Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?

Minulle kai ei ole mitään tapahtunut, mutta äitini traumatisoitui lapsena uimareissulla, kun kaveri hukkui. Sanoi, että jopa sellaisen 8 -vuotiaan mielestä valvovat aikuiset oli osasyyllisiä, mutta ei niitä siihen aikaan perätty tai tutkittu. Olivat ihan kunnan leirillä, siellä oli ihan "ammattilaiset" valvomassa lasten uimista. Sanoi, että kukaan aikuisista ei reagoinut mitään, kun lapset kertoivat, että yksi meni veden alle. Sen jälkeen kuulemma yksi tympeä nainen tuli siihen rantaan ja kiukkuisena tenttasi, että "onko siellä nyt joku?". Lopulta uskoi. Sen jälkeen kuulemma käytiin pitkään keskustelua, että kuka aikuisista JOUTUU menemään veteen ja lopulta yksi antoi periksi lähtien kauas leirikeskukseen vaihtamaan uimapukua. Äitini arvio, että siinä säätämisessä meni lähemmäs puoli tuntia. Hukkunut löytyi heti vedestä siitä kohdasta, jossa lapset näytti sen laiturin vieressä olevan. Eikä tästä mitään selvitystä tehty jälkikäteen tai ketään "nuorisohjaajaa" syytetty. Kertoi, että sitä hukkumistraumaa lisäsi niiden aikuisten käytös, välinpitämättömyys ja se, että vielä sitä uimapukuakin oli varmaan vartin vaihtamassa siellä kaukana. Ei vieläkään käsitä, miten asia voi tuolla tavoin toimia. Sen verran oli kuullut jälkikäteen, että kyseinen vastaava joutui lähtemään työpaikastaan, mutta muuten asia painettiin villasella.

Käyttäjä2475 kirjoitti:

Joskus Oulusta tultuani istuin junassa, Kannuksen kohdalla tuli kuulutus että tuntematon mies on jäänyt junan alle, en nähnyt ikkunasta mitään koska silloin oli pimeää mutta voin todeta että pistihän se niskakarvat pystyyn ku aattelee että juna on vaa puksutellu menemään. Tulihan asemalle ambulanssit mutta en tiedä selvisikö mies. Ja juna seisoi paikoillaan tunnin ja puol tuntia.

Enemmän olisit ihmetellyt jos olisi kuulutettu, että tunnettu mies jäi junan alle.

Vierailija kirjoitti:

Kun äiti soittaa mulle, että iskän lähtö on lähellä (syövän takia) ja oon eri kaupungissa. Sanoin äidille, ettei soita mulle jos iskä kuolee, koska sitten meen iha sekasi.. Iskä oli kuollut pari minuuttia puhelumme jälkeen. Lähdin toki kiireellä ja soitin esimiehelle et en oo tulossa huomenna töihin. Kadun sitä etten ollut jo edellisenä pv:nä lähtenyt, kun kuulin että iskä oli viety saattohoitipaikkaan. Mulla oli töitä ja ajattelin vaan et lähden sitten parin pv:n päästä kun oli vapaata tiedossa, vaikka JOKIN mun päässä sano et lähe nyt. Iskä oli niin pitkään sairastanut, että oletin hänen kyllä pärjäävän pari päivää.. :( Olisinpa vaan voinu hyvästellä ja halata vielä kerran..

Otan osaa. Tarinastasi tuli mieleen tuttava, jonka iäkäs äiti kuoli. Hän kertoi kuinka syylliseksi tunsi itsensä siitä, ettei ollut käynyt useammin äitinsä luona, kuinka oli työkiireitä ja -matkoja ja muuta tärkeää.

Tämä tulee joskus mieleen kun laiskottaisi tai "netflixissä uusi jakso" ja vanha äiti pyytää kylään. Äiti tulee ykkösenä ja menee kaikkien ohi!

Vierailija kirjoitti:

288828 kirjoitti:

yllätävän monella on kokemuksia perheväkivallasta, mutta asia päätyy harvoin kenenkään tietoon.

