Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?

On hurja lukea näitä kokemuksia (luin kaikki), kun itselle ei onneksi ole toistaiseksi mitään järkyttävämpää tapahtunut kuin rakkaan 12v perhelabbiksen kuolema.

Se on kamalinta mitä olen kokenut tähän 24v ikään mennessä, mutta samalla se oli niin kaunis hetki ja tavallaan ihannepoismeno. Koiramme nimittäin nuoli kasvojani (sekä äitini kasvoja) vielä viimeisillä hengenvedoillaan kuin kiittääkseen. Hän lähti sylissämme. Onhan se kuitenkin ymmärrettävää, miten paljon lemmikinkin kuolema voi järkyttää. 12 vuotta lapsuudesta yhdessä on iso aika.

Vierailija kirjoitti:

Isälläni oli epilepsia ja sen takia olen saanut kokea paljon, kohtauksia on tullut uidessa ja olen myös ollut pienenä osallisena autokolarissa.

Viimeisin ja viimeinen tapahtui, kun kolme kuukautta sitten yhtenä aamuna hänelle sattui "normaali" epilepsiakohtaus. Se kestää yleensä noin pari minuuttia ja sen jälkeen hän on hieman poissaoleva ja sitten palaa normaaliksi. Seurasin kohtauksen ja pidin huolen, ettei hän pääse kaatumaan tms. Kuitenkin kohtauksia tuli useampia peräkkäin. Olin juuri lähdössä kouluun, enkä tajunnut seurata isää pidempään. N. kolme minuuttia siitä, kun edellinen kohtaus oli ohi, tuli seuraava. Hän kaatui, koska kohtaus iski seisoessa. Hän oli juuri nimittäin nousemassa ylös edellisen kohtauksen seurauksena. (lähtee aina hetki kohtauksen jälkeen vessaan). Soitin ambulanssin. Kun ambulanssi oli matkalla, isä alkoi sylkeä verta. Sitä tuli paljon ja olin aivan paniikissa (olin yksin kotona), koska pelkäsin ettei hän selviä.

Kun ambulanssi tuli, isäni kohtaus oli mennyt jo ohi eli hän ei enää kouristellut yms. Olin kääntänyt hänet kyljelleen, ettei hän tukehdu. Isällä oli kivittynyt katse. Isäni palasi melko normaaliksi ja hän vastasi jo muutamaan kysymykseen mitä häneltä kysyi, mutta juuri kun häntä oli viemässä ambulanssiin, isäni sydän pysähtyi. Hän vain luhistui lattialle. Alkoi välitön elvytys, mikä ei tuottanut tulosta.

En ole varmaan koskaan itkenyt näin paljon kuin kirjottaessani tätä. En tule tästä pääsemään yli, koska olin yksin tilanteessa ja näin kaiken. En tiedä, mitä mun olisi oikeasti pitänyt tehdä, mutta yritin oikeasti kaikkeni pelastaakseni isäni. olen siis neljätoista vuotta. Sain äidiltä myös kirjeen, minkä isäni oli kirjoittanut minulle joskus kymmenen vuotta sitten, kun hänelle oli todettu epilepsia. Siinä luki, että kirje pitää antaa minulle kun hän kuolee, oli kuolinsyy mikä tahansa. Hän kertoi kirjeessä, kuinka paljon rakastaa minua ja toivoo, että ehtii nähdä kun pääsen ysiluokalta, valmistun ja saan töitä. Mitään näistä isä ei ehtinyt nähdä, mutta meillä oli hirveän läheinen suhde ja rakastan häntä edelleen hirveästi.

Voi sinua! 💬♥️ Muakin rupes itkettämään tätä lukiessani. 😢

Vierailija kirjoitti:

Äiti synnytti elottoman lapsen kylppärissä ja itse soitin ambulanssia paniikissa kun äiti itki ja isä elvytti (oletan näin vaikka en nähnyt, kun ei itse soittanut) ja karjui mua soittamaan 112 ja kertomaan mikä tilanne Olin 3. Sen jälkeen äiti ei oo halunnut synnyttää kotona, tämäkin sisarus pelastui, mutta aivovamma siitä jäi muistoksi...

No aika hyvin pystyit kolmevuotiaana soittamaan apua. 😯

Vierailija kirjoitti:

Kokoomuksen nousu Suomen suurimmaksi puolueeksi.

Mä ahdistun tällaisista jutuista tosi paljon ja uskottelen ettei maailmassa oikeasti tapahdu näin kauheita asioita. Olen todella pahoillani puolestasi.

Kattelin partsilta kun joku juoppo taituroi raiteella ja Intercityhän sieltä tuli. Ilmaan jäi semmoinen pieni veripilvi hetkeksi joka haihtui mutta sen koommin yksityiskohtia en nähnyt, luultavasti meni aika moneen osaan. Ei tämä nyt minua järkyttänyt mutta kuitenkin,  aika gorea nähdä livenä.

