tuttavaperhe (kohtuullisen iso perhe) ja kaikki ovat urheilullisia ja toimeliaita, eli koko ajan puuhailemassa jotain. Tämän lisäksi he ovat toimiessaan hyvin äänekkäitä, eli melua ja vilskettä riittää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kaaosta. Heidän toimintansa on aina hyvin organisoitua, mutta se tekemisen paljous ja ääni on kuitenkin aikamoista. Lapset eivät kuitenkaan käyttäydy huonosti, vain vilkkaasti. Muualla liikkuessaan lapset käyttäytyvät myös erittäin hillitysti, heidät on selvästi kasvatettu hyvin.

Omat lapseni pitävät näistä ihmisistä, mutta eivät ole koskaan halunneet yökyläilyä heille, vaikka on usein kutsuttu. Liika melu yksinkertaisesti rasittaa ja liika levoton toiminta. Meillä on hiljaista ja rauhallista, vaikka on kolme lasta, johtuen yksinkertaisesti siitä, että lapset ovat perineet luonteensa meiltä vanhemmilta ja me olemme hyvin rauhallisia ihmisiä.

Ei meteli ja meininki aina tarkoita mitään elämänhallinnnan puutosta, tai huonoa kasvatusta, se voi vain olla ihmisten tapa olla ja tehdä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostan varmaan ärsyttävältä, mutta mä oon kyllä aina salaa ylpeä omista lapsista, (3v ja 5v) jotka osaa istua nätisti, kun ollaan esim syömässä jossain. ärsyttää jotku lapset, jotka käy näppimässä yhen ranskalaisen suuhunsa, sit juostaan sen kanssa takaisin ruokapaikan leikkipaikkaan jne, kiljutaan ja huudetaan. meillä ainaki se sääntö, että kun syödään, niin ei käydä välillä missään ja lopuksi saa sit leikkiä. ja ollaan joskus tehty niin, että on lähdetty kesken kauppareissun/kirjastoreissun tms keskeytetty joku kiva juttu, jos on alettu riehumaan. eli oikeasti toteutettu se uhkaus, eikä vaan hoettu sitä sata kertaa niinku jotku tekee. kyllä ne oppii, kun vaan jaksaa ite nähä sen vaivan, että kasvattaa kunnolla ja kestää ne muiden katseet, kun pistää lapsen kunnolla kuriin ihmistenkin ilmoilla! tästä nyt poislasketaan toki nää erityislapset, joiden kanssa onkin sitten ihan omat haasteensa, joista minä en tiedä mitään!

Miten olet muuten kahden lapsen kanssa tehnyt uhkailuksien toteuttamisen kanssa, jos toinen lapsi käyttäytyy hyvin ja toinen huonosti? Tämä on meillä sellainem murheenkryyni, mihin olisi kiva saada vinkkejä. Kun ei sitä riehujaa voi yksin sieltä kirjastosta viedä pois, vaan pitää ottaa molemmat lapset mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostan varmaan ärsyttävältä, mutta mä oon kyllä aina salaa ylpeä omista lapsista, (3v ja 5v) jotka osaa istua nätisti, kun ollaan esim syömässä jossain. ärsyttää jotku lapset, jotka käy näppimässä yhen ranskalaisen suuhunsa, sit juostaan sen kanssa takaisin ruokapaikan leikkipaikkaan jne, kiljutaan ja huudetaan. meillä ainaki se sääntö, että kun syödään, niin ei käydä välillä missään ja lopuksi saa sit leikkiä. ja ollaan joskus tehty niin, että on lähdetty kesken kauppareissun/kirjastoreissun tms keskeytetty joku kiva juttu, jos on alettu riehumaan. eli oikeasti toteutettu se uhkaus, eikä vaan hoettu sitä sata kertaa niinku jotku tekee. kyllä ne oppii, kun vaan jaksaa ite nähä sen vaivan, että kasvattaa kunnolla ja kestää ne muiden katseet, kun pistää lapsen kunnolla kuriin ihmistenkin ilmoilla! tästä nyt poislasketaan toki nää erityislapset, joiden kanssa onkin sitten ihan omat haasteensa, joista minä en tiedä mitään!

Tämä voisi olla mun kirjoittama n. 10 vuotta sitten. Kaksi vanhinta lastani ovat pienestä pitäen käyttäytyneet kauniisti jne. Olinkin varma, että olen todella hyvä kasvattaja, kunnes sain kolmannen lapseni. Joko olen unohtanut kaikki kasvatustaitoni tai sitten se lapsen luonne ihan oikeasti vaikuttaa. Kolmas on juuri tuollainen esim. syömässä, yksi pala lautaselta ja taas mennään. Olen toteuttanut lukemattomia uhkauksia ja kuten poistunut huutavan taaperon kanssa paikalta. Nyt nuorin on jo koululainen, mutta edelleen vilkas ja rauhaton, täysin erilainen kun isommat lapset. Ei kuitenkaan mitään sairautta tms. neuvolassakin todettiin, että vilkas lapsi mutta kuitenkin normaali.

