Mikä on kaikista kauheinta lasten kanssa olemisessa?

Yksinäisyys. Se tunne kun istuu lapsen kanssa kahdestaan 24/7 kerrostalokaksiossa, kukaan ei soita, ei käy kylässä, ainoa kontakti maailmaan lähisiwan kassa. Tajuat että jos nyt saat jonkun sairaskohtauksen, on lapsi yksin luoja ties kuinka kauan. Hirvein, puistattavin tunne ikinä! Samalla suru että esim. lapsen ensiaskeleet ei kiinnosta paskaakaan yhtään ketään. Katumus että olet tehnyt lapsen kurjuuteen ja yksinäisyyteen. Lapsen synttäripäivä samanlainen kuin kaikki muut päivät, läheisiä ei vain ole.

Kun ei ehdi ajattelemaan omia ajatuksia. Se on kaikista rankinta. Tuntuu että kadottaa itsensä, kiinnostuksensa, motivaation, halukkuutensa. Muu oli rankkaa mutta kestettävää.

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin valvominen. Tämä asia on rankasti vähätelty, joskin ilokseni viime vuosina internetin ansiosta asioista on ruettu avautumaan.

Minulla oli kokemusta lapsista ennen kuin sain omani, olin hoitanut paljon muiden lapsia, useampi pienempi sisarus myös itselläni. Koulutus liittyen lapsi-alaan ja työkokemusta mm. päiväkodista, en koe olevani uusavuton.

Esikoiseni nukkui ensimmäisen täyden yönsä LÄHES VIISIVUOTIAANA!!! Mikään, ei mikään maailmassa valmistanut minua tähän. Se yöheräily ei ollut mitään pientä inahtelua vaan vartin välein kävi kitinä, loppumaton kitinä. Suunnilleen kahden-kolmen maissa alkoi suora huuto jota kesti n. 3 tuntia, joka yö. Joka ikinen. Päiväunet kesti myös sen max. 15min ja taas ulvontaa.

Mihinkään tutkimuksiin ei päästy ennen kuin lapsi meni kouluun, mitään ei tietenkään löytynyt. Sanomattakin selvää että parisuhde ja fyysinen terveys meni ekan vuoden aikana, toisen vuoden aikana työpaikka ja luottotiedot, kolmantena vuonna mielenterveys ja toivo huomisesta lopullisesti.

Lapsi on nyt 15v enkä koe palautuneeni vieläkään. En muista juuri mitään noista valvotuista vuosista. Pahimmalle tuntui se vähättely "no sitä se nyt on" ja "kyllä se ohi menee, ei se kauan kestä". VMP sanon minä! Lapselleni toivon ettei tee lapsia, saisi elämisen arvoisen elämän.

Esikoinen? Teit siis vielä lisääkin lapsia? Ja esikoiselle kaveriksi?

Se kun ne kasvaa. Ihan liian nopeasti!

Vierailija kirjoitti:

Ei mitkään toiminnot sinänsä, mutta jatkuvat pelot ja huoli. Tietää, ettei voi suojella lasta kaikelta. Hänet on päästettävä omillaan liikenteeseen kävellen ja pyöräilemään. Sitten on sydän syrjällään...

Tämä

Tällä hetkellä se kun molemmat päättää saada kiukkukohtauksen samaan aikaan jossain muualla kuin kotona. Molempia ei vain kykene samaan aikaan kantamaan kotiin asti, ja meinaa epätoivo iskeä.

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin valvominen. Tämä asia on rankasti vähätelty, joskin ilokseni viime vuosina internetin ansiosta asioista on ruettu avautumaan.

Minulla oli kokemusta lapsista ennen kuin sain omani, olin hoitanut paljon muiden lapsia, useampi pienempi sisarus myös itselläni. Koulutus liittyen lapsi-alaan ja työkokemusta mm. päiväkodista, en koe olevani uusavuton.

Esikoiseni nukkui ensimmäisen täyden yönsä LÄHES VIISIVUOTIAANA!!! Mikään, ei mikään maailmassa valmistanut minua tähän. Se yöheräily ei ollut mitään pientä inahtelua vaan vartin välein kävi kitinä, loppumaton kitinä. Suunnilleen kahden-kolmen maissa alkoi suora huuto jota kesti n. 3 tuntia, joka yö. Joka ikinen. Päiväunet kesti myös sen max. 15min ja taas ulvontaa.

Mihinkään tutkimuksiin ei päästy ennen kuin lapsi meni kouluun, mitään ei tietenkään löytynyt. Sanomattakin selvää että parisuhde ja fyysinen terveys meni ekan vuoden aikana, toisen vuoden aikana työpaikka ja luottotiedot, kolmantena vuonna mielenterveys ja toivo huomisesta lopullisesti.

