Lue keskustelun säännöt.
Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?
05.07.2017 |
Esim. onnettomuus, kuolema, paha pahoinpitely, ammuskelu, kaikki sellaiset jota ei tule kuin muutaman kerran elämässä omin silmin todistettua jos edes kertaakaan (ellei toimi jollain alalla jossa "järkyttävät" tapahtumat ovat arkea). Sellainen mikä on järkyttänyt sinua syvästi eniten ja vieläkin käy mielessä.
Kuinka vanha olit? Kuinka pääsit yli jos pääsit? Vaikuttaako näkemäsi nykyisessä elämässäsi mitenkään?
Ihan tosi, ei nyt mitään naapurin Teuvo alasti suihkussa -juttuja tai vastaavia. Haluaisin kuulla jotain ihan oikeita kokemuksia, mitä muut ovat kohdanneet.
Kommentit (466)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveän monella näyttää olevan kokemuksia väkivallasta, läheisen alkoholismista, läheisen itsemurhasta, raiskauksesta ym. traumatisoivasta. Ja sitten jotkut muussa yhteydessä jaksaa vielä ihmetellä sitä, miten niin moni suomalainen voi "muka" olla masentunut.
Kyllä kaikilla ihmisillä jossain vaiheessa elämää tulee traumatisoivia tilanteita eteen. Ei kai Suomi mikään poikkeus siinä suhteessa ole.
Yhtään masennusta väheksymättä siis. Mutta mielestäni tuo ei ole selitys siihen, miksi meillä on masennusta enemmän, kuin jossain muualla.
Minä en oikeastaan edes tiedä "masennustilastoja" maailmanlaajuisesti, mutta yksi syy suomalaisten mielenterveysongelmiin voisi olla se että he oikeastaan osaavat reagoida traumaattisiin tapahtumiin kun taas muualla ihmiset ovat niin turtuneita että eivät enää kiinnitä huomiota kaikkeen pahaan mitä ympärillä tapahtuu koska se on niin yleistä. Samalla tietenkin kuolee paljon ihmistä itseäänkin vaikka fyysisesti oltaisiinkin elossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahin, mitä olen itse nähnyt, on pienen lapsen ruumis. Henkilöauto oli ajanut nokkakolarin rekan kanssa. Se taaperon ruumis, pää ja ylävartalo pahoin murskana. Itkettiin kaikki, kun hautausurakoitsija riisui hellästi ulkohaalarin, kurahousut ja kumpparit ja muut vaatteet, minä dokumentoin vammoja ja rikospoliisi kuvasi.
Monenlaista olen nähnyt töissä, mutta tuo on se, joka on jäänyt mieleen. Ja noiden hautausurakoitsijoiden kanssa on monia muita ruumiita käyty toteamassa ja laittamassa kaappiin, ja tämä on ainoa, jonka kohdalla heillä on pokeri pettänyt.
t. lääkäri
Lapsen syöpä. Kamala ja järkyttävä kokemus, mutta silti sellainen joka opetti elämästä ihan älyttömästi. Siitä lähtien on elänyt ihan eri tavalla elämää, kaiken kokee jotenkin voimakkaammin niin hyvässä kuin pahassa. Toipumisprosessi kesti yhteensä kaksi helvetin raskasta vuotta, siihen mahtui käsittämätöntä fyysistä kipua lapselle ja henkistä minulle, todellinen kuolemanpelko oli myös läsnä pelottavan monta kertaa.
Ensi kuussa hän ollut 5 vuotta "pöpötön"💪❤️
Onko luonnollinen kuolema järkyttävämpää ja mieltä rikkovampaa kuin porukassa toteutettu suunnitelmallinen tahallinen sadistinen pahuus, johon moni kasvattaa lapsensa tietoisesti esimerkiksi näyttämällä mallin miten yhtä kohdellaan epäkunnioittavasti toistuvasti porukassa?
ilmeisesti on... vain minua järkyttää tahallinen pahuus johon moni kykenee jo ennen lukutaitoa, ylentämään itseään alentamalla jotain toista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olimme Treellä äidin kanssa 60-luvulla, siellä yksi mies pahoinpiteli naisystäväänsä niin että suusta ja nenästä vuoti verta. Sitten äiti alkoi nauraa. Mies pelästyi tästä, kuinka nainen on tuollainen, ettei enää lyönyt. Paluumatkalla hän valisti sisartani ja minua ettei saa kellekään kertoa että hän nauroi. Samana päivänä kaikki tuttavat kuitenkin saivat tietää.