Joo. Ja minulle kävi niin, että kun luin otsikon ja avauksen, ajattelin ensin, etten ole nähnyt mitään minkä voisi mainita. Mutta olenhan minä lapsena nähnyt isäni pahoinpitelemässä äitiäni oikein rankastikin. Ei vain tullut heti taas mieleen se, eli torjunenko asian jollakin tasolla edelleen itsekin? Ja ulkoapäin katsottuna oltiin ihan normaali keskiluokkainen perhe, vanhemmat valtion virassa kumpikin.

Meillä sama meno ja useita yrityksiä tappaa äiti. Onnistui sitten lopulta ja esitti vielä itsensä draaman uhrina.

Kaiken tuon jälkeen vielä tentataan miksen ole tekemisissä isäni kanssa. Pakolla olin tekemisissä 16-vuotiaaksi asti mutta sen jälkeen kieltäydyin kaikesta yhteydenpidosta ja olin jo niin suuri ettei minua voinut viedä mihinkään tapaamiseen väkisin. Raakalaismaista mielestäni tuo, että pakotetaan lapsi tapaamaan kerta toisensa jälkeen äitinsä murhaaja koska jannu sattuu olemaan biologinen isä.

Olin menossa aamulla oppilaitokseen, ja pyöräilyreittini varrella valoristeyksessä seisoi ambulanssia ja paloautoa, sekä bussi oli pysähtynyt keskelle risteystä suojatien päälle. Luulin ensin että kyseessä joku pieni peräänajo. Saavuin valoihin ja näin että bussin pyörän alla makasi pieni ruumis valkoisen peitteen alla. Joku pikkulapsi oli ylittänyt suojatietä ja bussi oli ajanut päälle. Se oli tapahtunut 10 min aiemmin kun saavuin paikalle. Mietin pitkään, että mitä jos olisin lähtenyt 10 min etuajassa sinä aamuna, olisinko voinut varoittaa lasta ja tehdä jotain. Tapasin siis joskus lähteä ajoissa, ja jonain toisena aamuna olisin saattanut olla kyseisessä risteyksessä onnettomuuden aikaan.

Lapsi oli muistaakseni juossut punaisia päin ja bussilla vihreät valot. Karmeaa kuskillekin. Paljon mietin sitä skenaariota mitä tapahtui oletettavasti jälkeenpäin. Opettaja ihmettelisi koulussa missä yksi oppilas on - kun ei vanhemmatkaan olleet ilmoittaneet poissaolosta. Sitten myöhemmin selviäisi että lapsi oli koulumatkalla kuollut eikä siksi koskaan saapunut..

Kamalia kokemuksia....

Mulle on tapahtunut kaksi todella järkyttävää tapausta, joita tuskin unohdan koskaan.

Ollessani 11-vuotias, olin polkemassa kaverini kanssa hurjassa myrskyssä koulusta kotiin. Vettä tuli ämpäristä kaatamalla ja tuuli tuiversi oikein kunnolla. Poljimme huput syvällä päässä niin ettei oikein meinannut nähdä ja kuulla mitään. Koulumatkan tasoristeykselle tultaessa hiljensin itse vauhtia, ja nostin päätäni nähdäkseni tuleeko junaa ja kauhukseni huomasin kaverini polkevan aivan suoraan junan alle pää painuksissa. Kerkesin huutamaan varo, mutta liian myöhään. Puomeihin oli ilmeisesti tullut joku vika rankkasateen myötä, eivätkä ne olleet laskeutuneet. Kaverini jäi junan alle ja kuoli paikan päälle. Olin niin shokissa etten osannut tehdä mitään, mutta muistan ambulanssin ja poliisin tulleen pian. Joku junassa ollut oli soittanut. Joku tuttu taisi myös soittaa äitini paikalle sillä hän tuli aika pian ton jälkeen. Voin pitkään todella pahoin enkä ole vielä 15 vuoden jälkeenkään kunnolla toipunut tuosta.