Lapsi on nyt 15v enkä koe palautuneeni vieläkään. En muista juuri mitään noista valvotuista vuosista. Pahimmalle tuntui se vähättely "no sitä se nyt on" ja "kyllä se ohi menee, ei se kauan kestä". VMP sanon minä! Lapselleni toivon ettei tee lapsia, saisi elämisen arvoisen elämän.

Samaistuin niin tähän tarinaan. Mutta minun lapsellani löytyi syy valvomiseen. Voin sanoa, että kaksi vuotta kahden lapsen perheessä yhden lapsen valvominen ajoi minut melkein itsemurhaan, ajatuksen tasolla. En tiedä mitään niin kamalaa kun yö valvominen. Parisuhde meni. Tästä ehdottomasti pitäisi puhua enemmän. Se on kuin loputonta kidutusta kun ihminen ei saa nukkua öisin. Voin hyvin kuvitella tuon, että et ole vieläkään palautunut. Meillä valvomista kesti 2-6 vuotta. Lapsi nyt 13 enkä itsekkään ole henkisesti selvinnyt tästä traumasta, ehkä tarvitsisin ammattiapua??

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin valvominen. Tämä asia on rankasti vähätelty, joskin ilokseni viime vuosina internetin ansiosta asioista on ruettu avautumaan.

Minulla oli kokemusta lapsista ennen kuin sain omani, olin hoitanut paljon muiden lapsia, useampi pienempi sisarus myös itselläni. Koulutus liittyen lapsi-alaan ja työkokemusta mm. päiväkodista, en koe olevani uusavuton.

Esikoiseni nukkui ensimmäisen täyden yönsä LÄHES VIISIVUOTIAANA!!! Mikään, ei mikään maailmassa valmistanut minua tähän. Se yöheräily ei ollut mitään pientä inahtelua vaan vartin välein kävi kitinä, loppumaton kitinä. Suunnilleen kahden-kolmen maissa alkoi suora huuto jota kesti n. 3 tuntia, joka yö. Joka ikinen. Päiväunet kesti myös sen max. 15min ja taas ulvontaa.

Mihinkään tutkimuksiin ei päästy ennen kuin lapsi meni kouluun, mitään ei tietenkään löytynyt. Sanomattakin selvää että parisuhde ja fyysinen terveys meni ekan vuoden aikana, toisen vuoden aikana työpaikka ja luottotiedot, kolmantena vuonna mielenterveys ja toivo huomisesta lopullisesti.

Lapsi on nyt 15v enkä koe palautuneeni vieläkään. En muista juuri mitään noista valvotuista vuosista. Pahimmalle tuntui se vähättely "no sitä se nyt on" ja "kyllä se ohi menee, ei se kauan kestä". VMP sanon minä! Lapselleni toivon ettei tee lapsia, saisi elämisen arvoisen elämän.

Vierailija kirjoitti:

Valvominen otti niin koville, että toista ei tule. Valvomista vähätellään ja päälle vielä tuputetaan pyytämättä syyllistäviä ja toimimattomia neuvoja. Kun sitten muutenkin ihan vitun väsyneenä ja epätoivoisena sanoo, että tuo ei valitettavasti auta, niin pyytämättä neuvova loukkaantuu. Jos joku haluaisi oikeasti auttaa, niin tulisi valvomaan yhden yön ja päästäisi aivan lopussa olevan nukkumaan.

Nyt onneksi ne ajat on jo kaukana takanapäin, murheet ovat muuttuneet toisiksi. Valvomisen hirveys ei kuitenkaan ole unohtunut ja aina jos kumppani väläyttelee toisen lapsen mahdollisuutta, niin tyrmään sen suorilta.

Pystyn niin samaistumaan näihin. Mikään ei ole niin hirveää kuin valvominen vuodesta toiseen. Ja ne muiden ihmisten typerät neuvot. Ihan kuin ihminen, jonka leikki-ikäinen lapsi ei nuku täysiä öitä, ei olisi kokeillut ihan kaikkea. Ja se syyllistäminen, jota sai osakseen, kun lapsi sattui olemaan huonouninen.

Meillä on saatu nukuttua vähän paremmin viime syksystä asti, mutta tuntuu, että olen edelleen ihan kuoleman väsynyt. Lapsi kävelee ja puhuu edelleen unissaan, saa kauhukohtauksia ja nukkuu muutenkin levottomasti. Väkisinkin herää edelleen pari kolme kertaa yössä. Luojan kiitos meillä on kahdet terveet isovanhemmat, jotka pystyvät ottamaan lapsen kerran kuussa yökylään koko viikonlopuksi. Muuten olisi ollut mielenterveys ja parisuhde todella koetuksella.

Toista lasta meilläkään ei tule.

