Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?

Naapuri juoppopariskunnan pedofiilimäinen käytös minua ja ystävääni kohtaan 70-luvulla. Raiskaus, hyväksikäyttö, kaltoinkohtelu, pahoinpitely. Terapoinut alkoholilla, kotona ei välitetty, syyllistämistä aina vain. Lopettanut juomisen jo monia vuosia sitten...Apua olen hakenut ja sitä saanut. Ihme että olen näinkin tervepäinen ja hengissä. Joten ihan aina en jaksa ymmärtää pikkuarkiasioista itkeviä.

Äitini äkillinen kuolema ja sen jälkeen seuranneet tapahtumat.

Sisarukseni vei äitini asunnosta ihan kaiken, ja siirsivät tarkoituksella hautajaisaikaa kertomatta minulle. Oli hirveä tilanne mennä lapsien kanssa haudalle ja tajuta että kaikki oli jo pidetty ja hauta peitetty. Hautauksena oli tosin pelkkä tuhkien siunaus koska näin he halusivat.

Onneksi kukaan ei pystynyt kieltämään minulta saattohartauden järjestämistä äidilleni jossa pappi siunasi hänet sairaalan kappelissa viimeiselle matkalle.

Pyysin saada tietää sisaruksiltani äidin kuolinsyytä, eivät kertoneet. Sain selvittää sen itse ja minulle lähetettiinkin lopulta koko ruumiinavauspöytäkirja jota en missään nimessä olisi halunnut lukea.

En pääse yli tästä asiasta vaikka tästä on jo kaksi vuotta. Tämä haittaa elämääni todella. En myös ymmärrä että ihmiset voivat olla näin raakoja.

Kaverini poltti Kokoomuksen jäsenkirjan ja liittyi demareihin.

Ei enää kauaa elänyt hän.

Äitini taannoinen miesystävä raiskasi mut kolme kertaa kun olin 11. Nämä tapahtuivat viikon sisään. En tähän päivään asti ole sanonut siitä kenellekään nettikeskusteluja lukuunottamatta, en varsinkaan äidilleni. Jos se saisi tietää, niin tekisi varmaan itsarin häpeästä, se on viimeiset 19 vuotta annellut muutenkin anteeksi sen vuoksi, että koskaan toi sen tyypin meidän elämään (olen 29 v mies). Ja se oli tietoinen vain äijän harjoittamasta henkisestä väkivallasta. Äitiä se hakkasi säännöllisesti.

Se tyyppi mollasi ja haukkui mua koko ajan kaikesta, etenkin mun hengityksen hajusta. Hajun todettiin myöhemmin johtuneen diabeteksesta. En tähän päivään asti ole uskaltanut poistua kotoa ilman vahvinta mahdollista purkkaa suussa, koska en koskaan enää halua kokea vastaavaa kiusaamista.

Äiti dumppasi sen paria viikkoa raiskausten jälkeen. Äijä alkoi hakkaamaan äitiä samalla kun ajettiin motarilla, seurauksena suistuttiin tieltä (äiti ajoi). Poliisi tuli paikalle, äiti sanoi niille jotain ja äijä lähti poliisiauton kyydillä pois. Sen jälkeen äijästä kuului ehkä vuoden välein n. 5 vuoden ajan. Jokaisen tekstarin jälkeen äiti sanoi, että on soittanut kouluun että olemme broidin kanssa pois ja mentiin eri paikkakunnille sukuloimaan muutamaksi päiväksi. Lukot sarjoitettiin uudelleen säännöllisin väliajoin tuon suhteen jälkeen.

Broidista tuli lopulta narkkari, en edes halua tietää mitä se teki sille.

Olen edelleen katkera ja vannon, että jos ikinä törmään äijään uudestaan, niin sen jälkeen istun elinkautista. Mieluiten tosin en koskaan törmää siihen torakkaan enää ja jatkan jotenkin tätä elämää. Pikkuhiljaa asia on kuitenkin enemmän ja enemmän loppuunkäsitelty mun osalta. Kymmenen vuotta sitten oli aika pahaa itsetuhoisuutta, mutta nyt se on ohi. Anteeksianto ei tosin koskaan voisi käydä edes mielessä.