Toinen sattui vuosi sitten, kun rakas koirani kuoli jäätyään auton alle. Olin 3-vuotiaan koiran kanssa lenkille normaalisti, kun sen pannasta irtosi se osa, johon hihna kiinnitetään. Koira jäi hölmistyneenä katsomaan minua ja minä sitä ennenkuin kerkesin tehdä mitään. Sitten se huomasi tien toisella puolella ohikulkijan, jonka luokse sinkosi tervehtimään. No juoksikin suoraan kovaa ajavan pakettiauton alle ja iso koirani paiskautui yli kymmenen metriä iskun voimasta eteenpäin. Sai jonkinnäköisen aivovamman kun isku osui suoraan päähän ja kuoli paikalle 15min koristen ja liikkumatta. Se katsoi minua suoraan silmiin ja makasi maassa täysin kykenemättömänä liikkumaan. En voinut tehdä muuta kuin olla viime hetket rakkaan lemmikin seurana. En koskaan tule tota unohtamaan ja jälleen itku silmässä kun mietin tuota.

Vierailija kirjoitti:

On hurja lukea näitä kokemuksia (luin kaikki), kun itselle ei onneksi ole toistaiseksi mitään järkyttävämpää tapahtunut kuin rakkaan 12v perhelabbiksen kuolema.
Se on kamalinta mitä olen kokenut tähän 24v ikään mennessä, mutta samalla se oli niin kaunis hetki ja tavallaan ihannepoismeno. Koiramme nimittäin nuoli kasvojani (sekä äitini kasvoja) vielä viimeisillä hengenvedoillaan kuin kiittääkseen. Hän lähti sylissämme. Onhan se kuitenkin ymmärrettävää, miten paljon lemmikinkin kuolema voi järkyttää. 12 vuotta lapsuudesta yhdessä on iso aika.

noin teki myös meidän vanha ja sairas dalmatialaisemme, viedessämme hänet viimeiselle piikille. Istuin eläinlääkärissä lattialla koiran pää sylissäni sen saatua rauhoittavan piikin. Viimeiset hetkensä ennen nukahtamista koira nuoli koko ajan kättäni. Aivan kuin olisi tajunnut mitä tapahtuu:) Tapahtumahetkellä olin viimeisilläni raskaana.)

Itku tulee tätä kirjoittaessanikin, vaikka asiasta jo 10,5-vuotta.

Se, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi. Ja vielä uudestaan. Se pitkä ja toivoton aikakausi jatkui pitkään ja jätti syvät haavat. En ole vieläkään kunnolla toipunut.

Vierailija kirjoitti:

Isälläni oli epilepsia ja sen takia olen saanut kokea paljon, kohtauksia on tullut uidessa ja olen myös ollut pienenä osallisena autokolarissa.

Viimeisin ja viimeinen tapahtui, kun kolme kuukautta sitten yhtenä aamuna hänelle sattui "normaali" epilepsiakohtaus. Se kestää yleensä noin pari minuuttia ja sen jälkeen hän on hieman poissaoleva ja sitten palaa normaaliksi. Seurasin kohtauksen ja pidin huolen, ettei hän pääse kaatumaan tms. Kuitenkin kohtauksia tuli useampia peräkkäin. Olin juuri lähdössä kouluun, enkä tajunnut seurata isää pidempään. N. kolme minuuttia siitä, kun edellinen kohtaus oli ohi, tuli seuraava. Hän kaatui, koska kohtaus iski seisoessa. Hän oli juuri nimittäin nousemassa ylös edellisen kohtauksen seurauksena. (lähtee aina hetki kohtauksen jälkeen vessaan). Soitin ambulanssin. Kun ambulanssi oli matkalla, isä alkoi sylkeä verta. Sitä tuli paljon ja olin aivan paniikissa (olin yksin kotona), koska pelkäsin ettei hän selviä.

Kun ambulanssi tuli, isäni kohtaus oli mennyt jo ohi eli hän ei enää kouristellut yms. Olin kääntänyt hänet kyljelleen, ettei hän tukehdu. Isällä oli kivittynyt katse. Isäni palasi melko normaaliksi ja hän vastasi jo muutamaan kysymykseen mitä häneltä kysyi, mutta juuri kun häntä oli viemässä ambulanssiin, isäni sydän pysähtyi. Hän vain luhistui lattialle. Alkoi välitön elvytys, mikä ei tuottanut tulosta.