Eli voit todellakin olla loistava kasvattaja tai sitten sinulla on rauhalliset lapset, joiden kasvattaminen onkin helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostan varmaan ärsyttävältä, mutta mä oon kyllä aina salaa ylpeä omista lapsista, (3v ja 5v) jotka osaa istua nätisti, kun ollaan esim syömässä jossain. ärsyttää jotku lapset, jotka käy näppimässä yhen ranskalaisen suuhunsa, sit juostaan sen kanssa takaisin ruokapaikan leikkipaikkaan jne, kiljutaan ja huudetaan. meillä ainaki se sääntö, että kun syödään, niin ei käydä välillä missään ja lopuksi saa sit leikkiä. ja ollaan joskus tehty niin, että on lähdetty kesken kauppareissun/kirjastoreissun tms keskeytetty joku kiva juttu, jos on alettu riehumaan. eli oikeasti toteutettu se uhkaus, eikä vaan hoettu sitä sata kertaa niinku jotku tekee. kyllä ne oppii, kun vaan jaksaa ite nähä sen vaivan, että kasvattaa kunnolla ja kestää ne muiden katseet, kun pistää lapsen kunnolla kuriin ihmistenkin ilmoilla! tästä nyt poislasketaan toki nää erityislapset, joiden kanssa onkin sitten ihan omat haasteensa, joista minä en tiedä mitään!

Miten olet muuten kahden lapsen kanssa tehnyt uhkailuksien toteuttamisen kanssa, jos toinen lapsi käyttäytyy hyvin ja toinen huonosti? Tämä on meillä sellainem murheenkryyni, mihin olisi kiva saada vinkkejä. Kun ei sitä riehujaa voi yksin sieltä kirjastosta viedä pois, vaan pitää ottaa molemmat lapset mukaan.

Kaikki lähtevät tietysti. Ei voi jäädä riehumaan, eikä lapsia voi jättää yksinkään. Ei tuohon ole muuta ratkaisua. Meillä kyllä yleensä aina lapsen poistaminen tilanteesta sivuun ja rahoittaminen ratkaisee jo ongelman.

Sellainen uhkausten koko aikainen huutelu on yhtä tyhjän kanssa. Moni kokee kasvattavansa, mutta tosiasiassa vaan räyhäävät. Ei Mari-Pekka, ei, äitihän sanoi EI, nyt lopetat, ei tuollai saa tehdä, ei täällä saa juosta, älä heittele kirjoja, EIIII, ÄLÄ JUOKSE, muuten meidän täytyy lähtee, hei, nyt loppui, EI, ei saa töniä, älä huuda, tule tänne,ÄLÄ JUOKSE, EI! EI! EI! ÄLÄ! ÄLÄ! ÄLÄ! Lapsi turtuu tuollaiseen ei sitä, älä tee noin huuteluun, samoin tyhjiä uhkaisuja ei saa antaa. Heti alussa lapsen luokse pitää mennä ja lopettaa häiriökäyttäytyminen (esimerkiksi kirjat takaisin hyllyyn tai juokseva lapsi napataan kiinni), sitten yritetään rauhoittaa lapsi ja toistetaan käytössäännöt. Jos tämä ei toimi, niin lähdemme pois vaikka lapsi kainalossa kantaen. Seuraavalla kerralla kannattaa sitten muistella jo etukäteen miten kirjastossa käyttäydyttiin ja jos lapsi yhtään antaa aihetta niin kehua käytöksestä.

Minä taas olen usein miettinyt, että miksi monen lapsettoman elämä on yhtä kaaosta. Kämppä on sotkuinen, ruuanlaittoon ei ole aikaa, osaamista tai motivaatiota, vaan syödään kaikkea sellaista, jota ei tulisi mieleenikään tarjota lapsille. Liikkua ei jakseta, vaan muutaman kilometkin matelukin jo suuri saavutus. Ulkoilen lasten kanssa päivittäin ja teen pitkiä kävelylenkkejä. Eräs sinkkuystävä oli seuranani ja teimme noin 2,5 km hidastempoisen maisemakävelyn, jonka jälkeen ystäväni totesi että ollaan kyllä kävelty tänään tosi paljon ja että on ihan poikki..

Ja monien lapsettomien kanssa tapaamisia on vaikea sopia, kun elämä tuntuu olevan sellaista säätöä, että aina on kiire sinne ja tänne... Lapsiperheiden kanssa taas tapaamisia on helppo sopia, kun päivässä on tietyt rutiinit ja ei olla koko ajan säntäämässä sinne sun tänne. 

Ja kun joku jää äityslomalle, niin usein työssäkäyvän työtaakka on aivan valtava ja koko ajan valitetaan työn raskautta ja unohdetaan täysin, että kyllä se äitislomalainenkin on töissä käynyt ja silti elämästä ja arkiaskareista selvinnyt. Itse rakastan äitiyttä, mutta ei se elämä kotonakaan aina ruusuilla tanssimista ole. Mietitään vaikka, että että kun 7 kk univelka painaa päälle, niin ei sitä aina jaksa täydellä teholla imuria ja pölyrättiä heilutella, vaikka siihen joskus aikaa olisikin :)