Mutta se tyyppi tosiaan ei unohdu kokemuksena koskaan, siinä ei ollut mitään postiivista ja muistan sen loppuelämäni. Ylivoimaisesti hirvein henkilökohtainen kokemus kokonaisuutena, raiskaukset vain kruunasivat kaiken muun alistamisen ja kiusaamisen.

Hirveää ajatella, että maailmassa moni kokee jatkuvasti paljon pahempaa.

Isälläni oli epilepsia ja sen takia olen saanut kokea paljon, kohtauksia on tullut uidessa ja olen myös ollut pienenä osallisena autokolarissa.

Viimeisin ja viimeinen tapahtui, kun kolme kuukautta sitten yhtenä aamuna hänelle sattui "normaali" epilepsiakohtaus. Se kestää yleensä noin pari minuuttia ja sen jälkeen hän on hieman poissaoleva ja sitten palaa normaaliksi. Seurasin kohtauksen ja pidin huolen, ettei hän pääse kaatumaan tms. Kuitenkin kohtauksia tuli useampia peräkkäin. Olin juuri lähdössä kouluun, enkä tajunnut seurata isää pidempään. N. kolme minuuttia siitä, kun edellinen kohtaus oli ohi, tuli seuraava. Hän kaatui, koska kohtaus iski seisoessa. Hän oli juuri nimittäin nousemassa ylös edellisen kohtauksen seurauksena. (lähtee aina hetki kohtauksen jälkeen vessaan). Soitin ambulanssin. Kun ambulanssi oli matkalla, isä alkoi sylkeä verta. Sitä tuli paljon ja olin aivan paniikissa (olin yksin kotona), koska pelkäsin ettei hän selviä.

Kun ambulanssi tuli, isäni kohtaus oli mennyt jo ohi eli hän ei enää kouristellut yms. Olin kääntänyt hänet kyljelleen, ettei hän tukehdu. Isällä oli kivittynyt katse. Isäni palasi melko normaaliksi ja hän vastasi jo muutamaan kysymykseen mitä häneltä kysyi, mutta juuri kun häntä oli viemässä ambulanssiin, isäni sydän pysähtyi. Hän vain luhistui lattialle. Alkoi välitön elvytys, mikä ei tuottanut tulosta.

En ole varmaan koskaan itkenyt näin paljon kuin kirjottaessani tätä. En tule tästä pääsemään yli, koska olin yksin tilanteessa ja näin kaiken. En tiedä, mitä mun olisi oikeasti pitänyt tehdä, mutta yritin oikeasti kaikkeni pelastaakseni isäni. olen siis neljätoista vuotta. Sain äidiltä myös kirjeen, minkä isäni oli kirjoittanut minulle joskus kymmenen vuotta sitten, kun hänelle oli todettu epilepsia. Siinä luki, että kirje pitää antaa minulle kun hän kuolee, oli kuolinsyy mikä tahansa. Hän kertoi kirjeessä, kuinka paljon rakastaa minua ja toivoo, että ehtii nähdä kun pääsen ysiluokalta, valmistun ja saan töitä. Mitään näistä isä ei ehtinyt nähdä, mutta meillä oli hirveän läheinen suhde ja rakastan häntä edelleen hirveästi.

Vierailija kirjoitti:

Isälläni oli epilepsia ja sen takia olen saanut kokea paljon, kohtauksia on tullut uidessa ja olen myös ollut pienenä osallisena autokolarissa.

Viimeisin ja viimeinen tapahtui, kun kolme kuukautta sitten yhtenä aamuna hänelle sattui "normaali" epilepsiakohtaus. Se kestää yleensä noin pari minuuttia ja sen jälkeen hän on hieman poissaoleva ja sitten palaa normaaliksi. Seurasin kohtauksen ja pidin huolen, ettei hän pääse kaatumaan tms. Kuitenkin kohtauksia tuli useampia peräkkäin. Olin juuri lähdössä kouluun, enkä tajunnut seurata isää pidempään. N. kolme minuuttia siitä, kun edellinen kohtaus oli ohi, tuli seuraava. Hän kaatui, koska kohtaus iski seisoessa. Hän oli juuri nimittäin nousemassa ylös edellisen kohtauksen seurauksena. (lähtee aina hetki kohtauksen jälkeen vessaan). Soitin ambulanssin. Kun ambulanssi oli matkalla, isä alkoi sylkeä verta. Sitä tuli paljon ja olin aivan paniikissa (olin yksin kotona), koska pelkäsin ettei hän selviä.