En ole varmaan koskaan itkenyt näin paljon kuin kirjottaessani tätä. En tule tästä pääsemään yli, koska olin yksin tilanteessa ja näin kaiken. En tiedä, mitä mun olisi oikeasti pitänyt tehdä, mutta yritin oikeasti kaikkeni pelastaakseni isäni. olen siis neljätoista vuotta. Sain äidiltä myös kirjeen, minkä isäni oli kirjoittanut minulle joskus kymmenen vuotta sitten, kun hänelle oli todettu epilepsia. Siinä luki, että kirje pitää antaa minulle kun hän kuolee, oli kuolinsyy mikä tahansa. Hän kertoi kirjeessä, kuinka paljon rakastaa minua ja toivoo, että ehtii nähdä kun pääsen ysiluokalta, valmistun ja saan töitä. Mitään näistä isä ei ehtinyt nähdä, mutta meillä oli hirveän läheinen suhde ja rakastan häntä edelleen hirveästi.

Voi lapsi kulta, älä ihmeessä mieti mitä "oikeasti" olisi pitänyt tehdä. Eivät aikuiset ihmisetkään tiedä tuollaisessa tilanteessa mitä pitäisi tehdä elleivät ole terveydenhuollon ammattilaisia. Itse olen käynyt kahdesti ensiapukurssin enkä todellakaan tietäisi mitä milloinkin tehdään. Tekisin parhaani ja sen enempää minun ei tarvitse tehdä. Keskity mielummin isäsi kirjoittaman kirjeen sisältöön ja siihen mitä hän ajatteli sinusta lapsenaan ja nuorena ystävänään. Kanna sen viestiä sydämmessäsi iloisena muistona isästäsi . Siitä voit ammantaa voimaa kun tämä elämä meitä aina välillä koittelee. Iso etähalaus!

Vanhempani olivat eroamassa, kun isäni lääke- ja viinahöyryissään yritti tappaa äitini. Olin alle 10-vuotias ja katselin tapahtumaa oven pielestä lamaantuneena, en pystynyt tekemään mitään. Tilanne päättyi sillä tavoin onnellisesti, että kolmas henkilö tuli väliin ja isäni päätyi putkaan. Mitään rangaistusta tästä ei hänelle tullut, sillä äiti ei halunnut nostaa juttua. 

Pelkäsin isääni jo ennen tätä ja tämän jälkeen vielä enemmän.  Minusta tuli arka ja turvaton, mutta lapsuuden kokemuksista huolimatta olen selvinnyt ihan ok.

mummoni ja isäni kuolemat keuhkosyöpään. Mummon vieressä olin viimeiset pari päivää sairaalassa ja myös kuolinhetkellä olin vierellänsä.

Isäni kuolema tuli myöskin sairaalassa, mutta niin nopeasti, että en ehtinyt paikalle.

Alzheimeria sairastanut enoni lähti kotoaan ilman puhelinta omalle reissulleen. Katoamisesta ilmoitettiin poliisille, kolme päivää myöhemmin hän löytyi täysin alastomana kuolleena eräästä pienestä metsiköstä.

Olisinko ollut joku 14-vuotias, kun olin kerrostalon 2. Kerroksessa lapsenlikkana pikkupojalle. maalarit maalasivat vaijerihississä talon julkisivua 4. Kerroksen tasalla. Vaijeri kait petti ja maalarit rojahtivat pääsisäänkäynnin sadekatokselle, siinä ne virui verissä päin, kun katsoin ikkunasta ulos rysäyksen kuultuani. Joku kai soitti sitten ambulanssin.

LapinM kirjoitti:

Poikani oli pikkuinen 3,5 v rasavilli , aina kun ulkoa tulimme mahdoton kiire syömään omenoita joita vaimoni lohkoi, hän yritti niellä kokonaisena isoa palaa ja huomasin ettei henki kulkenut ja huulensa sinersi otin pikkurilliläni omenan palan pois kurkusta ja hän pystyi hengittämään. Tämän hän teki kaksi kertaa ja onni oli että aina olin hänen lähellään.