Nauraminen on usein merkki jonkinlaisesta shokista järkyttävässä tilanteessa. voi ihan niin hämmentyyt ja järkyttynyt, että se tulee oudosti nauruna, kun yrittää selvittää asiaa päässään.
Mieheni on ammattikuljettaja ja oli ollut osallisena onnettomuudessa, jossa kuoli teini-ikäinen poika mopoa ajaen. Poika jäi mieheni rekan alle ja miehen sanojen mukaan meni atomeiksi.
En siis itse nähnyt tapahtumaa, vaan se oli syvästi järkyttävää, kun aikuinen, vahva mies mureni psyykkisesti. Valvoin yöt hänen rinnallaan, aina kun hän nukahti, hän näki painajaisia tapahtuneesta, huusi unissaan "ÄLÄ EI ALLE". En voinut tehdä muuta kuin pitää hänestä tiukasti kiinni halaten. Lopulta mieheni sairastui tapahtuneesta työuupumukseen, ei missään vaiheessa saanut tai edes suostunut vaatimaan ammattiapua. Ne kaksi vuotta oli elämäni kamalimmat seurata traumatisoituneen miehen romahdusta ja sittemmin selviämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hurjasti en halua yksityiskohtiin mennä, "lyhyesti virsi kaunis"
Nuoruusiässä menetin koko sen aikaisen perheeni onnettomuudessa. Se oli niin rankkaa aikaa että sitä on vaikea itsekkään enää ymmärtää. Muutin sitten lähisukulaisten luo Suomeen ja sille tielle jäin. Nykyään olen vaimo ja äiti, mikä on tuonut hurjasti onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Jokin osa minussa on silti aina perhanan pahasti rikki ja en usko että sitä saa mikään tai kukaan koskaan korjattua.
Kuten sanon välillä vointiani kyseleville "entisen elämän" ihmisille, olen tarpeeksi onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Hurjasti en halua yksityiskohtiin mennä, "lyhyesti virsi kaunis"
Nuoruusiässä menetin koko sen aikaisen perheeni onnettomuudessa. Se oli niin rankkaa aikaa että sitä on vaikea itsekkään enää ymmärtää. Muutin sitten lähisukulaisten luo Suomeen ja sille tielle jäin. Nykyään olen vaimo ja äiti, mikä on tuonut hurjasti onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Jokin osa minussa on silti aina perhanan pahasti rikki ja en usko että sitä saa mikään tai kukaan koskaan korjattua.
Kuten sanon välillä vointiani kyseleville "entisen elämän" ihmisille, olen tarpeeksi onnellinen.
Huhhuh,hiljaiseksi vetää. Voimia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hurjasti en halua yksityiskohtiin mennä, "lyhyesti virsi kaunis"
Nuoruusiässä menetin koko sen aikaisen perheeni onnettomuudessa. Se oli niin rankkaa aikaa että sitä on vaikea itsekkään enää ymmärtää. Muutin sitten lähisukulaisten luo Suomeen ja sille tielle jäin. Nykyään olen vaimo ja äiti, mikä on tuonut hurjasti onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Jokin osa minussa on silti aina perhanan pahasti rikki ja en usko että sitä saa mikään tai kukaan koskaan korjattua.
Kuten sanon välillä vointiani kyseleville "entisen elämän" ihmisille, olen tarpeeksi onnellinen.
Kyyneleet tuli silmiin kun kuvittelin itseni tai lapseni kohdalle saman. Olet vahva nainen. Saanko udella, minkä ikäinen olit onnettomuuden tapahtuessa? Kaipaatko koskaan elämääsi siellä edellisessä maassa? (Oletan että asuit ennen ulkomailla kun puhuit että muutit Suomeen)
Ymmärrän jos et halua vastata.
Syöpä.
Kertoo kaiken oleellisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjasti en halua yksityiskohtiin mennä, "lyhyesti virsi kaunis"
Nuoruusiässä menetin koko sen aikaisen perheeni onnettomuudessa. Se oli niin rankkaa aikaa että sitä on vaikea itsekkään enää ymmärtää. Muutin sitten lähisukulaisten luo Suomeen ja sille tielle jäin. Nykyään olen vaimo ja äiti, mikä on tuonut hurjasti onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Jokin osa minussa on silti aina perhanan pahasti rikki ja en usko että sitä saa mikään tai kukaan koskaan korjattua.