Kun ambulanssi tuli, isäni kohtaus oli mennyt jo ohi eli hän ei enää kouristellut yms. Olin kääntänyt hänet kyljelleen, ettei hän tukehdu. Isällä oli kivittynyt katse. Isäni palasi melko normaaliksi ja hän vastasi jo muutamaan kysymykseen mitä häneltä kysyi, mutta juuri kun häntä oli viemässä ambulanssiin, isäni sydän pysähtyi. Hän vain luhistui lattialle. Alkoi välitön elvytys, mikä ei tuottanut tulosta.

En ole varmaan koskaan itkenyt näin paljon kuin kirjottaessani tätä. En tule tästä pääsemään yli, koska olin yksin tilanteessa ja näin kaiken. En tiedä, mitä mun olisi oikeasti pitänyt tehdä, mutta yritin oikeasti kaikkeni pelastaakseni isäni. olen siis neljätoista vuotta. Sain äidiltä myös kirjeen, minkä isäni oli kirjoittanut minulle joskus kymmenen vuotta sitten, kun hänelle oli todettu epilepsia. Siinä luki, että kirje pitää antaa minulle kun hän kuolee, oli kuolinsyy mikä tahansa. Hän kertoi kirjeessä, kuinka paljon rakastaa minua ja toivoo, että ehtii nähdä kun pääsen ysiluokalta, valmistun ja saan töitä. Mitään näistä isä ei ehtinyt nähdä, mutta meillä oli hirveän läheinen suhde ja rakastan häntä edelleen hirveästi.

Minäkin menetin isäni sinun ikäisenä, mutta en avaa tapahtumia nyt tässä sen enempää. Tuli paha mieli puolestasi, varsinkin kun asia on noin tuore. Hurjasti voimia surutyön kanssa, niin turhalta kun se kuulostaakin niin ajan kanssa helpottaa ❤ Jos sinulle tarjotaan esim. jutteluapua kuraattorin, terveydenhoitajan tms. kanssa, niin kannattaa ottaa se vastaan. Itse aikoinaan kieltäydyin ja jätin muutoinkin koko surun käsittelemättä, ja nyt aikuisiällä kärsin seurauksista. Puhu ja itke aina kun siltä tuntuu. Toivon sinulle paljon voimia elämän varrelle. N25

Kun mun kissa söi takapihalla nurmikkoa.

Näin lapsena isäni useasti joko riehumassa kännissä tai sammuneena lattialla. Kaikista kauheinta oli kun äiti oli kerran yövuorossa ja olimme isän kanssa kahdestaan kotona. Hiivin yöllä alakertaan hakemaan jotain ja tajusin, että talo oli tyhjä. Näin ikkunasta isäni takapihalla sammuneena lumihankeen ja muistan luulleeni aluksi, että nyt se on kuollut. Laitoin itku kurkussa ulkovaatteet päälle ja juoksin pihalle. Luojan kiitos isä oli elossa, mutta oli kamala tilanne pienelle lapselle miettiä, että miten isä saa sisälle lämpimään. Onneksi sain isän ravistelemalla herkeämään sen verran, että se sai kontattua takaovesta sisälle. 

Se kun olin pieni ja isäni otti haulikon ja sanoi menevänsä serkkunsa kanssa ampumaan kiekkoja. Isäni oli tätä ennen jo näyttänyt itsetuhoisia merkkejä ja vaikka olin vasta lapsi niin tiesin, että hommassa on jtn mätää. Isäni lähti ja kohta katsoin ikkunasta minne menee ja lähdin seuraamaan. Löysin isäni metsästä haulikko kourassa ja todennäköisesti pelastin hänet, koska itkin ja sanoin, että isä tule kotiin. Käveltiin yhdessä kotiin ja isäni sai apua. Tavallaan tää on mun elämäni järkyttävin, mutta myös yksi elämäni helpottavin tapahtuma, koska saatoin pelastaa isäni. 