Kävimme iltakävelylenkillä ennen kuin suihkuun menoa ja iltapalaa söimme. Poikani valitti mahankipua eikä loppunut vaikka annoin laktophilusta lopulta vein lääkäriin todettiin diabetes hän oli 6v tuolloin. Sokerista jo välttelimme ja puuro/munakas pekonia aamuisin söimme salaattia ja vihanneksia sekä lihaa usein, mehua kumminkin välillä ja lauantaisin karkkipäivä. Isälläni on diabetes joten olin omalta osaltani varautunut jos minulle tulee ja riskin takia lapsilleni mahdollisimman sokeritonta ruokavaliota noudatin.

2 viikkoa vietimme sairaalassa harjoitellen pistämistä. Kumminkin tämä oli shocki kun tuli.

Shocki :DD Pelaatko usein shackia tai kirjoitteletko sheckejä?

Näitä kun lukee, tuntuvat omat kokemukset "pienemmiltä". Tuntuu kauhealta ajatella, että surujen summa olisi vakio.. Mitä kaikkea siis on vielä edessä.

Olin 15-kesäinen ja tuttavaperheen kanssa lomamatkalla. Vastaan tuli kaksi ambulanssia pillit huutaen. Kohta liikenteen vauhti hidastui ja jouduimme ajamaan mateluvauhtia pientareen kautta. Keskellä tietä oli pikkuauto ja sen ratin päällä makasi nainen. Isompi auto ja hevoskuljetusvaunu olivat ojassa kumollaan. Kotiin palattuamme saimme kuulla, että kolarissa oli kuollut äiti ja kaksi lasta omalta kotipaikkakunnaltamme.

Isäni oli väkivaltainen alkoholisti. Kun menin puolustamaan nenä veressä ollutta äitiäni, isä nosti minut kurkusta puristaen seinälle ja piti siinä niin kauan, että taju lähti. Toista viikkoa oli sormenjäljet kaulalla. Luokkakaverit irvailivat fritsuista.

Olin 18 kun poikaystäväni, jonka kanssa olin juuri kihlautunut, kuoli syöpään. Hän laihtui sairastaessaan yhtä laihaksi kuin nälkää näkevät lapset.

Muita järkyttäviä on työpaikalla tapahtunut tulokseton 40 minuutin elvytystilanne ja täpärä pelastuminen omasta ja uimataidottoman miesystävän yhtäaikaisesta hukkumisesta rantalomakohteessa. Tästä viimeisestä ja poikaystävän kuolemasta en varmaan pääse ikinä..

Näitä tilanteita on elämässä jo nuorella iällä tullut kohdalle useampi, mutta kerron kolme. Olen ne mielessäni painanut taka-alalle, mutta tietyllä tavalla joku on minussa ihmisenä kovettunut. Elämä on täynnä kohtuuttomia ja raskaita sattumia, eikä koskaan tiedä mitä tulee omalle kohdalle.

Yksi raskaimmista asioista mitä olen kohdannut on läheisen ihmisen kuolevan ruumiin hyvästely sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen. Tämä muodottomaksi ja tunnistamattomaksi turvonnut rakas ihminen oli  sanoin kuvaamattoman järkyttävä näky. Ampumahaavan saanut ihminen on jotain ihan muuta kun mitä elokuvissa ja rikossarjoissa meille esitetään harva se ilta. Verhon takana, viereisellä paikalla räyhäsi juoppohullu pultsari, jolle annettiin ensiapua.

Toinen tapaus oli lähisukulaisen hautajaisissa, joissa hautaustoimisto oli unohtanut siistiä vainajan hyvästelyä varten, kuten oli sovittu. Sinertävät kädet, kasvoille kuivunut virne ja se järkyttävän surullinen kohtalo tulla näytetyksi sellaisessa tilassa meidän kauhistuneiden hyvästelijöiden edessä, oli musertavaa. Henkilö oli toivonut, että hänet muistettaisiin sellaisena kuin hän oli eläessään, kuitenkin erään kaukaa tulleen omaisen painostuksesta arkku avattiin. Tänä päivänäkin harmittaa ettei sitä estetty.