Olette te uskomattoman urhoollisia ihmisiä. Paljon voimia kaikille myös jatkoon! Itselläni on kyllä ollut suojattu ja hyvä lapsuus näihin verrattuna, mutta muistan ikuisesti kuinka eräs sukulaismies tykkäsi minua hyppyyttää polvellaan pienenä, lennättää ilmaan niin että hameenhelmat hulmusi. Muistan ihmetelleeni kerrankin kuinka se veti lähelle, silitti reisiä ja suukotteli ja halaili. Koin sen ahdistavaksi, mutta en siitä koskaan mitään sanonut. Vanhempani eivät tuolloin olleet paikalla kun tämä tapahtui, mutta jotenkin äitini sai jostain jotain vihiä ja siihen loppuivat vierailut. Äitini on myöhemmin kertonut että ei koskaan oikein luottanut tähän sukulaismieheen, oliko se sitten naisen/äidinvaisto, mutta että liikaa tykkäsi tuijotella meitä pieniä tyttöjä. Olen hirmu ylpeä äidistäni, joka oli ollut asian suhteen täysin ehdoton ja sanonut että hänen tyttöihin ei kukaan kajoa ja pysyköön kaukana meistä tai hän käy kimppuun :) Olen aikuisiällä nähnyt tämän sukulaismiehen ja sellaista läppää lentää koko ajan nuorten tyttöjen pakaroista että ihan oksettaa. 

Hoitokokous, kun olin alakouluikäinen. Vanhoillislestadiolaiset vanhempani joutuivat tällaiseen 2000-luvun alussa. Lauma vanhoja miehiä hyökkäsi sanallisesti heidän kimppuunsa syyttäen asioista joista en tajunnut juuri mitään. Aikuisena erosin liikkeestä, mutta tuo on jäänyt painamaan mieltä. Asiasta ei haluta kuitenkaan puhua.

Näin kun kissa jäi bussin alle. Pää liiskaantui ja alakroppa jäi liikkumaan, ikään kuin yritti vielä lähteä liikkeelle siitä.

Oman lapsen kuolema.

Siitä on 20 vuotta ja ylihän tästä ei tavallaan pääse koskaan. Elämä toki jatkui ja jatkuu ja ihan hyvä elämä.

Parhaan ystäväni itsemurhayritys nuorempana.

Meni junaraiteille makaamaan, kun näki junan valot. Kukaan meistä muista paikallaolijoista ei heti huomannut mitään ja juna oli jo ihan lähellä, kun vasta tajuttiin mitä oli tapahtumassa. Rynnättiin muutaman kaverin kanssa repimään ystävää ylös raiteilta, ja oli erittäin pienestä kiinni ettei johonkin meistä olisi osunut.

Ei siinä sattunut loppujen lopuksi kenellekään mitään, ei edes naarmua, mutta se pakokauhu, kun tajusi että paras ystävä makaa raiteilla ja juna tulee. Näin siitä monta vuotta painajaista, ja joskus edelleenkin kun seison asemalla ja joku kaukojuna pyyhältää ohitse, tulee mieleen mitä olisi voinut tapahtua.

En uskalla rankimpia juttuja kertoa, niissä on ollut siskot mukana ja jos ne nyt sattuu vauvapalstalle niin en haluu et mut tunnistetaan.. Mutta pari juttua, mistä ei tunnista, jotka on jääny kalvamaan ja kuvottamaan. Yks on se, kun pienenä, ehkä 6v, äitin ryyppykaverit oli taas meillä, yhdellä koira mukana. Konttasin lattialla, leikin jotain. Koira rupes nylkyttämään, ja ei siinä nousin tietysti ylös ja eihän se mitään seksuaalista ollut. Mut äitin reaktio kuvotti ja vaivasi kaauan. Väitti mun oikeen pyöritelleen mun persettä ja kerjänneen sitä. Sanoi näin 6v lapselleen. Toinen oli, kun olin sitten äitin mukana joskus jonkun toisen ryyppykaverin luona. Äiti ajautui pieneen kahakkaan siellä olleen miehen kanssa, kuristi äitiä. Minä sitten menin ja löin sitä ukkelia naamaan. Ei siitä tietenkään vahinkoa tullut pikkulapsen käpälillä, mutta tilanne loppui. Tai siis oikeastaan tilanne eteni siihen, että äiti alkoi huutaa mulle tän kaverin lyömisestä. Vaikka halusin vaan puolustaa. Nää tapaukset ei oo pahimpia mitä on käynyt, mut jostain syystä noi on jäänyt sellasella inhottavalla, irstaalla tavalla mieleen.