Kuten sanon välillä vointiani kyseleville "entisen elämän" ihmisille, olen tarpeeksi onnellinen.
Huhhuh,hiljaiseksi vetää. Voimia<3 Oletko saanut ammattiapua,terapiaa tms.? Miksi jouduit muuttamaan suomeen, oletko siis kotoisin muualta.?
Olen saanut ja omasta tahdostani sen myöhemmin lopettanut. Toinen vanhemmistani oli suomalainen ja tarvitsin/halusin maisemanvaihdoksen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjasti en halua yksityiskohtiin mennä, "lyhyesti virsi kaunis"
Nuoruusiässä menetin koko sen aikaisen perheeni onnettomuudessa. Se oli niin rankkaa aikaa että sitä on vaikea itsekkään enää ymmärtää. Muutin sitten lähisukulaisten luo Suomeen ja sille tielle jäin. Nykyään olen vaimo ja äiti, mikä on tuonut hurjasti onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Jokin osa minussa on silti aina perhanan pahasti rikki ja en usko että sitä saa mikään tai kukaan koskaan korjattua.
Kuten sanon välillä vointiani kyseleville "entisen elämän" ihmisille, olen tarpeeksi onnellinen.
Kyyneleet tuli silmiin kun kuvittelin itseni tai lapseni kohdalle saman. Olet vahva nainen. Saanko udella, minkä ikäinen olit onnettomuuden tapahtuessa? Kaipaatko koskaan elämääsi siellä edellisessä maassa? (Oletan että asuit ennen ulkomailla kun puhuit että muutit Suomeen)
Ymmärrän jos et halua vastata.
Saa udella, muutamaa vuotta vaille täysi-ikäinen. Kaipaan tietenkin, mutta en pidä siellä käymisestä edelleenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hurjasti en halua yksityiskohtiin mennä, "lyhyesti virsi kaunis"
Nuoruusiässä menetin koko sen aikaisen perheeni onnettomuudessa. Se oli niin rankkaa aikaa että sitä on vaikea itsekkään enää ymmärtää. Muutin sitten lähisukulaisten luo Suomeen ja sille tielle jäin. Nykyään olen vaimo ja äiti, mikä on tuonut hurjasti onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Jokin osa minussa on silti aina perhanan pahasti rikki ja en usko että sitä saa mikään tai kukaan koskaan korjattua.
Kuten sanon välillä vointiani kyseleville "entisen elämän" ihmisille, olen tarpeeksi onnellinen.
Miten tuollasesta voi toipua?! Huihhuijaa. Kauanko tuosta on nyt aikaa? Kykenetkö normaaliin elämään? Halaus sinulle.🤗
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjasti en halua yksityiskohtiin mennä, "lyhyesti virsi kaunis"
Nuoruusiässä menetin koko sen aikaisen perheeni onnettomuudessa. Se oli niin rankkaa aikaa että sitä on vaikea itsekkään enää ymmärtää. Muutin sitten lähisukulaisten luo Suomeen ja sille tielle jäin. Nykyään olen vaimo ja äiti, mikä on tuonut hurjasti onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Jokin osa minussa on silti aina perhanan pahasti rikki ja en usko että sitä saa mikään tai kukaan koskaan korjattua.
Kuten sanon välillä vointiani kyseleville "entisen elämän" ihmisille, olen tarpeeksi onnellinen.
Kyyneleet tuli silmiin kun kuvittelin itseni tai lapseni kohdalle saman. Olet vahva nainen. Saanko udella, minkä ikäinen olit onnettomuuden tapahtuessa? Kaipaatko koskaan elämääsi siellä edellisessä maassa? (Oletan että asuit ennen ulkomailla kun puhuit että muutit Suomeen)
Ymmärrän jos et halua vastata.Saa udella, muutamaa vuotta vaille täysi-ikäinen. Kaipaan tietenkin, mutta en pidä siellä käymisestä edelleenkään.
Kiitos vastauksestasi. Nyt alkoi ihan ammatillisesti kiinnostamaan, oletko käynyt takaisin siellä ns kohtaamassa menneisyyttä? Miten reagoit? Ja ymmärrän jos utelen liikaa, voit huoleti jättää vastaamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjasti en halua yksityiskohtiin mennä, "lyhyesti virsi kaunis"
Nuoruusiässä menetin koko sen aikaisen perheeni onnettomuudessa. Se oli niin rankkaa aikaa että sitä on vaikea itsekkään enää ymmärtää. Muutin sitten lähisukulaisten luo Suomeen ja sille tielle jäin. Nykyään olen vaimo ja äiti, mikä on tuonut hurjasti onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Jokin osa minussa on silti aina perhanan pahasti rikki ja en usko että sitä saa mikään tai kukaan koskaan korjattua.