Kun äiti soittaa mulle, että iskän lähtö on lähellä (syövän takia) ja oon eri kaupungissa. Sanoin äidille, ettei soita mulle jos iskä kuolee, koska sitten meen iha sekasi.. Iskä oli kuollut pari minuuttia puhelumme jälkeen. Lähdin toki kiireellä ja soitin esimiehelle et en oo tulossa huomenna töihin. Kadun sitä etten ollut jo edellisenä pv:nä lähtenyt, kun kuulin että iskä oli viety saattohoitipaikkaan. Mulla oli töitä ja ajattelin vaan et lähden sitten parin pv:n päästä kun oli vapaata tiedossa, vaikka JOKIN mun päässä sano et lähe nyt. Iskä oli niin pitkään sairastanut, että oletin hänen kyllä pärjäävän pari päivää.. :( Olisinpa vaan voinu hyvästellä ja halata vielä kerran..

Vierailija kirjoitti:

Olin 10v. Koirani karkasi ja seuraavana päivänä se oli raahautunut pihallemme, pahasti haavoittuneena, ilmeisesti auton alle jääneenä. Yksi luu törrötti ihon läpi ja oli veressä. Koira eli. Vanhempani veivät sen eläinlääkäriin, missä se lopetettiin. Nyt vain mietin, mikseivät vanhempani lopettaneet sen kärsimyksiä siinä pihalla.

Harva pystyy tappamaan oman lemmikkinsä.

Olen pahoillani koiranne loukkaantumisesta ja kuolemasta.

Itkettää lukea näitä. Ootte vahvoja ihmisiä. Itselleni ei oo mitään näihin verrattavaa ikinä käynyt, pahin kokemus taitaa olla rankka ero poikaystävästä, jonka jälkeen olin aivan rikki ja masentunut ja mietin jo miten saan muka jatkettua elämää. Pelottaa mitä tapahtuu sitten kun koen jotain tällaista, oikeasti ihan kamalaa. Oon tosi herkkä ihminen enkä koe olevani kovin vahva psyykkisesti...

Äitini miesystävä pahoinpiteli äitini edessäni, kun olin 9-vuotias. Äidiltäni murtui toiselta puolelta 3 kylkiluuta ja sai aivotärähdyksen.

Äitini yritti itsemurhaa edessäni, kun olin teini-ikäinen.

Muutama muukin juttu löytyy, muttei niistä sen enempää :D Ei ollut hirveän tasainen lapsuus täällä päässä.

Vierailija kirjoitti:

Äitini taannoinen miesystävä raiskasi mut kolme kertaa kun olin 11. Nämä tapahtuivat viikon sisään. En tähän päivään asti ole sanonut siitä kenellekään nettikeskusteluja lukuunottamatta, en varsinkaan äidilleni. Jos se saisi tietää, niin tekisi varmaan itsarin häpeästä, se on viimeiset 19 vuotta annellut muutenkin anteeksi sen vuoksi, että koskaan toi sen tyypin meidän elämään (olen 29 v mies). Ja se oli tietoinen vain äijän harjoittamasta henkisestä väkivallasta. Äitiä se hakkasi säännöllisesti.

Se tyyppi mollasi ja haukkui mua koko ajan kaikesta, etenkin mun hengityksen hajusta. Hajun todettiin myöhemmin johtuneen diabeteksesta. En tähän päivään asti ole uskaltanut poistua kotoa ilman vahvinta mahdollista purkkaa suussa, koska en koskaan enää halua kokea vastaavaa kiusaamista.

Äiti dumppasi sen paria viikkoa raiskausten jälkeen. Äijä alkoi hakkaamaan äitiä samalla kun ajettiin motarilla, seurauksena suistuttiin tieltä (äiti ajoi). Poliisi tuli paikalle, äiti sanoi niille jotain ja äijä lähti poliisiauton kyydillä pois. Sen jälkeen äijästä kuului ehkä vuoden välein n. 5 vuoden ajan. Jokaisen tekstarin jälkeen äiti sanoi, että on soittanut kouluun että olemme broidin kanssa pois ja mentiin eri paikkakunnille sukuloimaan muutamaksi päiväksi. Lukot sarjoitettiin uudelleen säännöllisin väliajoin tuon suhteen jälkeen.