Viimeisin mieleen painunut järkyttävä kokemus kävi eräänä työpäivänä. Vilkaisin ikkunasta ulos edessä olevan vilkkaan raitiovaunupysäkin tapahtumia. Näin työvaatteissaan olevan naisraitiovaunukuskin nousevan ulos raitiovaunusta ja lähtevän ylittämään katua. Sitten käännyin ja olin jatkamassa toimistossamme töitä, kun kuului kova pamaus kuin ihmiseen olisi törmätty. Palasin ikkunaan ja näin tuon naisen makaavan noin 10 metrin päässä. Soitin apua. Edustalta lähti auto ajamaan lujaa ja paikalle jäi mieshenkilö humaltuneena juomaan lonkeroa.

Poliisi tuli paikalle, ja yritti kuulustella tätä kansallispukuista henkilöä joka naureskeli ja horjui todella vahvassa päihtymystilassa. Ilmeisesti hän oli tämän paikalta paenneen (rattijuoppo?) kuskin kaveri. En tiedä kuoliko uhri, mutta ambulanssi lähti noin 20 minuutin päästä hiljaa pois, ilman kiirettä. Eniten järkytti se miten kuolemaa tekevä uhri makasi verissään ja päälleajajat jatkoivat ryypiskelyä onnettomuuspaikalla keskellä kirkasta päivää ihmisjoukon kerääntyessä katsomaan. 

Kaikissa näissä tapauksissa oli jotain traagista ja julkeaa. Enempää en jaksa sanoa.

Oman isän löytäminen kuolleena kotipihalta. Olin 22v, nyt 25.

Olen nähnyt perheessä muutamia läheltäpiti -sairauskohtauksia. Silti järkyttävintä on ollut nähdä, miten narsistinen isoäitini on muuttunut hirviöksi äitiäni ja perhettämme kohtaan, kun viidenkymmenen vuoden jälkeen äiti kyllästyi jatkuvaan alistamiseen ja kynnysmattona oloon, ja katkaisi välit äitiinsä. Uskon tämän vaikuttavan eniten maailmankuvaani ja siihen, miten suhtaudun ihmisiin.

Paras ystäväni teki itsemurhan menemällä junaraiteille. Samana päivänä näin lehdessä uutisen, jossa poliisi peräänkuuluttaa josko kukaan osaisi tunnistaa uhria. Oli kuvailtu tuntomerkit ja laitettu kuva uhrin mukana olleesta omaisuudesta. Tavarat oli märkiä, koska ne oli huuhdeltu verestä.

Olimme juuri pari päivää ennen hänen itsemurhaansa sopineet tapaavamme lähipäivinä.

Vuosia sitten olin uimarannalla kun pieni lapsi löytyi upoksista ja häntä alettiin elvyttää. Ambulanssi tuli ja ammattihenkilöt jatkoivat elvytystä. Muistan ikuisesti äidin huudon kun hänelle kerrottiin että elvytys lopetetaan. Se huuto ei kuulostanut edes ihmisen huudolta, se oli repivää tuskaa.

En usko että unohdan sitä lasta koskaan. Muistan äidin huudon ja muistan lapsen rantahiekalla.

Omien lasten kanssa olen ollut ehkä hysteerisen tarkka uimarannalla ollessa. Mökilläkin olen tarkka siitä, että jos en itse ole vahtimassa, niin pyydän ihan selkeästi yhtä ihmistä vahtimaan lastani, enkä voi oleta, että joku paikalla oleva kyllä katsoo pyytämättäkin. Tässä surullisessa tapauksessa oli ilmeisesti käynyt niin, että paikalla oli iso joukko sukulaisia ja kaikki luulivat jonkun muun vahtivan. :(

Nuoren ja vanhemmankin ihmisen tapaturmainen kuolema.

-Päivystävä lääkäri-