Vierailija kirjoitti:

2v lapsen uhma. Ihan hirveää yrittää pitää itsensä rauhallisena, varsinkin kun tätä on kestänyt sieltä 10kk iästä asti eikä loppua näy.

No ei ole normaalia tuollainen. Jotain vikaa nyt jossain. Selvitä mikä vikana, vai odotatko seuraavat vuodetkin vaan sitä että koska se uhma menee ohi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin valvominen. Tämä asia on rankasti vähätelty, joskin ilokseni viime vuosina internetin ansiosta asioista on ruettu avautumaan.

Minulla oli kokemusta lapsista ennen kuin sain omani, olin hoitanut paljon muiden lapsia, useampi pienempi sisarus myös itselläni. Koulutus liittyen lapsi-alaan ja työkokemusta mm. päiväkodista, en koe olevani uusavuton.

Esikoiseni nukkui ensimmäisen täyden yönsä LÄHES VIISIVUOTIAANA!!! Mikään, ei mikään maailmassa valmistanut minua tähän. Se yöheräily ei ollut mitään pientä inahtelua vaan vartin välein kävi kitinä, loppumaton kitinä. Suunnilleen kahden-kolmen maissa alkoi suora huuto jota kesti n. 3 tuntia, joka yö. Joka ikinen. Päiväunet kesti myös sen max. 15min ja taas ulvontaa.

Mihinkään tutkimuksiin ei päästy ennen kuin lapsi meni kouluun, mitään ei tietenkään löytynyt. Sanomattakin selvää että parisuhde ja fyysinen terveys meni ekan vuoden aikana, toisen vuoden aikana työpaikka ja luottotiedot, kolmantena vuonna mielenterveys ja toivo huomisesta lopullisesti.

Lapsi on nyt 15v enkä koe palautuneeni vieläkään. En muista juuri mitään noista valvotuista vuosista. Pahimmalle tuntui se vähättely "no sitä se nyt on" ja "kyllä se ohi menee, ei se kauan kestä". VMP sanon minä! Lapselleni toivon ettei tee lapsia, saisi elämisen arvoisen elämän.

Tästä ehdottomasti pitäisi puhua enemmän. Se on kuin loputonta kidutusta kun ihminen ei saa nukkua öisin.

Minä olen puhunut ihan avoimesti meidän valvomishelvetistä sellaisille kavereille, jotka eivät ole saaneet vielä lapsia. Usein vaan saa muilta lapsia jo tehneiltä jotain hyssyttelyä, ettei saisi kertoa lapsettomalle, kun se voi vaikka jättää lapset tekemättä, kun ei halua valvoa. No shit, niin olisin minäkin jättänyt. Minusta näistä todella pitää puhua avoimesti, jotta lapsettomat voivat pohtia asiaa siltäkin kantilta. Ja myös siksi että valvovien lasten vanhemmat saisivat vertaistukea, eikä syytä valvomisesta vieritettäisi vanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

Se että pitää olla 24/7 hälytysvalmiudessa ja vastuussa jostakusta. Siihenkin tosin osaltaan tottuu, ja se loppuu aikanaan...

Ei lopu koskaan, jos kyseessä on erityislapsi.

Vierailija kirjoitti:

Kun ei ehdi ajattelemaan omia ajatuksia. Se on kaikista rankinta. Tuntuu että kadottaa itsensä, kiinnostuksensa, motivaation, halukkuutensa. Muu oli rankkaa mutta kestettävää.

Miksi et ehdi ajatella omia ajatuksia??? Kyllähän se lapsi/lapset leikkii omiaan suurimman osan päivää, ja pienet nukkuu aika paljon, päiväunetkin jopa. Taitaa kyllä johtua tuo jostain ihan muusta kuin lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys. Se tunne kun istuu lapsen kanssa kahdestaan 24/7 kerrostalokaksiossa, kukaan ei soita, ei käy kylässä, ainoa kontakti maailmaan lähisiwan kassa. Tajuat että jos nyt saat jonkun sairaskohtauksen, on lapsi yksin luoja ties kuinka kauan. Hirvein, puistattavin tunne ikinä! Samalla suru että esim. lapsen ensiaskeleet ei kiinnosta paskaakaan yhtään ketään. Katumus että olet tehnyt lapsen kurjuuteen ja yksinäisyyteen. Lapsen synttäripäivä samanlainen kuin kaikki muut päivät, läheisiä ei vain ole.

Hyvä että sinä huolehdit lapsestasi vaikka läheisiä ei ole. Kun lapsi kasvaa niin tutustuu myös ehkä paremmin muihin lapsiin/vanhempiin.

Höh, ei mikään. LASTEN kanssa. Odottakaas kun ne on teinejä (mark my words).