Broidista tuli lopulta narkkari, en edes halua tietää mitä se teki sille.

Olen edelleen katkera ja vannon, että jos ikinä törmään äijään uudestaan, niin sen jälkeen istun elinkautista. Mieluiten tosin en koskaan törmää siihen torakkaan enää ja jatkan jotenkin tätä elämää. Pikkuhiljaa asia on kuitenkin enemmän ja enemmän loppuunkäsitelty mun osalta. Kymmenen vuotta sitten oli aika pahaa itsetuhoisuutta, mutta nyt se on ohi. Anteeksianto ei tosin koskaan voisi käydä edes mielessä.

Mutta se tyyppi tosiaan ei unohdu kokemuksena koskaan, siinä ei ollut mitään postiivista ja muistan sen loppuelämäni. Ylivoimaisesti hirvein henkilökohtainen kokemus kokonaisuutena, raiskaukset vain kruunasivat kaiken muun alistamisen ja kiusaamisen.

Hirveää ajatella, että maailmassa moni kokee jatkuvasti paljon pahempaa.

Olen erittäin pahoillani puolestasi. Suosittelen, että käyt juttelemassa vaikka psykiatrisen puolen sairaanhoitajien kanssa. He ovat empaattisia ja osaavat auttaa sinua surullisen menneisyytesi kanssa.

Sinun ei kannata tehdä kyseistä roistoa kohtana mitään muuta, kuin rikosilmoitus. 

Vierailija kirjoitti:

Kun äiti soittaa mulle, että iskän lähtö on lähellä (syövän takia) ja oon eri kaupungissa. Sanoin äidille, ettei soita mulle jos iskä kuolee, koska sitten meen iha sekasi.. Iskä oli kuollut pari minuuttia puhelumme jälkeen. Lähdin toki kiireellä ja soitin esimiehelle et en oo tulossa huomenna töihin. Kadun sitä etten ollut jo edellisenä pv:nä lähtenyt, kun kuulin että iskä oli viety saattohoitipaikkaan. Mulla oli töitä ja ajattelin vaan et lähden sitten parin pv:n päästä kun oli vapaata tiedossa, vaikka JOKIN mun päässä sano et lähe nyt. Iskä oli niin pitkään sairastanut, että oletin hänen kyllä pärjäävän pari päivää.. :( Olisinpa vaan voinu hyvästellä ja halata vielä kerran..

Ei elämästä koskaan tiedä.

Kävin hyvästelemässä iäkkään mummini useita kertoja sairaalassa, mutta mummi palasi monta kertaa kotiin sairaalasta. Viimeisellä sairaalareissulla mummi kuoli. Olin syöpähoitojeni vuoksi niin heikossa kunnossa, etten päässyt katsomaan häntä enkä edes päässyt minulle erittäin tärkeän mummin hautajaisiin.

Älä turhaan syyllistä itseäsi. Isäsi tiesi, että rakastit häntä.

Jouduin auto-onnettomuuteen, josta selvisin fyysisesti pienillä vammoilla, mutta henkisesti se on valehtelematta vaikuttanut koko elämääni. Siitä alkoivat paniikkikohtaukset, ahdistus, ja mm. jatkuva kuolemanpelko. Olen myös todistanut lähisukulaisen sairaskohtausta, joka kummittelee mielessäni edelleen, vaikka sukulainen siitä selvisi ja on yhä elossa.

Äiti synnytti elottoman lapsen kylppärissä ja itse soitin ambulanssia paniikissa kun äiti itki ja isä elvytti (oletan näin vaikka en nähnyt, kun ei itse soittanut) ja karjui mua soittamaan 112 ja kertomaan mikä tilanne Olin 3. Sen jälkeen äiti ei oo halunnut synnyttää kotona, tämäkin sisarus pelastui, mutta aivovamma siitä jäi muistoksi...

Äitini ja isäni kantamassa sammunutta 15 v veljeäni eräs uusivuosi ovesta sisään ja huoneeseensa. Oli lähtenyt serkkumme kanssa uv:n viettoon, serkku oli lähtenyt toisiin porukoihin ja veli sammunut hankeen nuorison suosiman ryyppykodan luo.