Vierailija kirjoitti:

En uskalla rankimpia juttuja kertoa, niissä on ollut siskot mukana ja jos ne nyt sattuu vauvapalstalle niin en haluu et mut tunnistetaan.. Mutta pari juttua, mistä ei tunnista, jotka on jääny kalvamaan ja kuvottamaan. Yks on se, kun pienenä, ehkä 6v, äitin ryyppykaverit oli taas meillä, yhdellä koira mukana. Konttasin lattialla, leikin jotain. Koira rupes nylkyttämään, ja ei siinä nousin tietysti ylös ja eihän se mitään seksuaalista ollut. Mut äitin reaktio kuvotti ja vaivasi kaauan. Väitti mun oikeen pyöritelleen mun persettä ja kerjänneen sitä. Sanoi näin 6v lapselleen. Toinen oli, kun olin sitten äitin mukana joskus jonkun toisen ryyppykaverin luona. Äiti ajautui pieneen kahakkaan siellä olleen miehen kanssa, kuristi äitiä. Minä sitten menin ja löin sitä ukkelia naamaan. Ei siitä tietenkään vahinkoa tullut pikkulapsen käpälillä, mutta tilanne loppui. Tai siis oikeastaan tilanne eteni siihen, että äiti alkoi huutaa mulle tän kaverin lyömisestä. Vaikka halusin vaan puolustaa. Nää tapaukset ei oo pahimpia mitä on käynyt, mut jostain syystä noi on jäänyt sellasella inhottavalla, irstaalla tavalla mieleen.

Ainiin, n21v

Näin, kun kymmenen vuotta sitten Power Parkissa työntekijä jäi liikkuvan laitteen alle ja kuoli. En ollut laitteessa, mutta lähellä. 

Kukin tekee miten haluaa, mutta miksi hankkia lapsia jos on pahat perinnölliset sairaudet? Lapset tulevat kärsimään samoista asioista myöhemmin.

Ehdottomasti av:n paras ketju ikinä.

Itse olen varmasti nähnyt ja kokenut kamalia asioita, ihan kuin aivoni blokkaisivat ne. Muistan kuitenkin kun rakas kissanpentu kuolee kovissa tuskissaan, ja muistan elävästi sen ahdistuksen määrän, kun lapsuudenkodissa meitä lapsia kuritettiin fyysisesti ilman sen suurempaa syytä. Ei tiennyt miten olla kun koska vain saattoi saada kuritusta.

Keskenmenot ja vauvan kohtukuolema yhtäkkiä ja siihen liittyvä surutyö

Joskus Oulusta tultuani istuin junassa, Kannuksen kohdalla tuli kuulutus että tuntematon mies on jäänyt junan alle, en nähnyt ikkunasta mitään koska silloin oli pimeää mutta voin todeta että pistihän se niskakarvat pystyyn ku aattelee että juna on vaa puksutellu menemään. Tulihan asemalle ambulanssit mutta en tiedä selvisikö mies. Ja juna seisoi paikoillaan tunnin ja puol tuntia.

Hemmetti tää ketju on rankkaa luettavaa :( mulle ei ole tullut vastaan mitään lähellekään niin rankkaa kuin tässä ketjussa, mutta yks tapahtuma on jäänyt kaihertamaan mieltä. Lähdettiin miehen kanssa kauppaan ja ei oltu ehditty edes kotikadulta pois, kun puoliksi tienpientateella makasi liikkumatta x-asennossa r o maninainen (en tiedä onko sallittu sana, kun tällä palstalla melkein kaikki on nykyään kiellettyä) ja vieressä seisoi r o manimies. Mieheni pysäytti auton ja rullasi ikkunan ja tämä rmies olikin heti jo siinä selityämässä että ei hätää, sille käy aina noin, hän kantaa vaa naisen kotiin ku asuvat vieressä ja kaikki on ihan hyvin. Mieheni yritti tarjota apua mutta rmies väitti kivenkovaan että kaikki on kunnossa eikä apua tarvita. Inttämisen jälkeen jatkoimme matkaa ja vasta kaupan pihassa havahduin, että olimme tosiaan jo perillä ja olisi pitänyt jäädä siihen ja soittaa apua. En tiedä meninkö shokkiin vai mitä, mutta tolaltani ainakin. Se rnainen oli niin liikkumaton ja kalpea, se syöpyi mieleeni. En tiedä miksei miehenikään hälyttänyt apua. Olimme nuoria vielä silloin, 19-vuotiaita.

Vantaankoskesta nostettu nuoren tytön mätä ruumis.

Se tuli mun uniinkin.

Vierailija kirjoitti:

Kuinkas monta kertaa arvon naiset ovat TEHNEET näissä tilanteissa jotain sen pelkän katsomisen sijasta?

Tämä on aiheeltaan rankkaan ketjuun niin ala-arvoinen viesti, ettei se ansaitsisi tätäkään vastausta, mutta kysynpä silti: miksi luulet, että kukaan näihin tilanteisiin joutunut olisi vain jäänyt katselemaan?

20, joka ehti ajoissa ja on edelleen onnellisesti naimisissa, kiitos ensihoidon ja akuuttipsykiatrian.