Tauottomuus. Siis se ettei saa esim. sairastaa rauhassa tai nukkua keskeytyksettä kun sitä tarvitsisi, ja tietyissä vaiheissa on saanut vessaankin seuraa tai vähintään jonkun roikkumaan ovenkahvassa.

Kaikki muu on jees jos vain voisi tarvuttaessa hetkeksi pysäyttää ajan ja antaa itselleen hetken aikaa ajatella tai levätä silloin kun sitä tarvitsee.

Se huoli, jonka nyt jo tajuan tulevan kestämään koko elämäni.

Toisena tulee tuo jonkun jo todella hyvin kuvaama henkilökohtaisen tilan menetys.

Ja siis yksi lapsi, rakkainta mulle koko maailmassa. Sisaruksia ei tule.

Väsymys.Aivot on ihan puuroa. Ei voinnut istua mihinkään koska muuten nukahti. Kerran nojasin leikkipuistossa mäntyyn ja nukahdin seisovilteen, herättyäni polvet oli ihan puuduksissa ja meinasin lentää nokilleni. Onneksi lapset oli tallessa ja vauva nukkui rattaissa. enpä sen jälkeen edes uskaltanut nojata mihinkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin valvominen. Tämä asia on rankasti vähätelty, joskin ilokseni viime vuosina internetin ansiosta asioista on ruettu avautumaan.

Minulla oli kokemusta lapsista ennen kuin sain omani, olin hoitanut paljon muiden lapsia, useampi pienempi sisarus myös itselläni. Koulutus liittyen lapsi-alaan ja työkokemusta mm. päiväkodista, en koe olevani uusavuton.

Esikoiseni nukkui ensimmäisen täyden yönsä LÄHES VIISIVUOTIAANA!!! Mikään, ei mikään maailmassa valmistanut minua tähän. Se yöheräily ei ollut mitään pientä inahtelua vaan vartin välein kävi kitinä, loppumaton kitinä. Suunnilleen kahden-kolmen maissa alkoi suora huuto jota kesti n. 3 tuntia, joka yö. Joka ikinen. Päiväunet kesti myös sen max. 15min ja taas ulvontaa.

Mihinkään tutkimuksiin ei päästy ennen kuin lapsi meni kouluun, mitään ei tietenkään löytynyt. Sanomattakin selvää että parisuhde ja fyysinen terveys meni ekan vuoden aikana, toisen vuoden aikana työpaikka ja luottotiedot, kolmantena vuonna mielenterveys ja toivo huomisesta lopullisesti.

Lapsi on nyt 15v enkä koe palautuneeni vieläkään. En muista juuri mitään noista valvotuista vuosista. Pahimmalle tuntui se vähättely "no sitä se nyt on" ja "kyllä se ohi menee, ei se kauan kestä". VMP sanon minä! Lapselleni toivon ettei tee lapsia, saisi elämisen arvoisen elämän.

Tästä ehdottomasti pitäisi puhua enemmän. Se on kuin loputonta kidutusta kun ihminen ei saa nukkua öisin.

Minä olen puhunut ihan avoimesti meidän valvomishelvetistä sellaisille kavereille, jotka eivät ole saaneet vielä lapsia. Usein vaan saa muilta lapsia jo tehneiltä jotain hyssyttelyä, ettei saisi kertoa lapsettomalle, kun se voi vaikka jättää lapset tekemättä, kun ei halua valvoa. No shit, niin olisin minäkin jättänyt. Minusta näistä todella pitää puhua avoimesti, jotta lapsettomat voivat pohtia asiaa siltäkin kantilta. Ja myös siksi että valvovien lasten vanhemmat saisivat vertaistukea, eikä syytä valvomisesta vieritettäisi vanhemmille.

Saatko oikeasti muilta vanhemmilta hyssyttelyä kun puhut negatiivisista asioista? Todella hyvä, että puhut! Olenkin aina epäillyt että monet katuvat vanhemmat haluavat vain levittää kärsimystä muillekin ja saada kaikki muutkin tekemään lapsia.

Se kun pitää viedä lapset hoitoon ja lähteä itse töihin. Mieluiten puuhaisin päivät pitkät jäkikasvuni kanssa, mutta talous ei kestä ja yhteiskuntakin paheksuisi sitä😬

Kaikista kauheinta on / olisi kuitenkin se kun olet jossain lapsesi kanssa ja seuraavana hetkenä häntä ei näykään. Eikä sitä seuraavana. Ensin olet varma että hän on jonkun nurkan tai ihmisen takana ja ilmestyy kohta näkyviin mutta merkkiäkään hänestä ei näy. Huudat nimeltä. Ei vastausta. Ääni kohoaa. Ei vastausta. Lapsi on poissa ja pysyy.