Kuten sanon välillä vointiani kyseleville "entisen elämän" ihmisille, olen tarpeeksi onnellinen.
Miten tuollasesta voi toipua?! Huihhuijaa. Kauanko tuosta on nyt aikaa? Kykenetkö normaaliin elämään? Halaus sinulle.🤗
En minä tiedä voiko siitä toipua kokonaan, ainakin elämää voi jatkaa. Reilu kymmenen vuotta on aikaa. Määrittele normaali :D Uskallan kyllä väittää että kykenen. Ainaki omalla tavallani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hurjasti en halua yksityiskohtiin mennä, "lyhyesti virsi kaunis"
Nuoruusiässä menetin koko sen aikaisen perheeni onnettomuudessa. Se oli niin rankkaa aikaa että sitä on vaikea itsekkään enää ymmärtää. Muutin sitten lähisukulaisten luo Suomeen ja sille tielle jäin. Nykyään olen vaimo ja äiti, mikä on tuonut hurjasti onnellisuutta ja tarkoitusta elämään. Jokin osa minussa on silti aina perhanan pahasti rikki ja en usko että sitä saa mikään tai kukaan koskaan korjattua.
Kuten sanon välillä vointiani kyseleville "entisen elämän" ihmisille, olen tarpeeksi onnellinen.
Kyyneleet tuli silmiin kun kuvittelin itseni tai lapseni kohdalle saman. Olet vahva nainen. Saanko udella, minkä ikäinen olit onnettomuuden tapahtuessa? Kaipaatko koskaan elämääsi siellä edellisessä maassa? (Oletan että asuit ennen ulkomailla kun puhuit että muutit Suomeen)
Ymmärrän jos et halua vastata.Saa udella, muutamaa vuotta vaille täysi-ikäinen. Kaipaan tietenkin, mutta en pidä siellä käymisestä edelleenkään.
Kiitos vastauksestasi. Nyt alkoi ihan ammatillisesti kiinnostamaan, oletko käynyt takaisin siellä ns kohtaamassa menneisyyttä? Miten reagoit? Ja ymmärrän jos utelen liikaa, voit huoleti jättää vastaamatta.
Olen käynyt kerran, reagoin yllättävän voimakkaasti. Tosin olin silloin raskaana joten pistän osan hormonien piikkiin.
Ei se haittaa, saa kysellä (olen tottunut) jätän kyllä vastaamatta jos johonkin on liian vaikea vastata.
Tahallinen suumnitelmallinen kiulukiusaamistyyppinen pahuus, ja jos aikuiset opettavat lapsensa potkimaan.porukassa yhtä. Vaino/ajojahti/ gang stalking.
Hirvittävä ilkeys ja pahuus tavallisen.ulkokuoren alla tai tyyli kasvattaa lapsia niin että heidän kuullen juorutaan, puhutaan pahaa, joka tekee automaattisesti iljeän ja sisäisesti ruman kiusaavan ihmisen järkyttää enemmän kuin joku m penttilä, jonka on varmasti aika vaikea päästä sairaudesta, kun ihmisillä on varmasti ennakkoasenteita ym
Tämä tapahtui 80-luvulla, lähdin veljeni kanssa laskemaan mäkeä noin kahden kilometrin päähän kotoa. Vedin 4-vuotiasta veljeä pulkassa koko tuon matkan metsän läpi.
Sinne kun päästiin, niin veljeni laski pulkalla päin puuta, jalkaan tuli iso avomurtuma sekä päässä oli verta vuotava haava. Ei ollut kännykkää eikä asutusta lähelläkään joten ei auttanut muu kuin nostaa se kivusta karjuva veli pulkkaan ja vetää koko matka takaisin kotiin. Muistan kun yritin piilottaa oman itkuni veljeltä ja hoin vaan hänelle että kohta ollaan perillä, kohta ei satu ja koko ajan pelkäsin että veli kuolee. Onneksi vanhemmat kuuli huudon ja tulivat vastaan. Hyh kun tulee yhä kylmät väreet.