Mummuni asui meillä kun olin pieni. Äiti ja isä kävivät joskus lauantaisin ulkona ja mummu oli kotona minun ja veljeni kanssa. Eräänä tällaisena iltana, kun olimme veljeni kanssa 11-12-v., löysin mummun makaamasta keittiöstä pää avoimen tiskikoneen luukun päällä. Puhe puuroutui pahasti hänellä enkä tiennyt, mistä oli kyse. Soitin ambulanssin ja mieleen on erityisesti jäänyt, miten katsoin numeron 112 pöydällä olevasta numeromuistikirjasta - äiti oli tehnyt samoin joskus aiemmin soittaessaan ambulanssia, shokissa varmaan. Soitin myös vanhemmilleni, jotka tulivat kotiin. Veljeni kanssa koitimme nostaa mummua ylös ja saimmekin hänet tuettua penkille istumaan. Mummu halvaantui toispuoleisesti ja vietti loppuelämänsä pyörätuolissa ja palvelutaloissa.

Meillä oli 90-luvun alussa lapsuudessani maatila ja paljon eläimiä, hevosia, koiria, kanoja, hanhia, hamstereita, kaneja jne. Ja aina välillä joku niistä kuoli. Esimerkiksi yksi suomenhevonen kuoli ähkyyn, kun eläinlääkäri, jota koitettiin soittaa paikalle, ei ollut tavoitettavissa, koska tämä ei muistanut olevansa päivystysvuorossa. Seuraavana päivänä kävin kielloista huolimatta katsomassa hevosen ruumista tallin takana, mikä on jäänyt mieleen. Isäni vei meillä lapsuuteni olleen koiran metsään ja ampui, kun koiralle tuli nisiin järjettömät kasvaimet ja eläin selvästi kärsi. Eläinlääkärilaskut olisivat todennäköisesti tulleet liian kalliiksi tiukalle rahatilanteellemme. Suhtaudun eläinten kuolemiin nykyisin aika välinpitämättömästi näiden lapsuuteni eläinkokemusten takia - jäi ajatus, että eläimet elävät luonnollisesti vähemmän aikaa kuin ihmiset, eikä niiden perään itkeskellä, maailmassa on pahempiakin asioita.

Diabeetikkomieheni hypoglykemia aamun pikkutunneilla. Ei olisi enää itse herännyt, sattumankauppaa oli että olin enää itsekään hereillä. Paljon olen miettinyt, että mitä jos olisinkin mennyt sinä iltana aikaisemmin nukkumaan... Tunnen äärimmäisen suurta kiitollisuutta paikalle tulleita ensihoitajia kohtaan, mieheni saama hoito oli ensiluokkaista ja takasi sen, ettei lapsemme tarvi kasvaa ilman isää.

Ei yhtä järkyttävä, mutta kuitenkin kamala tilanne oli lapsena yökyläillessäni kaverini luona. Illan aikana katsoessamme elokuvia kaverini huoneessa oli hänen isänsä nautiskellut juoman jos toisenkin, ja havahduimme puolen yön aikaan hirveään huutoon ja tappelun ääniin. Juoksimme alakertaan yhdessä kaverini isoveljen kanssa ja näimme kaverini isän tönivän ja lyövän kaverini äitiä. Lopulta isä töni äidin ulos talosta ja he jatkoivat tappelua. Itkien pyysin kaverini isoveljeä soittamaan poliisit, mutta sekä hän että kaverini vain istuivat sohvalla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Koskaan enää en mennyt sinne yötä, enkä kehdannut äidillenikään kertoa. Jälkeenpäin ajateltuna kaverini ja hänen veljensä rauhallisuus tilanteessa oli äärimmäisen surullista: he olivat kokeneet saman tilanteen varmasti useita kertoja aiemminkin.

Olemme kavereita vielä näin aikuisiälläkin, ja on sanottava, että lapsuuden kokemukset ovat jättäneet häneen jälkeensä. Hän on todella herttainen ja mukava, mutta harrastaa huonoja ja vahingollisia miessuhteita, eikä koskaan motivoitunut opiskelemaan.